Ladataan...
Kolmistaan

Tänään vietetään lasten oikeuksien päivää, joka nojaa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen. Sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus ja se tuli mm. Suomessa lainvoimaiseksi vuonna 1991.*

On hirmuisen tärkeää, että lapsen oikeuksista puhutaan ja tällaisia päiviä ja kampanjaviikkoja järjestetään. Ja olipa kyse sitten millaisesta maasta tai yhteiskunnasta hyvänsä, on aina kohtia, joissa lapsen oikeuksia voisi vielä parantaa. Jossakin maassa puututaan lapsiavioliittoihin, toisessa taas lasten asemaan vanhempien avioeron keskellä. Oli yhteiskunta minkälainen tahansa, on jokainen esille nostettu aihe ja teema tärkeä.

Minua kuitenkin on viime vuosina alkanut sapettaa se, kuinka lasten asemasta puhutaan juhlapuheissa kauniin sanoin, mutta todellisuudessa lapset ovat edelleen se ryhmä, joka jää jalkoihin liian usein. Maailma on toki täynnä hyviä ja huolehtivia vanhempia tai kasvatuksen ammattihenkilökuntaa, mutta se ei poista sitä, että jos lapsen ja aikuisen tarpeet laitetaan vierekkäin, lähes poikkeuksetta – silloin kun tosi on kyseessä – aikuisen oikeudet jyräävät lasten ylitse. 

Otetaanpa vaikka esimerkiksi päiväkoti- tai koulurakennus, jossa on hometta. Aikuiset, tilassa työskentelevät, voivat hakea itselleen parempia työoloja esimerkiksi työterveyden kautta. He voivat vaatia tutkimuksia ja jättäytyä sairauslomalle. Usein näistä sisäilmaongelmista ei kuitenkin puhuta koteihin juuri mitään. Liian usein esimerkiksi sisäilmanongelmat pimitetään niin pitkälle, kuin vain mahdollista. Vasta kun päiväkoti tai koulu on lakkautusuhan alla, moni perhe saa tietää, millaisessa paikassa heidän lapsensa ovat vuosikausia päivänsä viettäneet.

Sama kaava on nähtävillä muun muassa silloin, jos lasten parissa työskentelee henkilö, joka ei ole sovelias tavalla tai toisella työhönsä. Aikuiset voivat hakea työpaikan siirtoa, tehdä kantelun kollegastaan esimiehelleen tai hakeutua esimerkiksi työnohjaukseen. Samaisen hankalan tyypin pyörimistä lasten keskuudessa kuitenkin harvoin kyseenalaistetaan, ja jos lapsi tai nuori ottaa asian puheeksi, käsketään – poikkeuksetta – lapsen itse sopeutua tilanteeseen.

Suurin ongelmakohta lasten oikeuksien kannalta on mielestäni kuitenkin se, että vanhemmilla on aina suurempi oikeus lapsiinsa, kun lapsilla turvallisiin vanhempiin. Kun julkisuuden kautta on tullut esille järkyttäviä tapauksia, joissa lapsen henki on ollut vanhemman toimien vuoksi esimerkiksi vaarassa, moni kauhistelee tilannetta ja pohtii, miten näin voi käydä. Kuitenkin tutustumalla tapaamis- ja huoltajuuskaavoihin, joita maassamme noudatetaan, on aivan selvää, että viranomaiset ovat tällaisten asioiden suhteen lähes voimattomia. Aikuisen oikeus pitää kiinni lapsestaan on niin suuri, että se jyrää lapsen hyvinvoinnin ja valitettavasti joskus jopa hengen yli.

Olenkin viime vuosien aikana – äitinä ja myös 9 vuotta peruskoulussa työskennelleenä – alkanut inhota sanontaa, jossa jokaisen vanhemman kerrotaan olevan paras vanhempi omalle lapselleen. Se on mielestäni suurinta lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin laiminlyöntiä, mitä voi olla! Toki monesti, onneksi hirmuisen usein, se virallinen vanhempi onkin lapselle paras ja hyvää tekevin huoltaja, mutta on myös ihan hirmuisen paljon tapauksia, jossa näin ei ole.

Aihe on kuitenkin niin arkaluontoinen ja kipeä, että siihen on hirmuisen vaikea puuttua. Kuka nyt nimittäin haluaisi myöntää, ettei ole oikea aikuinen huolehtimaan lapsestaan? En minä, etkä varmasti sinäkään.

