Päivähoito ei ole lapsen paikka

Kolmistaan

 

Kävelin viime viikolla päiväkotiin viennin jälkeen itkien bussipysäkille. Kello oli 7.04. Taivas pimeä, jaloissa loskaa.

Olin herännyt 5.40 entisen kello 5.45 sijaan, koska huomasin viime viikolla, että viisi minuuttia tekee aamutoimissa ihmeitä. Unissa ei niinkään, koska olen joka tapauksessa väsynyt molemmissa vaihtoehdoissa.

Itkin ehkä väsymystäni (unirytmi ei ole loman jälkeen ollut vielä löytynyt), mutta myös syyllisyyttäni. Syyllisyyttä siitä, että jouduin taas kerran herättämään lapseni liian aikaisin. Tuuppimaan hänet kohti bussipysäkkiä 6.45 ja jättämään taas hänet kokonaiseksi päiväksi päiväkotiin niin, ettemme näe yhdessä yhtään päivän valoisasta ajasta.

Olen kertonut joskus aikaisemmin, kuinka ryntäsin riemusta kiljahdellen työelämään F:n ollessa vain kahdeksan kuukautta. Ja kuinka olen myöhemmin katunut tätä päätöstä ihan kauheasti.

Muistan, kuinka silloin – ja vuosia sen jälkeenkin – suutuin kaikille, jotka arvostelivat alle 3-vuotiaan vientiä päiväkotiin. F oli ensimmäisen työvuoteni kotihoidossa, mutta aloitti päiväkodin kuitenkin jo alle 2-vuotiaana. Jos minulta kysytään nyt, se oli typerä ratkaisu. Typerä siitäkin huolimatta, että meidän eteemme on sattunut maailman ihanimmat pienet päiväkodit ammattitaitoisella ja lempeällä henkilökunnalla, F on viihtynyt päivähoidossa aina valtavan hyvin ja töissä käynti heti äitiysloman jälkeen on avannut monta porttia minulle työelämässä.

Uskallan kuitenkin väittää, ettei päivähoito todellisuudessa sovi lapsille! Ainakaan kaikille, ainakaan yli kuutta tuntia päivässä. Ehkä ei suurimmalle osalle? Koska onko se ihan normaalia, että suomalainen päivähoitolapsi ei näe vanhempiaan kuukausiin arkena valoisan aikaan? Onko oikein, että pienen lapsen työpäivä on 8-9 tuntia ja että vieraat ihmiset näkevät lapsia enemmän kuin heidät omat vanhempansa? Miltä lapsesta tuntuu, kun aamuisin vanhemmalla on kiire töihin ja iltapäivällä äkkiä kotiin, jotta harrastukset, kotityöt, iltaruoka ja iltapesut saa tehtyä ajallaan?

Minä olen yrittänyt näiden vuosien aikana tehdä kaikkeni, että aamut olisivat rauhallisia ja että iltapäivisin meillä olisi aikaa yhdessä sen sijaan, että menisimme vaikkapa nälkäisinä ruokakauppaan (vaikka kyllä me niinkin teemme silti aika usein). Silti joka ikinen viikko sydäntäni riipii, kun työpäivä venähtää. Kun aamulla pitää muka rennosti kävellessä kuitenkin hieman kiristää tahtia tai heti kotiintulon jälkeen täytyy käytännössä alkaa valmistella jo nukkumaanmenoa. Olen yrittänyt opetella tähän. Olemaan työssä käyvä äiti ilman syyllisyyttä, mutta ilmeisesti en ole onnistunut siinä kovinkaan hyvin. 

Olen kuullut sanottavan, että niistä ekaluokkalaisista, jotka ovat olleet pelkästään kotihoidossa, huomaa, kuinka ryhmässä toimimisen taidot tai muukin yhteiskunnan massaliikkumisen kyky vielä puuttuu. Itsekin olen tainnut tällä argumentilla joskus perustella päivähoidon tärkeyttä. Nyt kun mietin tarkemmin, mitä hemmetin väliä on sillä, osaako seitsemänvuotias vielä toimia elokuun toisella viikolla kaikkien normien mukaan? Mitä väliä, jos vielä lapsettaa ja jonossa on vaikea seistä? Olen ihan varma, että tämä yhteiskunta koulii ihmisen kyllä myöhemminkin, eikä sosiaalistamiseen ole kiire.

Huokaan syvään ja muistan, että päiväkotielämää on osaltamme jäljellä enää reilut neljä kuukautta. Sitten alkaa koulu, ja toivotaan, että sitä ennen keksitään ratkaisu, ettei koulupäivää tarvitse pidentää aamu- ja iltapäiväkerhoilla (joiden olemassaolo on tietysti välttämättömyys ja taas yksi niistä Suomen tarjoamista upeista kädenojennuksista lapsiperheille).

Päätin myös perua salikortin, jonka hankkimista olin suunnitellut koko joulukuun. Ei vaan anna luonto periksi viedä lasta enää hoitopäivän jälkeen kuntosalin lapsiparkkiin, jos takana on ”parkkia” jo kaksi tuntia pidempään, kun mitä minun työpäiväni kestää.

Ehkä alan lenkkeillä F:n päiväkotimatkat säännöllisesti tai yritän nipistää liikunta-aikaa vaikkapa kotijumppaan lapsen mentyä nukkumaan. Nyt tuntuu kuitenkin sille, että on pakko priorisoida. 

