Ladataan...

On aamuja, joina herään ennen muita. Väsymys painaa silmäluomiani, kun haalin mukaani eväsleivän, nostan tietokoneen reppuun ja lähden pimeään ennättääkseni rautatieasemalle ajoissa. 

On aamuja, joina vedän luurit päähän ja aloitan ensimmäisen palaverin yöpaitasillani, perheen hääriessä ympärillä lähtöä tehden.

On myös aamuja, joina kaikki muut heräävät ennen minua. Hissuttelevat talossa hiljakseen, touhuilevat, käpertyvät sohvannurkkiin, eikä kenelläkään ole kiire. Kun nousen, aurinko on korkealla, keittiössä tuoksuu kahvi ja lapset ovat rauhallisina omissa puuhissaan.

Yhä vähemmän on aamuja, joina meillä huudetaan. Olen siitä kiitollinen. Osaamme tämän arkihomman aika hienosti. Meitä on viisi tiimiläistä, ja juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa me soudamme venettämme aika kauniisti samaan suuntaan. Muistan arvostaa sitä. 

Sellaisiakin aamuja on, joina herään hotelleissa. En enää nuku niissä välttämättä kovin hyvin. Ne aamut ovat silti yleensä kaikkein rauhallisimpia. Hiljaisimpia. Tyyniä. Ennätän harjata hiukset ja lukea lehden. Venytellä. Suunnata ajatukset uuteen päivään.

Muutenkin työ vie minua tällä hetkellä aiempaa enemmän pois kotoa, ja se on osin raskasta, osin antoisaa. On raskasta matkustaa (voin pahoin melkein kaikissa liikennevälineissä ja kärsin migreenistä), tehdä töitä välillä kovassa kiireessä ja olla poissa perheen luota. Perheen, jota toinen aikuinen pyörittää oman työarkensa keskellä.

On raskasta yrittää ennättää toisesta kaupungista ajoissa kotiin, päiväkodille, vanhempainiltaan, harrastuksiin kuskaamaan... Ja sekin on raskasta, jos ei koko viikolla ennätä.

Mutta on antoisaa tehdä työtä, joka innostaa ja jota tehdessään tuntee olevansa kokonainen ja oikeassa paikassa ja oikealla tiellä. Ja on kieltämättä antoisaa - jos sattuu olemaan kaltaiseni tilan ja hiljaisuuden tarvitsija - että työmatkat tuovat vääjäämättä mukanaan myös omaa aikaa.

14 intensiivisen pikkulapsi-ruuhkavuoden jälkeen otan kaiken rauhan ja itsellisen liikuskelun iloiten vastaan. Seminaarin päätyttyä vedän lenkkivaatteet päälle, eikä kukaan kaipaa minua kahteen tuntiin. Työillalliselta lähden varhain ja menen aikaisin nukkumaan. Kuuntelen hotellihuoneessa äänettömyyttä ja omia ajatuksiani.

On aamuja, jolloin kaikki menee pieleen. Takana voi olla rikkonainen yö, sillä kuopus saattaa vielä joskus heräillä kesken uniensa. Saatan olla valmiiksi väsynyt.

Hän, kuopus, on viisivuotias, ja jos on viisivuotias, saattaa alkaa aamuseitsemältä haluta jotakin, mitä ei voi juuri sillä hetkellä saada. Myös sukka voi olla huonosti tai väärä lastenohjelma voi alkaa kiukuttaa.

Kymmenenvuotiaana ei välttämättä jaksa aamulla lusikoida jugurttiaan riittävän sukkelasti, ja pyöränavainkin saattaa olla kadoksissa.

Eikä teininä voi olla joka aamu hyvällä tuulella, tai edes neutraalilla. Kun viisi ihmistä sohii menemään arkiaamun kiireessä, ei yhteentörmäyksiä aina voida välttää. Mitä useamman meistä täytyy olla kahdeksalta loppusijoituspaikassaan, sitä sähäkämpää touhua nähdään akselilla keittiö-eteinen klo 6.30-7.30. Vessavuoroista todellakin taistellaan.

Olen onnellinen joustavasta työstä ja perheystävällisesti työpaikasta, jotka mahdollistavat sen, että voin usein saatella ensin perheeni matkaan ja vasta sitten alkaa itse valmistautua työpäivään. Myös jokainen koululaisten kymmeneen meno otetaan ilolla vastaan. Rauhalliset aamut ovat meidän juttumme!

