Ladataan...
Karuselli

Kulunut vuosi on ollut raskas. Työkiire- ja työyhteisösyistä. Lapsi-, perhe- ja ruuhkavuosisyistä. Elämä- tai oikeastaan kuolemaperäisistä syistä. Taloudellisista syistä.

Nyt lomalle jäädessä takki on aivan tyhjä.

Toisaalta olen kuluneen vuoden aikana myös oppinut paljon. Työelämästä, se on selvä. Olen ollut sen kaltaisessa mankelissa, että tällä hetkellä koko suhteeni työhön tuntuu muuttuneen asteen verran johonkin suuntaan. En oikein tiedä, mihin, mutta pienelläkin muutoksella on merkitystä, koska työ ja ammattini ovat merkittävä osa minua, elämääni ja identiteettiäni.

Olen oppinut myös aika tavalla elämästä. Siihen vääjäämättömästi kuuluvista piirteistä. Ja sen päättymisestä. Ehkä tässäkin asiassa oma suhtautumistapani on nyt hivenen eri kuin aiemmin. Olen vähän tietoisempi. Vähän surullisempi. Mutta myös vähän rauhallisempi ja vähän varmempi.

Tärkein oppi on tainnut tulla rakkaudesta. Että minulla on sitä tässä ympärilläni. Että voin pysähtyä sen äärelle. Että se on tärkeää ja että haluan vaalia sitä. Rakkaus lapsiin, puolisoon, muihin perheenjäseniin, läheisimpiin ystäviin. Tuntuu kuin olisin ymmärtänyt kuluneen vuoden aikana rakkauden arvon jotenkin uudella tavalla.

Tämän vuoden jälkeen tiedän myös selvemmin kuin koskaan, millaiset asiat ovat minulle hyväksi, millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja millaisiin arvoihin haluan valintani perustaa. Eikä minun ole ollenkaan vaikea seurata näitä tienviittoja. Se on helpompaa kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin kasvanut aikuiseksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Toukokuu on kiireinen, kuten aina. Vedän töissä isoa hanketta ja tärkeän välietapin lähestyminen pistää minut aika koville. Monena iltana joudun sanomaan lapsille, etten pääse lukemaan iltasatua, vaikka olisi minun vuoroni. "Iskä lukee." Istun läppärin kajossa, kun muu perhe jo nukkuu. Mies käy työhuoneen ovelta toivottamassa hyvät yöt ja minä mutisen jotakin sinne päin. Ajatukset kiinni asiakirjoissa ja niiden liitteissä.

Herään aamulla viiden ja puolen tunnin unien jälkeen, ja tuntuu, että kuolen. Aamutoimet ja lähtö. Kaaos! Ohjeita, kehotuksia, pyyntöjä, ukaaseja, muistutuksia, kehuja, tsemppauksia, kysymyksiä, vastauksia, kinaa ja vääntöä, taktiikkapalavereja, pukemista, riisumista, "nyt se puhelin pois" -komentoja. Hoputusta. Nämä kaksi tuntia heräämisestä siihen hetkeen, kun koko roikka on ovesta pihalla, saavat sykkeeni nousemaan todella pahasti. Voimat ovat vähissä, kun lopulta itse fillaroin työpaikalle. Marssin työpisteelleni ja kiinnitän sermiin punaisen "ei saa häiritä" -lapun. Alan työstää papereitani. Lapusta huolimatta sermin kulmilla hyppää porukkaa milloin minkäkin asian kanssa. Yritän vastailla rauhallisesti. Aikataulu ja deadline jyskyttävät koko ajan takaraivossani.

Iltapäivällä pyöräilen toimistolta kotiin. Kuopus takana pyörän istuimessa, tietokone edessä korissa. Kotona koululainen kavereineen on syönyt kaapit tyhjiksi. Hyvä, eivät siis tarvitse ruokaa hetkeen. Lämmitän kuopukselle porkkanalättyjä ja pilkon sekaan kurkkua ja paprikaa. Hän haluaa syödä ulkona, ja mikäs siinä, koska ilma on kaunis. Lapselle kattaus puutarhapöydälle, itselle kone mukaan. Onneksi langaton verkko kantaa hyvin pihalle saakka.

