Ladataan...

Twitterissä joku kysyi äskettäin pysäyttävän kysymyksen: "Miten kaikki jaksaa niin paljon?"

Vastaukset olivat kahdenlaisia:

1) Ei jaksakaan, some saa sen vain näyttämään siltä.
2) Lääkkeillä.

Itsekin joskus hämmästelen erityisen aikaansaavia ihmisiä. Ja niitä ihmisiä, joille on luonteenomaista kokeilla aina uusia asioita ja hakea muutosta. Myönnän ihmetelleeni kunnioituksen sekaisin tuntein esimerkiksi lähipiirini kolme-nelikymppisiä äitejä, jotka ovat johtajia, opiskelevat (öisin ja viikonloppuisin urakoiden) kolmannen tutkinnon, treenaavat menestyksekkäästi maratoneille ja samaan aikaan pyörittävät niin ikään urheilevan uratykkipuolisonsa kanssa esimerkiksi neljän lapsen harrastusarkea. Lisäksi heillä saattaa olla taipumusta käsitöihin, leivontaan tai vapaaehtoistyöhön.

Olen parhaimmillani melko tarmokas, mutta oma aikaansaavuuteni on tarkasti rajattua ja aaltoliikkeistä. Kyllä, teen paljon töitä. Kyllä, meillä on kolme harrastavaa lasta ja vanha puutalo. Kyllä, löydämme välillä aikaa myös omille harrastuksillemme ja toisinaan tapaamme ystäviämmekin.

Tämä kaikki perustuu kuitenkin kahteen asiaan: maltillisiin pyrkimyksiin ja levon maksimointiin vaikka sitten tehokkuuden kustannuksella.

Teen työtäni kunnianhimoisesti, mutta olen valinnut tarkasti roolini, asemani ja organisaationi siten, ettei työ uuvuta minua tai perhettäni liikaa. (Moni tuntemani kamppailee päinvastaisen tilanteen kanssa; työ yksinkertaisesti nielee kaikki voimat. Se näyttää ja kuulostaa läheltäkatsojasta kamalalta.) Tiedän, missä rajani kulkevat ja millainen työtilanne katkaisisi jaksamiseni.

Harrastelen liikuntaa, mutta vailla säntillisyyttä tai tavoitteita. (Tiukka tavoitteellisuus ei ole motivoinut minua sitten kouluaikojen, jolloin olin kyllä innokas hiihtokilpailija ja joukkueurheilija. Nykyään panostan myös liikkumisessa ennen muuta hetkelliseen mielihyvään.)

Lisäkouluttaudun, mutta en opiskele. Napsin pieniä, sopiviksi mitoitettuja täsmäpaloja, mutta en lähde tässä elämänvaiheessa rohmuamaan uutta tutkintoa.

En huoli elämääni mitään muutakaan isokokoista, aikaa vievää möhkälettä. Työ ja vanhemmuus ovat riittävän kokoiset.

Kyllä, lapsemme harrastavat, mutta heidän harrastuksensa eivät saa viedä paljoakaan meidän vanhempien aikaa. Lajit on valittu siten, että kuskaamme ja kustannamme kyllä, mutta mokkapaloja ja talkoita ei tarvitse tehdä.

Olen jo pitkään ymmärtänyt, että se, mikä jostakusta on piristävää, voi minulle olla energiasyöppö. Rajaan tekemisiäni ja osallistumisiani tarkasti. Varjelen voimiani ja huolin elämääni peruspaketin (työt, perhe, koti) lisäksi vain asioita, joiden jo ennalta tiedän lisäävän jaksamistani, ei syövän sitä. 

En vertaa tekemisiäni muiden tekemisiin, melon omaa kanoottiani.

Jaksamiseni kulmakivi on arjen rytmien reilu vaihtelu. Jos minulla on töissä tiukka reissuviikko, en ota viikonlopulle ylimääräistä ohjelmaa, vaikka kuinka houkuttelisi. 

Jos aamu on ollut aikainen ja päivä raskas, heitän illasta kaiken muun ja luen kirjaa.

Pidän mikrotaukoja.

Meditoin.

Vaivun haaveisiin. Olen aika hyvä nollaamaan pääni.

