Mitä mieheni sairastuminen on minulle opettanut?

IMG-20180823-WA0006.jpg

Eli siis mitä olen oppinut tai mitkä asiat ovat kirkastuneet minulle sen jälkeen, kun mieheni sai lähes 11 kuukautta sitten pikkuaivoinfarktin 26-vuotiaana yks kaks yllättäen.

Tukiverkon merkitys

Olen tiennyt jo ennen infarktiakin, että saan olla todella onnekas perheemme tukiverkostosta. Se on mahtava! Kuitenkin tukiverkostomme tärkeys on entisestään korostunut tässä uudessa elämäntilanteessamme…

Äitini ja isäni hoitavat lapsiamme (ja koiraamme) pyyteettömästi silloin, kun tarvitsemme. Ja muutenkin ovat auttaneet ja auttavat paljon meidän perhettämme. Tähän on turha luetella missä kaikissa asioissa, koska listasta tulisi niin pitkä… Joten kuitataan asia- he auttavat kaikessa. 

Osa muista sukulaisistamme ovat myös olleet suurena apuna lasten hoidossa ja muutoinkin auttaneet niin henkisesti kuin fyysisesti meitä. 

Myös ytävämme ovat olleet apunamme erilaisissa tilanteissa useasti sekä ennen mieheni sairastumista että sen jälkeen. 

Esimerkiksi esikoisemme ollessa reilun vuoden ikäinen yksi ystävistämme hoiti häntä lyhyellä varoitusajalla silloin, kun minulla alkoi työvuoro päiväkodissa yhdeksältä ja mieheni tuli kotiin omasta työstään palolaitokselta vasta kymmenen aikaan. Tai kerran, kun mieheni oli sukelluskurssilla ja minulla oli jälkitarkastus, johon en viitsinyt ottaa esikoistamme mukaan, niin eräs ystävämme hoiti häntä käynnin ajan.

Infarktin jälkeen, kotiin palattuamme eräät ystävämme mm. vaihtoivat renkaat autoomme.

Olen ollut, ja olen edelleen hyvin kiitollinen meidän perheemme tukiverkosta! 

Huomista on turha murehtia, koska et todellakaan voi tietää mitä se tuo tullessaan

Olen ennen ollut ihminen, joka stressasi tulevasta. Ja aiemmin elin sitten kun- elämää.

Nyt (vaikka välillä se on todella vaikeaa) yritän elää tässä hetkessä ja nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin tällä hetkellä. Koska jos murehdin tulevista asioista nyt, joudun loppupeleissä ehkä murehtimaan samoista asioista kahdesti, kolmesti tai useammin… 

Ja toisaalta asioihin mihin voin vaikuttaa itse- vaikutan. Ja niihin asioihin mihin en voi vaikuttaa, niin yritän kestää ne tai sitten yritän vain malttaa odottaa asioiden kääntyvän jotenkin päin. 

Tietysti silloin kun on kyse isoista asioista, etukäteen murehtimatta jättäminen on todella vaikeaa… Mutta ainakin pienten asioiden kohdalla ennakkoon murehtiminen on turhaa…

Elä hetkessä (myös pienten lasten kanssa)

Tämä liittyy tuohon aikaisempaan kohtaan, hetkessä elämisen taitoon.  Sitten kun- sanoilla alkoivat ennen lauseeni… elin jatkuvasti niin, että suuntasin katseeni pitkälle tulevaisuuteen.

Siihen tuli kuitenkin muutos oikeastaan jo, kun kummisetäni kuoli ylllätten tammikuussa 2017. Suuren surun keskellä minulle kirkastui entistä enemmän se, että elämä on tässä ja nyt. Eikä tuolla ja kohta…

En tiedä johtuuko se, että oikeasti elän hetkessä, siitä että tämän hetkinen elämämme on kaikilla elämän osa-alueilla melkoisen epävarmaa. Vai mistä…mutta huomaan, etten todellakaan mieti etukäteen esim. viikon saati sitten kuukauden päästä tapahtuvia asioita.