Esikoinen kurvaa fillarilla pihaan. Hänellä on kaksikymmentä asiaa minulle toimitettavanaan. Kuuntelen, lausun mielipiteitä, annan luvan, en anna lupaa, nostan peukkua ja pohdin hänen kanssaan, olisiko hänen järkeä perustaa yritys. Liikeidea on kuulemma timanttinen. Kerron faktoja ja olen kannustava mutta realistinen. Samaan aikaan työt odottavat. Pakko antaa niiden odottaa hetken aikaa. En halua olla se äiti, jonka luota teini kääntyy kannoillaan, koska aikaa juttelemiselle ei ole.

Sitten työt keskeytyvät toden teolla. Kuopus on kipaissut sisälle ja pissannut nahkasohvalle. Keskimmäisen kaveri on näköjään saanut osansa liikkeellä olevasta vatsatautiepidemiasta ja yrjöää vessassa. Lähetämme hänet kotiin toipumaan. Esikoinen on alkanut keittää itselleen pastaa ja kattila kiehuu äkäisesti levyllä. Lasta ei näy missään. Mummo soittaa. Siis oma mummoni. Yhdeksänkymppinen. En enää jätä vastaamatta hänen puheluihinsa. Koskaan ei tiedä, mikä niistä on viimeinen. Olohuoneessa on kamala mökä konsolipelin tiimoilta, pakenen luuri toisella korvalla, käsi toisella takaisin ulos. Kuopus viilettää siellä nakuna. Pyydystän hänet puhelun yhä jatkuessa. Pihaan ilmestyy esikoisen bestis, joka näyttäisi seisahtavan kiinnostuneena tutkimaan konettani. Minulla on siellä kohtalaisen tärkeä sähköposti vaiheessa ja hätistän bestiksen sisälle.

Hetken rauha. Esikoinen kuvaa kavereineen videoita omassa huoneessaan. Keskimmäinen ja frendi lähtivät pelaamaan jalkapalloa. Kuopus katsoo telkkaria. Jätän ulko-oven auki hätähuutojen varalta ja hipsin takaisin pihalle koneeni ääreen. Teen vartin töitä lintujen liverryksessä. Akut latautuvat ja hommat etenevät. Hyvä!

Mies saapuu pihaan. Samaan aikaan keskimmäinen talsii pallo kainalossaan pihaan ja kertoo että vatsaan sattuu. Mies huikkaa sisältä, että kuopus on irrotellut tv:stä jotakin piuhoja. Katson hetkeni tulleen ja lupaan auliisti, että voin hoitaa kauppareissun. Nappaan mieheltä autonavaimet ja kaasutan tieheni. Jatkan töiden parissa sitten taas illalla. Mikäli keskimmäinen ei ala oksentaa. Olen juuri edeltävällä viikolla valvonut useamman yön esikoisen ja kuopuksen vatsatautien kanssa.

Teen tyytyväisenä massiiviset ruokaostokset ja purjehdin kärryineni kassalle. Kun puolet ostoksista on piipattu kassahenkilön ohi, alan kaivella kassista lompakkoani. Joka on jäänyt kotiin. Pahoittelen tilannetta myyjälle. Hän lupaa pitää tavarapaljouteni jemmassa sen aikaa, että ajan autolla kotiin, haen lompakon ja palaan jatkamaan ostotapahtumaa. Karautan kotiin. Rynnistän ulko-ovesta sisälle ja alan penkoa toista laukkuani. Perheenisä kuulostaa vain aavistuksen kireältä, kun kerron, että ostokset ovatkin itse asiassa vielä kaupassa. Hän on poissaollessani käyttänyt koko katraan pesulla ja istuttanut pöydän ääreen odottamaan tuota pikaa saapuvia iltapalatarvikkeita. "Pikkuhetki, pikkuhetki", rauhoittelen ja painelen taas ovesta ulos.

Onneksi asumme vain viiden minuutin automatkan päässä isosta marketistamme. Kassalla numero neljä odottavat viisihenkisen perheen loppuviikon ruoat. Tajuan, että pakkaseen meinatut sapuskat onkin pakko valmistaa nyt heti, tänä iltana, sillä ne ovat alkaeet jo sulaa. Maksan ja pyytelen anteeksi. Pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja palaan kotiin ruokkimaan nälkäisiä linnunpoikaisiani.

