Ladataan...
Karuselli

Tarkemmin sanottuna, jos minulla ei olisi tätä katrasta huollettavanani ja tätä perhearkea pyöritettävänäni.

En kuitenkaan halua sanoa: "jos minulla ei olisi lapsia" tai "jos olisin perheetön". En halua luoda perheellisyyteen ja lapsettomuuteen liittyviä vertailuasetelmia tai vastakkainasetteluita. Sanon: "jos minulla olisi enemmän aikaa", ja ajattelen, että sitä aikaa voi olla perheelliselläkin vaikkapa sitten kun lapset ovat isoja.

Tietenkin nukkuisin enemmän. Menisin illalla aikaisemmin nukkumaan, koska ainoa keino saada edes hetki omaa aikaa ei olisi valvoa terveytensä kustannuksella iltamyöhään. En heräilisi öisin itsestäni riippumattomista syistä. Nukkuisin arkiaamuisinkin tunnin pidempään, kun ei tarvitsisi herätä huolehtimaan muista. Viikonloppu- ja loma-aamuisin vasta nukkuisinkin. Ja jos unta ei piisaisi, loikoilisin.

Toisaalta toisinaan myös valvoisin enemmän. Jaksaisin, kun ei olisi alituista pientä (tai isompaa) univelkaa. Raaskisin, kun tietäisin, että sitten nukkumaan mentyäni kukaan ei herätä minua ennen aamua. Uskaltaisin, koska olisi selvää, että ainakin jossain vaiheessa, piakkoin, saisin kurottua univajeen kiinni.

Siivoaisin harvemmin, mutta kotini pysyisi siistimpänä. Minulla olisi aikaa ja voimia ajatella sisustusta. Kierrättäisin tarpeettomat asiat.

Katsoisin enemmän telkkaria, koska minulla olisi siihen aikaa ja sietokykyä (koska arjen muu ärsyketulva olisi pienempi), enkä olisi aina iltaisin umpiväsynyt. Kukaan muu ei myöskään kilpailisi kanssani ohjelmavalinnoista. Tällä hetkellä tv on minulle niin triviaali asia, että luovun omista katselusuunnitelmistani (jos minulla on sellaisia ollut) poikkeuksetta toisten hyväksi.

Kuuntelisin enemmän musiikkia. Kuuntelen sitä nykyään vain, jos saan olla vähän pidempään yksinäni. Perhearjessa en pistä ylipäänsä minkäänlaisia äänilähteitä päälle vapaaehtoisesti juuri koskaan.

Kävisin enemmän keikoilla.

Kävisin enemmän leffassa.

Kävisin enemmän taidenäyttelyissä.

Kävisin metsässä ja uimarannalla.

Kävisin enemmän ulkona syömässä tai kahvilla ystävieni kanssa.

Kävisin enemmän ulkomailla.

Laittaisin useammin ruokaa, jonka valmistamiseen menee enemmän kuin vartti aikaa.

Laittaisin enemmän kasvisruokaa.

Söisin terveellisemmin, koska elämässäni eli olisi pinaattilättyjä eikä kalapuikkoja. Toisaalta saattaisin joskus syödä myös epäterveellisemmin, koska ei tarvitsisi olla roolimalli.

Äkkiseltään ajattelin, että joisin ehkä enemmän alkoholijuomia. Mutta taas toisaalta, ehkä joisinkin vähemmän, koska arjen kuormitus olisi pienempi. Alkoholinkäyttönihän on tänä päivänä sitä, että juon muutamana iltana viikossa 1-2 lasillista puna- tai valkoviiniä tahi pullollisen olutta ihan silkkaa voipuneisuuttani. Ehkä kerran kuussa kallistan lasin tai pari hilpeämmissä merkeissä, esimerkiksi ystävien tai puolison kanssa ravintolassa tai juhlissa. Ja ehkä pari kertaa puolessa vuodessa juhlin niinkin antaumuksella, että baarissa tai bileissä innostun nauttimaan neljä, viisikin alkoholiannosta. Ehkä ilman lapsiperhearkea nuo pari arki-iltojen "ei saatana mikä päivä" -lasillista jäisivät vallan väliin.

Kirjoittaisin niin paljon useammin ja niin paljon laadukkaampia blogitekstejä.

Kirjoittaisin niin paljon enemmän työhöni liittyviä tekstejä.

