Aivoinfarkti 26-vuotiaalla palomiehellä. Osa 4

​tästä pääset edelliseen osaan. Ja täältä pääset ensimmäiseen osaan.

Kuudes päivä

​Maanantaiaamuna​ herään huonosti nukutun yön jälkeen. Tänään kuopuksemme täyttää kolme kuukautta. Teemme jokapäiväiset rutiinimme ja muistan, että meillähän olisi huomenna kuopuksen kolmikuisneuvola ja esikoisen kaksivuotisneuvola. Soitan neuvolan vaihteeseen, kerron asiani ja perun neuvola-ajat sekä pyydän oman terveydenhoitajamme soittamaan minulle. Vaihteesta henkilö kertoo, että terveydenhoitajamme soittoaika on puolenpäivän aikaan, jolloin hän ottaa minuun yheyttä.

Pienen hetken kuluttua tulee puhelu tuntemattomasta numerosta. Vastaan puhelimeen ja huokaisen helpotuksesta, kun soittaja onkin terveydenhoitajamme. Kerron terveydenhoitajalle päivien tapahtumat ja hän on myös aivan järkyttynyt tilanteesta. Hän lupaa tehdä kaikkensa meidän koko perheemme hyvinvoinnin eteen Lappeenrannan päässä ja ihmettelee sitä, kun en ole saanut kriisiapua Kuopiossa. Juttelemme pitkään ja oloni kevenee, kun saan jutella hänen kanssaan. Hän on ollut elämässämme terveydenhoitajan roolissa esikoisen raskausajan ajoilta asti, hän on siis nähnyt sen kuinka kasvoimme raskausaikana  kohti vanhemmuutta, kuinka hoidimme esikoistamme aivan pikkuvauvana ja nyt on tavannut myös kuopuksemme useamman kerran hänen syntymänsä jälkeen. Tälle terveydenhoitajalle olen voinut avautua kipeimmistäkin asioista liittyen raskaus- ja vauva-aikaan. 

Yritämme soitella vielä, ennen päivän ensimmäistä vierailuaikaa, Kuopion kriisikeskukseen. Sieltä vastataan, että kriisiapu on mahdollista ulkopaikkakuntalaisellekin, mutta minun täytyisi tulla paikanpäälle heidän toimistolleen. En halua poistua sairaalan läheltä minnekkään, en vain yksinkertaisesti pysty. Kokoaikana en ole voinut edes käydä lähellä sijaitsevassa kaupassa, saati sitten noutoruuan hakumatkalla muutaman kilometrin päässä keskustassa. Halusin olla mahdollisimman lähellä miestäni jos hänen tilansa romahtaisi yhtäkkiä. Onneksi tukijoukkoni hoisivat kaupassa käynnit ja muut. 

Serkkuni yritti hoitaa paikallisessa pankissa meidän avainlukulista-asiaa, mutta valtakirjoista huolimatta, pankki ei voinut niitä hänelle antaa. Saimme kuitenkin myöhemmin meidän kotonamme käyvän isäni avulla hoidettua verkkopankkiasiat kuntoon. 

Äitini oli saanut töistä vapaaksi koko alkavan viikon, joten hän pystyi jäämään tueksemme ja avuksemme Kuopioon. Myös serkkuni jäi kanssamme ja pystyi tekemään vähän omia töitään tietokoneella silloin tällöin. Veljeni oli lähtenyt sunnuntai-iltana Tampereelle hakemaan lisää vaatteita itselleen ja palasi maanantaina junalla Kuopioon. Myös siskoni oli lähtenyt sunnuntaina takaisin Helsinkiin ja töihin, mutta ilmoittikin palaavansa maanantaina takaisin Kuopioon. Hän ei pystynyt tekemään töitä ja olemaan niin kaukana meistä, kun meidän perheellä oli hätä niin suuri.