Kun ajan kotipihaan, naapurin melko tiukka isäntä saapastelee jutulle. Asiana hänellä on se, että pihassamme rehottaa voikukkia. Tällä kertaa se. Reklamaatioiden aiheet vaihtelevat ja lisääntyvät sitä mukaa kun miehellä ikä karttuu. Kärsivällisesti selitän hänelle, että elämämme on pikkaisen kiireistä juuri nyt. Mutta että ehkä jo ensi vuonna meillä on aikaa ajatella voikukkia ja sen sellaista.

Hän ei ymmärrä. Hän ei koskaan tule ymmärtämään. Hän ei koskaan tule hyväksymään sitä, että naapurissa asuu huithapelien perhe, joka hoitaa haravoinnit syksyllä vasta juuri ennen ensilumen saapumista eikä nypi juolaheiniä perennapenkistä. Kun olen viime aikoina tehnyt normaalia enemmän töitä kotona, olen usein nähnyt hänet tonttiemme rajalla seisomassa kädet puuskassa, pihaamme katsellen. Jokin tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen taipuvainen osa minussa on hirvittävän surullinen ja häpeissään siitä, ettemme pysty täyttämään hyvän naapurin kriteerejä pihamaamme osalta. Mutta valitettavasti en voi antaa sen puolen itseäni päästä valloilleen. Surun ja häpeän aiheita olisi liikaa, eikä minulla ole aikaa eikä voimia ottaa sellaisia asioita käsittelyyn juuri nyt. 

Jatkan arkista puurtamista. Ilta. Yö. Aamu. Päivä. Pyydän pomolta luvan tehdä useamman etäpäivän putkeen. Saan työrauhan ja saan tehdä töitäni tukka sekaisin, rikkinäiset farkkushortsit jalassani. Lounasaikaan, ennen kuin koululaiset kotiutuvat, käytän puolitoista tuntia lepoon. Olen umpiväsynyt tästä keväästä. Työt ja arkinen sirkus. Koulun, päiväkodin ja harrastusten kevätkuviot, se metatyön määrä! Kotona kaikki kinostuu, mielessä kaikki kinostuu. Tiedän, että minun pitäisi nukkua enemmän. Huilata enemmän. Harrastaa liikuntaa. Pysähtyä. Mutta tämä nyt vain on tällainen vaihe.

Onneksi osaan ottaa itselleni pieniä levon hetkiä. Kiipeän portaat yläkertaan. Talo on hiljainen. Sataa vaihteeksi, ja minä rakastan sitä ääntä, kun sade ropisee peltikattoon. Menen makuuhuoneeseen ja kömmin peiton alle. Huone on hämärä ja viileä. Suljen silmäni ja vaivun uneen. Äiti nukkuu nyt. Projektin tehokas koordinaattori nukkuu nyt. Vaimo, tytär, naapuri ja lompakkonsa kotiin unohtava markettiasiakas nukkuu nyt. Taivaalla harmaat pilvet ajelehtivat, ja kun herään, sade on lakannut. Koko maailma on vihreä, tuoksuva ja raikas taas hetken aikaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Tarkemmin sanottuna, jos minulla ei olisi tätä katrasta huollettavanani ja tätä perhearkea pyöritettävänäni.

En kuitenkaan halua sanoa: "jos minulla ei olisi lapsia" tai "jos olisin perheetön". En halua luoda perheellisyyteen ja lapsettomuuteen liittyviä vertailuasetelmia tai vastakkainasetteluita. Sanon: "jos minulla olisi enemmän aikaa", ja ajattelen, että sitä aikaa voi olla perheelliselläkin vaikkapa sitten kun lapset ovat isoja.

Tietenkin nukkuisin enemmän. Menisin illalla aikaisemmin nukkumaan, koska ainoa keino saada edes hetki omaa aikaa ei olisi valvoa terveytensä kustannuksella iltamyöhään. En heräilisi öisin itsestäni riippumattomista syistä. Nukkuisin arkiaamuisinkin tunnin pidempään, kun ei tarvitsisi herätä huolehtimaan muista. Viikonloppu- ja loma-aamuisin vasta nukkuisinkin. Ja jos unta ei piisaisi, loikoilisin.

Toisaalta toisinaan myös valvoisin enemmän. Jaksaisin, kun ei olisi alituista pientä (tai isompaa) univelkaa. Raaskisin, kun tietäisin, että sitten nukkumaan mentyäni kukaan ei herätä minua ennen aamua. Uskaltaisin, koska olisi selvää, että ainakin jossain vaiheessa, piakkoin, saisin kurottua univajeen kiinni.