Niiiiin kirjoittaisin sen romaaninraakileen loppuun!

Pyöräilisin paljon enemmän. Ehkä mulla ei edes olisi autoa. Kävisin pyörällä kaupassa, koska ei tarvitsisi roudata 2 x viikossa muun muassa viittä litraa erilaisia maitoja, samanlaista määrää erilaisia jugurtteja sekä kilokaupalla kasviksia ja hedelmiä.

Liikkuisin enemmän. Sekä samoillen että urheillen.

Tekisin enemmän pihahommia, puutarha ei olisi retuperällä.

Valokuvaisin muutenkin kuin kännykällä ja työn puolesta.

Korjaisin rikkinäiset vaatteet, ja ne, joita en osaisi itse korjata, veisin korjaisompelimoon. Nyt en koskaan ehdi enkä muista, eikä ylimääräistä rahaa tuollaisten palveluiden käyttämiseen ole.

Lukisin enemmän. Pitkiä romaaneja, keskeytyksettä, tämä on sanomattakin selvää.

Varmaan ajattelisin huomattavasti nykyistä enemmän ihmissuhteita, ihmisiä, ihmisyyttä, kohtaloita, itseäni, mennyttä ja tulevaa, elämää ylipäänsä. Nyt sellaiseen on tosi vähän aikaa. Ajattelemiseen.

Ehkä se on tavallaan hyväkin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Ihana Juliaihminen harjoitti ns. onnellista vanhemmuuspuhetta.

On ollu aikoja, jolloin minä olen kyllä tiedostanut vanhemmuuden onnelliset puolet (ne ohikiitävät hyvät hetket), mutta enemmän on ollut ilmassa sitä raskaampaa kivireen kiskomista. Syitä on monia. Kaksi pientä lasta niihin aikoihin. Koliikki ja uhmaikä yhtä aikaa päällä. Vuosien univelka. Sairastelukierre. Puoliso aina töissä ja tukiverkostoja nolla. Siihen päälle oman identiteetin etsiskely, aviokriisi ja huoli tulevista töistä. Ei voi sanoa, että elämä olisi ollut samppanjaa ja mansikoita tai edes soijalattea.

Paljon mukavia tuokioita noihinkin vuosiin toki mahtui, mutta valehtelisin jos väittäisin, että olisin ollut hurjan onnellinen. Olin järkyttävän väsynyt ja ajoittain myös surullinen, kiukkuinen, kärsimätön ja ahdistunutkin. Varmaan vedin ihan ok silloista arkeamme. Ehkä hermot meni aika usein. Ehkä ei paljon läppä lentänyt. Keskityin selviytymään, hoitamaan lapset kutakuinkin hyvin, tarjoamaan hoivaa, turvaa ja perusasioita niin hyvin kuin jaksoin. En pahasti romahtanut eivätkä lapset ehkä pahasti kärsineet. Onneksi.

Minusta on äärimmäisen tärkeää, että vanhemmuuden nurjista puolista ja vaikeista vaiheista puhutaan. En tunnista Julian postauksen kommenteissa mainittua "kielteisillä asioilla ja väsymyksellä kehuskelua" ollenkaan. Ehkä en vain ole törmännyt sellaiseen. Jokainen vaikeasta synnytyksestä, koliikista, univelasta tai uhmaiästä kertonut äiti tai isä, jonka kanssa minä olen ollut tekemisissä, olisi taatusti mieluummin kertonut kivoja, aurinkoisia, sateenkaarenvärisiä juttuja. Ehkä olen vain missannut nämä rehvakkaat uupumuskehuskelijat. Noin ylipäänsä kannatan lämpimästi kielteisistä asioista puhumista ja vaikeuksien tuomista päivänvaloon, oli kyse sitten vanhemmuudesta tai mistä muusta elämän aihepiiristä hyvänsä.

Mutta se on vain yksi puoli vanhemmuutta, se, että joskus on vaikeaa ja raskasta. Olen Julian ja monen hänen postaustaan kommentoineen kanssa ihan samaa mieltä siitä, että tarvitsemme lisää myös onnellista vanhemmuuspuhetta. Ehkä olemme jo oppineet keskustelemaan avoimesti episiotomioista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, rintatulehduksista, eroahdistuksesta ja äitiyden mustasta aukosta. Opetellaanko nyt puhumaan yhtä suoraan ja rehdisti myös niistä asioista, jotka vanhemmuudessa tekevät meidät iloisiksi?

