Toinen lapsi, toisenlainen meininki

Sillypäänts kirjoitti omalla tontillaan 5+1 vauvanhoitoon liittyvää asiaa, jotka heidän perheessään tehdään toisin toisen lapsen kohdalla. Listan luettuani rupesin itsekin miettimään, että kyllähän meilläkin tätä kuopusta hoidetaan vähän erilaisella otteella kuin esikoista aikoinaan. Osittain ero hoitotyylissä johtuu lasten erilaisista vaatimuksista: esikoinen oli suuritarpeinen vauva, joka nukkui huonosti ja söi tiheästi. Lisäksi olen melko varma, että esikoinen oli jo parin viikon ikäisenä aika lailla kartalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja olisi varmaan mielellään keskustellut kaikenlaisista filosofisista ja poliittisista aiheista, jos olisimme hoksanneet kysyä. Kuopus sen sijaan nukkuu paremmin ja syö harvemmin, eikä häntä tunnu vielä erityisemmin kiinnostavan mikään muu kuin hoitopöydän viereen lätkäisty neuvolan hymynaama. Silloin kun hän sattuu olemaan sylissä hereillä, eikä vatsaa väännä tai mikään muukaan asia kiusaa ja häneen onnistuu saamaan katsekontaktin, hän jo hiukan hymyileekin, mutta hänen olemuksensa ei ole niin kiihkeä kuin esikoisella oli vaan ennemminkin aika lupsakka ja raukea.

No, mitä meillä sitten tehdään eri tavalla kuin esikoisen vauva-aikana? Alla joitakin mieleeni tulleita eroavaisuuksia:

1. Emme hyppää koko ajan tarkistamassa, että hengittääkö vauva. 

Laitoimme vastasyntyneen esikoisemme aika usein nukkumaan päiväunia mahalleen (suositusten vastaisesti), sillä selällään hän ei nukkunut, ei sitten millään. (Tai nukkui ehkä juuri ja juuri viisi minuuttia.) Tällainen ohjeidenvastainen toiminta sai aikaan sen, että kävimme muutaman minuutin välein tarkistamassa, että hengittääkö vauva. Ja jos hän joskus sattui tyyntymään vaunuihin edes pieneksi hetkeksi niin, että pystyimme voitonriemuisina levittämään harson vaunujen päälle niin kuin muutkin vanhemmat niin kurkimme vähän väliä vaunujen tuuletusluukusta, että hengittääkö vauva. Mies jaksaa naureskella, miten kerran tulin makuuhuoneesta väsyneenä ja ajatuksissani ja kun hän kysyi, että ”no hengittikö vauva?” niin olin vain kohauttanut olkiani sellaiseen ranskalaiseen tyyliin.  

Kyllä me aina välillä käymme tsekkaamassa kuopustammekin tämän nukkuessa, mutta emme niin paniikinomaisesti vainoharhaisesti usein kuin esikoista aikoinaan.

2. ”Moi, kiva kun tulit kylään, hei otatko vauvan hetkeksi?”

Kun esikoinen oli vauva, varjelin häntä enemmän kuin viimeistä Maraboun Daim-levyä ja olin salaa hiukan vakuuttunut siitä, etteivät muut tajua, miten kallisarvoinen ja hauras kultakimpale heille on syliin annettu. Todennäköisesti olin koko ajan jonkinlaisessa valmiustilassa nappaamaan esikoisen hädän hetkellä oman sylini turvaan. Kuopus taas, no, hänestä on tullut vähän sellainen tervetuliaispaketti, jonka lykkään vierailijan syliin jo ennen kuin tämä ehtii riisumaan kenkiään. (Koska esikoisen kanssa on koko ajan joku tilanne päällä.)

3. Rupeamme pikkuhiljaa uskomaan terveydenhoitajien kaikki on normaalia -mottoa.

Veimme kaksi kuukautta vanhan esikoisemme Mehiläiseen refluksitautiepäilyn vuoksi. (Turhaan.) Kun hän oli kahdeksan kuukauden ikäinen, veimme hänet Mehiläiseen maitoallergiaepäilyn vuoksi. (Turhaan.) Kerran soitin neuvolaan ja kysyin, että onkohan vauvamme ylijäntevä. (Ei ollut.) 