-Karoliina-

Share

Kommentit

Ajatus on tärkein

Ja kun niitä vaihtoehtoja on niin paljon. Mä olen aina ollut kotihoidon kannattaja. Meillä on ollut onnea, että lapset ovat saaneet olla pitkään kotona. Esikoinen ja keskimmäinen olivat 10pv/kk 5-6h/pvä päiväkodissa 2,5- ja 5-vuotiaina. Sitten esikoinen aloitti eskarin ja kuopuksemme syntyi, joten 3-v on taas täysin kotona. Eskarilainen on omasta tahdostaan parina päivänä viikossa ip-kerhossa välipalaan asti, kaverit on jo niin tärkeitä. Toivon, että saan olla kotona ainakin siihen asti, että kuopus on 2 ja koska minulla ei ole työpaikkaa odottamassa, toivon löytäväni jotain joustavaa, osa-aikaista joka tapauksessa.

Keskimmäisen ollessa vauva, esikoinen kävi myös vuoden kerhossa. Keskimmäinen pääsee myös ensi syksynä, vielä ei ollut valmis kun kuopuksen syntymä osui kerhon alkuun. Se, että on kotihoidossa, ei tarkoita, että olisi eristyksissä eikä oppisi sosiaalisia taitoja. On vanhemmista kiinni, mitä siellä kotona tehdään. Toki on niitäkin paikkakuntia, missä ei ole lähellä hyviä kerhoja/perhekerhoja, mutta aika monissa on. Mielestäni 3-5-vuotiaalle kerhot ovat hyvä alku harjoitella ryhmässä olemista ja se kolme tuntia 2-3 krt viikossa on ihan riittävä. En laittaisi lasta päivähoitoon "lapsen parhaaksi", vaan pakon edessä. Vaikka päivähoitojärjestelmämme on toki hyvä ja olen kiitollinen siitä, että sellainen on, on kuitenkin hölmöä ajatella, että päivähoidossa annettava kasvatus olisi niin korvaamatonta, että lapset pitäisi ihan vain siitä syystä sinne laittaa.

Kyllä mä pidän näitä kotonaolovuosia aivan korvaamattoman arvokkaina niin itselleni kuin lapsillenikin. Niin pieni hetki kuitenkin, että kaikkemme tehdään, että tämä on taloudellisesti mahdollista.

KIITOS tästä. Hoidan kotona 1- ja 3-vuotiaita poikiani ja joudun harva se päivä puolustelemaan valintojani jollekulle. Erityisesti yltiösosiaalisen 3-vuotiaani pitäsi kuulemma "päästä" jo päiväkotiin, kotona vaan tylsistyy kuoliaaksi. Silti olen omasta mielestäni tehnyt oikean ratkaisun ja on ilo kuulla välillä positiivinen kannanotto kotihoidonkin puolesta. <3 

Kotiäiti myöskin (Ei varmistettu)

Samat täältäkin, kiitos. Minustakin tuntuu, että ei ihan hirveästi arvostusta tipu kotihoidolle ja siihen on mitä ihmeellisempiä perusteluita.
Ja ihmisillä tuntuu olevan mitä ihmeellisempiä käsityksiä siitä, miksi olen hoitovapaalla - en ole siksi, että se olisi itselleni välttämättä mieluisin vaihtoehto, vaan siksi että koen sen lapsilleni parhaaksi vaihtoehdoksi.

Kirjoitus kiteytti hyvin ajatukseni aiheesta. Oravanpyörään kyllä ehtii myöhemminkin.

AnniT (Ei varmistettu) http://paraneekovaihtamalla.wordpress.com

Itse olen kotihoidon kasvatti. Äiti hoiti minua kotona pääosin aina, kävin kerhossa ja meillä oli muutama muu tyttö välillä hoidossa. Eskari-ikäisenä olin taas toisella naapurilla hoidossa parhaan ystäväni kanssa. Ikinä en ole kokenut päiväkotia. Silti minusta ei tullut ujo ja syrjäytynyt ja olen pärjännyt elämässäni :-D

vahvanäppi (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus Karoliinalta! Lapsuus on tosiaan aika lyhyt aika. Itse olin kotona koko 3 vuotta, vaikka olinkin yksinhuoltaja. Aina sitä taloudellisesti jotenkin pärjää. Kun menin töihin, olin aluksi töissä 6 h päivässä ja sen jälkeen n. reilun vuoden kuluttua 8 h. Itselläni on onneksi ollut apuna oma äitini, joka asuu samassa taloudessa. Voin hipsiä töihin vaikka aikaisin aamulla, kun kaikki vielä nukkuvat. Lisäksi onneksi työpaikka on n. 2 km päässä, sinne voi vaikka kävellä, jos bussit eivät aamulla kulje. Olen lapselta joskus kysynyt, haluaako hän mennä tarhaan (On tutustunut tarhaan ajalla toukokuu -elokuu yhtenä vuonna; lapsi kävi siellä niin vähän, että sopimuksemme sanottiin irti ko. yksityisessä päiväkodissa.) On sanonut että viihtyy mieluummin mummon kanssa. Ovat molemmat onnellisia ja toistensa parhaat kaverit. Lapseni menee sitten viimeistään eskariin. Ei hänellä vielä kyllä ole kavereita, mutta tulee juttuun toisten lasten kanssa esim. leikkipuistossa ja sisäleikkipuistossa. Eikä kaverisynttärietä siis vielä ole ollut kohta 5-vuotiaalla. Mutta omanikäisiä kavereitakin ehtii vielä saamaan. Joissain taidoissa tosi hyvä, esim. osaa kirjaimet ja numerot, hahmottaa sanoja, piirtää ja rakentaa legoilla ja Brio-junaratoja, laulaa ja tanssii, ui kelluntapuvulla jne.