Minä voin heti listata asioita, jotka äitiydessä ovat tuottaneet minulle paljon iloa ja onnea. Osa on sellaisia, joita tiesin etukäteen odottaa tai ainakin varovasti toivoa. Osaa sain odottaa ja toivoa aika kauankin ennen kuin ne lopulta tapahtuivat. Osaa en osannut edes kuvitella ennen kuin jonakin kauniina päivänä tajusin, että "vau, tällaistakin!"

Nämä ovat siis vain minun kokemuksiani ja nekin keskenään hyvin erilaisia kunkin lapsen kohdalla. Jokaisella vanhemmalla on luonnollisesti omat ilonaiheensa. Heittelen nyt ihan lonkalta, sen kummemmin miettimättä.

  • Raskaana oleminen oli alun pahoinvoinnin jälkeen minusta mukavaa. Vitsit, sitä on välillä oikeasti ikävä. Olin jokaisella kerralla suunnilleen elämäni kunnossa aina laskettuun aikaan saakka. Tykkäsin myös siitä, miltä harjoitussupistukset tuntuivat. Pystyn palauttamaan tuntemuksen elävästi mieleeni ja kaipaan sitä toisinaan.
  • Ensimmäinen lapsi ei muuttanut elämää kovinkaan paljon. Identiteettini ei heilahtanut oikeastaan suuntaan eikä toiseen sen jälkeen, kun esikoinen saapui maailmaan ollessani parikymppinen opiskelijanplanttu. Tämä oli jotenkin aika voimauttavaa minusta.
  • Nälkäisen vauvan imettäminen ja tilanteen aiheuttama ns. tuplahuojennus. Hassua, miten sitä voikin kiintyä yksittäisiin fyysisiin tuntemuksiin. Tämä on yksi niistä ikimuistoisista!
  • Lapsen puhumaan oppiminen. Joka kerta! Iloitsen pienistäkin oivalluksista. Esimerkiksi siitä, kun lapsi alkaa käyttää konjunktioita. Tai omaksuu puhekielen ilmauksia.
  • Sisarusten tiimiytyminen. Ja miten monenlaista hienoa siihen liittyykään. Meillä on oikeastaan neljä eri tiimiytymistarinaa: esikoinen + keskimmäinen, esikoinen + kuopus, keskimmäinen + kuopus ja vielä koko trion hitsautuminen yhteen. Upeita, opettavaisia juttuja.
  • Sukupuolella ei ole väliä sisaruudessa, jos siitä ei tehdä merkitsevää tekijää.
  • Ikäerolla ei ole väliä sisaruudessa, jos siitä ei tehdä merkitsevää tekijää.
  • Se kun lapsi oppii pyytämään anteeksi.
  • Se kun lapsi oppii antamaan anteeksi.
  • Hyvin nukkuva lapsi. Tämä ihme koettiin meillä vasta kuopuksen kohdalla.
  • Ns. easy-going-lapsi. Myös tämän uuden ilonaiheen saimme elämäämme juniorin myötä.
  • Lapsen luovuus. Jatkuva ihmetyksen ja ilon aihe.
  • Lapsen koulumenestys. Mulle ehkä vähän sivuseikka, pidän tärkeämpänä sitä, että lapsella on koulussa kivaa. Mutta yllättävä ilonaihe tämäkin.
  • Lasten ystävyyssuhteet silloin kun ne ovat hyviä ja syviä.
  • Lapsille lukeminen. Se on ihanaa!
  • Pihamaalla kirmaavat lapset kesäiltana, kun aurinko jo laskee.
  • Isyys. Isän merkitys lapsille. Lasten merkitys isälle.
  • Teinin luottamus.
  • Se kun teini tulee ja halaa.
  • Se kun teiniä naurattaa.
  • Se kun teini on kiva nuoremmalle sisarukselleen.
  • Se kun tulet töistä / työmatkalta / omista menoistasi ja lapset juoksevat ilahtuneina halaamaan sua.
  • Se kun tulet töistä / työmatkalta / omista menoistasi, eikä kukaan ole erityisemmin kaivannut sua.
  • Vaikka kahlaisit välillä tosi syvissä ja tummissa vesissä, se ei välttämättä ole pysyvä olotila. Vaikeatkin asiat saattavat helpottua. Aika auttaa yllättävän moneen juttuun lasten ollessa kyseessä.
  • Vanhemmuus voi tuoda sinuun uusia piirteitä ja puolia ja opettaa sinulle tosi paljon itsestäsi ja elämästä.
  • Saat nähdä joskus työsi jälkiä, kun lapsi sadan toiston ja usean vuoden jankkaamisen jälkeen yllättää ja käy omatoimisesti käsipesulla / luovuttaa suosiolla paikkansa sisarkselleen / toimii muutoin järkevästi, rakentavasti tai toisia huomioiden, täysin vapaasta tahdostaan.
  • Se tunne, kun pääset yllättäen seuraamaan lastasi ulkopuolisena tarkkailijana koulun tai päiväkodin pihalla, harrastuksessaan tai vaikka sattumalta kavereiden kanssa kaupungilla, ja se on niin kaunis ja viehättävä ja valovoimainen ja nokkela ja kotonaan omissa nahoissaan, että pakahdut. Etkä voi rynnätä lapsen luo ja rutistaa sitä ruttuun, koska olet vain ohikulkumatkalla. Voit vain huokaista syvään ja hymyillä itseksesi vähän hölmösti ja tuntea onnen sydänalassasi.

