Ladataan...
Kolmistaan

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulle on alkanut merkitä vapaus. Kun joskus nuorempana upposin suhteisiin ja unohdin nopeasti sen, mitä itse halusin, yli kolmekymppisenä asiat ovat toisin. Enkä tarkoita nyt sitä, että vanhempana janoan sinkkuutta. Vaan ennen kaikkea henkistä vapautta riippumatta siitä, onko suhteessa vai ei.

Ehkä siksi, että perhe-elämä vie – luonnollisestikin – niin kokonaisvaltaisesti mukanaan, on minulle sen vastapainoksi ihan hirveän tärkeää tietyt omat tavat, ystävät, aika ja ennen kaikkea tunne siitä, että voin kompromissien lisäksi tehdä jotkut asiat yksin tai itseäni varten. Minulle vapaus onkin parisuhdestatuksen sijaan se henkinen tunne, jolloin koen, että minun ei tarvitse esimerkiksi luopua ammatillisista haaveistani tai omista ajatuksistani toisen ja toisten vuoksi. Suurinta vapautta lieneekin se, ettei ole pakko olla parisuhteessa ja silti haluaa eniten juuri olla siinä. Ei missään muualla. Silloin kompromissit eivät tunnu minkään tai kenenkään uhraamiselle, vaan asialle, jonka haluaa tehdä ilolla.

Joskus vapaus tai tunne siitä löytyy yllättävistä hetkistä tai paikoista. Yksi konkreettinen vapauden välikappale löytyi viime viikolla, kun istahdin ensimmäisen kerran pyörän satulaan sitten muuttomme. Olin siihen astikin liikkunut täällä Tampereella kävellen ja vähän bussilla, mutta suurimman osan matkoista olemme kuitenkin kulkeneet autossa niin, että minä istuin apukuskin paikalla. Minulla on kyllä ajokortti, mutta inhoan autolla ajamista, eikä kuskina olo tuntuisi minusta yhtään luontevalle. Koska en itse aja autoa ja koska kävellen ei tule lähdettyä ainakaan niin nopeasti kovinkaan kauas kotipihasta, olin kokenut, etten ollut vielä ottanut itse tätä kaupunkia haltuun. Pyörän satulaan istuminen muutti kuitenkin kaiken. Pyörällä ajaminen toi minulle sellaisen vapauden tunteen, etten olisi voinut koskaan uskoa! Tuntui, kun kaupunki olisi siinä samassa hetkessä tullut ison harppauksen lähemmäksi minua. Ja minusta tuntui sille, että pyörän selässä kuuluin tänne Tampereen maaperään taas rutkasti enemmän kuin ennen sitä. Yhtäkkiä olinkin osa kaupungin hälinää. Sovin pyörätreffit kaupungin laidalle, polkaisin sitten Koskariin ja sieltä Hämeenkatua esikoululle ja kotiin. Etsin kadoksissa olleen kaupan, kurvasin rannan kautta mummopyörä allani. Kokemus oli oikeasti aika huumaava!

Hassua, miten pienet asiat merkitsevätkään niin paljon. En olisi uskonut, että se sama vanha pyörä, jolla olen rullannut vuosikaudet, toimikin nyt yhtäkkiä menolippunani vapauteen. Välikappaleena minun ja kaupungin välillä. Sellaiseen henkisen vapauden tunteen luojana, jota en olisi muuten – ainakaan näin nopeasti – saavuttanut.

Joskus pienet jutut ovat niitä tärkeimpiä. Liikkuva pyörän poljin, valmiiksi tehty aamusmoothie tai pieni kosketus olkapäähän. Oikeasti pienet jutut ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä. Niistä muodostuu koko maailma.

-Karoliina- 

Kuva: Pixabay // Quote: Pinterest 

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö:Polarn O. Pyret

Voi hitsi miten kiva viikon alku. Täytyy myöntää, että jotenkin paras olo kuin minään muuna Tampere-viikon maanantaina. Nyt on alkanut pikkuhiljaa selättymään tuo kevään (ja aika monta vuotta sitäkin ennen) ollut stressi.