Nukun niin paljon kuin mahdollista. Jos kaikki tuntuu kaatuvan päälle, menen iltayhdeksältä nukkumaan ja herään aamulla ainakin aavistuksen toiveikkaampana.

Viime aikoina olen harjoitellut jaksamisen lisäämistä minulle ehkäpä vaikeimmalla konstilla, antamalla olla. Elämä heittää säännöllisin väliajoin meidän kaikkien teillemme vastoinkäymisiä, haasteita, huolia ja murheita. Joskus ne ovat niin suuria, että niistä on pakko ottaa koppi ja ne on pakko hyväksyä osaksi elämäänsä ainakin joksikin aikaa. Mutta on myös asioita, joiden on mahdollista antaa olla. 

Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään helppoa sivuuttaa seikkoja ja tapahtumia, jotka ovat mielestäni jotenkin väärin tai epäoikeudenmukaisia. Luonteelleni sopii paremmin tällaisiin asioihin pureutuminen juurta jaksaen: syiden ja syy-seuraussuhteiden selvittely ja motiivien penkominen. Erityisalaani on sen sureminen, että jollekulle henkilölle on saattanut tulla väärä kuva minusta tai läheisestäni. Se kaikki on todella uuvuttavaa.

En tiedä, olenko vihdoin neljäkymmentävuotiaana kasvamassa oikeasti aikuiseksi, mutta entistä useammin saan itseni kiinni hetkellä, jolloin olen juuri reagoimaisillani itseäni harmittavaan juttuun - ja maltan pysähtyä harkitsemaan sen verran, että ennätän tajuta: ei kannata, ei maksa vaivaa, parempi antaa olla.

Tämä on uutta. Tämä auttaa jaksamaan. Tänä aamunakin olin jo vähällä paneutua asiaan, joka ei mielestäni mennyt ihan fiksusti. Mutta sitten sanoinkin tyynesti itselleni: "maailma ei tähän kaadu, unohda tämä". Tein niin ja sain oikein tasapainoisen startin päivälleni.

Olen ollut myös sellaisessa jamassa ja väsymyksen tilassa, etten todellakaan ole jaksanut yhtään mitään. Siitä on seurannut kaksi asiaa:

a) Nyt kun jaksan paremmin, osaan arvostaa sitä ja olla joka päivä iloinen jokaisesta jaksetusta asiasta.
b) Rimani on useimmissa asioissa tosi matalalla. Olen armollinen itselleni ja vahdin voimieni jakautumista kuin haukka. Osaan suojata itseäni uupumukselta.

Tärkein jaksamistani edistävä asia on silti se, että asiat ovat minulla ja perheessäni juuri nyt hyvin. Meillä on mielekästä työtä, toimiva koti, vähän mutta nipinnapin riittävästi rahaa. Olemme terveitä, olemme melko tasapainoisia ja arkemme on sellaista, että kestämme sen ihan hyvin. Kun välillä väsymme, meillä on mahdollisuus levätä ja toipua. Meillä on osaamista ja resursseja joustaa, ettemme joutuisi liian koville. 

Kokemuksesta tiedän, että mikä tahansa näistä asioista voi muuttua koska tahansa. Kun kaikki on hyvin, on helppo päättää jaksavansa ja on helppoa määrittää itse omat rajansa. Jaksaminen ei ole itsestäänselvyys tai asennekysymys, vaan hyvän tuurin, onnekkaiden valintojen ja päätösten sekä otollisten olosuhteiden summa.

p.s. Olin iloinen, kun huomasin, että Minja Koskela tarttui juuri tänään tähän samaan aihepiiriin. Lukekaa Minjan kirjoitus, se on todella hyvä.

Ladataan...

Jatkan vielä arjesta.

En ole mikään Maaret Kallio -fani enkä oikeastaan mikään self help -fanikaan. Tämä Maaret Kallion eilinen Hesarin kolumni kuitenkin puhutteli.

”Hiljaisuus rauhoittaa stressaantunutta mieltä, auttaa palautumaan ja keskittymään olennaiseen. Se avaa tilaa luovuudelle, oivaltamiselle ja priorisoinnin taidolle. Siksi on viisautta tavoitella toistuvaa ja arkista hiljaisuuden voimaa.”