​(Esikoisella oli vaikeuksia nukahtaa päiväunille. Enonsa kainaloon hän kuitenkin viimein nukahti. pohdin pitKään viitsinkö lähettää tätä kuvaa sairaalassa olevalle miehelleni,koska ajattelin että hänestä tuntuu muutenkin pahalta olla erossa lapsistaan. Lähetin kuitenkin tämän kuvan hänelle ja mieheni ilahtui.)

 

Kävimme tuttuun tyyliin vierailemassa vierailuajoilla mieheni luona. Tänään mieheni näytti kovin riutuneelta ja surkealta muutenkin. Hän ei ollut syönyt mitään reiluun kolmeen vuorokauteen ja myös tilanne tottakai vaivasi häntä. Mielialojamme ei myöskään nostanut se että lääkärit olivat kertoneet, että miehelleni yritetään saada paikkaa Helsingin neurologian osastolta tehohoitojakson jälkeen, jos siis kaikki menee hyvin. (Helsingin yliopistollinen sairaala on meidän oma yliopistollinen sairaalamme, koska kotikuntamme on Lappeenranta). Meidän oli siis alustavasti ryhdyttävä etsimään mahdollista väliaikaismajoitusta meidän poppoolle…

Oloni vierailujen jälkeen illalla paheni entisestään. Pahimmat ajatukset valtasivat mieleni. Huomasin myös, että vahvana pysyneen äitini mieli alkoi mustua… 

Päätin soittaa valtakunnalliseen kriisipuhelimeen toiveikkaana, että siitä olisi apua. Toisessa päässä luuria minulle vastasi joku nainen. Kerroin hänelle tilanteestamme ja fiiliksistäni. Hän vastasi myötäillen ja myhäillen. Minulle tuli olo, että hän esittää kysymyksiä ainoastaan suoraan lapusta lukien eikä lainkaan tilanteestani perillä ollen. Puhelu oli täysin turha. Ihmettelin, ettenkö saa keneltäkään ulkopuoliselta apua tällä hetkellä? Miten voi olla niin vaikeaa saada kriisiapua?

Äitini oli jutellut puhelimessa samaan aikaan hänen isosiskonsa kanssa. Äitini vaikutti puhelun jälkeen hieman tyynemmältä ja rauhallisemmalta. Hän kehotti minunkin soittamaan siskolleen jos siitä olisi apua, koska tätini on hyvä keskustelemaan ja kuuntelemaan. Soitinkin sitten tädilleni, juttelimme jonkin aikaa. Ja vaikkei hän sanonut: ”kyllä kaikki kääntyy parhain päin” tai oikeastaan varmaan juuri siksi ettei hän sanonut noita sanoja, vaan kehoitti keskittymään juuri siihen hetkeen, rauhotuin hieman. Kriittisimpinä päivinä oli inhottavaa kuulla lause: ”kyllä miehesi selviää” koska kukaanhan ei voinut tietää tuleeko niin tapahtumaan vai kuoleeko mieheni.

Vielä piti jaksaa odottaa seuraavaan päivään. Ja toivoa, että mieheni tilanne pysyisi stabiilina. Sekä odottaa, että hän pääsee uusiin magneettikuviin jossa nähtäisiin verisuonten tilanne. 

Seitsemäs päivä

Tiistaiaamuna lääkäri soittaa minulle. Hän jutellee, kertaa tilannetta ja sanoo, että on erittäin hyvä asia että mieheni on selvinnyt tähän asti vain niillä oireilla mitä hänellä on (huimaus ja kaksoiskuvat). Hän kertoo, että mieheltäni otetaan tänään pään magneettikuvat ja katsotaan sitten miten jatketaan.

Tämän puhelun jälkeen neuvolan terveydenhoitajamme soittaa minulle ja juttelemme taas hetken. Koen hänen olevan kyllä korvaamaton ulkopuolinen ”kriisiavunantaja” minulle tässä hetkessä. Myös mieheni on iloinen, että terveydenhoitajamme on tilateesta kärryillä ja onnellinen myös puolestani, koska hän tietää että terveydenhoitajamme tuki on minulle tärkeää.