Olisi kiva kuulla muidenkin vanhempien onnellisia asioita. Olisko tää oikein sellainen haaste?! Voisin vaikka haastaa Saaran, Marikan, Emilian ja Maijan kertomaan, mitä ilonaiheita, ehkä yllättäviäkin, vanhemmuusvuosien aikana on tullut vastaan. Muutkin saa kirjoittaa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Tekeillä olevien liikuntasuositusten mukaan alle kahdeksanvuotiaiden lasten olisi liikuttava vähintään kolme tuntia päivässä. Motoristen taitojen kehittyminen edellyttää, että päivittäiseen liikuntaan kuuluu kevyen liikunnan lisäksi myös täysillä tekemistä. (Lue lisää tulevista suosituksista esim. täältä.)

Nämä suunnitteilla olevat suositukset koskevat siis alle kouluikäisiä lapsia, mutta riittävä määrä liikuntaa on tärkeä juttu myös isommille kasvaville lapsille. (Teineistä ja aikuisista nyt puhumattakaan.)

Meillä on kolme aika liikkuvaista lasta, mutta jäin miettimään, mille tasolle heidän keskimääräiset liikuntamääränsä todellisuudessa ulottuvat.

Aloitetaan nuorimmaisesta.

Kuopus on päiväkotiryhmässä, jossa liikkumiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Arvioisin, että he liikkuvat normaalin päiväkotiulkoilun (jonka aikana lapsi käytännössä juoksee ja kiipeilee koko ajan) lisäksi tunnin päivässä ns. hiki hatussa. Kun juniori juoksentelee vielä illankin pihalla ja käy lisäksi kerran viikossa tunnin mittaisessa liikuntaharrastuksessa, niin keskiarvotasolla päivittäinen liikuntamäärä saavuttaa arkena tuon suositellun kolme tuntia - helposti.

Viikonloppuisin emme pienintä asioiksemme "liikuta", mutta kyllähän siinä ulkosalla ja puistoissa touhutessa tulee juoksua ja pyöräilyä ynnä muuta liikunnaksi laskettavaa aktiviteettia varmasti pari tuntia per päivä. Uskon, että koko viikon keskiarvo per päivä pysyy kolmessa tunnissa.

Keskimmäinen sitten. Hän on toiminnallinen ja aktiivinen alakoululainen, joka liikkuu varmaan puoliksi huomaamattakin tunnin pari päivässä. Tiedättehän, kouluun puolijuoksua, kaikki välkät hippaa, illalla skuuttailua, pyöräilyä ja höntsäilyä kavereiden kanssa. Lisäksi hänellä on tietenkin normaalit pari koululiikuntatuntia viikossa ja kolme tuntia viikossa urheilua harrastusten tiimoilta. Veikkaan, että hänenkin keskimääräinen liikuntamäärä päivää kohden lähentelee kolmea tuntia.

