Miten puolisosta tuli pahin vihamies?

Kolmistaan

Muistan tilanteen vuosia takaa S-marketista. Seisoin kassajonossa ja edessäni oli arvioilta 50-vuotias pariskunta. Tyylikäs, voisi sanoa jopa, kaunis. Kauppakärryssä näkyi sitä vähän parempaa ruokaa. Äkkiä mies tajusi, että jono jo eteni, mutta nenäliinat oli unohdettu hyllyyn. Syntyi kauhealle kuuluva keskustelu. Molemmat syyttelivät toista mokasta. Mies korotti himpusti ääntä, kuulosti ulkopuolisten korviin uhkaavalle. Naisen ääni muuttui kireäksi mäkätykseksi. Siksi, jota voisi kutsua nalkutukseksi. Koko heidän elekielensä viesti, että toinen oli ällöttävä ja vastenmielinen.

Lävitseni virtasi inho. Keskustelu, jos sitä edes keskusteluksi pystyi kutsumaan, kuulosti oksettavalle. Ehkä eniten siksi, että tunnistin itseni siitä niin hyvin. Tajusin, että minun olisi tehtävä montakin asiaa oman tilanteeni ja käytösmallieni muuttamiseksi.

Juttelin viime viikolla meidän toimiston harjoittelijan kanssa parisuhteista. Hän on kotoisin Mauritiukselta, mutta on asunut muun muassa Venäjällä. Kysyin, oliko toisiaan kohtaan vihamielisesti suhtautuva pariskunta vain Suomen juttu? Koska jos totta puhutaan, näkee noita S-marketin kaltaisia pariskuntia ihan kaikkialla. Ihan kaikenlaisissa yhteiskunnan ryhmissä. Kaiken ikäisten ihmisten keskuudessa. Hän sanoi, että kireitä pariskuntia huomaa kaikkialla, missä hän oli liikkunut. Tosin se, mikä asema naisella esimerkiksi on yhteiskunnassa, toki vaikuttaa esimerkiksi siihen, onko sanailu vastavuoroista tai vaan yksipuoleista.

Olen miettinyt vuosien aikana hirveästi sitä, millainen keskustelu tekee hyvän parisuhteen. Tai toisaalta myös sitä, miksi niin usein – niissä hyvissä ja rakastavissakin liitoissa – päädytään puhumaan toiselle rumasti. Ihmiset, jotka eivät koskaan muussa maailmassa käskyttäisi toista, unohtaisi kiitoksia ja konditionaalia, kyykyttävät puolisoaan – sitä kaikkein rakkaintaan – hirveällä tavalla.

Minä rakastan sitä läheisyyden tunnetta, jota hyvä parisuhde saa aikaan. Silloin kumppani tuntuu kaikkein läheisimmälle ihmisille, jonka tuntee. Melkein jopa minän jatkeelle, jonka kanssa haluaa jakaa kaiken. Se, jolta toisaalta on mahdoton peittää omat tunteensa, mutta jonka tunteita jatkuvasti aistii pienistäkin merkeistä.

Samalla, kun parisuhde on ajoittain jopa symbioosissa elämistä, alkaa läheisyys kääntyä joissain tapauksissa myös itseään vastaan. Olette varmasti kuulleet sanonnat ”jos ei kotona tunteitaan saa näyttää, niin missä sitten”. Mutta mitä jos puolisosta, siitä sielun kodista, tulee kaiken paskan kaatopaikka? Jos ihminen pinnistelee kaikki muut elämänsä hetket: Lasten aiheuttaman stressin, työpaineet ja ystävyyssuhteiden kiemurat sisulla, mutta kun mitta tulee täyteen, oikein odottaa, että pääsee kaatamaan koko kuormansa puolison niskaan?

Jos olen oikein rehellinen itselleni ja teille, minä olin ja varmasti vieläkin joskus olen heikkoina hetkinäni se ihminen, joka pitää parisuhdetta niin läheisenä suhteena, että unohdan välillä hyvät käytöstavat siinä. Unohdan, että ei minulla ole oikeutta purkaa omaa kiukkuani toiseen. Varsinkaan, jos kiukun syy ei ole mitenkään puolisossa.

