Ladataan...
Kolmistaan

Huomenta tiistaiaamuun!

Muistatteko, kun viime vuonna Itiksessä oli Nordic Designers` pop-up shop näin kevään korvalla? Kirjoittelin aiheesta silloin, ja nyt on ilo kertoa, että pop-up -aika on täällä taas. Liike avautuu Itksen toiseen kerrokseen 1.4.2017, ja popuppailu jatkuu tällä kertaa peräti toukokuun viimeiseen päivään asti. 200-neliöisessa liikkeessä on tarjolla ekologisesti ja eettisesti valmistettuja kotimaisia vaatteita ja asusteita niin miehille, naisille kuin lapsillekin.

Omia suosikkejanikin on mukana, kun pop-up shopin hyllyiltä ja rekeistä löytyy niin SU:n, Uhana Designen, Moimoin kuin Vimmankin tuotteita.

Lisäpotkua shoppailuun kannatta käydä hakemassa Nordic Designers` pop-up shopin Facebook-sivuilta. Tykkäämällä sivustosta ja kutsumalla myös kaverisi tykkäämään, olet mukana 200 euron arvoisen pop-up shopin lahjakortin arvonnassa. Arvontaan voi osallistua 1.4.2017 asti.

-Karoliina-

Aukioloajat: ma-pe 10:00-21:00, la 10:00-19:00 ja su 12:00-18:00

*Postaus toteutettu yhteistyössä Nordic Designers`s pop-up shop -myymälän kanssa.

Kuvat: Vimma, Uhana Design, Moimoi, Aarikka

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kappas vaan. Tartun jo toisen kerran Maria Veitolaa lähelle liippaavaan aiheeseen. Ja edelleen aivan jälkijunassa, kuten Sirpa Selänne -postauksessanikin. Mutta annetaanhan se anteeksi? Naiset ja ulkonäköpaneet: Ehkei ole ihan viikossa käsitelty tai ainakaan ohi mennyt juttu. Valitettavasti.

Kun menin viime viikolla Hankasalmelle hiihtoloman viettoon, isäni tuli töistä ja ensimmäinen asia, jonka taisi F:lle annettujen suukkojen jälkeen sanoa, kuului jotenkin näin: ”Kuulitteko, mitä Anu Saagim oli möläyttänyt eilen telkkarissa Maria Veitolasta?” No eipä oltu kuultu, mutta pikaisen nettisurfaamisen jälkeen tiedettiin. Alkoi pistää vihaksi. Kuten kaikkia muitakin.

Viime viikko olikin oikein kotimaista kulttuuria parhaimmillaan. Saagim veti alta lipan, suomalaiset hurrasivat ja taputtivat studioyleisössä. Hanna Sumari liihotteli tanssikisoissa, tärkeimmäksi asiaksi nostettiin naisen allit. Ei voi muuta kysyä kuin: Mikä helvetti tätä maailmaa oikein vaivaa?

Uutisviikko sai minut pohtimaan, taas kerran, millä oikeudella naisen ulkonäköä saa arvostella. Miksi nainen – älykäs, menestynyt ja upea nainen – nähdään edelleen vuonna 2017 ainoastaan ulkonäkönsä kautta?  Joko hän on povipommi, kaunotar tai upea aikuinen nainen (viittaa siihen, että ei näytä ikäiselleen). Tai sitten ruma, vanha ja lihava. Siinäpä ne kaksi vaihtoehtoa. Olisi luullut, että näissä asioissa olisi mennyt vähän eteenpäin, mutta maailma näyttää pyörivän edelleen klassisella madonna-huora-asettelulla.

Kukaan meistä naisista ei ole tuon akselin ja paineiden ulkopuolella. Vaikka itsekin yritän feministinä pyristellä rajuin liikkein eroon kaikesta yhteiskunnan paineesta ja kaunistautua vain ja ainoastaan itseäni varten, iskee välillä se karmea tunne, ettei riitä. Että aivan kun 23-vuotiaana saadut maisteripaperit, menestys työelämässä ja esimerkiksi älyllinen pääoma ei olisi mitään, koska se mikä – ainakin niinä elämän huonoina hetkinä somea selatessa – tuntuu merkkaavan, on kiinteät pakarat ja fitness-vatsikset. Sitä oikein kummastelee, kuinka ne yhteiskunnan paineet ja oikeanlaisen naisen mitta hiipi valistuneeseenkin puseroon. Sitä ymmärtää, että ihanteet ovat väärät ja sairaat…ja silti ne haluaisi täyttää. Pelottavaa ja surullista.