Tosi hyviä pointteja päivähoidosta. Osa lapsistahan sopeutuu nopeemmin ja osalla saattaa mennä hyvinki pitkä aika, että tulee edes mitenkään toimeen sen ryhmänsä kanssa. Kuitenki kaikkia lapsia koskee se, että alle vuoden ikäisenä ei vielä ole oikein mitään valmiuksia toimia ryhmässä eikä oikein olla edes erossa hoitajastaan (äidistä tai isistä). Tän ei oo tarkoitus olla mitään kritiikkiä, mut nykyisin työelämän tai muiden syiden vuoksi joudutaan aika pienenäkin laittamaan lapsi päiväkotiin. Sosiaalisten taitojen kannaltahan päiväkoti taas on tosi hyvä, sikäli kun lapsi on siihen valmis. Jossain tutkimuksessa (en löytänyt linkkiä, mut voin kaivaa tarvittaessa(: ) oli mm. että jos lapsi oli alle 2 v. ikäisenä ollut päivähoitoryhmässä eli nähnyt vieraita lapsia niin kyky tunnistaa muiden tunteita myöhemmin oli parempi kuin niillä, jotka oli vain kotihoidossa. Tunteiden tunnistaminen tietty on sosiaalisen vuorovaikutuksen yksi perusedellytys.

Tosi vaikee kysymyshän toi on, kukaan ei varmaan osaa sanoa jotain tarkkaa ikää, josta eteenpäin lapsi pärjäisi hyvin kodin ulkopuolisessa ryhmässä. Kuitenki ujollekin lapselle seura ja kontaktit tekee tosi hyvää, vaikkakin niiden kontaktien luomiseen menee pidemmän aikaa:)

Sossu (Ei varmistettu)

Ei kannata murehtia mennyttä, vaan keskittyä tämän hetkiseen.
Teidän tytöllä taitaa olla pitkä kesäloma edessä ennen koulua, sitten olisi vaikka sinulla tai lapsen isällä mahdollisuus jäädä osittaiselle hoitovapaalle 1. Ja 2. Luokkalaisen kanssa, eli teet töitä max 30h viikossa. Harrastukset voi jättää surutta arkiviikolta pois ja käydä jossain uimahallissa vaikka, mikä korvaa iltapesut jo suoraan jos tarvii kotonaolon lisäksi yhtään mitään muuta. Ja tosiaan hyvä tuo mitä oottw tehnykin et suoraan kotiin hoidosta eikä kaupoille, ennakointi plussaa. Jos pyatyt muokkaamaan työaikojasi esim vaikka blogitöiden osalta, jos et päätyösi osalta, niin laita enemmän vapaata itsellesi sillloin kun tyttö sulla ja enemmän töitä silloin kun tyttö isällään. Kun teet kahta työtä niin pystyisitkö mahdolliisesti ottamaan palkatonta vapaata/lomapäiviä silloin tällöin vaikka ma tai pe jotta saisitte tytön kans lyhyempää arkiviikkoa silloin tällöin tms. Ja sit jos ei yksinkertaisesti pysty lyhennyksiin niin sit ei pysty. Ole läsnä kun olette yhdessä ja tee 'turhat' hommat kun lapsi nukkuu. Tunti aidosti läsnä lapselle on vaikuttavampaa kuin 3tuntia osittain läsnä esim töitä tehden tai nettiä pläräten.. Se, että murehtii et on huono vanhempi on merkki et on hyvä vanhempi. &lt;3 Tsemppii ja samassa suossa ollaan kaikki!

AnnaNa (Ei varmistettu)

Hmm. Mua kiinnostaisi missä tutkimuksessa on todettu, että päiväkoti on hyvä lapsen sosiaalisen kehityksen kannalta? Päiväkodin positiivisia vaikutuksia lapsen sosiaaliseen kehitykseen ei ole nimittäin tutkimuksissa paljoa löydetty. Päinvastoin, useissa tutkimuksissa on todettu (mm. Belskyn viiden julkaisun tutkimussarja), että etenkin varhainen päivähoidon aloittaminen lisää riskiä mm. lapsen aggressiiviseen ja tottelemattomaan käyttäytymiseen. Laajoissa tutkimuksissa on myös todettu, että kouluiässä parhaat sosiaaliset taidot omaavat ne lapset, jotka ovat saaneet olla kotona yli 3-vuotiaksi eli kriittisimmät kehitysvaiheet. Usein päivähoitoa perustellaan juuri tällä sosiaalisen kehityksen painostuksella, mutta useat tutkimukset kyllä näyttävät päinvastaista.

Hyvää pohdintaa, Karoliina. Voimia teidän arkeen!

Nimetön (Ei varmistettu)

Veikkaisin kyllä, että jos oikein lähtisi kotimaisten yliopistojen tuottamia tuloksia kaivelemaan ja tutkielmia lukemaan, niin tuosta sosiaalisesta kehityksestä varmasti löytyy tutkimuksia, sen verran mietitty ja suosittu aihe. Itse en alan ammattilainen ole, mutta kasvatustieteitä opiskelevana ja vähän sitä kautta varhaiskasvatustakin sivunneena veikkaisin, ettei amerikassa tehdyt tutkimukset päivähoidon vaikutuksista (varsinkaan jos eivät ole aivan tuoreinta tavaraa) vastaa ainakaan meidän kotimaisen varhaiskasvatuksen antia ja tuloksia. Amerikassa kun ei vaadita korkeakoulututkintoa lastentarhanopettajan virkaan, kuten meillä ja koulutukset muutenkin hyvin erilaisia.