Kun kuopuksemme napatynkä irtosi jo hänen ollessaan kuuden päivän ikäinen ja napa jäi tihuuttamaan verta peräti kahdeksi viikoksi, soitin kyllä asiasta neuvolaan jossain vaiheessa, mutta taisin itse todeta puhelun aikana, että tämä on varmaan normaalia. (Loppujen lopuksi me kyllä kävimme näyttämässä vuotavaa napaa neuvolassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että terkkari itse halusi pelata varman päälle. Turha käynti sekin.)

4. Annamme vauvallemme mahdollisuuden nukahtaa uudelleen.

Kun esikoisvauva nukkuessaan päästi pienenkin parahduksen, olimme salamana hänen vierellään ihmettelemässä, että onko kaikki hyvin ja heräsikö hän jo ja katso miten suloinen ja miten pienet sormet! Yritä siinä nyt sitten jatkaa unia, kun kaksi omien kupeittensa hedelmästä hullaantunutta vanhempaa on suhisemassa korvan juuressa.

Kuopus saa parahtaa kaikessa rauhassa monta kertaa ennen kuin jompikumpi meistä lompsii tarkistamaan tilanteen. Usein käy myös niin, että jos esikoisen kanssa on jokin välittömiä toimenpiteitä vaativa tilanne päällä, vauva ehtii nukahtamaan uudelleen ennen kuin ehdin paikalle.

5. Vauvasta ei ole kuvaa ensimmäisen kuukauden jokaiselta tunnilta.

No, ei ole esikoisestakaan, mutta läheltä liippaa. Esikoisesta otettiin ensimmäisen elinkuukauden aikana parisataa valokuvaa, kuopuksesta viitisenkymmentä. Osittain tämä johtuu siitä, että kuopus nukkui niin paljon ensimmäisen kuukauden aikana, osittain siitä, ettei kameran kanssa enää kertakaikkiaan ehdi häsläämään samalla tavalla kuin esikoisen vauva-aikana.

Muistiin merkittäköön, että kuopus on kuitenkin yhtä valloittavan valokuvauksellinen kuin esikoinenkin.

+1. Esikoiselle ostettiin vauvakirja jo raskausaikana, kuopukselle sellaista ei ole vieläkään.

Enpä tiennyt, minkälaisen karhunpalveluksen menin itselleni tekemään, kun hankin hyvissä ajoin esikoista varten Kun on oikein pieni -vauvakirjan. Raskaana ollessani kirja tuntui mukavan perusteelliselta, mutta heti esikoisen syntymän jälkeen tajusin tehneeni virhearvion. Tälläkin hetkellä jokin stressilokero takaraivossa muistuttelee, että vauvakirjasta on ties mitä sivuja täyttämättä. Kirjassa kysellään syntymävuoden suosittuja ruokia, sanontoja, tärkeitä poliittisia henkilöitä ja tekoja, äidin ja isän ensitapaamismuistoja, vauvan ensimmäisiä vilkutuksia, hiekkalaatikkoleikkejä, maidon litrahintaa, tykkääkö vauva enemmän suolaisesta vai makeasta, vanhempien lempileffoja, vauvan ensimmäisiä kylpyhetkiä, ensimmäisiä sitä ja tätä – muistaakseni kirja vielä jatkuu reippaasti vauva- ja taaperoiän yli, koska siellä kysellään myös ensimmäisistä festareista ja ties mistä. Ja totta kai sinne täytyisi muistaa lätkiä niitä kuviakin, eikä pelkästään vauvasta itsestään, vaan minusta ja miehestäni vauvana, odotusaikana ja vanhempina. Huh, miten painostava monipuolinen kirja. 

Mutta totta kai kuopuksellekin täytyy hankkia oma vauvakirja jossain vaiheessa, että voin sitten potea huonoa omaatuntoa tasapuolisesti molempien lapsieni vauvakirjojen laiminlyömisestä.