Olen nähnyt kasvotusten niin Anu Saagimin kuin Maria Veitolankin. Ja tiedättekö mitä? Jos olisin ilkeä, sanoisin, että Saagim on ruma. Ruma sisäisesti. Mutta kuka minä olen ketään arvostelemaan. Uskon, että tekoripsien, julmetun paksujen hiusten, killeripepun ja ilkeiden kommenttien takana ei ole ruma, vaan ennen kaikkea hirveän surullinen ihminen. En usko, että kukaan oikeasti onnellinen ihminen kokee tarvetta työntää toista naista niin kovin ottein maahan. Näitä saagimeita kun on työpaikat, kadut ja netti täynnä. Omaan elämäänsä tyytymättömiä ja surullisia tapauksia, jotka yrittävät häivyttää omaa epävarmuuttaan sillä, että yrittävät runtata muut heitä alemmas. Harmi vaan - näille ihmisille - että se, miltä ihminen näyttää ulkoisesti ei ole mitään tekemistä kauneuden kanssa. Ihanatkin silmät menettävät voimansa, jos niiden takana puidaan ilkeitä juonia. Pienemmätkin rintalihakset tai tissit riittävät, jos niiden alla sykkii hyvä sydän.

Olen äiti. Ja kasvatan tähän maahan naista. Voi kun 32-vuotias F ja hänen ikäpolvensa olisi yli tästä kaikesta.

Ja mitä Maria Veitolan kauneuteen tulee. Eikö se ole jo aivan selvää? Nainen, joka vastaa ala-arvoisiin kommentteihin niin fiksusti, ei voi olla muuta kuin puhdasta kultaa. Plus Veitolan katse: Se, joka porautuu tajuntaan, katsoo uteliaana ja valmiina haastamaan sillä inhimillisellä ja lempeällä tavalla. Yksi naisen -ihmisen - kauneimmista ominaisuuksista, sanon minä.

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

Lue myös:

Luopuisitko kaikesta rakkaasi vuoksi, eli Sirpa Selänne -gaten jatkoa 

Ei kenenkään kylkiluusta

Profiloiduin tylsäksi vanhemmaksi 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Stabiilissa elämäntilanteessa on joskus helppo unohtaa se, kuka on. On helppo liukua elämää kuin loivassa putkessa, jossa arkiset toiminnot seuraavat toisiaan. Kun arjessa pyörii vuodesta toiseen samojen ihmisten kanssa tehden samoja asioita samalla tavalla, ei ole pakko pysähtyä itsensä eteen. Ei ole välttämätöntä tarkastella omaa käytöstään, toimintamallejaan ja reaktioitaan. Ja kun lähellä olevat ihmiset ovat myös tottuneet sinuun, teihin ja dynamiikkaan, ei välttämättä kukaan ympärilläkään ole herättelemässä. Työpaikalla saatetaan hyväksyä outokin käytös, koska ”hän nyt vaan on tuollainen”, kotona taas saatetaan tottua ihan kummalliseenkin eloon, jos siitä on tullut tapa. Kukaan ei enää edes tiedä, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin.

Kun koko elämä – kuten minun elämäni erotessani F:n isästä – heittää täyskäännöksen, ei omaa sisintään ja itseään voi enää paeta. Kun seisoo uuden, pelottavan ja täysin tuntemattoman elämän edessä, ei eteenpäin voi jatkaa, jos ei samalla tee matkaa itseensä. Myös niihin inhottaviin ja epäimarteleviin piirteisiin.

Minä olen isosisko. En vain ensimmäisenä syntynyt, konkreettisesti vanhin, vaan myös se, joka on pienestä asti tilanteessa kuin tilanteessa ottanut isosiskoroolin. Olen ollut se, joka on pitänyt huolta pienemmistä. Niistä biologisesti pienemmistä, mutta myös monista muista. Oman luokkani kiusatusta, vähän syrjään jäävästä kaverista ja kaipa ammatinvalintakin on jokin merkki luonteesta. Ja vaikkei yksi ihminen tietenkään voi kaikkia auttaa, on tietty vastuuntunto ja olo siitä, että minun pitäisi händlätä tilanteet, kulkenut sisäänrakennettuna ominaisuutena minussa varmasti koko elämäni. On pitänyt olla se vahvin ja reippain. Se, joka ei ainakaan murru ensimmäisenä ja tuota näin muille lisätaakkaa tai harmia. 

Jos totta puhutaan, olen ollut isosiskona oikein hyvä. Se hymytyttöpatsaan saaja, oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja ja vaikka mitä muuta, jossa on vaadittu reippautta ja pärjäämistä. Kuulostaa ihan hyvälle, vai mitä? Mutta ei siinä kaikki. Reippaan tytön syndrooma on ollut myös heikkouteni. Se huono ja inhottava piirre minussa, joka on tehnyt – tekee vielä edelleenkin –läheisilleni elämän kanssani välillä hirveän vaikeaksi.

