Ladataan...
Kolmistaan

F:llä oli eilen 7-vuotissynttäreiden kaveriosuus. Kutsuttu oli 16 lasta, joista 15 pääsi paikalle. Kemut olivat kauhuteemaiset ja juhliin mahtui muun muassa kauhukierros ullakolla, veriboolia ja muuta mieltä ylentävää.

Jos kotonanne on toinen karmaisevaa toivova sankari, tässä vinkit kauheisiin juhliin.

NÄIN JÄRJESTÄT KARMAISEVAT LASTENKEMUT:

  1. Panosta miljööseen. Onko teillä karmea kellari tai synkkä ulkovaja, jossa olisi autenttinen aavetunnelma? Jos, niin pitäkää kemut siellä. Meillä lapset juhli puolet kemuista toppavaatteissa kylmän karmaisevalla ullakolla.
  2. Aikuinen. Ota alter egoksesi jokin karmea hahmo, kuten esimerkiksi välillä sekopäisesti naurava noita tai murahteleva hirviö. Lapset kuuntelevat paljon paremmin noidan kuin tavallisen vanhemman ohjeita. (Tosin tämä loppui meillä jo ennen kuin alkoikaan, koska "äiti, se nolottais mua niin paljon"). 
  3. Älä missään nimessä siivoa kotia, jos juhlat ovat siellä, ENNEN kemuja. 
  4. Edelleenkin (havainto viime vuoden juhlista), älä panosta suuresti tarjoiluun, koska ei lapset syö kuitenkaan kuin karkkia. Vaikka ostin muka vähän ruokaa, jäi niistä tänäkin vuonna 3/4 syömättä.  
  5. Ja jos päätät jotain leipoa (a.k.a rullata valmistaikina nakin ympärille) tee se tyylillä. Muumiohodari oli aika kova juttu! Myös oksentava vesimelooni toimi.Veribooli kelluvalla kädellä oli lisäksi aika jees. 
  6. Naamio perinteinen aarteenetsintä kauhukierrokseksi. Kyllä muuten oli hirveää, kun juhlajoukon piti huidella rappukäytävässä niin, ettei heitä huomattaisi. Myös verhon takana piileskelevästä ja onginnassa lahjoja antavasta (mutta karjuvasta) hahmosta liittyi monta tarinaa jo saman illan aikana. 
  7. Ripottele pitkin kauhukierrosta pieniä laatikoita, joissa kerrot olevan esimerkiksi hirviön aivoja (kukkakaali), kykloopin silmämunia (viinirypäleitä) ja matoja (spagettia). Kun laatikkoon saa tunkea vain silmät sidottuna kätensä, on tunnelma taattu.
  8. Ja aikuinen. Edelleen. Pidä huolta, ettei pieniä kansalaisia ala pelottaa liian paljon. Kauhun tasapainon löytämisessä pitää olla tarkkaa, koska toisen "lälly" voi olla toiselle aidosti aika kauhea kokemus. 

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Vitsi mikä eilinen päivä. Taas niitä kokemuksia, joita voi sitten vanhana muistella.

Sain marraskuun alussa puhelun, jossa minua pyydettiin mukaan Aamulehden ja Alma Median yhteiseen ”minidokkariin”, eli vähän erityyppiseen mainosvideoon kertomaan siitä, millaista minun elämäni on. Millaista on olla uustamperelainen ja uusperheen äiti.

Yleensä kieltäydyn järjestelmällisesti kaikesta tämmöisestä. Jotenkin se Iholla-farssi pisti varpailleen niin, että olen torpannut pääsääntöisesti kaiken medianäkyvyyden, joka ei ole tullut oman tietokonenäppäimistöni tai kamerani lävitse (ja johon olen voinut itse mitenkään vaikuttaa). Tällä kertaa tuli kuitenkin tunne, että tässä haluan olla ehdottomasti messissä. Tekijätiimi oli luotettava ja tämä uus-uus -aihe sellainen, jota olen itsekin käsitellyt blogissa.

Niinpä eilinen oli jotain muuta kuin tavallinen maanantai. Olen kertonut elämästäni nauhalle tauoilla ja ilman. Kävellyt ne minulle tärkeät reiti, pukenut sukan jalkaan kuudesti, esittänyt tekeväni töitä ja repeillyt oikein urakalla. Seissyt valokeilassa ja näytellyt puhuvani puhelimeen. 

Rakastin Tommi-kuvaajan tapaa ja tyyliä kuvata. Ja vaikka leikattu versio onkin aina eri asia kuin raakilepätkät, voin jo olla jo nyt melkein varma, että lopputulos on sellainen, josta me kaikki mukana ollet voidaan olla ylpeitä. Lopputulos tullaan tosin näkemään vasta (vai jo?) vuodenvaihteessa. 

Nyt unille. Takana on aikamoinen hulinapäivä F:n kaverisynttäreiden keskellä (joista kerron lisää muuten sitten huomenna)!

 -Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jaoin torstaina ostolakkopostauksen kuvan Instagramiin ja yhtäkkiä minut valtasi tunne siitä, että olin nähnyt tämän kuvan joskus ennenkin. Tajusin kyllä, että tilanne oli mahdoton, koska kuva oli napattu vasta pari viikkoa aikaisemmin, mutta en voinut deja vulle mitään. Mietin hetken ja tajusin, että samainen villatakki oli ollut minulla päällä jo vuosia aikaisemmin toisissa kuvauksissa.