Tänä iltana pakkaan reissukassini - tai oikeastaan sitä ei tarvitse pakata, sillä palasin edellisestä reissusta eilisiltana - ja lähden taas. Illan jo kääntyessä yöksi saavun seuraavaan määränpäähäni. Huomisaamuna herään vaihteeksi omasta vanhasta huoneestani, ja mikä hauskinta, siskoni nukkuu viereisessä huoneessa aivan kuten lapsena. Aamiaisella tapaan äidin ja isän. 

Tämä liikkuvainen elämä tuntuu välillä siltä kuin olisi siivet kantapäissä. Onneksi on myös juuret jossain, ja joskus reissuni onnekkaasti suuntautuvat lapsuuden kotikaupunkiin. Toisinaan myös sisarusteni kanssa samanaikaisesti.

Ehkemme sentään enää kolme- ja nelikymppisinä riitele aamun vessavuoroista.

Ladataan...

Kesääni on varjostanut syyllisyys.

En ole koskaan piitannut helteistä. Olen aina ollut ennen kaikkea syksyn ja tuulisen sään rakastaja. Toki toivon kesiltäni jotakin muuta kuin silkkaa vesisadetta ja vilua, kuten oli laita viime kesänä - ja ehkä siitä jäikin trauma, joka aiheutti sen, mikä tänä kesänä oli vääjäämätöntä. 

Minä nimittäin rakastuin. Täysin puskista, kuin salama kirkkaalta taivaalta, minä aloin jo touko-kesäkuussa kokea lämpimiä tunteita. Kun ei kevätiltoina paleltanutkaan. Kun kesäkuu tuntui juhannuksen myräkkää lukuun ottamatta ihan oikealta kesältä! Kun loma aivan pyytämättä ja yllättäen olikin yhtä paahdetta ja pulikointia. 

Lasten sormiin sulaneita jäätelöitä. Vettä ja aurinkorasvaa, vettä ja aurinkorasvaa. Joka ikinen aamu sama huikaiseva valo ja lintujen liverrys puutarhassamme. Kypsyvät marjat, kukissa pörräävät pulleat mehiläiset.

Helle lämmitti minun kylmää sydäntäni ja analyyttisen tehokasta sieluani. Minä muutuin. Minä hullaannuin!

Olen aina ennen, en tiedä, miksi, kärsinyt kuumuudesta. Saanut päänsärkyjä, tuntenut oloni tukalaksi, väsynyt ja tuskastunut.

Tänä kesänä on ollut toisin. Kuumuus ei ole ahdistanut minua yhtään. Olen valunut hikeä ja nauttinut joka hetkestä. Kääntänyt kasvoni aurinkoon. Uinut järvessä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin.

Olen kääntänyt kelloni päiväntasaajan aikaan ja rauhoittunut. Mennyt kaikessa sieltä, missä aita on matalin ja taluttanut lapsetkin aidan ali. Kävellyt metsäpolkua rantaan ja ostanut kotimatkalla kaikille päivän kolmannet jätskit. 

Katsellut aaltojen edestakaista liikettä kiirehtimättä muualle.

Ja nämä trooppiset yöt. 

Nämä trooppiset yöt!

Ja pyykit, jotka kuivuvat ulkona parissa tunnissa.

Ja pihan pyykkinarulla jokailtainen liputus: epälukuinen määrä pyyhkeitä ja uikkareita sekä aina sama harmaa rantaviltti aamua odottamassa.

Talo on pysynyt läpivedolla siedettävän lämpöisenä. Lapset ovat nukkuneet aamuisin pitkään. 

Kuopus on ollut ihanana kainaloisena ja valoisana sirkuttajana kertoilemassa tarinoitaan koko pitkän kesän. Keskimmäinen on uinut kuin kala, jokaikinen päivä, viettäen sukellusmaskeineen enemmän aikaa pinnan alla kuin pinnalla. Iloinen, kullanruskeaksi paahtunut nuori ihminen! 

Esikoinen on reissannut kavereineen melkein koko kesän ympäri Suomea. Leiriltä leirille ja tapahtumasta tapahtumaan. Elämän kesä, kun oot kohta 14 ja maailma on sun!