Suomessa tehdään tosi hyvää ja tärkeää työtä varhaiskasvatuksen saralla ja laadukas varhaiskasvatus on niin meillä kuin maailmalla paras väylä aloittaa elinikäinen oppiminen ja parantaa mahdollisuuksia nousta luokkayhteiskunnassa ylemmäs. Tietenkin, jos kotona kaikki on hyvin, vanhemmat ovat jaksavia ja keksivät kehittävää tekemistä ja innostavat lasta erilaisiin aktiviteetteihin kotona ja tarjoavat sellaisen kotikulttuurin, joka tukee oppimista ja lapsen kehitystä ei lapsella todennäköisesti ole mitään ongelmia koulussa, vaikkei päiväkodissa olisi ollutkaan.

Mutta juju piileekin siinä, että varhaiskasvatus olisikin tärkeintä jo suht nuoresta juurikin niiden perheiden lapsille, joissa piilee syrjäytymisvaaraa, vanhemmat eivät aktivoi lasta, ei ole selkeää rytmiä ja rutiinia elämässä. Koska silloin lapsi pääsisi jo päiväkodissa harjoittamaan erilaisia myöhemmin koulussa vaadittavia taitoja, ei vain sosiaalisia, mutta myös erilaisia motorisia ja kognitiivisia taitoja. He pääsisivät sisälle koulukulttuuriin, jolloin se olisi aivan vieras ympäristö ja heillä olisi myöhemmin paremmat edellytykset sopeutua ja menestyä siinä kulttuurisessa ympäristössä kuin muillakin lapsilla, joille tämän kaltainen kulttuuri saattaa olla tuttua kotoakin. Esikoulussa ja jo aiemmin opettajat voivat myös huomata mahdollisen tarpeen tuettuun oppimiseen, vaikkapa lukemisen kannalta, jolloin lapsella on jo kouluun mentäessä suunnitelma, kuinka hänen oppimistaan tuetaan. Samaan aikaan lapselle, joka saattaisi tarvita tukea oppimiseen suunnitelmat saadaan tehtyä viiveellä, koska joudutaan aluksi seuraamaan tarvitseeko hän nyt sitä tukea vai ei. Myös meidän yhteiskuntamme on menossa koko ajan siihen suuntaan, että yhä nuorempana ja nuorempana pitäisi jo hallita tiettyjä taitoja koulussa pärjäämiseen, mikä johtaa helposti siihen, että etenkin ne lapset joilla kotiympäristössä ei tarjota mahdollisuuksia harjoittaa näitä taitoja tai ei tarjota virikkeitä niin paljon, ovat vaarassa jäädä jälkeen jo ennen koulun aloittamista ilman varhaiskasvatusta.

Lapsissa on tietenkin eroja ja toisille se päiväkotiin siirtyminen sopii aikaisemmin kuin toisille. Sen tärkeyttä ei kuitenkaan kannata täysin viitata kintaalla, koska totuus on se, ettei siellä ainoastaan harjoitella vain niitä sosiaalisia taitoja. Tietenkin niitäkin kertyy siinä leikin kautta oppimisen ja muiden kanssa toimisen kautta ja ovat oleellinen osa pärjäämistä myöhemmin, mutta kyllä se varhaiskasvatus on nykyään paljon muutakin kuin vain lapsen säilömistä ja sillä kaikella leikilläkin on tarkoituksensa, vieläpä tärkeä sellainen. Siihen, kuinka suuri vaikutus varhaiskasvatuksella on lapsen elinikäiselle oppimiselle taas vaikuttaa suuresti se kotikulttuuri ja taustat. Lapsi, jonka äidinkieli ei ole suomi tai ruotsi, tai jonka vanhemmat eivät ole niin kiinnostuneet koulutuksesta ja panosta virikkeisiin hyötyy varhaiskasvatuksesta toki huomattavasti enemmän kuin vaikkapa se suomea äidinkielenä puhuva lapsi, jonka vanhemmat aktivoivat lastaan myös kotona.

Emiliina (Ei varmistettu)

Loistava kiteytys siitä miksi varhaiskasvatus todellakin on tärkeää! Päiväkodissa lapsi saa sellaisia virikkeitä, mitä vanhemmat kotona ei välttämättä tajuaisi tarjota. Päiväkodissa opettaja ja hoitajat ovat koko ajan läsnä, toisin kuin kotona vanhemmat saattavat olla fyysisesti paikalla, mutta eivät kuitenkaan läsnä, vaan puuhailevat omiaan. Päiväkodin henkilökunta osaa tarkastella lasta myös tietyllä lailla objektiivisemmin ja näin ollen huomata paremmin lapsen erityistarpeita, missä asioissa lapsi tarvitsee erityistä tukea, missä hän on ikäisekseen lahjakas jne.
Täältä siis maailman suurin peukku varhaiskasvatukselle :) Onneksi esikoulu on nykyään pakollinen, mutta olisi kyllä suositeltavaa, että yli 3v lapset saisivat käydä edes osa-aikaisesti päiväkodissa, vaikka muuten olisivatkin kotihoidossa.