Olen huomannut, että keskityn hetkeen. Ja osaan orientoitua kunnolla korkeintaan seuraavan päivän asioihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, että kun siskoni piti meille kaasoille kesäkuussa hääsuunnittelupäivän. Siskoni oli järjestänyt meille yllätyksiä ja kysyi meiltä, mitä olemme ajatelleet päivän tuovan tullessaan? Vastasin siihen, että ihan rehellisesti sanottuna en yhtään edes ole ajatellut asiaa. Olin aamulla vain hypännyt bussin kyytiin ja vasta Helsinkiä lähestyessäni olin alkanut suuntamaan ajatuksiani kohti sen päivän tapahtumia.

Samoin se, että tuon päivän jälkeisenä päivänä olin sopinut tapaavani ennen lähtöä yhden Helsingissä asuvan ystäväni. Vasta muutama tunti ennen tapaamistamme laitoin hänelle viestiä sopiakseni missä tapaamme ja milloin…Entinen minä olisin varmaan jo viikko tai kuukausi ennen treffejä sopinut, miettinyt ja järjestänyt. Mutta nykyään en enää jotenkin kertakaikkiaan vaan pysty. Elän totisesti tässä hetkessä.

Toisaalta tietysti joitan asioita on pakko vähän pohtia ja sopia, mutta se tuntuu tällä hetkellä kovin hankalalta… Ehkä se siitä helpottaa, kunhan elämämme joskus saa taas jonkun näköisen tasapainon tai ”suunnan” …

Tästä pääsenkin jo väliotsikossa mainitsemaani elä hetkessä myös pienten lasten kanssa- osioon. Pidän tärkeänä sitä, että lapsille luodaan tietyt rutiinit, jotka tuovat turvaa. Ja tietyt jutut kuten nukkumaanmenot ja syömiset meidän perheessä hoidetaankin tiettyyn aikaan. Mutta olen oppinut, että on ihan sallittua välillä höllätä rutiinien kanssa ja jos esim. ollaan reissussa niin kaiken ei tarvitse olla aina samanlaista. Olemme matkustelleet paljon lastemme kanssa kotimaassa sukulaisissa ja ystävien luona, mutta myös ulkomailla. Aiemmin esikoisen kanssa saatoin olla hyvinkin tarkka, että nukkumaan pitäisi käydä aina klo 19, kuten hän silloin kotona kävi. Nyt kuitenkin jos olemme reissussa ja puuhat kestävät myöhempään, niin mitä sitten? Kyllä sitä kerkee nukkumaan myöhemminkin.

Hyvä esimerkki tästä ehkä on se, että heinäkuussa olimme käymässä mieheni enon perheen mökillä. Päivä kului vauhdilla ihanassa seurassa ja kello olikin jo yhtäkkiä iltaseitsemän. Meillä oli edessämme vajaa puolentoista tunnin ajomatka kotiin. Vuosi takaperin olisin ollut ihan ”paniikissa” jos lähtisimme vasta tuohon aikaan (tunti ennen normi nukkumaanmenoaikaa) kotia kohti. Koska tytöt kumminkin nukahtaisivat autoon, koska esikoinen ei ollut nukkunut päiväunia tuona päivänä. Mutta nyt minua ei yhtään haitannut, että tytöt nukkuivat koko ajomatkan ajan ja heräsivät sitten virkeinä kotipihassa auton pysähtyessä. Siinä me sitten yhdeksän (vai puoli kymmenen) aikaan söimme iltapalaa koko perheen kesken ja nukkumaan lapset kävivät vasta hieman ennen yhtätoista. Mitä sitten? Seuraavana päivänä voi nukkua pidempään jos nukuttaa…

Tuntuukin, että tänä päivänä teemme rennommin (ja ilman ennakkosuunnittelua) paljon erilaisia kivoja asioita, myös pikkulapsiperheenä. Mikä on mielestäni todellakin mieheni sairastumisen jälkeinen positiivinen seuraus!

Muista pitää läheiset lähellä

Olen kokenut, että olen ollut huono ystävä nyt pian vuoden ajan. Varsinkin silloin ensimmäisinä kuukausina infarktin jälkeen. Vaikka minua todellakin kiinnosti ja kiinnostaa ystävieni kuulumiset ja muut, välillä tämä oma elämän tilanne on niin miten sen nyt kuvaisin…”päällä” , että soitto tai viestin laittaminen jää sen jalkoihin. Kiitänkin ystäviäni siitä, että he ovat olleet ymmärtäväisiä ja ihania. 