Ilman arjen hiljaisuutta en jaksa. Ja juuri arjen hiljaisuudesta minulla on krooninen pula. Välillä tuntuu, että olen kuin häkkiin suljettu, ahtaalle ajettu eläin, joka kiertää kehää etsien pakoreittiä. 

Meidän lapsemme eivät ole erityisen meluisia. Etenkin kotioloissa he ovat ennemminkin rauhallisia puuhastelijoita. He eivät myöskään ole enää vauvoja tai taaperoita, joiden parkuna uhkaisi mielenrauhaa ja rikkoisi tärykalvot. Heistä kukin kommunikoi pääsääntöisesti normaalilla puheäänellä. En siis yleensä altistu kotona varsinaiselle melusaasteelle, siitä ei ole kyse.

Kyse on toisenlaisesta hiljaisuuden puutteesta. 

Kyse on siitä, että minua puhutellaan (joko livenä tai erilaisia sähköisiä kanavia hyödyntäen) lähes taukoamatta. Perheen arjessa joku on koko ajan jotakin vailla. Usein kun olemme koko porukka kotona, jollakulla on minulle asiaa puolen minuutin välein. True story. Toisinaan useamminkin. Toisinaan kimpussani on kokonainen lauma.

Myös työpäivien ja työmatkojen aikana puhelin piippaa kotoisia kutsujaan vähän väliä. Se piippaa, kun olen jumpassa tai saunassa (jonne en tietenkään ota luuria mukaan). Se ehtii piipata äänettömänä laukkuni hiljaisuudessa muutaman kerran, kun olen leffassa tai konsertissa. Se piippaa joskus vielä illalla, kun olen jo menossa nukkumaan, jos teini muistaa huoneessaan jonkin heti aamulla tarvittavan asian. 

Piippailu on ymmärrettävää. Meillä on kolme lasta, ja etenkin koululaisilla on paljon erilaisia puuhia, joihin kaivataan vanhempien näkemyksiä ja panostusta. Hyvä vain, että soittelevat, kyselevät ja pyytävät apua. 

Mutta usein tuntuu, että minua ahdistetaan joka suunnalta. Osin kyse on konkreettisesta äänestä ja todellisesta vuorovaikutuksesta, mutta osittain päässäni surisee myös kaiken metatyön ja mahdollistamisen, to do -listojen ja muistettavien aikataulujen paine. Jatkuvasti rauhaani ja keskittymistäni keskeyttävien kutsuhuutojen paine. Tietoisuus siitä, että ihan kohta joku taas kaipaa minua.

Ja sitä surinaa on vaikea hiljentää edes silloin, kun ympärillä on muutoin täysin äänetöntä. 

Hiljaisuus on tärkein voimavarani riittävän unen jälkeen. Kun lapset olivat pieniä, nukuin aina liian vähän ja univelkaa vastaan kamppailusta tuli todellinen eloonjäämistaistelu. Nyt kun lapset ovat isompia ja saan yleensä nukkua yöni riittävän hyvin, nostaa toisenlaisen luksuksen eli hiljaisuuden kaipuu päätään. 

Olen lähtökohtaisesti hyvä vaalimaan omaa aikaani ja tilaani. Osaan tarvittaessa pyytää hiljaisuutta tai poistua vaikka lenkille, jos minulla alkaa keittää. Mutta kovin helposti se ei käy. En aina raaski.

Olen töiden vuoksi jonkin verran poissa kotoa, välillä myös yön tai parin yli työmatkoilla, ja joskus joudun avaamaan koneen vielä iltasellakin hetkeksi. Siksi, työperäistä poissaoloa tasapainottaakseni, olen mielelläni lasteni tavoitettavissa ja ihan oikeasti läsnä silloin kun satumme olemaan kaikki kotona; työpäivien aikanakin mahdollisuuksien mukaan.

Minulta saa tulla kysymään. Minulle saa tulla juttelemaan. Minulle saa soittaa ja vastaan aina kun voin. 

Silti kaipaan hiljaisuutta niin kovasti. Kaikkein eniten haluaisin olla yksin hiljaisessa kodissa. Sillä pääsenhän minä hiljaisille lenkkipoluille melkein suoraan kotiovesta. Ja autossa on hiljaista, kun ajan Prismaan ruokaostoksille. Työpaikalla voin sulkea työhuoneen oven ja olla hiljaa. 