Nyt olen jo töissä, mutta kesä vain jatkuu jatkumistaan. En saa tästä kyllikseni. Rakastan, rakastan, rakastan lämpöä ja aurinkoa ja raukeita päiviä ja ystävien kanssa istuttuja pimeneviä iltoja.

Mutta samaan aikaan syyllisyys painaa mieltä. Ei ole oikein rakastaa tällaista kesää. Vääristä syistä kuumaa ja paahteista. Ilmastonmuutos jyskyttää koko ajan takaraivossani. Ajattelen sitä jo työnikin puolesta vähän väliä, ja sitä suuremmalla syyllä koen hirmuisia tunnontuskia, kun nautin tästä kaikesta niin kovasti.

Ei pitäisi näin estottomasti palvoa hellettä. Olisi syytä vakavoitua tosiasioiden äärelle. Tämä ei ole hyvä eikä oikein. 

Maapallon ilmasto on lämmennyt lähes asteen 1800-luvun lopun jälkeen, eikä lämpenemisen tahti ole ainakaan hidastumassa. Valtamerten pinta on noussut ja vesi on lämmennyt. Manner- ja vuoristojäätiköt sekä pohjoinen merijää ovat kutistuneet. Pohjoisilla maa-alueilla sademäärät ovat kasvaneet ja sateet voimistuneet.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo ja vaikuttavat kiihtyvällä tahdilla muun muassa maapallon ekosysteemeihin, metsiin, vesivaroihin, liikenteeseen, maankäyttöön ja rakentamiseen, talouteen ja yhteiskuntaan, terveyteen, turismiin, enegriantuotantoon sekä globaalisti että paikallisesti, teollisuuteen, maatalouteen ja muihin luonnosta riippuvaisiin elinkeinoihin...

Huoli on todellinen ja vakava.

Nyt olemme parina päivänä saaneet ukkoskuuroja, ja lisää on luvassa. Ehkä kunnon rajuilmojakin. Niitäkin minä rakastan. Ja siinäkin on kielletty maku. Tiedämme, että ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kuivuus, maasto- ja metsäpalot, tulvat, myrskyt ja rajuilmat. Ääri-ilmiöt eivät ole enää vain eteläisen pallonpuoliskon ongelma, vaan ne koskettavat myös muun muassa Pohjois-Eurooppaa, Skandinaviaakin. 

Sää- ja ilmastoriskit vaikuttavat meidän jokaisen elämäämme. En pidä nykyisestä pelottelujournalismista enkä ole huolestuvaa tai hysteeristä sorttia. Silti tänä kesänä suhteeni paahtaviin helteisiin ja salamoinnin ihasteluun on ollut kaksijakoinen.

Ilmastonmuutokseen vaikutetaan tehokkaimmin yritysten toiminnalla ja päättäjien taholta. Silti jokaisen meistä on kannettava myös oma kortemme kekoon. Voimme tehdä arjessamme valintoja, jotka ovat ekologisia ja kestäviä. Ja voimme kasvattaa tulevia sukupolvia siten, että he oppivat pitämään planeetasta paremman huolen kuin vanhempansa saati isovanhempansa. Voimme kasvattaa lapsemme kansalaisiksi, emme kuluttajiksi.

Täällä voit laskea oman hiilijalanjälkesi. (Toimii parhaiten tietokoneella ja vaatii flashin, mutta on hyvä ja perusteellinen laskuri, joten vaivannäkö kannattaa.)

Alla oma tulokseni. (Sitran Elämäntapatestissä sain jalanjäljekseni 4300 kg CO2, mutta se testi oli vähän ylimalkaisempi. Sitran testin mukaan keskimääräinen testin tehneen henkilön hiilijalajälki on 7400 kg CO2.)

Meillä on viisihenkinen perhe, omakotitalo, auto ja valitettavasti sähkölämmitys, mutta vastapainoksi kierrätämme käytännössä kaiken, kulutamme todella maltillisesti, emme lentele, suosimme pyöräilyä, kävelyä ja julkisia, ja itse myös syön vegepainotteisesti. Valinnoilla on väliä!

 

Lisää ajantasaista tietoa ilmastonmuutoksesta mm. Ilmatieteenlaitokselta, Ilmasto-opas.fi:stä ja Suomen ympäristökeskuksesta.

 

Ladataan...

Ladataan...

1.