Fakta on kuitenkin se, että henkisesti epävakaa, väkivaltainen ja/tai epäluotettava aikuinen ei ole hyväksi kenenkään lapsen kehitykselle, olipa sitten kuinka kyse lapseen biologisista siteistä. Tietysti olen sitä mieltä, että monikin ongelmissa oleva aikuinen voi oikealla ohjauksella ja tuella kasvaa vanhempana niin, että haasteista huolimatta lapsen on hyvä kasvaa omassa kodissaan vanhempiensa kanssa. Joskus on kuitenkin myönnettävä, ettei tukikaan auta ja lapsen olisi hyvä kasvaa toisaalla. Tämä onkin asia, jossa me olemme mielestäni Suomessa liian arkoja. Pelkäämme niin paljon karsia aikuisten ja vanhempien oikeuksia, että tallomme samalla monen lapsen aivan hajalle.

Nykyisin puhutaan kauheasti siitä, kuinka huoltajuusnimitykset voisi muuttaa aikuisten kannalta reilummiksi erotilanteissa. Ollaan huolestuneita siitä, kumpi vanhemmista saa etä- ja kumpi lähivanhempinimityksen. Keskustelua käydään myös siitä, voisiko erolapsen virallinen osoite olla molempien huoltajien luona ja kuinka molemman vanhemman oikeudet turvataan erotilanteessa. Toki nämäkin asiat ovat tärkeitä ja monissa tapauksissa varmasti vanhempien tasa-arvoinen kohtelu ja tunne tasa-arvoisesta vanhemmuudesta lisää myös lapsen hyvinvointia, mutta en silti voi olla kummastelematta sitä, kuinka – taas kerran – vanhempien ja aikuisten oikeudet nostetaan esille ennen lapsen hyvinvointia.

Toivoisinkin seuraavina lapsen oikeuksien viikkoina ja vuosina enemmän keskustelua niistä lapsen todellisista oikeuksista ilman, että soppaan sotketaan aina aikuisten omat mielihalut ja vaatimukset. Mitä jos etä-lähivanhempikeskusten sijaan annettaisiin vaikka jokaiselle eroperheen vanhemmalle koulutusta siitä, kuinka lasta voi tukea paremmin muuttuneessa elämäntilanteessa? Tai mitä jos jokainen vanhempi saisi vaikka vuosittain infopaketin lapsen kasvun tukemiseksi, mitä jos kasvatuspsykologien luennot tulisivat osaksi valtion tarjoamaa lapsiperhetukea tai jos vaikka sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun suunnattaisiin enemmän varoja? Mitä jos hienojen sanojen sijaan oikeasti rohkaistuttaisiin toimimaan lasten – ei aikuisten – hyväksi?

Hyvää lasten oikeuksien päivää! Todellista sellaista. 

-Karoliina-

*Lähde: Lapsenoikeudet.fi

Kuva: Sanni Kariniemi/ Family, Teoksesta Tee se itse -vauva. Bazar 2016. Sallinen&Kariniemi. 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Hauskaa, miten tuo blogin kommenttikentän aukeaminen on taas herättänyt blogin ihan uudelle tavalla eloon. Jossakin vaiheessa jo unohdin, kuinka paljon kommenttien lukeminen inspiroi myös kirjoittamista.

Kirjoitin alkuviikosta lottovoittajaelämästä, jonka inspiraationa toimi tämän postauksen kommentti. Yksi lottovoittajapostauksen kommentti kirvoitti minut puolestaan pohtimaan somea ja sitä, millaisen kuvan sosiaalinen media ihmisten elämästä antaa.

Olen toki jo aikaisemminkin mietiskellyt somen ja todellisuuden suhdetta. Sitä, annanko esimerkiksi itsestäni oikean kuvan ulospäin ja mitkä toisaalta ovat asioita, joista edes haluan kertoa julkisesti. Niin ja keitä somevaikuttajia ihailen, ketkä vaikuttavat minun näkökulmastani feikeille ja keiden Instagram-sivu huokuu aitoutta.

Luettuani somea käsittelevän kommentin lottovoittajapostauksen kommenttiboksista aloin kuitenkin pohtia, mikä todellisuudessa onkaan sitä aitoa aitoutta, mikä silottelua ja mikä jotain ihan muuta: ”Jos somessa jakaa vain huippuhetkiä, kuten tosi moni tekee, ja silottelee muita hetkiä, niin kyllä kai siinä vähintään alitajuisesti yhtenä syynä on juuri näyttää muille että "katsokaa miten hyvin mulla menee ja miten täydellinen olen". Antaahan se vääristyneen kuvan ihmisille, mutta sehän siinä on tarkoituskin.”

Uskoisin, ettei lukijan kommentti viitannut vain ja ainoastaan minun blogiini, vaan someen yleensä, joten tarkastelen asiaa nyt sekä itseni ja oman somekäyttäytymisen kautta, mutta myös niin yleisesti kuin subjektiivisesti sen voin tehdä.