DellaHanna (Ei varmistettu)

"Päiväkodissa opettaja ja hoitajat ovat koko ajan läsnä, toisin kuin kotona vanhemmat saattavat olla fyysisesti paikalla, mutta eivät kuitenkaan läsnä, vaan puuhailevat omiaan"

Oletko tosissasi? :) Jos mietit nykyisiä ryhmäkokoja jossa on yhtä aikuista kohtaan 6-7 lasta niin kyllä aika velho saa olla jos pystyy antamaan paremmin huomiota jokaiselle lapselle kuin oma vanhempi yhdelle lapselle kotihoidossa... Ja ottaen huomioon että myös pk-tädit joutuvat "puuhailemaan omiaan" aika paljonkin eli ei se päiväkodin arki todellakaan ole sitä pelkkää lapsen kanssa vuorovaikutuksessa olemissa vaan monenlaiset asiat vievät heidän huomiotaan jatkuvasti lapsilta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Riippuu todella paljon päiväkodin henkilökunnan arvoista ja asenteista! Oman lapseni päiväkotiin ihastuin alunperinkin hiljaisen ja rauhallisen tunnelman ansiosta, lapsille opetetaan hyvät käytöstavat ja uudet ottavat isommista mallia. Omani osasi reilun vuoden ikäisenä yhden päiväkotiviikon jälkeen syödä siististi, pyytää lisää ja kiittää ruoasta. Nyt kolmevuotiaana hän on oppinut pitämään kynää oikein, kirjoittamaan oman nimensä ja muita helppoja sanoja. Olen alusta asti ollut vaikuttunut siitä, kuinka hienoja ja tarkkanäköisiä huomiota lastentarhanopettajat tekevät lapsesta. Oma kokemukseni lapseni tekemisistä on, että häntä kiinnostaa lähinnä leikkiminen yksin tai kavereiden kanssa. Toki jos ikätovereita ei ole tarjolla, mummu tai isikin voi kelvata leikkiin. Aikuista tarvitaan lähinnä vahtimaan turvallisuuspuolta. Oma laatuaikani lapsen kanssa on yleensä keskustelua siitä, mitä lapsi on päivän aikana oppinut ja kokenut, välillä myös pelaamme lautapelejä. Kun oman päivän sisältö on mielekästä ja arvostaa päiväkodissa tehtyä työtä, noin tunti illalla ja puoli tuntia aamulla sekä lomat ja viikonloput tuntuu ihan riittävältä äidin ja lapsen hengailuajalta. Päiväkodissa on vielä kaikenlaista sellaista hienoa toimintaa, mitä en edes ymmärrä enkä siten todellakaan pystyisi kotona jäljittelemään. Vielä yksi huomio: omat parhaat ystäväni ovat päiväkotiajoilta ja suurin osa lapsuusmuistoistani on nimenomaan heihin liittyviä. Vanhempieni järjestämistä ihanista perhelomistakin muistan leikit sisarusteni kanssa. Siksi jotenkin aina särähtää korvaan, kun vanhemmat sanovat, ettei lasten kaverisuhteilla ole väliä. Itselleni niillä on ollut (eniten) väliä ainakin kolmevuotiaasta eteenpäin. Minusta vaikuttaa, että päiväkoti ei ole Karoliinan ja tyttären oikea ongelma eikä edes yhteisen ajan määrällinen vähyys, vaan stressi ja kiire, mitkä estävät siitä yhteisestä ajasta nauttimisen. Ehdotuksia: yhteinen liikuntaharrastus päiväkotipäivän jälkeen, esim uimahalli tai kiipeily, samalla ehtii käydä kuulumisia läpi sekä ennen kaikkea riittävä uni! Omasta hyvinvoinnista ei voi tinkiä ilman että lapsi kärsii.

Lto (Ei varmistettu)

Loistavasti perusteltu, mitä varhaiskasvatus voi olla. Koska sehän meidän pitäisi muistaa useammin: Suomen varhaiskasvatus on laadukasta, suunnitelmallista, tavoitteellista ja henkilökunta koulutettua. Tiedän, että paljon on pielessä ja resurssit ovat joissain paikoissa onnettomat, mutta haluaisin silti kuulla Karoliina perusteluja, miksi varhaiskasvatus ei ole lapselle? Minkä verran olet perehtynyt varhaiskasvatukseen ja sen suunnitelmiin vai onko tämä kirjoitus enemmän kritiikkiä lapsen ja työssäkäyvän vanhemman vähäistä vapaa-aikaa kohtaan? Olen samaa mieltä siitä, että lasten, jopa yksivuotiaiden, hoitopäivät ovat todellakin liian pitkiä. Ei aikuisetkaan jaksa yli kahdeksaa tuntia olla töissä, miksi lasten täytyy jaksaa? Valitettavan usein on kuitenkin niin, että lapsi halutaan hakea hoidosta myöhempään eikä heti töistä lähdettyä. Ymmärtääkseeni juuri tätä asiaa Karoliina kritisoit ja haluat itse varmistaa kaiken mahdollisen ajan oman lapsesi kanssa käytettäväksi, se on luonnollista ja arvokasta! Kirjoituksesta nousee kuitenkin erikoinen asenne varhaiskasvatusta kohtaan: päiväkodista puhutaan "parkkina" ja vähätellään työtä, mitä siellä tehdään. Voisi toivoa, että me opettajat voisimme pitää yhtä ja nähdä toistemme työt arvokkaina ja merkityksellisinä. Koulumaailmassa on kuitenkin haluttu uuteen opsiin ottaa mallia juurikin varhaiskasvatuksen työtavoista. Pakollinen eskari tuo yhteneväisyyksiä peruskouluun. Eskari ei myöskään vie lapsen lapsuutta pois, kannattaa lukea esiopetussuunnitelma ja katsoa sen tavoitteet ja toimintatavat, siellä on valtavasti muutakin kuin sosiaalisten taitojen opettelua! Eskarin tarkoitus ei ole kouluun preppaus ja jos se sitä on, on menty pahasti pieleen! Tämä kirjoitus heijastelee koko yhteiskunnan asennetta varhaiskasvatusta kohtaan, sitä pidetään Suomessa täysin aliarvostettuna, mutta muualla maailmassa on huomattu sen valtava merkitys (esim. suomalaista varhaiskasvatusta viedään ulkomaille). Suomessa asiat ovat hyvin, mutta itsekin toivoisin, että vanhemmilla olisi varaa valita, voiko lapsen kanssa olla kotona. Koska vaikka puolustan varhaiskasvatusta, puolustan myös vanhempien oikeutta olla kotona lasten kanssa, tässä asiassa yhdyn edellä olevan perusteluihin. Toivon Karoliina teille hyvää eskarikevättä, uskon, että huomaat lapsestasi paljon asioita, joita hän on saanut ja oppinut eskarissa!