Luin Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen Taisteluni-sarjan loppuun. Päällimmäiseksi jäi kolme vahvaa ajatusta: 1) Samaistun monin paikoin hätkähdyttävän paljon Knausgårdiin. 2) Meinasin nyykähtää Hitler-esseen alle, vaikka toisaalta se oli myös mielenkiintoisinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Tuskinpa kukaan maailmassa on ennen kirjoittanut Hitleristä noin. 3) Kuutosen loppuosa vetää hienosti kaiken yhteen ja kuvaa riipaisevasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

2.

Olen ollut tasavahvasti reissussa ja omissa oloissani ja toisaalta intensiivisesti lasten kanssa. Kesät ovat sellaista aikaa. Täytyy sanoa, etten saa kyllikseni yksin olemisesta. Ei ole vielä tullut vastaan sellaista poissaolon määrä, että olisin kokenut saaneeni kyllikseni ja olisin alkanut ikävöidä perhettäni. Ei, sellaista tilannetta en ole toistaiseksi kokenut. (Ihan pienten lasten kanssa parin päivän erossaolon jälkeen on tullut kurja olo sen vuoksi, ettei heille ole hyväksi olla pidempään erossa äidistään. Mutta sillä tunteella ei ole tekemistä varsinaisen ikävöinnin kanssa.)

En tiedä, mahtaisiko raja mennä kahdessa viikossa? Tuskin pääsen koskaan kokeilemaan, koska en käytännössä aio enkä haluakaan olla niin pitkään erossa perheestäni. Se voisi olla minulle antoisaa, mutta kurjaa heille.

Oli miten oli, oman ajan ja tilan ja rauhan ja hiljaisuuden janoni tuntuu juuri nyt pohjattomalta. Pienet pyrähdykset erossa perheestä auttavat. Ja auttaa, jos saan iltaisin olla omissa oloissani. Myös pienet omat hetket päivisin auttavat. (Esim.  bravuurini, ylimääräinen vartti autossa Prisman parkkipaikalla; ah mikä syntinen rauha! Usein suljen silmäni ja haaveilen tai torkahdan.) Mutta ovathan ne vähän sellaista avohaavan laastarointia.

Olen tällainen. En tule tästä muuttumaan, sen voin jo näillä vuosirenkailla todeta.

3.

Isot lapseni menevät ja tekevät asioita itsenäisesti. Minä toimin mahdollistajana ja rahoittajana - ja kuuntelijana, kun he palaavat kotiin ja kertovat silmät loistaen seikkailuistaan. Hieno vaihe elämässä tämäkin.

Heidän menemisensä ja tekemisensä herättävät myös voimakkaita nostalgian tuulahduksia, koska he ovat iässä, jonka omalta osaltanikin hyvin muistan ja johon liittyy paljon pakahduttavia tunteita ja muistoja.

4.

Nostalgiasta puheen ollen, jouduin kotiseudultani äskettäin palatessani niin voimakkaan ja ravistelevan nostalgia- ja nuoruusikäväpyörteen imaisemaksi, että suoraan sanottuna itkin salaa aurinkolasieni takana koko automatkan kotiin. (Salaa siksi, että kymmenvuotiaani istui takapenkillä, olimme reissussa kaksin.)

Aivan vakavissani tunsin vastustamatonta halua soitella kaikki tietyn elämänvaiheen tärkeät tyypit koolle ja lavastaa autenttisen 90-luvun puolivälin kesäillan niillä kallioilla, niillä kaduilla, sillä rannalla, siinä asunnossa, niissä tunnelmissa... Tunsin vastustamatonta halua soittaa heille kaikille ja kertoa, että rakastan heitä ja ajattelen heitä kaivaten ja että he ovat minulle aina tärkeitä ja erityisiä ja että he ovat jättäneet minuun jälkiä, jotka eivät häviä koskaan, ja hyvä niin, koska niiden jälkien vuoksi, isolta osin, olen se mikä nyt olen.

Voi pojat! Hädin tuskin sain koottua itseni ennen kuin kurvasimme kotipihaan.

Bonushuomio:

Olen ollut viikon kesälomalla, ja työasiat rojahtivat pois mielestäni sillä minuutilla, kun aktivoin lomavastaajan ja kirjauduin ulos Skypestä. Tämä on hyvä merkki. Kevät uudessa työssä oli työteliäs ja vaativainenkin, mutta se, etteivät työjutut pyöri ajatuksissa edes alkulomasta, on kohdallani varma merkki erinomaisesta työhyvinvoinnista.