Monet hyvät ystävyys-, perhe- ja parisuhteet perustuvat siihen, että apua ja tukea annetaan ja otetaan vastaan. Mutta millaista on minunlaiseni ihmisen lähellä, joka ei ottaisi apua vastaan sitten millään? Ei edes silloin, kun kaikki muut ympärillä näkevät, että tuki olisi tarpeen. En vaan halua, että annokseni maksetaan, että joku helpottaisi arkeni taakkaa, että minut passitetaan nukkumaan. Olenkin viimeisen vuoden aikana oppinut, että olen ihan hirmuinen jääräpää. Sekä sinkkuus, että uusi suhde ovat näyttäneet minusta minulle sen, että vaikka kuinka haluaisin joskus käpertyä toisen ihmisen kainaloon, nostaa kädet ylös ja ottaa apua vastaan, puren hammasta, vedän reippausilmeen päälleni ja runttaan menemään. Yksin. Tietenkin.

Olen miettinyt, miksi minusta on tullut tällainen. Äitini pohti, että johtuuko se siitä, että lukioikäisenä minä hoidin esimerkiksi meidän perheemme iltaruokapolitiikan, kun vanhempani olivat töissä ja opiskelivat Jyväskylästä, josta pääsi vasta viiden jälkeen kotiin. Minä olin aikaisemmin koulusta kotiin tulleena tehnyt ruuat koko sakille. Itse en usko tuohon teoriaan lainkaan. Yksi abivuoden ruuanlaitto ei voi olla syynä näin kokonaisvaltaiseen luonteenpiirteeseen.

Ehkä reippaus on aina ollut minussa. Ja kun se on huomattu, olen saanut vahvistusta sille. Opettaja on antanut ala-asteella joulujuhlajuontajan roolin, harrastuksessa minut on laitettu liidaamaan pienempiä ja ylästeellakin, vaikka kuinka teiniangsteissani pelkäsinkin uskottavuuteni menevän aktiivisen oppilaan maineella, jostain syystä moni vastuuhomma lätkäistiin minulle. Ja miten ihminen toimii? Kun se saa kehuja ja hyväksyntää tietyn piirteen ansiosta, sitä alkaa oikein erityisesti toimia niin. Siihenhän moni nykyinen kasvatusoppikin perustuu – vahvistamiseen.

Mutta entä kun reippaus menee yli? Kuten kerroin keväällä, minun on ihan hirveän vaikea ollut itkeä kenenkään nähden. F:n syntymään asti en itkenyt juuri ikinä. Esimerkiksi kun ala-asteella varpaani katkesi. Kyllä vain. Ei murtunut, vaan katkesi niin, että se roikkui vain nahkojen varassa, purin hammasta niin pontevasti, että opettaja ei meinannut aluksi edes uskoa, että minuun oli sattunut (kunnes kurkkasi sukan alle ja valahti kauhusta valkoiseksi). F:n syntymä ja hormonit sentään aukaisivat itkuhanat, mutta silloinkin pystyin itkemään vain muiden katseilta piilossa.

Kuluneen vuoden aikana olen tiedostanut tämän ikuisen reippauteni taakan. Uudet ihmiset ja ihmissuhteet, mutta myös yksin oleminen ovat saaneet minut huomaamaan, että voisin todellakin toimia monella tapaa toisin. Vielä en osaa kuitenkaan tehdä käytökselleni oikein mitään. Avun vastaanottaminen, saati pyytäminen, on kauheaa. Ja itku. Olen kai edes siinä jo hieman oppinut jotain, kun osaan nykyisin tirauttaa kyyneleet muulloinkin kuin humalassa ja hautajaisissa.

Mietin vaan, kuinka moni muu reipas tyttö, josta on kasvanut tunnollinen ja tehokas nainen, siellä ruudunkin takana on? Mitenhän me opittaisiin olemaan armollisempia itsellemme. Ottamaan apua ja olemaan edes joskus se, jonka ei tarvitse jaksaa. Se, joka ei kahmi työpaikalla vastuualueita ja pode koko ajan silti huonoa omaatuntoa tekemättömiä töistä. 

Hitsi kun on vaan niin paljon helpompaa näyttää vihaisuutta kuin surua ja epävarmuutta. Pitää kovaa kuorta kuin olla heikko. 

Juttelin erään kuvaajan kanssa. Hän etsi kuvattavaa kuviin, jossa näkyisi sielun herkkä puoli. Hänen mielestään olin kuitenkin ennemin "aika edgy". Vastasin, että hän oli aivan oikeassa. Ei minusta olisi sellaisiin kuviin. Nyt mietin, miksi ei. 

-Karoliina-

Lue myös: 

Kun mä hymyilen, nii ei kukaan kysele 

Eroista ja uusista aluista

Mä ja mun tytär

 

 

Share

Pages