Riinanen
Onnenavaimia

Silloin kun lapsi syntyi päätin, ettei meillä ole kiire oravanpyörään, jossa maanantaista perjantaihin ollaan klo 8-16 välinen aika töissä. Totuus oli kuitenkin toinen. En tiedä missä välissä tähän kuitenkin päädyttiin ja näin puolen vuoden jälkeen se kaduttaa. Lapsi on nyt perhepäivähoitajalla, mutta on iltaisin aivan todella väsynyt. Syksyllä tyttö siirtyy luultavasti päiväkotiin ja vaikka kyseessä onkin pieni päiväkoti, ajatus hirvittää. Nyt olenkin hullun lailla selvitellyt ja laskeskellut voisimmeko tehdä molemmat neljäpäiväistä viikkoa ja hankkia lapselle hoitajan tai perustaa hoitoringin toisen perheen kanssa. 

On pysäyttävää myös huomata esim. täällä Turussa ja varmasti lähes kaikkialla, kuinka päivähoito on aivan tukossa. Lakisääteiset maksimi ryhmäkoot ovat kaikkialla myös minimiryhmäkokoja. Missään ei tunnuta puhuvan laadusta tai kasvatuskumppanuudesta, vaan saa olla tyytyväinen, että lapsensa saa johonkin säilöön päivän ajaksi. 

Nyt on sanottava että tätä lukiessa pyrki jopa kyynel muodostumaan silmänurkkaan. Puhut niin tärkeästä asiasta ja koskettaa kuulla se eritoten ihmiseltä joka on valinnut aiemmin toisella tavalla kuin minkä nyt ajattelee parhaaksi.
Olen itse vajaa 10 kuisen pojan äiti, lastentarhanopettajanakin toiminut, juuri viime viikolla äitiysloman päättänyt ja todella onnellinen siitä että minulla on mahdollisuus olla vielä kotona. Päiväkodissa työskennellessä näkee sen karun todellisuuden kun ne pienet, ei vielä edes kävelevät, ihmisenalut viettävät hoidossa pidempään kuin omakaan työvuoro kestää. Toisilla ei tietenkään ole vaihtoehtoja, eikä siksi voi ketään syyttävästi osoitella, mutta valitettavasti työelämä houkuttaa joskus enemmän ja silloin helposti sokeutuu sille mikä olisikaan lapselle parhaaksi.
Tulen varmasti jossain vaiheessa laittamaan myös oman lapseni hoitoon, mutta toivon hänen olevan silloin mahdollisimman lähellä kolmea ikävuotta.

Taru Mari
Stuff About

Hyvä teksti. Olen sitä mieltä että lapset joutuvat olemaan päivähoidossa liian pitkiä aikoja; joskus 8 tunnin työpäivä tuntuu aikuisestakin liian pitkältä niin miltä se tuntuu lapsesta? Olen myös kyynelsilmin miettinyt miten jossain vaiheessa pitäisi vain tottua siihen että lapsi on joka päivä yli työpäivän verran pois kotoa. Usein työpäivät kestävät sen 8 tuntia ja siihen matkat päälle. Se ei ole mielestäni hyvä juttu.

Päivähoito on varmasti hyödyksi, kehittyy sosiaalisia taitoja- ja suhteita yms. Mutta ei se vauvojen paikka ole, eikä mielestäni kenenkään lapsen paikka yli kahdeksaa tuntia päivässä. :/

Meillä esikoinen meni 2v päiväkotiin ja olin töissä ensin 3/pv viikossa joten poikakin oli vain lyhyttä viikkoa. Sitten sain paikan jossa olinkin 5pv/viikko ja täyden päivän, ensimmäinen hoitopaikka oli ihana ja pystyttiin kikkailla silloin paljon miehen kanssa työvuoroja niin että pojalla päivät lyhyitä. Ostettiin asunto naapurikunnasta ja jouduttiin vaihtamaan päiväkotia, kun tultiin kesken vuoden saatiin paikka sieltä missä tilaa. Poika ei koskaan vuoden aikana pitänyt uudesta hoitopaikasta ja itki joka aamu jo valmiiksi ja joutui olla kokoko päivää, yrittettiin kaikki temput että ei tarvis mennä aamuhoitoon eriryhmään joka tuntui olevan kauheinta ja että se ainut täti johon poika oppi luottamaan olisi paikalla kun tullaan, kelloa vastaan vaan kun on mahdoton sotia. Aloin puolen vuoden jälkeen odottaa toista lastamme ja jatkuvan oksentelun ja yli kuukauden kestäneen flunssan ja sen jälkitautien takia olin itse saikulla noin 3-4kk/6kk ja pidin esikoisen mielummin kotona vaikka olinkin huonossa kunnossa kun olisin vienyt päiväkotiin itkemään. Nyt aijon olla kotona niin kauan kun voin ja senkin jälkeen tehdä joko lyhyempää päivää/vajaata viikkoa tai iltavuoroja jotta lasten ei tarvitse olla hoidossa niin paljoa. Ehdin tienata sitten kun lapset on isoja, mutta pieniä lapsia en saa enään koskaan takaisin ❤️