Teini taitaa olla perheemme liikkuvaisin. Hän pyöräilee (myöhässä = lujaa) koulumatkat ja saa siis joka aamu hyvän sykkeennostatuksen - ja palauttavan treenin taas iltapäivisin kotiin palatessaan. Lisäksi hän kuuluu siihen nuoriso-osastoon, joka tykkää välitunneilla ja kavereiden kanssa vapaa-ajallakin olla jatkuvassa liikkeessä. Nämä nuoret eivät epäröi juosta, hyppiä ja pelailla; ei oo yhtään noloo. Tunti pari päivässä tulee hengästyttävää liikkumista varmasti ihan jo tällaisesta jokapäiväisestä perusmeiningistä. Ja koulun liikuntatunnit, 3 tuntia viikossa, siihen päälle.

Normaalin liikkuvaisen arjen lisäksi tämä lapsi harrastaa kahta eri urheilulajia yhteensä lähes kuusi tuntia viikossa. Plus matkat, joista myös kertyy fillarilla taitettuna yhteensä pari tuntia lihastyötä ja aerobista rasitetta. Sanoisin, että seitsemälle viikonpäivälle jaettuna esikoinen liikkuu aktiivisesti yli kolme tuntia päivässä.

Tämä kaikki tietenkin niinä vuodenaikoina, jolloin pyöräily on mahdollista ja jolloin hyvät kelit karsivat auto- ja bussikyydit minimiin. Olen aika varma, että talven routa- ja rospuuttokeleillä jokainen lapsistamme liikkuu tunnin vähemmän per päivä. Ei se pari tuntia päivässäkään kyllä huono saavutus ole.

Olen myös tyytyväinen huomatessani, että näihin "suositusten mukaisiin" liikuntamääriin päästään meillä ilman mitään erityisiä ponnisteluita. Hyvä homma, sillä jos lasten liikkuminen olisi kovin vähäistä ja arki silti yhtä täyttä ja kiireistä kuin nyt, niin en kyllä tiedä, mistä ihmeestä sitä aikaa liikunnalle revittäisiin.

Jos esimerkiksi asuisimme niin lähellä koulua ja päiväkotia, ettei matkoja voisi hyvällä tahdollakaan laskea arkiliikunnaksi. Tai toisaalta niin kaukana kaikesta, että autolla tai julkisilla liikkuminen olisivat ainoat realistiset vaihtoehdot siirtyä paikasta toiseen. Tai jos lasten harrastukset eivät olisi niin liikuntapainotteisia kuin ne nyt ovat. Tai jos lapset yksinkertaisesti olisivat enemmän paikoillaan puuhastelevaa sorttia.

Tällaisiakin tilanteita varmasti on monilla. Ja kuvioon saattaa yhdistyä myös lapsen orastava tarve painonhallintaan. Toivoisi, että silloinkin lapsi, ja koko perhe yhdessä, jollakin keinolla löytäisivät tiensä iloisen ja voimauttavan liikunnan pariin. Mutta ei se ruuhkavuosien ikeessä varmasti helppoa ole. Ja vastentahtoisen lapsen liikkumaan pakottaminen ei kyllä kuulosta hyvältä / helpolta vaihtoehdolta.

Itse olen ollut lapsena kova urheilemaan ja teininäkin innokas pyöräilijä / lenkkeilijä / tanssija / milloin mitäkin, lajeja fiiliksen mukaan vaihdellen. Opiskeluaikoina säännöllinen liikunta väheni selvästi (oli vähän muita kiinnostuksen kohteita, heh), mutta viimeiset kymmenen vuotta olen taas pyrkinyt liikkumaan aktiivisesti sekä arjessani että sitten ihan "suunnitellusti".

No, aikaa on joskus enemmän, joskus vähemmän. En ole ollenkaan niin hyvässä kunnossa kuin toivoisin olevani. Mutta sentään liikkuminen on minulle jollain tavalla luontevaa ja mieluisaa. On sekin jo jotain!

Toivon, että lapsillanikin säilyisi luonnollinen, iloinen, rento ja stressitön suhde liikuntaan. Onneksi heidän harrastamat lajinsa eivät ole erityisen suorituskeskeisiä tai millään tapaa kropalle armottomia. Kun kuka tahansa kolmikosta liikkuu, näen silkkaa liikkumisen euforiaa ja pakottomuutta. He ovat solakoita, lihaksikkaita, pystyviä ja terveitä. Sitähän näillä liikuntasuosituksilla tavoitellaan.

Ja kun liikkuu riittävästi, maistuvat myös ruoka ja uni. Näin ainakin meillä.