Olen ollut ihan kauhean liikuntavastainen oikeastaan melkein koko vuoden. Tavallaan on ollut sellainen olo, että olisi pakko liikkua, mutta mitä enemmän homma on ollut pakko, sitä enemmän olen koko asiaan ryhtymistä vihannut. Päätin pari viikkoa sitten, etten pakota itseäni mihinkään tuollaiseen. Päätin antaa armoa. Ja kuinkas sitten kävikään? Kun heräsin tänään, tuli tunne, että haluan heti aamusta salille. Tuosta vaan. Heti maanantaina ennen kuin kello löi edes yhdeksää. Ja niinpä menin. Ja oli kivaa. Koko päivän ollut aamuhikoilusta hirvittävän hyvä fiilis.

En tiedä, jäikö tuo salittelu vain yhteen kertaan, mutta silti olen iloinen, että edes tänään menin. Aloin myös pohtia, että ehkä vihaan siksi liikuntaa, etten ole löytänyt vielä sitä omaa lajiani. Jotenkin sellainen hulluttelu ja semi-raivokas meno voisi olla enemmän minua. Roller Derby tai potkunyrkkeily? Vinkkejä saa antaa.

Kävimme F:n kanssa tuossa iltapäivällä eskarin jälkeen puistossa, pyöräilemässä ja kuvaamassa juuri postista saapuneet uudet Polarn O. Pyretin mekot. Arkena F ei niin pidä enää niin paljona hameita ja mekkoja, mutta uskon, että näiden kesäkelien tullen mekot nousevat taas arvoonsa. Minä tykkään PO.P:n mekoista siksi, että vaikka ne ovat sieviä ja menevät siistimpiinkin tilaisuuksiin, voi niillä antaa rymytä ulkona myös ihan vapaasti, koska PO.P:n trikoot kestävät niin älyttömän hyvin toistuvaa ja kovaakin pesua. Ja voin sanoa, että tuolla hiekassa ja nurmella möyriessä koko tyttö asuineen on laitettava suurin piirtein painepesurikäsittelyyn.

Ihanan maanantain, Polarn O. Pyretin mekkojen ja alkavan kesän kunniaksi on ilo tarjota teille -15% alekoodi "pop15" normaalihintaisista PO.P:n tuotteista verkkokaupassa. Alekoodi on voimassa 22.5-28.5.2017. Sen lisäksi kaikki Polarn O. Pyretin mekot ja kauluspaidat ovat -20% alessa vielä huomiseen, 23.5.2017, asti.  

Ihanaa alkavaa viikkoa!

-Karoliina- 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen seurannut tässä pidemmän aikaan keskustelua sanojen tasolla käytävästä seksuaalisesta häirinnästä. Luin jo kuukausia sitten Hesarista jutun, jossa Ronja Salmi kertoi suhtautumisestaan härskiin sähköpostiviestiin*. Viime viikkoina olen seurannut keskustelua, jota on käyty Nikke Ankaran Vain elämää -möläytysten osalta.

Minun täytyy myöntää, että olen aika hämmentynyt. Yleensä minulla on hyvinkin tarkat ja (liiankin?) ehdottomat mielipiteet koskien naisasioita, tyttöjen kohtelua ja seksuaalisen toiminnan ja keskustelun sukupuoliroolitettuja asetelmia. Mutta tämä sanallinen seksuaalinen häirintä on asia, jonka kanssa en tiedäkään, mitä ajatella tai miten toimia. En edes tiedä, onko se edes häirintää joka kerta?

Olen koko elämäni, lapsesta asti, ollut se tyttö, jolla on paljon poikia kaverina. Ja vielä edelleenkin kuulen tasaisin väliajoin, kuinka huulipunan, kimeän äänen ja pitsimekkojen takaa paljastuu ”äijä”. Nuorempana tuo äijittely ei minua yllättänyt. Tiesin, etten ollut se tyttö, joka kirkui ensimmäisen hämähäkin nähtyä ja muutenkin maalla kasvaminen teki minusta – varsinkin helsinkiläisten silmissä – epätyttömäisen. Hyvän jätkän. Ja hyvät jätkäthän eivät järkyty ensimmäisestä härskistä läpästä.  

Nykyisin koen olevani paljon enemmän naisellinen ja tyttömäinen kuin koskaan aikaisemmin, joten olenkin miettinyt, mistä äijämäisyyteni nykyisin näkyy, kerran saan siitä edelleen kommentteja. Siinä, että sanon mielipiteeni kainostelematta? En kavahda ronskia kielenkäyttöä tai päästelen ärräpäitä silloin, kun tilanne sitä mielestäni vaatii?

