Etäsuhde - paras alku parisuhteelle?

Kolmistaan

Vain pieni järjestelykysymys – niin me ajattelimme, kun A lähti loppukesästä ulkomaille töihin ja päätämme pehmeni vielä kesä ja rakastumisen alkuhuuma. Järjestelykysymys. Jep. Mutta ei aina ihan niin pienikään. 

Ennen A:n tapaamista olin vältellyt sitoutumista yhtään mihinkään tai kehenkään kuin ruttoa. Itse seurustelu tuntui ajatuksena vankilalle, mutta en halunnut sitoa itseäni millään muullakaan tavalla mihinkään sellaisiin asioihin, joihin ei ollut pakko.  Äitinä ja työssäkäyvänä yhteiskunnan jäsenenä oli minusta jo tarpeeksi reunaehtoja, joten nautin suunnattomasti siitä, kun välillä ei tarvinnut ilmoittaa kenellekään yhtään mitään. Ei ollut pakko F:n ollessa isällään tehdä lämmintä ruokaa ja päivän ainoa ateria saattoi olla puolikas kääretorttu. Saatoin kuljeskella koko päivän pelkässä yökkärissä, kasvonaamio naamalla, neljä päivää pesemättömissä hiuksissa ja katsoa repeatilla Bridget Jonesia. Oli vapauttavaa olla vaan. Ja ajatella, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Ja niin tapahtuikin.

Nimittäin kun tapasimme, sitoutuminen ei yhtäkkiä tuntunutkaan niin vastenmieliselle idealle. Itse asiassa:  Yllättäen ei tullut edes mieleeni, ettemmekö me olisi alkaneet seurustella. Siitäkin huolimatta, että välissämme olisi pian tuhansia kilometrejä ja toisen kanssa tulisi elää käytännössä seuraavaan kevääseen (siis tähän kevääseen!) Skypen välityksellä.

Muistan äimistyksen ystävieni naamassa, kun kaikki tapahtui melkein sillä tahdilla, etten edes heille ehtinyt infota ihan kaikista uusista käänteistä. Voitte vaan kuvitella sen puhelimen viestitulvan, kun latasimme ensimmäiset yhteiset – tosin hyvin hämyiset – kuvat Instagramiin. Saattoipa olla niin, että siinä kahdestaan nyhvätessä jäi jokunen tärkeä asia päivittämättä jopa niille aivan parhaillekin kavereille ja kun sitten parin viikon päästä ystäväni tokaisi ”musta on ihan käsittämätöntä, että sä seurustelet”, tuntui se silloin itsestä ihan hassulle kommentille. Tapahtumat kun tuntuivat itsestä ihan luonnollisille. Nyt jälkikäteen oikein naurattaa koko homma. Ei ihme, että kavereilla oli tekemistä pysyä perässä.

Vaikka se, että suhteen toinen osapuoli lähtee aivan seurustelun alkumetreillä pitkäksi ajaksi ulkomaille, ei ole lähtökohtaisesti se, mitä toivoo, olen kiitollinen joka ikisestä hetkestä. Itse asiassa, voisin suositella tätä jokaiselle tuoreelle parille! Tiedän, että kun A lukee tätä tekstiä, hän nauraa ja sanoo ”nyt sä valehtelet”. Täytyy myöntää, että kiitollisuus ei ole ollut keskellä arkea aina välttämättä se kaikkein päällimmäisin tunne. Välillä on ollut hyvinkin epäkiitollinen olo. Joskus ikävä – vaikkapa ystävän häiden aikaan – on saanut olon niin kurjaksi, että se on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti kaikkeen. On tehnyt mieli vaan kiukutella ja laahustaa pahantuulisena eteenpäin. Ja itse asiassa: Kyllä minä olen välillä niin tehnytkin! Rypenyt ja kironnut.

Jos hetkellisiä alakuloja ei kuitenkaan lasketa mukaan, olen täysin varma siitä, että etäilyllä on ollut tälle suhteelle lopulta vain ja ainoastaan positiivisia vaikutuksia. Ilman erossaoloa tuskin tuntisimme toisiamme puoliksikaan näin hyvin. Ilman etäsuhteen kuvioita, emme välttämättä olisi koskaan joutuneet sellaisten isojen asioiden eteen, mitkä nyt olemme käsitelleet jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Minusta ainakin tuntuu, että hirveän moni tämän ajan suhde etenee – jos edes sitten etenee – epämääräisessä tapailutilassa vaikka kuinka kauan, eikä se välttämättä ole lopulta enää kenenkään hyvinvoinnille plussaksi. Sitä ”rennosti” hengataan, pidetään monia verkkoja vesillä ja lopulta – hyvin usein – ainakin toista sattuu. Ja toki ihmissuhteissa voi sattua aina! Sitä ei suojaa seurustelu, avioliitto tai edes yhteiset lapset ja asuntolaina. Se on elämää. Mutta ainakin etäsuhteena alkaneessa suhteessa on pakko miettiä heti alusta asti, onko tämä sellainen juttu, jonka eteen voi vähän kärsiä. Jaksaako toista odottaa? Kestääkö ikävää? Onko kaikki etäsuhteeseen liittyvät kurjat asiat sen arvoisia, että niitä kompensoi kymmenen hyvää?