Valmistaudumme ensimmäiselle vierailuajalle, mutta mieheni laittaakin minulle viestiä, että häntä aletaan valmistella magneettikuvauksiin menoa varten. 

Meitä kaikkia alkaa jännittää vielä hieman lisää. Päätämme kuintekin lähteä tässä välissä syömään sairaalan lounasravintolaan, koska seuraava vierailuaika on sitten monen tunnin päästä. 

Mieheni laittaa viestiä, että tuli hän pois magneettikuvauksesta ja nyt sitten vaan odotellaan. 

Kellon lähestyessä neljää lähdemme teho-osastolle päin. Pääsemme huoneeseen tyttäriemme, veljeni ja äitini kanssa. Lääkäri sattuukin samaan aikaan juuri tulemaan mieheni luokse kertomaan magneettikuvien tulokset. Hän kertoo, että tukos on edelleen siellä missä se on ollutkin, eli se ei ole liuennut. Mutta tukoksen ympärille on nyt jo alkanut muodostumaan uusia suonia. Hän kertoo, että mieheni hoitoa jatketaan, mutta hän pääsee siirtymään neurologian osastolle toiselle puolelle sairaalaa. 

Oloni tuon tiedon jälkeen on helpottunut, mutta kuintekin hämmentynyt. Kelasin lääkärin sanoja uudelleen ja uudelleen mielessäni. Nyt ryhdyimme odottamaan, sitä että milloin mieheni siirtyy pois teho-osastolta toiselle osastolle. Onneksi mieheni saikin siis jäädä KYS:iin eikä häntä siirretty Helsinkiin.  (Helsingissä neurologian osastolla oli täyttä)

​Näin jälkikäteen en yhtään ihmettele, että jos ihminen joutuu osalliseksi täilläistä kriisiä, hän sekoaa. Ajattelen, että jos minulla ei olisi ollut lapsia tälläisellä hetkellä, olisi ollut todennäköistä että olisin täysin lamaantunut ja synkät ajatukset olisivat vieneet mennnessään. Lapsien kanssa kun ei kuitenkaan voi jäädä ns. tuleen makamaan, koska arjen on pyörittävä huolimatta olosuhteista ja/tai tilanteesta. En siis yhtään ihmettele jos joku lamaantuu tai masentuu vastaavan kaltaisessa tilanteessa. Koska näin vakavan asian äärellä, kun on todellnen pelko siitä, että läheinen kuolee ja joutuu useamman päivän/viikon odottamaan tietoa siitä, että miten tässä nyt käy…on (kuten arvatasaattaa) erittäin raskasta.

​Oli erityisen tärkeää, että minulla oli läheiset ihmiset  konkreettisesti tukenani. Olen ikuisesti kiitollinen heille,  siitä että he jättivät oman (työ)elämänsä ”pausselle”  ja olivat meidän luona. Muistan tuolloin ajatelleeni ,että olen niin onnekas, että jos mieheni kuolee, minulla on monta läheistä siinä vierellä ottamassa ”koppia” eli vetovastuuta lapsistamme jos ja kun minä romahtaisin.

Muistan etenkin tuon maanantain (päivän ennen magneettikuvauksia) erittäin raskaana päivänä. Silloin muistan tarkastelleeni läheisteni ilmeitä ja eleitä ja yritin etsiä onko heillä vielä toivon kipinä olemassa…Koska tuolloin itselläni oli se hieman kadoksissa. Kuitenkin erinäiset keskustelut eri ihmisten kanssa ja lastemme puolesta ”tsemppaaminen” auttoivat minua pysymään järjissäni…

 

Seuraavassa postauksessa kerron sitten ajasta tehohoitojakson jälkeen…