Esimerkiksi vuosi sitten tai kaksi vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Nyt on hyvä.

Ladataan...

En ole koskaan odottanut enkä toivonut, että lapset kiittäisivät minua vanhemmuuden hyvästä hoitamisesta. Tai sen koommin kukaan muukaan. On kyllin palkitsevaa havaita itse, että hommat sujuvat. En kaipaa kenenkään muun kiitollisuuden tai arvostuksen osoituksia.

Lasten tehtävä ei ole tuntea kiitollisuutta vanhempiensa vanhemmuustaidoista. Jos asiat ovat menneet ok, he saattavat joskus vuosikymmenten päästä, kenties itse isinä tai äiteinä, hoksata, että jotain tehtiin omassa lapsuudessa oikein. Tai sitten eivät. Se ei ole tärkeää.

Vanhemmuudesta ei mielestäni tarvitse saada kiitosta, ei siihen sen vuoksi ryhdytä. Paras kiitos itselleni on, jos näen joskus ikuisuuden kuluttua, että noista kolmesta on kasvanut suht fiksuja ja tasapainoisia aikuisia. Se riittää.

En siis aivan vilpittömästi koe arjessani minkäänlaisia "osoittaisit kiitollisuutta" -tuntemuksia lapsiani kohtaan. On selvää, että jättimäinen osa ajastani, energiastani, kapasiteetistani ja rahoistani kuluu 5-, 10- ja 13-vuotiaiden lasteni vanhemmuustyöhön. Olen itse näin valinnut ja onnekkaasti heidät maailmaan saattanut. Pidän äitiydestä, ja tämän sirkuksen pyörittäminen käy minulta aikalailla luonnostaan.

Mutta se, mikä välillä vähän vituttelee, on se, kun sitä vanhemmuuden hyvää hoitamista koko ajan aktiivisesti vastustetaan. Koko ajan. Aamusta iltaan.

Olen lähtenyt niin sanotusti hyvällä sykkeellä tähän vanhemmuushommaan. Motia riittää, ja todella haluan onnistua. Ajattelen, että näistä lapsista huolehtiminen ja heidän aikuiseksi saattaminen on järkevä ja mielekäs osa elämäntehtävääni tällä planeetalla. Käytän siihen puuhaan intensiivisesti noin 26 vuotta elämästäni.

Vanhemmuuteni arjessa minulle riittävät pienet asiat. En odota lapsiltani ihmeitä. Olen hyvä organisoimaan ja haluan pitää heistä huolta ihan tavallisella perustasolla. Että ehditään kouluun ajoissa ja tehdään läksyt about. Että on about oikeat vaatteet päällä eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että hampaat pysyvät ehjinä ja hiukset about takuttomina.

Että he pysyvät about terveinä ja nukkuvat about riittävästi. Syövät about fiksusti, käyttäytyvät about ihmisiksi.

Muuta en heiltä odota.

Ja tätä kaikkea he vastustavat kuin henkensä kaupalla.

Olen välillä niin poikki ja väsynyt siihen, kuinka paljon minun vanhemmuustyötäni vastustetaankaan. Vastustetaan täysin palkein, sinnikkäästi ja peräänantamattomasti. Sitä vanhemmuustyötä, jota en piru vie voi hoitamattakaan jättää, koska silloin opettaja, lastentarhanopettaja, terkkari, valmentaja, hammaslääkäri, kuraattori, kaverin iskä ja naapurin täti tulevat ensimmäisenä kysymään minulta, että "miksi tästä lapsesta ei ole pidetty huolta".

Olen valinnut tämän vanhemmuuden vapaasta tahdostani ja riemu rinnassani. Siksi sieluani raastaa tämä jatkuvan vastustamisen määrä.

He eivät aio ehtiä ajoissa. He eivät aio ottaa neuvoja vastaan. He eivät aio huolehtia tavaroistaan eivätkä terveydestään. He eivät ole aikeissa totella eivätkä toudellakaan meinaa mennä nukkumaan.