Meillä kummatkin lapset ovat aloittaneet päiväkodissa n.1-vuotiaina. Meillä on ollut helpottavaa se, että jompi kumpi vanhemmista on aina tehnyt vuorotyötä, jolloin lapsia ei ole tarvinnut viedä jokainen arkipäivä tarhaan. Kummankin kohdalla päiväkodin aloitus on sujunut hyvin ja vaikka välillä onkin tuntunut kamalalta, jos heidän päivät on venyneet pitkiksi tai on ollut todella aikainen herätys, olen kuitenkin tyytyväinen tilanteeseen. Koen, että lapset tarvitsevat myös ikäistään seuraa ja muuta aktiviteettia, kuin mitä me vanhempana pystyisimme/jaksaisimme päivittäin järjestää. En ole ollut ikinä sitä tyyppiä, joka hakeutuisi äiti-seuraan ja etsisi uusia tuttavuuksia hiekkalaatikon reunalla istuen. Varsinkin esikoinen on ollut todella tylsistynyt jonkun pidemmän loman loppuvaiheilla. Hän on odottanut että pääsisi jo päiväkotiin. Olen myös huomannut, että siellä oppii taitoja, joita itselle ei tulisi mieleenkään opettaa kotona lapsille. Olen myös sitä mieltä, että lapsen kehitykselle ja kasvulle on edullista se, että on tottunut olemaan ryhmässä ja muidenkin kuin omien vanhempien kasvattamana. Ymmärrän kuitenkin hyvin pointtisi tekstissä. Ja kuten sanoin, meillä tilanne myös hieman helpompi siltä kannalta, että lasten  hoitoviikko saattaa olla joskus vain 1-2 päiväinen sen 5:n hoitopäivän sijaan.

Minut on kuskattu tarhaan heti 9 kuukauden iässä 80-luvun alussa, YH-äitilläni ei ollut muita vaihtoehtoja. Itselläni olisi ollut taloudellinen mahdollisuus jäädä molempien lasteni kanssa kotiin, pidemmäksikin aikaa kotiin, mutta työorjentoituneena ihmisenä halusin palata suhteellisen nopeasti takaisin työelämään. Ainoa ehto paluuseen oli se, että pystyisin antamaan 30 h/ viikko panoksen töihin. Lapsemme ovat yksityisessä päiväkodissa jossa on yhteensä 28 lasta, tämä oli myös ehtona sille, että lapseni alottaisivat päiväkodissa 1,5 vee iässä. Myönnän, että pieni epävarmuus painoi ensimmäisen kohdalla ja siinä kohtaa minusta keskustelu pk-johtajan kanssa oli rohkaiseva, enemmän merkitsee tunnit mitä lapsi päivässä on hoidossa kuin ikä, siis jos puhutaan lapsesta joka kävelee ja osaa ilmentää itseään jo muutamilla sanoilla. Mielestäni tämä on toiminut meidän perheessä. Viemme lapset 9 tarhaan ja haemme 15-15:30. Nykyään toimin yrittäjänä joten aikataulutan päiväni lastenhoito edellä. Ennen yrittäjyyttä hyödynsin mahdollisuuden tehdä 30h/ viikossa mikä mahdollisti lapsille lyhyemmän tarhapäivän sekä perheen yhteiset illat. Itse koen....  Ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, silti on äärimmäisen tärkeää löytää juuri omalle porukalle toimiva tapa saada arki toimivaksi niin, että jokaisella on hyvä olla. Peace and l-o-v-e :)

riik
3h+kasvimaa

Mä luulen, että päiväkodeissa ja lapsissa on paljon eroja. Oma lapsi meni päiväkotiin 2,5 -vuotiaana ja oli ihan uskomatonta, mitä se teki tyypin kehitykselle, vaikkei me neljän seinän sisällä oltu istuttu siihenkään asti. Ja siis positiivisessa mielessä.

Mun lapsi on vilkas ja toiminnanhaluinen melkein 4-vuotias, joka kyseli kahden viikon joululomalla joka päivä päiväkotiin pääsemistä. Mun on vaan mahdoton viihdyttää sitä kotona tarpeeksi, vaikka kaikenlaista yhdessä tehdäänkin. Meidän päiväkoti on pieni yksityinen 40 lapsen päiväkoti vanhassa puutalossa. Toiminta on luontopainotteista, ne retkeilee, pitää eläinten ruokkimispaikkaa ja seuraa eläimiä riistakameroilla, käy pilkillä ja ongella, jäällä luistelemassa, tekee teatteria ja välillä junamatkoja naapurikaupunkiin. Toiminnassa on ihan hirveän paljon sellaista, mitä mä en itse pystyisi lapselleni tarjoamaan!

Lapsi jää mielellään päiväkotiin ja mulla on toisinaan neuvottelua illalla puoli viideltä, kun pitäisi lähteä kotiin. Sillä on niin kovasti leikit kesken. 

