Ladataan...

Tänään jouduin vihdoin myöntämään, että aurinko on jo takana tältä vuodelta. Harmaa, sumuinen, sateinen ja kolea aamu sai toivomaan, että saisi kömpiä takaisin vilttien väliin ja herätä tammikuussa gradu maagisesti valmiina. Nuokkuessani aamupalan ja läppärin äärellä kirjaston kahvilassa lopulta terästäydyin: ei tähän fiilikseen nyt jäädä vellomaan, on tässä muutakin tekemistä (niin kuin se gradu). Niinpä nappasin termosmukin mukaan ja lähdin hakemaan gradupäiviin olennaisesti kuuluvaa kofeiinishottiani: moccachinoa.

Moccachinon ohella tiskin takaa löytyi töinenkin piristys aamuun: nimittäin barista, joka oli ollut viimeiset puoli vuotta Australiassa ja yhtä rakastunut siihen ja Uuteen-Seelaantiin kuin allekirjoittanutkin. Ah, Uusi-Seelanti. Ah, Australia. <3 

Luonnollisestikaan piristys ei tietenkään kohdistunut graduntekoon, vaan bloggaamiseen ja reissuhaaveiluun, mutta parempi pirteä bloggaaja kuin nuutunut graduilija. Vai? Ehkä postaan tämän ja paneudun sitten takaisin gradun kimppuun. Lupaan!

Share

Ladataan...

Lapsena olin ujo ja hiljainen, mutta vasta teininä muuten rohkaistuessani minusta tuli esiintymisjännittäjä. Sen jälkeen on vastaan tullut monenlaisia esiintymistilanteita: on ollut ryhmätöiden esittelyjä, arvioitavia ryhmäkeskusteluja, suullisia kokeita, yksilötöiden esittelyjä, ohjeiden kailottamista satapäiselle joukolle, hissipuheiden pitoa, seminaariesityksiä, laulamista parin muun tyypin kanssa 500 hengen pikkujoulukahveilla ja vaihtarivuoden esittelyä 200-päiselle fuksilaumalle. Toiset esiintymiset ovat olleet ihan kamalia, iso osa hyvän valmistautumisen vuoksi ihan ok ja jopa mukavia. Yksi on kauhistuttavuudessaan kuitenkin ylitse muiden: työhaastattelu. Lähes kaikissa muissa edellisissä tiedän, mitä minulta odotetaan ja voin valmistautua sen mukaisesti. Voin opetella osani sanasta sanaan ulkoa ja hokea sitä, kunnes osaan sen ulkoa pahimmankin esiintymiskauhun iskiessä. Voin luottaa siihen (tai ainakin vakuuttaa itselleni), ettei juuri kukaan keskity sanomaani, eikä kukaan tuomitse, jos änkytän ja sekoilen sanoissani ja lopulta unohdan, mitä olinkaan sanomassa. 

Työhaastattelussa tilanne on toinen. Siinä tiedän faktaksi, että jokainen sanani rekisteröityy kuuntelijoiden aivoihin ja olen heidän jakamattoman huomionsa keskipiste. Sanan katoaminen, ajatuksen katkeaminen sen enempää kuin jännittäminenkään ei jää huomiotta. Työhaastatteluun voi valmistautua, tottakai, mutta koskaan ei voi tietää, onko varautunut juuri oikeisiin kysymyksiin. Lisäksi on asioita, joihin ei niin helposti voikaan valmistautua, kuten vaikka haastattelukysymyksessä mokaaminen ja mokasta toipuminen. Ei siis ole ihme, että työnhaastattelut jännittävät. Mutta miksi ihmeessä ne ovat yhtä jännittäviä silloinkin, kun haastattelijoina ovat oma lähiesimies ja hänen kollegansa? 

Näissä fiiliksissä jään siis käymään läpi yleisimpiä työhaastattelussa kysyttyjä kysymyksiä ja runoilen niihin päässäsi vastauksia, etten yllättävän kysymyksen tullessa totaali-jäätyisi tai päästelisi suustani aivan mahdottoman suuria sammakoita. Huomisen haastattelun jälkeen ilmaan jää leijumaan vielä kysymys: Entä jos en saanutkaan sitä? Ja aivan yhtä paljon: Voi ei, entä jos sain sen? 

Share

Ladataan...

Välillä havahtuu kesken omien puuhiensa ja pysähtyy pohtimaan, harrastavatkohan muutkin ihmiset samanlaisia juttuja. Tänä aamuna käytin nimittäin hyvän vartin metsästämällä mini-kompostistani tunkiolieroja biologi-ystävälleni viemisiksi. Minulle ämpäriin perustetun matokompostin kaivelu on ollut ihan arkijuttu viimeiset puoli vuotta, mutta kun toisinaan keskustellessa tuttujen kanssa käy ilmi, että syötän biojätteeni kerrostaloasunnon saunassa asuville tunkiolieroille, on keskustelun vastaparin ilme vähintäänkin hämmästynyt. Toisinaan hämmästykseen liittyy myös "hyi, yök, matoja!" -tyyppisiä elementtejä, jotka ymmärrän hyvin, sillä itselleni kuolleet kalat (tai ehkä ylipäätään kuolleet eläimet, jotka edelleen näyttävät eläimiltä?) aiheuttavat ihan uskomattoman ällötysreaktion (jep, kaivellessani biojätepussista madoille herkkuja tökkäsin sormeni eilisen uunikalan nahkaan ja sain ihan naurettavan voimakkaan hyi-yök-ällöä! -reaktion).

Madot ovat kuitenkin yllättävän symppiksiä lemmikeitä. Ne esimerkiksi rakastavat salaattia, kaalia, kurkkua ja avokaadoa, mutta syövät kiltisti (joskin hitaammin) myös viherkasvien kuivahneita lehtiä ja suunnilleen mitä tahasta, mitä niille keksii antaa. Lisäksi ne ovat hajuttomia, hiljaisia, vievät vain vähän tilaa ja selviävät useamman viikon ilman hoitoa - täydellinen lemmikki paljon reissaavalle kerrostaloasujalle? ;) 

Nyt gradupuuhiin! Ihanaa sumuista syysperjantaita kaikille! 

Share

Pages