Kaivelin vanhan kuvan esille netin syövereistä ja en voinut kuin naurahtaa kun näin lopulta sen samankaltaisuuden uuden kuvani kanssa. Kuvassa oli sama nainen, välissä melkein tismalleen kaksi vuotta. Tukan väri oli vaihtunut, naamasta tullut jotenkin ”aikuisempi” (älkää sanoko rupsahtaneempi), mutta sama nainen siinä edelleen oli.

Ja kuitenkin niin eri. Parissa vuodessa minulle ja tälle elämälleni oli tapahtunut ihan valtavasti.

Muistan elävästi hetken, jolloin tuo ensimmäinen kuva otettiin Aution Janitan kanssa. Olin itkenyt koko yön. Meinasin jo aamulla perua kuvaukset, mutta en sitten kehdannut. Pistin vain enemmän meikkiä naamaan ja toivoin, että kauheimmat silmäpussit voisi häivyttää kuvankäsittelyssä. Oli sunnuntai.

Janita nauroi ja nauratti. Värisin Punavuoren kaduilla karmeassa talvituulessa ja oloni oli outo. Olin ihan uuden elämän alussa. Todella pelokkaana, väsyneenä ja olo kuin puristetulla tiskirätillä. Tiesin, etten olisi siinä olossa oma itseni, mutta en silti osannut olla oikein muutenkaan. Jokin Janitan tavassa olla sai minut kuitenkin rentoutumaan. Jostain sisimmästäni minulla kipusi toive – jopa tieto – siitä, että koko se ponnistelu, synkkien vesien läpi käynti ja hirveys olisi vielä joskus takana ja edessä näkyisi valo.

Kun katson puolestaan tuota tuoreempaa kuvaa, näen itseni nyt sellaisena, kuin tunnenkin olevani. Siinäkin palelee niin, että hartiat menevät vielä enemmän korviin kuin aikaisemmassa kuvassa. Näen iän tuomat rypyt ja sen, että kun ensimmäisessä kuvassa olin tyttö, nyt kuvassa on selvästi jo nainen. Ja vaikka silmäpussia on edelleenkin (ei näitä kestopusseja kai saa enää millään pois), näen itsessäni erilaisen rauhan kuin ennen. En tiedä, näkeekö sen ulkopuolinen, mutta minusta molemmissa kuvissa – vaikka niin loistavien kuvaajien linssin läpi onkin otettu – näkee vahvan eron olotilassani. Hymyillä kun voi niin monella tavalla.

Jos mietin, miten olen muuttunut, niin suurin ero on lienee se, että nyt luotan tulevaan. Muistan, kuinka voimaton olo minulla oli ollut aikana ennen ensimmäisen kuvan ottoa. Olin ikään kuin luovuttanut tulevaisuuden innokkaan odotuksen ja tavallaan jo alistunut siihen, että en voisi oikeastaan vaikuttaa oman elämäni kulkuun. Olin vaan elämän mukana ajelehtija, joka keinui laineilla. Nyt se ajatus tuntuu vieraalle, jopa pelottavalle, mutta silloin ja sitä ennen  pitkän tovin se oli ollut arkipäivääni. 

Ehkä uudesta kuvasta paistaa se, että minulla on taas pontta unelmoida ja suunnitella tulevaa. Odotan tulevaisuutta, ja vaikka en tiedäkään mitä se tuo, luotavan positiivisiin ylläreihin. Sitä paitsi vaikka tulevaisuus toisikin jotain kurjaa – niin kuin pitkässä juoksussa aina tuo – mitä sitä nyt murehtimaan. Pilaisi tämänkin hetken. Pääasia, että koen voivani vaikuuttaa moniinkin asioihin, jotka ovat ihmisen kokoisia. Suurempiin ei onneksi tarvitse eikä voikaan vaikuttaa.

Joskus abstrakteja asioita on vaikea käsittää. Sitä tietää, että elämä opettaa, muuttaa ja kasvattaa (joskus valitettavasti myös katkeroittaa ja nujertaa), mutta varsinkin omasta itsestään kehitystä (tai taantumusta) on kuitenkin vaikea havaita. Harvoin voi nimetä jonkin tietyn elämän pisteen tai kohdan, jossa käänteet tapahuvat tai muutos saa alkunsa.

Siksi onkin aika upeaa, etten perunut noita kuvauksia tammikuussa 2016. Koska ilman sitä ei olisi nyt tätä kuvaparia todisteena siitä, että aika monesta asiasta voi selvitä. Ihan silmin havaiten.

Kiitos ihana Janita Autio (vasen kuva), joka opetit minulle ensimmäisenä ihmisenä tässä maailmassa rentoutumaan kameran edessä. Ja Noora Näppilä (oikeanpuoleinen kuva), joka teet nykyisin samoja rentoutusharjoituksia kanssani viikottain! Tein ansioistanne se "pelkkä blogikuva" kun on usein myös paljon muutakin, 

-Karoliina-

Share

Pages