Lukijani kommentti osuu varmasti monelta osin naulankantaan. Turha kai edes väittää, etteikö moni jakaisin somessa kauniita kuvia ja ihania tilanteita. Ja niinhän kyllä itsekin teen. Feedi nyt on vain yksinkertaisesti mukavampaa katseltavaa, jos sitä rytmittää ennemmin kukkapuskat kuin koiran kakat. Ja kaipa se on niinkin, että jaettu ilo on moninkertainen. Myös some-aikana.

En kuitenkaan usko, että asia olisi niin yksinkertainen kuin lukijani kommentti antaa ymmärtää. Minä en nimittäin usko, että ihmiset antavat tarkoituksella ja järjestelmällisesti vääristyneen kuvan itsestään tai elämästään. En tietenkään voi puhua kuin itseni puolesta ja siltä pohjalta, ketä somevaikuttajia tunnen, mutta niin ainakin itse ajattelen. On totta, että moni (vaikuttaja) miettii feedin värimaailmaa, osaa ottaa kauniita kuvia tai nähdä ympärillään visuaalisesti hiveleviä asioita, mutta en silti näkisi tuota somekauneutta asiaksi, jolla yritetään kertoa ”miten hyvin mulla menee”. Brändääminen ja oman linjan luonti kun on vaan aikalailla arkipäivää oli kyse sitten henkilö- tai yritysbrändistä. Ja joidenkin asioiden rajaaminen ulos kaikelta kansalta – vaikka kuinka vaikuttaja olisikin, tai ehkä juuri siksi – on enemmänkin fiksua.

Jotenkin minua on alkanut jopa vähän ärsyttää se, millä tavalla kaikki kaunis, onnellisuus ja harmonisuus leimataan usein automaattisesti epäaidoksi. Aivan kuin kaikki elämän nurjat puolet, rumuus ja valitus olisi vain sitä todellista aitoutta, hyvin menevät asiat automaattisesti feikkiä.

Ja vaikka somea kuinka syytetäänkin liiasta silottelusta, on minusta aika mielenkiintoinen ilmiö se, miten esimerkiksi perheblogien keskuudessa valittamisesta ja ruikutuksesta on tullut tietynlainen normi, jota oikein odotetaan. Että vain ne vaikuttajat, jotka iskevät peliin selluliitit (hep!), karmean parisuhteen, univajeen, uhmaiät, vaikeat synnytykset, masennukset ja kasan muita ongelmia, ovat niitä autenttisia ihmisiä. Kun taas elämän iloista kertovat tyypit leimataan helposti epäaidoiksi ”katsokaa miten täydellinen olen -tyypeiksi”. Eihän se ihan oikeasti noin mene!

Olen itse tullut jopa siihen tulokseen, että onnellisuus, kauneus ja hyvä fiilis ovat Suomen some-maailman tabuja. Asioita, joita moni ei – ainakaan ilman arvostelu – pysty katselemaan. Jos vaikuttaja lataa somensa täyteen positiivisia aiheita, huoliteltuja kuvia ja tsemppaavia ajatuksia, pitää moni tällaista ihmistä pinnallisena, tyhmänä tai ainakin epäaitona.

On totta, että elämässä on monenlaisia värejä. Ja joskus elämä potkii päähän, kaikki on paskaa ja mieli kuin marraskuun sää. Silti on olemassa hirveästi kaunista, ihanaa ja onnellista, jotka ovat ihan yhtä aitoja kuin ne synkätkin sävyt. Joskus – oikeasti aika usein – on sairaan hyvää ruokaa, kaunis koti, sydämellisiä ihmisiä, suukkoja, kukkia ja naurua. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi piilotella? Millä logiikalla se olisi vähemmän totta kuin oksennustauti ja avioero?

Minä myönnän, että minun on helpompi kirjoittaa asioista, jotka ottavat päähän, kuin niistä, jotka ovat hyvin. Monesti deletoin ylistykset tai jätän kirjoittamatta onnellisuudesta ihan vain siksi, että pelkään antavani itsestäni liian onnellisen kuvan. Kuinka hemmetin kieroutunutta se on?