Se ei vain ole sama asia. 

Eikä sekään ole mitään oikeaa arkista hiljaisuutta, että matkustan hiljaisuuden retriittiin, vetäydyn epämääräisten selitysten saattelemana pariksi päiväksi mökille tai häädän perheen jonnekin. Arkisen hiljaisuuden pitäisi tulla omalla painollaan, ilman erityisjärjestelyitä, poikkeusolosuhteita tai sitä että minä pakenen jonnekin.

Onkohan sellainen aivan liikaa vaadittu tässä elämäntilanteessa? Pyydänkö liikoja, kun pyydän mahdollisuutta olla yksin ja hiljaa omassa kodissani?

Ehkä vähitellen hiljaisuuden määrä lisääntyy. Jo nyt on aiempaa useammin sellaisia tilanteita, että olen keskellä arkea yksin kotona. Ja aiempaa useammin on myös sellaisia tilanteita, että nuoriso puuhaa omiaan, eivätkä he edes huomaa, että lymyilen jonkin huoneen uumenissa. 

Kärsin niin kovasta hiljaisuusvajeesta, että nuo lyhyet tuokiot eivät tunnu oikein riittäviltä. Ne tuntuvat laastarilta avohaavan tilkkeenä. Mutta ehkä ajan myötä hiljaisuus arjessani lisääntyy.

Sitä odotellessani yritän takertua pieniin hetkiin. Suljen laitteet ja viritän korvani, sieluni, äänettömyyden taajuudelle. Sieltä löytyy rauha.

 

Ladataan...

Tänä syksynä olen...

...tehnyt paljon töitä. Se on tehnyt minut onnelliseksi. Kiirettä on ollut sopivasti, stressiä sopivan vähän.

...alkanut käydä lenkillä lasten mentyä nukkumaan. Koskaan aikaisemmin en ole kyennyt liikuntahommiin enää siihen aikaan illasta, mutta nyt iltalenkit ovat olleet elinehto. BookBeat kuulokkeisiin ja ulos, tähtitaivaan alle. Joskushan on liikuttavakin.

...ollut reissussa enemmän kuin 15 vuoteen. Sekä työn puolesta että vapaa-ajalla. Havaintoja:

  • Epäsäännölliset rytmit, kulkuvälineissä istuminen ja yöpymiset vaihtelevien huonetovereiden kanssa sopivat huonosti migreeniherkälle ja matkapahoinvoinnista kärsivälle ihmiselle, jonka hyvinvointi perustuu säännöllisyyteen ja kunnollisiin yöuniin.
  • Mutta se, mitä olen reissujen myötä saanut sekä ammatillisesti että ystäviä tavatessani ja erilaisia kulttuuripläjäyksiä katsastaessani, on ollut tosi tärkeää ja arvokasta.

...syönyt kasvispainotteisesti. Suosin vegevaihtoehtoja, satunnaisesti valitsen kalaa. Riista kiinnostaa, jos sitä on tarjolla, mutta muuten lihansyönti ei tunnu yleensä relevantilta. Olen korvannut maitotuotteet pitkälti kasvispohjaisilla vaihtoehdoilla. Ostan juustoja enää ääriharvoin. 

Tämä ei tunnu ex-kasvissyöjänä ja vuosien ajan erilaisia maidottomia ja munattomia imetysdieettejä noudattaneena vaikealta. Verrattuna vaikkapa 90-luvun alkuun tai vaikka 2000-luvun alkuunkin nykyään on huippuhelppoa valita vege.

...hämmästellyt teinin tasapainoisuutta, ihmetellyt kypsää kymmenenvuotiasta ja kummastellut (vaikka luulisi, että kokemuksesta jo tiedän, miten lapset kasvavat) pitkänhuiskeaa, vaikeita kysymyksiä esittävää, pian kuusivuotiasta kuopusta. Jokaisella lapsellamme on ollut hyvä, tasainen, terve, iloinen syksy, ja olen sanattoman kiitollinen siitä.

...järjestänyt itselleni omaa aikaa enemmän kuin vuosiin. Olen ollut selvästi sen tarpeessa. Ja aikakin on ollut kypsä, kun lapset ovat jo sen verran isoja, etteivät minun poissaoloni hetkauta perheen arkea tai viikonlopun kuvioita kovinkaan paljon. Ihanaa!