Toisaalta olen tullut myös siihen tulokseen, että kumppanikiukun juuret ovat ajattelemattomuuden vuoksi monesti myös puhumattomuudessa. Mitä useammin katselen kireitä pariskuntia, sitä useammin näen, kuinka pahan mielen ja tiuskinnan takana on jokin kriisi, jota ei ole selvitetty. Ihmiset kantavat sisällään vuosia ja vuosikymmeniä asioita, joista katkeroituvat. Keräävät niskaansa ja kumppaninsa niskaan vihaa ja katkeruutta. Tapahtumia, joita ei ole annettu anteeksi. Ja muistijälkiä, jonne on ympätty kaikki kokemansa vääryys, mutta ei yhtään hyvää hetkeä.

Joskus olen ihmetellyt pariskuntia, jotka puhuvat toisilleen kuin kavereille. Höpöttelevät turhanpäiväisiä, ja unohtavat kurahousut. Puhuvat kiihkeästi uutuusnäytelmästä ilman, että muistavat jääkaapin ammottavan tyhjyyttä. Puhuvat kepeää ja painavaa asiaa ilman, että joka hetki tuovat arkista arkea ja unohtuneita nenäliinapaketteja peliin. Jos ennen ihmettelin näitä ihmisiä, nyt ainoastaan ihailen.

Kumppaninkin kuuluu saada olla ihminen, jolle puhutan kauniisti. Se, jolle – jopa tämmöinen minunkaltaiseni suoraan laukoja – ei ihan joka kerta puhu ihan kaikkea sitä, mitä tekee mieli puhua.

Tiedän, että homma vaatii ihan oikeasti hirveästi treeniä. Varsinkin varmasti niissä tapauksissa, jossa tilannetta on viety vuosikaudet väärään suuntaan. Silti ajattelen niin, että ihminen voi kehittyä. Muuttaa tapaansa toimia ja muuttaa tapaansa olla itsensä. Koska mitä ei olisi valmis tekemään elämän parhaiden asioiden puolesta. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Pipo, Ivana Helsinki (saatu) // mekko, AARRE (saatu) // takki, Saki / By Emka (saatu) // kengät, Dr.Marten 

Share

Kommentit

Olipa itselleni ajankohtainen tämä sinun kirjoituksesi. Erosin hetki sitten pitkästä parisuhteesta, joka oli jo kauan ollut tuollainen s-market pariskunnan tiuskiva, syyllistävä ja kiukutteleva suhde. Eihän parisuhteen missään nimessä pidä olla tuollainen. Sen lisäksi, että huono käytös ajaa lopulta inhoamaan toista, se saa ihmisen myös inhoamaan omaa itseään ja omaa käytöstään.
Kaikki tiuskimme joskus ja kiukuttelu kuuluu osaksi elämää ja kaikki ihmissuhteita, mutta johonkin se rajakin on syytä vetää. Vaikka oma eroni on vielä tuore ja ikäväkin on välillä suuri, en ikävöi ollenkaan sitä minua, joka olin tuossa huonostivoivassa suhteessa. Se oli ikävä ihminen se.

Saranda
Tyhjä ajatus

Mä seurasin monta vuotta kaverini parisuhdetta, jossa hän oli todella ilkeä poikaystävälleen. He vaikuttivat muuten ihan onnellisilta ja ovat vieläkin yhdessä, mutta joka kerta kun kuulin heidän keskusteluaan, sydämeeni sattui. Vannoin ja lupasin, että sitten kun tapaan sen ihanan ihmisen mun elämässä, siitä nimenomaan ei tule sellaista kohdetta, johon kaadan kaikki huonot tunteet ja paskaset päivät.

Nyt kolme ja puoli vuotta seurustelleena ja kihloissa, voin ylpeästi sanoa, että yksi suhteemme salaisuus on se, että puhumme toisilemme kauniisti. Oikeasti ihan aina. Meillä voi olla tosi vakava riita menossa, mutta käsittelemme senkin kauniistipuhuen. Sitä on vaikea selittää, mutta se on mahdollista. Emme koskaan kiroile tai korota ääntä, ja olemme kuitenkin puhuneet ja kriiseileet mooonesta asiasta. Riidellä saa ja joidenkin pitää, mutta aina voi puhua toista kunnioittavasti.

Pieni Merenneito

Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi! Ystävällisesti ja kunnioittavasti pitää pystyä puhumaan, vaikka aihe olisi miten ikävä. Ja minäkin olen ilokseni löytänyt ihmisen, jonka kanssa tämä onnistuu. Tästä aion ehdottomasti pitää kiinni, niin ensiarvoisen tärkeää se on. 

Kommentoi