Yksi äijämäinen piirre on – nyt kun mietin tätä seksuaalisen häirinnän keskustelua ja omaa historiaani – se, että kuullessani ronskin läpän, tytöttelyn tai jopa vartalooni tai naiseuteeni liittyvän heiton, harvemmin otan sitä tosissani. Joskus nauran, jos läppä on oikeasti hauska. Joskus taas – kuten teinit sanovat – servaan kommentin heittäjän vastakommentillani niin, että käy selväksi, että minulle puhuta noin. Ja kuinka sen teen? Lausumalla vähintään yhtä törkeän miehuuteen liittyvän kommentin takaisin. En siis ole yhtään sen parempi kuin ensimmäisen kommentinkaan heittäjä.

Oikeastaan vasta tämä viimeaikainen keskustelu sanallisesta seksuaalisesta häirinnästä on saanut minut pohtimaan, että noissa ”läpällä” ja läpällä heitetyissä kommenteissa olisi jotain väärää. Julkinen keskustelu on saanut minut heräämään siihen tosiseikkaan, että olen tainnut hyväksyä montakin aika karmeaa kommenttia siitä syystä, etten ole halunnut olla tylsä ilonpilaaja, vaan ennemminkin se hyvä jätkä, jonka seurassa ei tarvitse sensuroida puheitaan. Ollut vähän ylpeäkin siitä, että vaikka muiden naisten seurassa kaveriporukan miesten jutut muuttuvat, moni heistä tietää, että minun kanssani niin ei tarvitse tehdä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki nuoriin, niin tyttöihin kuin poikiinkin, kohdistuvat seksuaalissävytteiset heitot ovat täysin tuomittavia. Fyysinen koskemattomuus on vaatimus ja muutenkin se, että kenenkään omalle niin fyysiselle kuin henkisellekään reviirille ei saa ilman lupaa astua. Silti – huonon huumorin ystävänä – en voi välillä olla nauramatta nasevalle läpälle, jonka joku heittää koskien minua itseäni. Joskus tuntuu, että se, että toisesta saa vitsailla, onkin yksi läheisyyden ja luottamuksen merkki. Silloin molemmat tietävät aidosti, että kunnioitusta löytyy, joten huumorilla voi vetää joskus myös överit. Enkä nyt todellakaan puhu vain seksuaalissävytteisistä jutuista, vaan ylipäättään kaikista, jotka jossakin tilanteessa voisivat loukata kuulijaa, mutta turvallisessa ympäristössä niille voi nauraa porukalla. On ollut työkaveri, jonka (muka)vanhuudesta on heitetty vitsiä ”oliko talvisodan aikaan millainen opetussuunnitelma?” tai ystävä, jonka murre on ainaisen naureskelun kohde.

Kuullessani ensin Nikke Ankaran puheet Vain elämässä tuomitsin ne täysin. Vitsi mikä sovinistitörppö! Sitten aloin miettiä, voiko kyseessä olla sittenkin ihan viaton vitsin heitto? Se, että vähän sosiaalisesti tökerö Ankara ei vaan muulla tavoin osaa kertoa Petralle tämän olevan kiva tyyppi? Ja Petraa taas ymmärtää, mikä on limaisen jutun syvin merkitys, eikä ota asiasta nokkiinsa? Hymyilee Ankaralle ja viestii sillä tavalla, että ”minäkin pidän sinusta, kamu”. Koska sillä tavallahan me ihmiset teemme: Kun tunnemme toisen, annamme anteeksi montakin hölmöä, kulmikasta tai tyhmää läppää, jos tiedämme, että niiden alla on kultainen sydän. Että verbaliikka ei nyt vaan ole tuon minun kaverini vahvin juttu.

No. Oikeasti en tiedä, mikä on Ankaran ja Petran keissi. Enkä tiedä, mikä on juttujen tausta tai lopullinen totuus. En myöskään tiedä, olenko maailman huonoin feministi, jos edelleen tökerö vitsi naurattaa tai itse heitän naiskavereilleni kommentin hyvistä miesten pakaroista. Ehkä se on todella väärin. Tai sitten ei. Ehkä joskus saa olla sosiaalisesti epäkorrekti ja himppusen tökerö.

Kertokaa näkökulmanne! Ehkä se auttaa minuakin päättämään, mitä mieltä olen koko tästä aiheesta. Ehkä se avaa monen muunkin silmät.

-Karoliina-

* Lähde, HS, 20.1.2017 

Kuva: Pixabay 

Share

Pages