Ja kun liikettä tulee arjessa riittävästi, voi hyvällä omatunnolla olla välillä myös älypuhelimen tai tabletin tai telkkarin ääressä. Kohtuus kaikessa, eikös niin!

Miten teidän lapsenne innostuvat liikkumaan?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Joinakin päivinä heräät pää puuroisena. Olet nukkunut huonosti, etkä jaksaisi mitään.

Lapsesi ovat pahantuulisia ja pitävät ärsyttävää ääntä. Jugurttipurkki valuttaa sisuksensa sormillesi ja lasi hajoaa lattialle. Juuri kun olet eteisessä valmiina lähtöön, huomaat, että neulepaitasi helma on täynnä sormenjälkiä.

Liikenne takkuaa. Pyöränkumi tuntuu tyhjältä. Autoilija sekoittaa pakan pysähtymällä antamaan tietä, vaikka sillä olisi etuajo-oikeus. Huidotte toisillenne vuorotellen ja sinä kiroilet sisäänpäin.

Ylämäki tuntuu raskaalta. Risteyksessä bussi ajaa tietä ylittävän oravanpoikasen yli.

Aurinko on yllättävän korkealla ja ohimoa vihlaisee. Tiedät jo migreenin olevan tulossa. Katupöly tuntuu hampaissa asti.

Vastaan tulevat ihmiset näyttävät tympeiltä ja jotenkin rumilta. Koko maailma näyttää jotenkin rumalta.

- - -

Toisina päivinä olet yhtä väsynyt, mutta väsymyksen sumu silmissäsi tekee maailmasta vain aavistuksen utuisen. Lapset tuntuvat pehmoisilta ja höytyväisiltä. Silittelet niiden hiuksia hajamielisesti.

Olet lempeä ja täynnä armoa itseäsi kohtaan. Ei haittaa, että kaikki on vähän rosoista ja kesken. Elämä on ihan hyvä juuri näin.

Töihin pyöräillessä nouseva aurinko silaa kaiken kullalla, ja tuntuu kuin olisit elokuvassa. Jokainen vastaatulija näyttää kauniilta ja mielenkiintoiselta; jokaisen sisällä tarina, jonka haluaisit kuulla. Maailma on lumoava säröineenkin.

Todellisuudessa maailma on mitä on, kaikki sateenkaaren värit ja harmaan eri sävyt. Elämä on rumaa ja kaunista ja kertakaikkiaan tosi tavallista. Ihmiset ovat yhdenlaisia, toisenlaisia, eivät sen kamalampia tai ihanampia kuin sinäkään. Ja sinä, sinä olet mikä olet. Sopiva, et mitenkään ihmeellinen, ihan ok.

Olet jo oppinut, ettei sillä ole mitään merkitystä, miltä maailma tai muut ihmiset juuri tänään näyttävät ja tuntuvat. Se on vain heijastusta omasta voinnistasi ja fiiliksestäsi, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Oma mielentilasi on se suodatin, jonka läpi kaiken näet. Se ei ole totuus ympäröivästä maailmasta.

Muista tämä niinä päivinä, kun kaikki näyttää kamalalta ja elämä on ahdas.

Unohda tämä niinä päivinä, jolloin auringon kulta sokaisee sinut ja onni humahtaa päällesi kuin puhdas, valkoinen lakana.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Kristan tonteilla sivuttiin taannoin kommenteissa sellaista ajatusta, että riippumatta lasten määrästä kaikki tuntuu aina superhelpolta, mikäli jälkikasvua on paikalla yksi vähemmän kuin todellinen pääluku on. Ja näinhän se on. 2-1 = niin helppoa ja vaivatonta! 3-1 = aivan iisiä! 4-1 = leppoisaa! Kun meidän kolmelapsisessa perheessä kotosalla on vain yksi lapsi, ei tätä meinaa oikein edes huomata!

Meillä kokoonpanot vaihtelevat arjessa jatkuvasti. Kaikilla lapsilla on omat kuvionsa ja menonsa ja niin on tietysti aikuisillakin. Sellaiset hetket, jolloin olisimme kaikki viisi yhtä aikaa kotona pidemmän aikaa, taitavat olla kaikkein harvinaisimpia.