...huomannut, että vaikka työsyksy kaikkine vastuineen on ollut antoisa ja vaikka omat menot ovat tulleet tarpeeseen, kaipaan elämääni edelleen ennen muuta rauhaa ja tasapainoa. Unta, ulkoilua ja hiljaisuutta kaiken vääjäämättömän touhun ja tohinan vastapainoksi. 

Tämä minun on syytä muistaa, kun täyttelen kalenteriani kevääksi. Karsiminen ja priorisointi on ollut vuosia supervoimani, vähän pakonkin edessä, ja se on tuonut elämäämme paljon rauhaa. Täytyy muistaa jatkaa rajaamista, valikointia ja levon vaalimista, vaikka elämään on viime aikoina tupsahtanut petollisen paljon houkuttelevalta tuntuvaa väljyyttä.

...kantanut huolta terveydestä. Ja sitten kantanut huolta siitä, että tätäkö tämä nelikymppisyys on, vääjäämätöntä ränsistymistä? En haluaisi ajatella niin, mutta on myös todella vaikea löytää aikaa tehokkaalle ja tunnolliselle itsestään huolehtimiselle. Lupaan yrittää.

...uinut ehkä vähän syvissä vesissä ja pohtinut perimmäisiä. Itkeä tirauttanutkin välillä. Kutsutaan sitäkin nelikymppisyydeksi.

...mennyt todella usein ennen kymmentä nukkumaan. Miksi katsella tv:tä, kun voi katsella unia!

...ollut huomaavinani, että kiireisen, intensiivisen ja välillä kuormittavankin arjen ja perhe-elämän vastapainoksi kaipailen kunnollisia irtiottoja. Huomaan, että haluan häipyä ystävien kanssa viikonlopuksi: "ah, tää tulee niin tarpeeseen". Tai paeta yksinoloon: "edes hetken rauha, pliis". Tai kaataa ison lasillisen viiniä "huhhuh, mikä viikko".

Kuulostaa varmastikin aika normaalilta tässä elämäntilanteessa, mutta en oikein pidä tästä voimistuvien irtiottojen tarpeesta. Ei se ole hyvä suunta, että elämä on kamala mankeli ja siitä selvitäkseen täytyy miettiä koko ajan tehokkaampia rentoutumiskeinoja. Olen vahvasti sitä mieltä, että rentoutumisen pitäisi tapahtua arjen lomassa. Tai että kuormituksen ylipäänsä olisi hyvä pysytellä sellaisella tasolla, ettei aina tarvitse erikseen, hiki hatussa, yrittää rentoutua.

En tiedä onko rennon ja levollisen tuntuinen elämä mahdollista, jos on valinnut itselleen tällaiset pelimerkit: molemmilla vanhemmilla kiireiset kokopäivätyöt, reissua reissun perään, kolme harrastavaa, suht eri-ikäistä lasta, kotina vanha puutalo remontteineen... 

Olen harvoin stressaantunut, mutta kiirettä voisi olla vähemmän. Antaisinko itselleni 40-vuotislahjaksi rauhaa? Jos, niin millaisessa paketissa se tulisi?

Ladataan...

On aamuja, joina herään ennen muita. Väsymys painaa silmäluomiani, kun haalin mukaani eväsleivän, nostan tietokoneen reppuun ja lähden pimeään ennättääkseni rautatieasemalle ajoissa. 

On aamuja, joina vedän luurit päähän ja aloitan ensimmäisen palaverin yöpaitasillani, perheen hääriessä ympärillä lähtöä tehden.

On myös aamuja, joina kaikki muut heräävät ennen minua. Hissuttelevat talossa hiljakseen, touhuilevat, käpertyvät sohvannurkkiin, eikä kenelläkään ole kiire. Kun nousen, aurinko on korkealla, keittiössä tuoksuu kahvi ja lapset ovat rauhallisina omissa puuhissaan.

Yhä vähemmän on aamuja, joina meillä huudetaan. Olen siitä kiitollinen. Osaamme tämän arkihomman aika hienosti. Meitä on viisi tiimiläistä, ja juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa me soudamme venettämme aika kauniisti samaan suuntaan. Muistan arvostaa sitä. 