Etäsuhde onkin koetinkivi, joka testaa ihan heti alussa, onko suhteesta mihinkään. Jos sanotaan, että avioliitto on tahtoasia, sitä samaa on myös etäsuhde. Kyse ei yhtäkkiä olekaan siitä, että saat joka päivä suukkoja tai voit kömpiä turvallisesti iltaisin toisen kainaloon katsomaan elokuvaa. Joskus päivän parisuhdesaldo on kiireinen Whatappin videopuhelu keskeltä työmatkaa tai viestit, joihin toinen voi vastata vasta, kun pääsee toimivan wifin läheisyyteen. Tai vaihtoehtoisesti sitten, kun lapsi on ruokittu, pesty ja nukutettu, illan postaus on ulkona ja omasta vartalosta pesty päivän pölyt. Ei sellaista suhdetta jaksaisi varmasti kukaan, jos ei uskoisi ja tahtoisi uskoa homman kantavuuteen.

Etäsuhde. Ei se aina ole helppoa. Mutta uskallan jopa väittää, että se voisi olla jopa loistava pehmeä lasku suhteelle kuin suhteelle kohti yhteistä arkea. Tosin näistä – etäsuhteen hyvistä, mutta myös huonoista puolista – voisin jatkaa varmasti kappale- ja postaustolkulla. Koska sanottakoon: On pieni patoumien ja avautumisten menevä kolonen! Ehkä niin vielä teenkin.

Onpa ollut opettavainen talvi…Mutta Luojalle kiitos, että tämä loppuu jo päivissä, ei enää kuukausissa, laskettavan ajan päästä! Joku raja henkisellä kasvamisellakin.

-Karoliina-

Kuvat: 1-3 Pixabay

Share

Kommentit

Me olimme olleet yhdessä muutaman kuukauden, kun mieheni lähti harjoitteluun ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi. Silloin oli sentään Skype, vaikka älypuhelimia ei ollutkaan. Vietin lähes kaikki illat pikkujakkaralla istuen ja läppäriä näpytellen. Siinä ehti keskustella asioista maan ja taivaan väliltä ja tutustua kunnolla. Nyt ollaan oltu 9 vuotta yhdessä ja tahdotaan edelleen.

Kärsivällisyyttä yhteisen arjen pyörittämiseen! Ihanaa, että saat rakkaasi pian vierellesi!

Oon ollu kahdessa suhteessa joista ensimmäinen oli muutaman vuoden etäsuhde. San jälkeen sanoin että ei enää ikinä, kunnes nyt ehkä sitten taas kuitenkin. Ja kun lukee maidenvälisistä ja maanosien välisistä suhteista niin 3h välimatka Brittien sisällä ei tunnu niin hirveältä sitten kuitenkaan. Nuorempana se oli haaste, ja jos nyt olisin taas 18-vee niin en lähtisi siihen enää uudestaan, mutta nykyään kun olen tässä tilanteessa että tekisikö sen kaiken uudestaan niin ajatus houkuttaa oikeastaan enemmän kun "tavallinen" suhde. Oon huomannut että jos on oma elämä kunnossa: opiskelut, omat harrastukset, urheilu niin se ei välttämättä haittaa että joku on pienen välimatkan päässä jos päivittäin voi kuitenkin jutella. Pelkään että normisuhteessa voisin asua samassa kaupungissa ja olla silti näkemättä toista ikuisuuteen, tai toisessa ääripäässä unohtaisin ihan kokonaan oman elämäni. Ehkä mä oon jotenkin ihan yli-itsenäinen, mutta nautin jotenkin siitä että on oma elämä, mutta kuitenkin parin viikon välein mahdollisuus matkustaa näkemään toista tai tieto että toinen on tulossa käymään. 

Pyjama
Pyjamapäiviä

Me seurustelimme ensin vuoden verran asuen samalla paikkakunnalla. Vähän oli haasteellista, kun molemmilla oli täydet elämät eikä parin ensimmäisen kuherruskuukauden jälkeen tahtonut löytyä aikaa kalenterista: toinen teki kahta työtä, joista toinen oli vuorotyö ja treenasi paljon, toinen taas teki töitä ja opiskeli plus harrastukset päälle. Sinkkuina kun oli eletty vuosikausia.

Sitten minä muutin muutaman sadan kilometrin päähän opiskelemaan ja oli entistä vaikeampaa: jotenkin vaan ei osunut aikataulut yhteen (siis jotakin jääräpäisyyttä kummankin osalta) ja kai siinä mietittiin, että tuleekohan tästä mitään.

Muutaman kuukauden päästä mies kertoi mahdollisuudesta lähteä Afganistaniin. En tietenkään alkanut estellä, vaikka vähän mietin, että mitähän siitäkin tulee kun muutama sata kilometriä on hankala, niin entä sitten useampi tuhat.

Näimme puolen vuoden aikana pari kertaa, lähettelimme joitakin kirjeitä ja soittelimme ehkä pari kertaa viikossa satelliittipuheluita, joissa oli joku 15 sekunnin viive (eli keskustelu todella raivostuttavaa).

Puolen vuoden päästä mies otti lisää virkavapaata töistä ja muutti mun luo opiskelupaikkakunnalle.

Tästä taitaa olla 8,5 vuotta nyt. <3

iidis
Varpain jaloin

Kuusi vuotta sitten, mun mies lähti meidän kolmannelta tapaamiselta suoraan lentokentälle kuukaudeksi reissuun. Me ei siis sovittu mistään seurustelusta, mutta annoin mun kesäosoitteen ja luvan etsiä mut Facebookista. Ehkä se oli intuitio, joka neuvoi meitä molempia unohtamaan toiset. Niin oudolta kuin se kuulostaakin myös ihmistä, jota ei oikeastaan ihan vielä edes tunne, voi kaivata ja ikävöidä valtavasti. Ja tässä sitä ollaan, on yhteinen koti ja perhe ja häitä juhlitaan ensi kuussa.

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.