Ajattelin ennen omaa lasta, että päiväkoti on välttämätön paha ja lapsensäilytyspaikka kun on pakko käydä töissä. Tämä kokemus on muuttanut oman suhtautumisen päiväkoteihin ihan kokonaan. Tiedän kyllä hyvin, että päiväkoteja on moneen junaan ja lapset on kaikki erilaisia. Mutta tässä nyt meidän kokemus tähän keskusteluun :)

Järjen jättiläinen

Olen aivan samaa mieltä kirjoituksen kanssa, ja mielestäni osa kommentoijista on käsittänyt kirjoituksen pointin väärin: ei tässä kritisoida varhaiskasvatusta itsessään vaan päivien pituutta ja sitä, että suuri osa lapsien arjesta joudutaan ulkoistamaan päivähoitoon. Lisäksi se vähä aika, mitä töiden jälkeen jää perheen kanssa oleskeluun, kuluu paljolti erilaisten pakollisten rutiinien hoitoon. 

Totta kai lapset saavat virikkeitä ja oppivat uusia taitoja koulutetuilta varhaiskasvattajilta, mutta kahdeksasta hoitotunnista alle puolet itse asiassa on tätä kasvatusta ja opetusta. Lisäksi syödään, nukutaan, leikitään ja ulkoillaan - kaikki asioita, jotka voisivat tapahtua aivan hyvin kotona omien vanhempien kanssa sen sijaan, että suurin osa valveillaoloajasta ja arjesta tapahtuu perheen ulkopuolisten kanssa. Alle kaksivuotiaat tai välttämättä alle kolmevuotiaatkaan eivät tarvitse vielä erikoistunutta varhaiskasvatusta vaan läheisyyttä, lämpöä ja normaalia arkea kehittyäkseen. On hienoa, että ne, jotka eivät kotoa näitä saa, pääsevät varhaiskasvatuksen piiriin helposti (vaikka ryhmäkokojen kasvatus ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden lakkautus syövät pahasti pohjaa tältä argumentilta), mutta sen lisäksi kokopäiväisessä hoidossa on monia, jotka saisivat tukea, aktiviteetteja ja opetusta kotonakin.

Itse olin pienenä vain perhepäivähoidossa ja esikoulussa neljä tuntia päivässä, onneksi - suuressa ihmisjoukossa oleminen ei koskaan ole ollut minulle sopiva ympäristö oppia tai olla. Olisin varmasti ollut kiukkuinen, äkäinen ja uupunut jokaisen hoitopäivän jälkeen, mistä olisi varmasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä sosiaalisuudelleni. Oman lapseni kohdalla tavoitteenani on tehdä töitä kotoa käsin, jolloin voin itse vaikuttaa tulevien hoitopäivien pituuteen ja määrään: niin, että lapsi saisi tarpeeksi isona varhaiskasvatuksen hyödyt, mutta että arjen rutiinit hoidettaisiin enimmäkseen kotona oman perheen kesken. Olen usein pyöritellyt mielessäni sitäkin, miten perheiden arjen eriytyminen on vaikuttanut yhteiskunnan yhteisöllisyyden (ja samalla ihmisten yhteisvastuun tunteen) vähenemiseen, kun ihmisten arki eriytyy jo pienestä pitäen vaikkapa juuri iän mukaan.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Mutta olisko kuitenkin se vanhempien työmatka/-aika/-paikka jota pitäsi alkaa syyttelemään ennemmin kuin päivähoitoa, jos lapsi on väsynyt 9 tunnin hoitopäivän jälkeen...? Esim. me molemmat tehdään ihan normaalia, täyttä työviikkoa höystettynä ylitöillä, satunnaisilla iltakokouksilla jne. ja lapset on hoidossa aivan maksimissaan 8-16:30, ja 90% ajasta jotain tuon ajan sisältä. Juu yhden vanhemman perheessä ei voi joustaa ja kaikilla ei jousta ja vuorotyöt ja sijainnit ja pk-seudun täyteen tungetut päiväkodit ja paikka kaupungin toisella laidalla jajajaja, mutta siis eihän mikään näistä ole _päivähoidon_ syy? Jos vanhempi ei näe lastaan valoisan aikaan moneen kuukauteen, niin onko syy siinä että "Päivähoito ei ole lapsen paikka" vai siinä että vanhempien työajat venyvät?

jermia
Itärajapakolainen

Kyllä itseänikin aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajana väillä harmittavat ne lapset, jotka tulevat aamulla 8:lta aamukerhoon, käyvät koulussa, tulevat iltapäiväkerhoon ja lähtevät kotiin vasta, kun kerho menee kiinni. Usen nämä samat lapset ovat myös talvilomakerhoissa, kesälomakerhoissa, joululomakerhoissa, syyslomakerhoissa... 

Meillä käy iltapäivätoiminnassa myös pelkästään kotihoidossa olleita lapsia ja usein (ei aina) näillä lapsilla on haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä, ryhmätoiminnassa, kädentaidoissa tms. Vikana voi toki olla, etteivät vanhemmat ole tarpeeksi kotona panostaneet virikkeelliseen toimintaan ja lasten ihmissuhteiden kehittämiseen. 

 

Rohkea kirjoitus! Sen enempää ruotimatta kotihoidon ja päivähoidon eroja ja mahdollisia vaikutuksia lapsen kehitykselle olen pohtinut että miksi tätä elämää eletään. Lapsen tulevaa työelämää varten? Vai meidän tämänhetkistä työelämää varten? Vai ihan meitä varten. Ihan sitä varten että olisimme onnellisia toinen toisemme kanssa tässä hetkessä. Uskon että se kantaa elämässä eteenpäin mihin se sitten itsekutakin viekään. Me ihmiset ollaan tärkeitä ei se mitä teemme.

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.