Nyt uutuutena lapsilla on alkanut olla kaikilla myös omia yömenoja. Esikoinen kyläilee kavereillaan, keskimmäisellä on harrastukseen liittyviä leirejä ja pienin on päässyt mummoloihin. Yhden lapsen pidempiaikainen poissaolo huomataan!

Jos poissa on pienin, ei ole ketään, josta tarvitsisi oikeasti huolehtia: syömiset, pukemiset, peseytymiset, vessahommat... Eikä ole ketään, joka heittäytyisi lattialle karjumaan tai söisi salaa kolme banaania kun aikuisen silmä välttää. Kahden koululaisen kanssa ollaan oikeasti isojen kesken.

Jos poissaolija on keskimmäinen, on superleppoisaa kun ei tarvitse käydä jatkuvaa vääntöä siitä, mitä suht itsenäinen pikkukoululainen voi ja saa tehdä - ja mitä ei voi eikä saa vaikka hirveästi haluaisi. Kun keskimmäinen on poissa, pienin leikkii todella rauhallisesti. Kahden nuoremman dynamiikka kun perustuu tällä hetkellä varsin vahvasti kaikenlaiseen kouhotukseen ja kreisibailaukseen.

Jos esikoinen on tiessään, on suurin huojennus se, ettei ole ketään, jota pitäisi jatkuvasti muistuttaa ja houkutella: Nyt syömään, pukisitko pliis, pakkaatko kamat, kohta tulee kiire, sä myöhästyt, ole hyvä ja siivoa, puhelin pois, sammuta jo valot! Esiteinimme ei todellakaan ole erityisen sähäkästi toimiva ja liikkuva tällä hetkellä.

Kun yksi lapsista on poissa, iltapalalla on kumman hiljaista. Nukkumaan mennessä ihmettelemme joukolla tyhjää sänkyä. Pohdimme hetken: mitenköhän se siellä pärjäilee. Vaikka pärjäilee tietenkin. Aamulla alamme jo odottaa, että reissulainen palaisi kotiin.

Joskus jään miettimään, millaista elämämme olisi kaksilapsisena perheenä. Vähältä piti, ettei pikkukolmonen jäänyt pelkäksi haaveeksi. Silloin meillä elettäisiin nyt jo tosi erilaista elämää. Vain isoja lapsia, ei ketään jatkuvassa avuntarpeessa. Vapaat illat ja rutkasti omaa aikaa vanhemmille. Reissuja ja ravintolaillallisia neljän hengen porukalla, aivan varmasti.

Silti olen kamalan onnellinen sitä, että pienin tuli. Hän teki meidän perheestämme jollain tapaa täyden ja kokonaisen. En ole ikinä, hetkeäkään toivonut, että olisin päässyt tästä "pikkulapsivaiheesta" eroon jo aikaisemmin. Näin on niin hyvä! Kuopus toi tullessaan perheeseemme niin paljon aurinkoa, iloa, välittämistä ja rakkautta, etten olisi mistään hinnasta halunnut jäädä tästä kaikesta paitsi. Melkein jokainen vaihe hänen tähänastisessa elämässään, aina raskausajasta synnytyksen ja vauvavuoden kautta näihin päiviin saakka, on ollut minulle voimauttava ja eheyttävä. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa koetut vaikeudet, vaiheet ja kipuilut ovat taakse jäänyttä elämää, ja on ollut hienoa kokea myös sellainen elämänvaihe, jolloin pienen lapsen hoitaminen ei ole vienyt voimia ja järkeä.

Kiittelen usein isohkoja ikäerojamme. Viime päivien keskustelut aiheesta (mm. täällä, täällä ja täällä) vahvistavat fiilistä: meille tämä on ollut paras ratkaisu. En ole kyllä koskaan sitä epäillytkään. Vaikka niin. Aina, monestikaan, ikäeroihin saati lapsilukuun ei pääse itse vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Me olemme olleet (yhdestä keskenmenosta ja yhdestä vähän pidemmästä odotteluajasta huolimatta) onnekkaita. En lakkaa koskaan muistamasta sitä!

Moni sanoo, että kolmas lapsi heilautti tullessaan perheen jotenkin, ainakin hetkellisesti, pois tasapainosta. Kun aiemmin oli ollut ikään kuin yksi aikuinen yhtä lasta kohti, nyt ei enää ollutkaan.