Siivoaisin harvemmin, mutta kotini pysyisi siistimpänä. Minulla olisi aikaa ja voimia ajatella sisustusta. Kierrättäisin tarpeettomat asiat.

Katsoisin enemmän telkkaria, koska minulla olisi siihen aikaa ja sietokykyä (koska arjen muu ärsyketulva olisi pienempi), enkä olisi aina iltaisin umpiväsynyt. Kukaan muu ei myöskään kilpailisi kanssani ohjelmavalinnoista. Tällä hetkellä tv on minulle niin triviaali asia, että luovun omista katselusuunnitelmistani (jos minulla on sellaisia ollut) poikkeuksetta toisten hyväksi.

Kuuntelisin enemmän musiikkia. Kuuntelen sitä nykyään vain, jos saan olla vähän pidempään yksinäni. Perhearjessa en pistä ylipäänsä minkäänlaisia äänilähteitä päälle vapaaehtoisesti juuri koskaan.

Kävisin enemmän keikoilla.

Kävisin enemmän leffassa.

Kävisin enemmän taidenäyttelyissä.

Kävisin metsässä ja uimarannalla.

Kävisin enemmän ulkona syömässä tai kahvilla ystävieni kanssa.

Kävisin enemmän ulkomailla.

Laittaisin useammin ruokaa, jonka valmistamiseen menee enemmän kuin vartti aikaa.

Laittaisin enemmän kasvisruokaa.

Söisin terveellisemmin, koska elämässäni eli olisi pinaattilättyjä eikä kalapuikkoja. Toisaalta saattaisin joskus syödä myös epäterveellisemmin, koska ei tarvitsisi olla roolimalli.

Äkkiseltään ajattelin, että joisin ehkä enemmän alkoholijuomia. Mutta taas toisaalta, ehkä joisinkin vähemmän, koska arjen kuormitus olisi pienempi. Alkoholinkäyttönihän on tänä päivänä sitä, että juon muutamana iltana viikossa 1-2 lasillista puna- tai valkoviiniä tahi pullollisen olutta ihan silkkaa voipuneisuuttani. Ehkä kerran kuussa kallistan lasin tai pari hilpeämmissä merkeissä, esimerkiksi ystävien tai puolison kanssa ravintolassa tai juhlissa. Ja ehkä pari kertaa puolessa vuodessa juhlin niinkin antaumuksella, että baarissa tai bileissä innostun nauttimaan neljä, viisikin alkoholiannosta. Ehkä ilman lapsiperhearkea nuo pari arki-iltojen "ei saatana mikä päivä" -lasillista jäisivät vallan väliin.

Kirjoittaisin niin paljon useammin ja niin paljon laadukkaampia blogitekstejä.

Kirjoittaisin niin paljon enemmän työhöni liittyviä tekstejä.

Niiiiin kirjoittaisin sen romaaninraakileen loppuun!

Pyöräilisin paljon enemmän. Ehkä mulla ei edes olisi autoa. Kävisin pyörällä kaupassa, koska ei tarvitsisi roudata 2 x viikossa muun muassa viittä litraa erilaisia maitoja, samanlaista määrää erilaisia jugurtteja sekä kilokaupalla kasviksia ja hedelmiä.

Liikkuisin enemmän. Sekä samoillen että urheillen.

Tekisin enemmän pihahommia, puutarha ei olisi retuperällä.

Valokuvaisin muutenkin kuin kännykällä ja työn puolesta.

Korjaisin rikkinäiset vaatteet, ja ne, joita en osaisi itse korjata, veisin korjaisompelimoon. Nyt en koskaan ehdi enkä muista, eikä ylimääräistä rahaa tuollaisten palveluiden käyttämiseen ole.

Lukisin enemmän. Pitkiä romaaneja, keskeytyksettä, tämä on sanomattakin selvää.

Varmaan ajattelisin huomattavasti nykyistä enemmän ihmissuhteita, ihmisiä, ihmisyyttä, kohtaloita, itseäni, mennyttä ja tulevaa, elämää ylipäänsä. Nyt sellaiseen on tosi vähän aikaa. Ajattelemiseen.

Ehkä se on tavallaan hyväkin.

Share
Ladataan...

Pages