Haluisin purkaa tätä eriskummallista "kurjuus on ainoaa oikeaa aitoutta -ajattelua". Joten ihan rehellisesti: Elämä on tällä hetkellä niin käsittämättömän ihanaa. On tasapainoinen, onnellinen, energinen ja siunattu olo, että tekee mieli pomppia ilosta harvasepäivä (vaikka toki välillä onkin riideltävä niistä ulkohousuista). Ja kyllä: Nyt joku tulee tietysti sanomaan – koska niinhän ihmiset kuuluu Suomessa palauttaa maan pinnalle – että kyllä se arki sieltä puskee ja ankeus iskee päin pläsiä. Niin toki voi käydä, mutta miksi ihmeessä ei nauttisi siitä, kun on hyvä olla. Ja millä ilveellä arjen pitää olla synonyymi kurjuudelle? Minä uskon vahvasti siihen, että voi olla arkea ja todellista elämää, jossa onni pesee mennen tullen kurjat sävyt. 

Lopuksi pitää vielä sanoa, ettei kauneuteen pyrkiminen ole mikään some-maailman vitsaus. Ei kaikki  – läheskään – pyri tasapainoon, kauneuteen ja onneen leuhkiakseen muille, vaan siksi, että sellainen olotila nyt vaan lähtökohtaisesti on mukavampi kuin synkistely.

Minun äitini on esimerkiksi kautta aikojen sisustanut, suunnitellut jo syyskuussa kulloisenkin joulun teemavärin ja illalliskattausten ulkomuodon. Meillä lapsilla on ollut toisiinsa yhteen sopivat vaatteet, monta kuukautta aikaisemmin suunnitellut synttärikakun koristeet ja kausiverhot ihan jo silloinkin, kun kukaan ei ollut edes kuullut Internetistä. Siellä korvessa, jossa meidän kotia tai pihalla olevia lapsia ei kukaan varmuudella edes nähnyt, jos ei varta vasten tullut kylään.

Joten kyllä – visuaalisuuskin on asia, josta moni nauttii ihan vain itsensä vuoksi. Ei siksi, että sillä voisi leuhkia. Tosin en näe siinäkään mitään pahaa, jos kauneutta ja hyvää oloa haluaa sirotella ympärilleen. Vaikka sitten somessa. 


-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Lainassa By Emkasta

Lokaatio: By Emka

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri

Minun on tullut viimeisen kuukauden aikana käytyä teatterissa enemmän kuin vuosiin. Ehkä koskaan. On ollut ihana sukeltaa erilaisten esitysten, tarinoiden ja mielialojen maailmaan. Istua teatterin penkkiin ja vaan nauttia siitä, mitä eteen tulee.

Kävin viime viikolla A:n kanssa katsomassa Jykevä on rakkaus, Agents -musiikkikomedian TTT:llä. Musikaali perustuu Seppo Saraspään romaaniin Ansiosidonnainen ja sen tarinaa rytmittää erilaiset kotimaiset iskelmähitit aina Agentsista Baddingiin ja Topi Sorsakoskeen.

Menin teatteriin sillä asenteella, että aion nauttia. Ja minä todella nautin! Vaikka itse näytelmän juoni ei ollutkaan mitenkään kovin yllätyksellinen, ei se ainakaan haitannut katselukokemustani. Oli ihana viihtyä! Kuunnella päähän soimaan jääviä musiikkiesityksiä, nauraa aidosti hauskoille jutuille ja tempautua hyvän mielen mukaan.

Jykevä on rakkaus kertoo Askosta, työttömästä raksaäijästä, jonka elämä ajautuu oudoille poluille rakkauden (ja kostean baari-illan) myötä. Vai toisinpäin? Lapin karut maisemat, Teboil ja Askon ystävät – Jatkoroikka ja Killeri – pitävät huolen siitä, ettei elämä käy tylsäksi edes 40-vuotissyntymäpäivien korvilla.

Vaikka esimerkiksi Jatkoroikkaa esittävän Jari Aholan roolisuoritus ja aivan loistava lauluääni ovatkin musikaalin parhaimmistoa, olen ihan hirmuisen iloinen siitä, miten hauskoja ja tärkeitä rooleja naisille oli tässä – helposti kovin äijäilylle kuulostavassa – näytelmässä annettu. Jykevä on rakkaus -musiikkinäytelmässä kun moni entuudestaan miesartistin esittämä hitti olikin laitettu naisen laulettavaksi. Niin ja koko näytelmän hulvattomin hahmo oli ehdottomasti Teboilin omistaja (Suvi-Sini Peltola), jonka roolisuoritus oli aivan uskomaton. 

Minusta Jykevä on rakkaus sopii talvi-iltojen viihtymiseen, pikkujouluihin, elämän ilon lisäämiseen. Se on hauska, lämmin ja täynnä energiaa. Mitä muuta sitä pimeimpään vuodenaikaan edes tarvitsisi? 

-Karoliina-

*Viimeinen kuva TTT:n kuvapankista 
 

 

Share

Pages