Sellaisiakin aamuja on, joina herään hotelleissa. En enää nuku niissä välttämättä kovin hyvin. Ne aamut ovat silti yleensä kaikkein rauhallisimpia. Hiljaisimpia. Tyyniä. Ennätän harjata hiukset ja lukea lehden. Venytellä. Suunnata ajatukset uuteen päivään.

Muutenkin työ vie minua tällä hetkellä aiempaa enemmän pois kotoa, ja se on osin raskasta, osin antoisaa. On raskasta matkustaa (voin pahoin melkein kaikissa liikennevälineissä ja kärsin migreenistä), tehdä töitä välillä kovassa kiireessä ja olla poissa perheen luota. Perheen, jota toinen aikuinen pyörittää oman työarkensa keskellä.

On raskasta yrittää ennättää toisesta kaupungista ajoissa kotiin, päiväkodille, vanhempainiltaan, harrastuksiin kuskaamaan... Ja sekin on raskasta, jos ei koko viikolla ennätä.

Mutta on antoisaa tehdä työtä, joka innostaa ja jota tehdessään tuntee olevansa kokonainen ja oikeassa paikassa ja oikealla tiellä. Ja on kieltämättä antoisaa - jos sattuu olemaan kaltaiseni tilan ja hiljaisuuden tarvitsija - että työmatkat tuovat vääjäämättä mukanaan myös omaa aikaa.

14 intensiivisen pikkulapsi-ruuhkavuoden jälkeen otan kaiken rauhan ja itsellisen liikuskelun iloiten vastaan. Seminaarin päätyttyä vedän lenkkivaatteet päälle, eikä kukaan kaipaa minua kahteen tuntiin. Työillalliselta lähden varhain ja menen aikaisin nukkumaan. Kuuntelen hotellihuoneessa äänettömyyttä ja omia ajatuksiani.

On aamuja, jolloin kaikki menee pieleen. Takana voi olla rikkonainen yö, sillä kuopus saattaa vielä joskus heräillä kesken uniensa. Saatan olla valmiiksi väsynyt.

Hän, kuopus, on viisivuotias, ja jos on viisivuotias, saattaa alkaa aamuseitsemältä haluta jotakin, mitä ei voi juuri sillä hetkellä saada. Myös sukka voi olla huonosti tai väärä lastenohjelma voi alkaa kiukuttaa.

Kymmenenvuotiaana ei välttämättä jaksa aamulla lusikoida jugurttiaan riittävän sukkelasti, ja pyöränavainkin saattaa olla kadoksissa.

Eikä teininä voi olla joka aamu hyvällä tuulella, tai edes neutraalilla. Kun viisi ihmistä sohii menemään arkiaamun kiireessä, ei yhteentörmäyksiä aina voida välttää. Mitä useamman meistä täytyy olla kahdeksalta loppusijoituspaikassaan, sitä sähäkämpää touhua nähdään akselilla keittiö-eteinen klo 6.30-7.30. Vessavuoroista todellakin taistellaan.

Olen onnellinen joustavasta työstä ja perheystävällisesti työpaikasta, jotka mahdollistavat sen, että voin usein saatella ensin perheeni matkaan ja vasta sitten alkaa itse valmistautua työpäivään. Myös jokainen koululaisten kymmeneen meno otetaan ilolla vastaan. Rauhalliset aamut ovat meidän juttumme!

Tänä iltana pakkaan reissukassini - tai oikeastaan sitä ei tarvitse pakata, sillä palasin edellisestä reissusta eilisiltana - ja lähden taas. Illan jo kääntyessä yöksi saavun seuraavaan määränpäähäni. Huomisaamuna herään vaihteeksi omasta vanhasta huoneestani, ja mikä hauskinta, siskoni nukkuu viereisessä huoneessa aivan kuten lapsena. Aamiaisella tapaan äidin ja isän. 

Tämä liikkuvainen elämä tuntuu välillä siltä kuin olisi siivet kantapäissä. Onneksi on myös juuret jossain, ja joskus reissuni onnekkaasti suuntautuvat lapsuuden kotikaupunkiin. Toisinaan myös sisarusteni kanssa samanaikaisesti.

Ehkemme sentään enää kolme- ja nelikymppisinä riitele aamun vessavuoroista.

Pages