Meillä elämä kahden lapsen kanssa oli sellaista, että paikalla oli joka tapauksessa yleensä vain yksi vanhempi. Olimme tottuneet. Eikä meillä muutenkaan ole koskaan päässyt muodostumaan perheessä minkäälaisia pareja, tyyliin "äiti ja tytär", "isä ja poika". Kolmas lapsi lisäsi säädön ja arkisen työn määrää, mutta vaikutukset perheen sisäisiin suhteisiin ovat muuten olleet mielestäni ainoastaan myönteisiä.

Vierastan vähän kaikenlaista "pariajattelua" ja tykkään sitä, että lapsia on pariton määrä. Kolme lasta muodostavat selkeän pienryhmän ja alayhteisön perheessä. Uskon, että se on meille kaikille hyväksi.

Minkälaisia ajatuksia teillä on lapsiluvusta ja ikäeroista?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Karuselli

Viimeksi tänään kuulin, kuinka johtajana toimiva henkilö totesi erään työyhteisön haastavaa tilannetta pohtiessaan, että asioilla on tapana järjestyä.

En voisi olla enempää eri mieltä. En ylipäänsä usko minkäänlaisiin johdatuksiin, kohtaloihin tai "näin on tarkoitettu" -ajatuksiin. Suhtaudun penseästi kaikenlaisiin uskomuksiin. Asiat tapahtuvat joko suunnitellusti, onnistuneiden ratkaisujen seurauksena, virhearvioiden vuoksi tai sattumalta. Ei ole olemassa mitään lainalaisuutta, jonka vuoksi asioilla olisi tapana järjestyä. Asioiden perusluonteeseen ei kuulu sellainen tapa.

Joskushan käy niin, että jonkin prosessin lopputulos kääntyy, ainakin sillä erää, parhain päin. Mutta siihen parhain päin kääntymiseen ovat vaikuttaneet lukuisat seikat. Sekä aktiiviset teot ja tahtotilat että monesti myös sattumalta tapahtuneet asiat. Se, että lopulta kävi hyvin, ei koskaan, missään vaiheessa, ollut vääjäämätöntä.

Yhtä hyvin olisi voinut käydä huonosti. Tai keskinkertaisesti. "Asioilla on tapana järjestyä" on minusta aika näsäviisas toteamus, kun se esitetään sen jälkeen kun on selvitty kuivin jaloin hankalista ajoista tai kiperästä pinteestä. Vaikeuksien keskellä tai epätietoisuuden velloessa se taas on lähinnä epätoivoinen yritys luoda uskoa johonkin vääjäämättömyyteen. Jota. Ei. Oikeasti. Ole. Olemassa.

En tiedä, lohduttaako tuo lausahdus oikeasti ketään. Jos lohduttaa, niin hyvä. Lohtua ei kai koskaan ole liikaa. Ehkä se valaa uskoa ja antaa pontta tehdä jotakin asioiden eteen. Koska itsestään asiat etenevät suotuisaan suuntaan vain jos on hyvä tuuri. Mäihä. Flaksi. Näin uskon. Jos uskoo ihmeisiin ja rohkenee heittäytyä tuurin varaan, niin mikä ettei, siitä vain. Hyvällä onnella pääsee jälkeenpäin toteamaan, että kylläpä kyllä, näinhän se on, asioilla on tapana järjestyä, myhäil, myhäil.

Jos taas hommat menevät niin sanotusti perseelleen, niin kummasti tuo falski sanonta unohtuu tai feidataan huomaamattomasti taka-alalle.

Tokihan voi aina ajatella, että "juu, nyt meni näin, mutta kyllä tällä kaikella on lopulta jokin tarkoitus, lopulta asiat kuitenkin menevät niin kuin on tarkoitettu".

No, itse en usko, että on olemassa mitään tarkoitettua. On vain valintoja ja sattumia, onnea ja epäonnea, viisaita ja epäviisaita toimintatapoja.

Mutta tietenkin tätä ajatusharhaa voi jatkaa loputtomiin, vaikka kuolinvuoteelle saakka. Sillä tavallaan joo: viimeistään siihen mennessä asiat ovat todellakin järjestyneet, tavalla tai toisella. Tai vähintäänkin kaikki epäonnistumiset ja virhearviot voi nähdä oppimisen kokemuksina ja rikkautena, joka tuotti suurta viisautta (jonka voi sitten viedä mukanaan hautaan).

Share
Ladataan...

Pages