Otsalampun valossa
Hoka osuu lumen alla piileskelevään puunrunkoon, nilkka vääntyy, lapanen hakee maasta tukea, otsalampun valokeila häälähtää. Suusta pääsee älähdys. Mies pysähtyy edessä, kääntyy ja tiedustelee ”Kaikki ok?”. Kaikki on ok. Nilkkaa kirvistelee, mutta matka jatkuu. Muutama askel ja nilkka alkaa tuntua normaalilta. Pimeään totuttelu on alkanut. Puolessa välissä lenkkiä suunnilleen ollaan ja otsalamput on juuri asennettu paikalleen. Led lenserin valossa on hyvä juosta. Pimeä ei haittaa ollenkaan. Itse asiassa luminen metsä näyttää aivan satumaisen kauniilta. Hiukan pitkospuilla pelottaa. Matka jatkuu. Hoka pitää hyvin otteen pitkuspuulla ja kalliolla. Metsässä on mahtavaa…
Käsissä tuntuu taas kuumalta. On pakko avata juoksuhanskojen huppu. Samalla on avattava hiukan takkia. Hyvä, että on lämmin. Kohta on paussin paikka ja pitää kaivaa repusta juomaa. Kädet tulee olemaan taas kovilla.
Hetkinen…mistä reitti kulkee? Tultiinko jo ohi. ”Missä näit reittimerkin viimeksi?” kysyy mies. Emmin hetken. Polulla ei näy enää muiden jalan jälkiä. Alan tähdätä otsalampun valoa puihin. Olen aika varma, että ollaan tultu reitiltä ohi. Palataan takaisin. Reitti löytyy. Metsä on huumaavan kaunis. Kilsa eteenpäin ja saavutaan metsästä peltoaukealle. Polvia ja sääriä alkaa palella. Pakko lisätä vauhtia. Nopeasti takaisin metsään. Mies pysähtyy aukealle. ”Katso Anni maisemaa!” kuuluu huuto takaa. Pysähdyn. Maisema on mystisen kaunis. Taas kerran. Kannatti tulla.
Eilen juoksukoulun aamupäivän lenkin jälkeen suuntasimme mieheni Mikon kanssa Kurjenrahkan kansallispuistoon. Ajatuksena oli juosta ”Vajosuon reitti” eli noin 30-35km matka. Jätimme auton Kurjenpesälle ja parkkipaikalla ajatus alkoi tuntua huonolta, koska kosteutta oli reilusti ilmassa ja se teki fiiliksen kylmäksi. Pakkasin parkkiksella juoksureppuun vielä ylimääräisen liivin lämmiikkeeksi. Liivi oli turha. Koko matkan oli lämmin. Pakkasta ei tainnut olla kuin nippanappa asteen verran ja metsässä saimme olla tuulelta suojassa.
Aloitimme matkan pitkospuita pitkin järven reunaa mukaillen kohti Pukkipaloa. Aika rauhassa saimme juosta. Vain muutama ulkoilija tuli vastaan. Sielu lepäsi ja kuten Mikko sanoi: ”Tuntuu lomalta.”
Pukkipalon kohdilla huomasimme, että Vajosuon valelluksen reitillä ei ollut juurikaan ollut ruuhkaa. Polku oli paikoin aivan lumessa ja pitkään seurasimme ”Salomon-miehen” jalanjälkiä lumessa. Yksi mies oli Salomoneilla ollut päivällä samalla reitillä. Maastureiden jäljet lumessa helpottivat reitin seuraamista.
Päivä alkoi hiljalleen vaihtua iltaan. Noin 17 kilometrin kohdalla alkoi olla aika laittaa otsalamput päähän. Saavuimme laavulle, tankkasimme ja iskimme lamput päähän. Alkoi uusi elämä. Metsä muuttui aivan mystisen kauniiksi.
Metsän kauneus lumosi jälleen. Se tekee sen kerta toisensa jälkeen. Tuntui, myös että nyt juoksu vasta alkoi. Vain Minä, Mikko, otsalamput sekä pimeä ja luminen metsä. Täydellinen rauha. Pimeä myös hiljensi meidät. Keskityimme juoksuun ja metsään. Kirjoituksen alussa ollut teksti kuvasi täysin tunnelmaa.
Metsässä oli kaunista, mutta niin oli myös reitillä olleilla aukeilla.
Tiesimme, että Vajosuon laavun jälkeen reitillä on pahempia kohtia, koska pitkospuut ovat paikoin huonossa kunnossa. Olimme etukäteen päättäneet, että poikkeamme jostain metsäteille ja tulemme tietä takaisin Kurjenpesälle. Ajatuksena oli, että vauhti ei laskisi liikaa ja pysyisimme lämpimänä. Vajosuon laavulle saapuessamme metsässä näkyi muutama kirkas valo. Sanoin Mikolle, että tien pitää olla lähellä, koska valoa näkyy. Mikko totesi vain kuivasti: ”Noi on pyöräilijöitä.” Laavulle saapuikin kaksi herrasmiestä pyörällä. He pysähtyivät juttelemaan. Oli mukava kuulla heidän kahdesta päivästään puistossa ja erilaisista kisareissuistaan. Saimme myös näiltä Kurjenrahkankonkareilta täydellisen reitin takaisin Kurjenpesälle. Näistä kohtaamisista keskellä pimeää metsää toisten liikkujien kanssa tulee kyllä upeat fiilikset. Jaksoi taas jatkaa matkaa.
Loppumatka tuntuu aina raskaalta ja varsinkin isomman tien varressa autojen keskellä juostessa matka tuntui paikoin pitkältä. Mitä pidempi matka autontien vartta loppuun juostiin, sitä suurempi palo syttyi saunan lauteille pääsemisestä.
Lisää kuvia tulossa reissusta vielä Instagramiin tänään ja ensi viikolla. Aivan mieletön reissu ja taas yhtä kokemusta rikkaampana. Iso kiitos Mikolle taas kun jaksat reittejä selvitellä ja vaimoa yllyttää lähtemään reissuille mukaan! Tämä jos mikä on parisuhteen laatuaikaa.
Käykäähän muuten myös tykkäämässä Facebookissa sivusta Kilometritehtailija (https://www.facebook.com/kilometritehtailija) niin pysytte kärryillä. Paljoa siellä ei vielä matskua ole, mutta tämä koko projekti on niin aluillaan. Kiitos myös kaikille ehdotuksista siitä, mistä haluaisitte tietoa, mielipiteitä ja vinkkejä. Kirjoittelen niistä tässä hiljalleen.
Ja paljon on tullut kyselyjä siitä, miten olen aloittanut juoksemisen. Se on kyllä ihan Mikon vika :)