Kaikkea sitä onkin tullut hävettyä

Kolmistaan

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Kommentit

Toimitus
Toimitus

Hei Karoliina! Me ollaan aloitettu kampanja selluliittiin liittyvän häpeän poistamiseksi, ja sinut on haastettu mukaan :)

http://www.lily.fi/blogit/toimitus/hyvasti-selluliittihapealle-osallistu-muhkuramanifesti-kampanjaan

Pus,
toimitus

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Voi apua! Tämä on todellinen HAASTE! Mutta kiitos <3

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Voi apua! Tämä on todellinen HAASTE! Mutta kiitos <3

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.