He eivät ota kuuleviin korviinsa minun varsin maltillisia ohjeitani (joiden tarkoituksena on esimerkiksi taata, että heillä on varattuna riittävästi aikaa ja bussirahaa ja oikeat varusteet, jotta he pääsevät itse valitsemansa harrastuksen pariin) ja kohtuullisia pyyntöjäni (kuten että maitopurkki laitettaisiin jääkaappiin ja vessa vedettäisiin).

He viis veisaavat heidän parhaakseen tarkoittamistani neuvoista ja paiskaavat oven nenäni edessä kiinni, kun muistutan heitä heille itselleen tärkeistä aikatauluista.

"Joo, joo." "Älä aina." "Anna mä kerrankin itse." He tiuskaisevat. Ja sitten he myöhästyvät, hukkaavat avaimensa, tuhlaavat rahansa, unohtavat bussin ja hukkuvat sekamelskaan ja kaaokseen.

He vajoavat huoneidensa saastaan, ja likaisten pyykkien ja astioiden vuori nielaisee heidät lopullisesti. Heidän hampaansa tippuvat ja heidän hoitamattomat hiuksensa rastoittuvat. He alkavat haista. He saavat makuuhaavoja. He syrjäytyvät ja päätyvät laitokseen tai ikuiseen kadotukseen.

Ja minä vääntelen voimattomana käsiäni, koska olen totta vie koko ajan yrittänyt auttaa heitä selviämään elämästä. Ihan vaan sillä tavalla about sujuvasti. Tehnyt kaikkeni, jotta he pärjäilisivät kutakuinkin mukiinmenevästi.

Mutta he ovat lipuneet ulottumattomiini. Ja parturi-kampaajien, ratsastuksenopettajien, sosiaalityöntekijöiden ja isotätien armeija marssii minua kohti syyttävät sormet ojossa, ja he kysyvät kerta toisensa jälkeen: "Miksi annoit tämän tapahtua? Mikset pitänyt lapsistasi huolta? Edes aivan perusasioista?"

Eikä kukaan kuuntele, kun yritän vakuuttaa, että yritin kyllä, mutta he eivät antaneet.

Oikeastihan en tietenkään ole voimaton enkä keinoja vailla. Jatkuvan vastustuksen ärsyttävä ja kaikkien hermoja syövä vastalääke on uhkaus. Minulla on viheliäiset konstini, joiden avulla saan lopulta, itkun ja hammastenkiristyksen saattelemana, edes osan välttämättömistä asioista tapahtumaan.

Tiedän kyllä, mistä narusta vetää, kun mikään valtakunnan pyytäminen, muistuttaminen, ennakointi, käskeminen, edellyttäminen, rakentava keskustelu  tai painokas määrääminen ei tepsi.

Mutta paskamaista hommaahan se on. Uhkailu. Turvaudun siihen aina vasta silloin, kun muut keinot on käytetty.

Yritän aina auttaa lapsiani valmistautumaan kulloiseenkin käsillä olevaan hommaan tai toimeen siten, että heidän olisi mahdollisimman vaivatonta selvitä niistä. Opetan itsenäistä vastuunottoa. Annan siimaa ja luotan. Tarvittaessa autan, mahdollistan, muistutan ja neuvon. Asetan deadlinen ja kertaan seuraukset.

Mutta kun sanani soljuvat kerta toisensa jälkeen kevätpuron lailla nuorison niitä noteeraamatta (ja uskokaa minua, en ole mikään mimosa perusilmaisultanikaan, vaan selkeä-ääninen ja selkokielinen ihminen kaiken kaikkiaan), osaan kyllä vetää takataskustani sellaiset ukaasit, että asioita alkaa tapahtua.

Lapset tietävät, että uhkaukset myös toteutetaan. Siksi ne toimivat. Mutta miksi, oi miksi, oi miksi heidän täytyy aina venyttää minun voimani äärimmilleen ja katsoa se viimeinenkin kortti?

Miksi he eivät voi yksinkertaisesti ymmärtää omaa parastaan?

Eivätkö he käsitä, että heidän oma elämänsä muuttuisi kertaheitolla varsin mukavaksi ja lokoisaksi, kun he älyäisivät lopettaa sen vimmaisen kaiken vastustamisen?!

Koska he oikein tajuavat, miten helpolla voisi päästä, jos ei koko ajan haraisi meritähtenä vastaan?

Kysymys kuuluukin: Voisiko joku tuoda sitä odotellessa minulle pääni kokoisen mansikkamargaritan?

Pages