Annan anteeksi

Meidän tilanteemme on koskettanut tiestysti perheemme lisäksi myös muuta lähipiiriämme. Jokainen reagoi eri tavalla ja luulen, ettei kaikille esim. meidän kohtaaminen mieheni pikkuaivoinfarktin saamisen jälkeen ole ollut helppoa… ajattelenkin, etten halua kantaa kaunaa ihmisille, jotka ovat toimineet tilanteessa (minun näkökulmastani katsottuna) kummallisesti tai ”väärin”.

Koskaanhan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan kenellekkin. Ja mitä  on meneillään toisten ihmisten elämissä samalla hetkellä, kun omassa elämässä on kriisi päällä.

Niin ajattelen, että mitä sitä nyt turhaan  katkeroitumaan tai kantamaan kaunaa toisten ihmisten toiminnasta? Täysin turhaa… 

Ja lähimmille ihmisilleenhän kaiken stresssin ja muun kiukuttelun purkaa. Pitää muistaa myös antaa anteeksi toisten (ja omatkin) äksyilyt. Ja olla palaamatta vanhoihin riidanaiheisiin uudelleen ja uudelleen!

Perheessä jokainen tarvitsee yksilöllisen määrän omaa aikaa

On sitten kyse kahden aikuisen perheestä, lapsiperheestä, uusperheestä tai ihan mistä tahansa perheestä. Jokainen perheenjäsen tarvitsee yksilöllisen määrän omaa aikaa. Ja kukin käyttää omaa aikaansa miten haluaa.

Esimerkiksi meidän perheessä mieheni tarvitsee huomattavasti paljon enemmän omaa aikaa, kuin minä. Hän tarvitsee sitä päivittäin. Hän käy urheilemassa tai pelailemassa. Minä puolestani en tarvitse niin paljon omaa aikaa. Riittää jos saan kerran kuukauteen/ pariin kuukauteen olla aivan yksin muutaman tunnin. Olemme siis mieheni kanssa aivan erilaisia oman ajan- tarpeissamme.

Olenkin nyt oivaltanut vielä paremmin, että toiset ihmiset vain tarvitsevat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän. Siksi mielestäni jokaiselle pitää pyrkiä antamaan niin paljon omaa aikaa, kun kukin yksilö tarvitsee. Eikä esim. pikkulapsiperheessä vanhempien oman ajan tarvitse välttämättä jakautua tasan, jos toinen vanhemmista lähtökohtaisesti tarvitsee sitä vähemmän kuin toinen. 

Täältä poistutaan sattumanvaraisessa järjestyksessä

…joten en oleta, että vanhempani tai isovanhempani kuolevat ennen minua tai lapseni kuolevat minun jälkeeni. Kukaanhan ei tiedä milloin kukakin täältä poistuu…

Tälläinen ajattelutapa on johtanut myös siihen, etten pelkää enää kuolemaa.  En mieheni, en omaani, en lasteni, enkä kenenkään muun läheiseni. Jokainen kuolee silloin, kun kuolee. Tietenkään se ei poista sitä, kuinka kauheaa läheisen menettäminen olisi ja on…mutta se ei enää samalla tavalla pelota minua kuin aiemmin totisesti pelotti.

Ja tämä taas johtaa siihen, että täytyisi muistaa osoittaa rakkaus ja välittäminen läheisilleen. Muistaa sanoa ja näyttää teoilla, että toinen ihminen on tärkeä. 

Sekä arvoittaa elämässä asiat ja pyrkiä elämään sen mukaisesti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta.

Vaikka mieheni sairastuminen on tuottanut perheellemme suurta huolta ja murhetta. On se myös opettanut ja kirkastanut asioita elämässäni. 

 

Kommentit (2)
  1. Ihan todella hyviä havaintoja ja oivalluksia. Kiitos tästä – koitan pistää mieleen itsekin. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *