Ladataan...
Kolmistaan

Tänään vietetään tyttöjen päivää. Olen kirjoittanut tyttöjen päivästä jo monena vuonna aikaisemminkin (muun muassa täällä), mutta ei kai se estä juhlimasta päivää kirjoittamalla tänäkin vuonna. Varsinkin, kun hyvin tiedätte, että naisasioista vaahtomainen on yksi intohimoistani.

Joku teistä lukijoista kysyi joskus, mitä asioita ja arvoja haluan opettaa tyttärelleni. Tuo kysymyshän on ihan hirvittävän vaikea ja laaja, mutta yritän nyt silti pilkkoa jonkin näin hankalan asian osiin. Ihan vaan juhlapäivän kunniaksi.

OI VOI - TOIVON, ETTÄ NÄIN TEHDÄÄN SUPERTYTTÖJÄ:

  1. Haluan, että tytär ymmärtää, että voi olla oma itsensä. On ihan ok olla äänekäs, hiljainen, ujo, rohkea, ihan mitä vaan. Pienemmässä mittakaavassa samaa asiaa opetellaan, kun käymme varmasti viikoittain keskusteluja siitä, voiko tykätä jostain lelusta, musiikista tai vaatteesta, vaikka joku koulukaveri pitäisikin kyseistä asiaa tyhmänä. Kuule voi!
  2. Toisekseen minusta on hirveän tärkeää, että F tajuaa myös sen, että myös ne muiden ihmisten mielipiteet ja kiinnostuksen kohteet ovat arvokkaita. Vaikka hän ei tykkäisi jostain tv-sarjasta, ei se anna oikeutta lytätä sellaista kaveria, josta sarja on hyvä. Yksi naiseuden ja ihmisyyden perushyve kun minusta on se, että osaa antaa arvoa muille. Jos oma itsetunto on kohdallaan, ei tarvitse lytätä muita. Ei edes niitä erilaisia. Ehkä sellainen iloisen feminismin ja itsensä puolustamisen sanoma on asia, jossa minullakin on oppimista. Huomaan, että hirveän usein kun alan puhu tyttöjen ja naisten asioista, tulen vihaiseksi. Olisi paljon hyödyllisempää kaikkien kannalta, että naisasioista voisi puhua tiukasti, mutta silti ilman angstia.
  3. Kolmanneksi kyseenalaistan jatkuvasti F:lle ihan ääneen tyttö-poika -asetelmaa. Vaikka lapsi saakin halutessaan kaunistautua ja olla vaikka kuinka tyttömäisissä vaatteissa, on myös lupa olla jotain ihan muuta. Pinkki voi olla poikien väri, tytöllä saa olla lyhyt tukka. Minulle ei ole eläessäni (kotona!) sanottu, etten voisi tehdä jotain, koska olen tyttö. Haluan, ettei odotukset F:lle ole myöskään sukupuoleen liittyvät. Jos jotain häneltä odotetaan – esimerkiksi hyviä käytöstapoja – odotettaisiin niitä häneltä yhtä hyvin myös poikana.
  4. Neljänneksi. Minusta moni asia – oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen – kannattaa sanoa ääneen. Tokihan arvot ja arvotukset näkyvät päivittäisessä elämässä ja elämänvalinnoissa, mutta joskus asioiden sanominen ääneen tekee hyvää. Minä olen esimerkiksi kertonut F:lle jo aikoja sitten, että naisen tärkein ominaisuus on äly. Tämän kirjoittaminen näin auki tuntuu hassulle, mutta olen hirveän iloinen, miten aihe on jäänyt tyttären mieleen. Nykyisin hän saattaa kysäistä: ”Arvatkaapa, mikä on naisten tärkein ominaisuus?” ja jos vastaaja ei tiedä, naputtelee tytär otsaansa sormella: ”Nämä. Aivot.”
  5. Viidenneksi. Supertyttöjä tehdään rakkaudella. Sillä, että suukotellaan paljon. Hymyillään. Ollaan kiinnostuneita heistä. Ollaan tarpeeksi lempeitä, mutta kuitenkin oikealla tavalla vaativia. En usko, että ikuinen kehuminen ja hyysääminen tekevät kenellekään lapselle hyvää, vaan supervoimat tulevat siitä, että vapauden rinnalle on myös vastuuta. Kehujen lisäksi lauseita, joissa kerrotaan, missä voisi petrata. Ja sitten taas lisää suukkoja ja hyväksyntää. 

Itse asiassa supertyttöjä tehdään niin, että kasvatetaan superihmisiä. Ja unohdetaan sukupuolet kasvatuksessa kokonaan.

-Karoliina-

Viime vuoden tyttöjen päivän postaus: Tytöt - pitäkää munistanne kiinni! 

Kuva: Pixabay


 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime keväänä siitä, kuinka kirjoittaminen on minun tapani elää. Se, joka auttaa minua ajattelemaan. Löytämään tunteeni, ilmaisemaan niitä.

Tuo postaus – tai sanotaanko juuri sen kirjoittaminen – antoi minulle taas monta oivallusta, jota en ollut ennen tuota hetkeä tajunnut. Ymmärsin, että samalla kun kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni, rakentaa se myös minua. Kirjoittaminen toimii siis väylänä omaan itseeni, mutta myös antaa palasia siihen, millaiseksi minä kasvan.

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja mikä onkaan sen parempi tapa kuin juhlistaa päivää lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla. Koska ilman ajatusta ei olisi tekstiä. Mutta harva ajatus jäisi toisaalta ilmaisematta, jos ei olisi tekstiä, jolla sitä tehdä.

Sain kaksi viikkoa sitten postia Salmen Ronjalta, joka oli tehnyt Mikko Toiviaisen kanssa teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Avasin kirjan (F:n koristreeneissä) ja meinasin purskahtaa itkuun heti esipuheen aikana. Jotenkin hassun sentimentaalinen reaktio, mutta sieltä se tunnepuuska vaan ryöppysi. Kirja sai minut pitkästä aikaa tuntemaan sen, että joku muukin ymmärsi, mitä kirjoittaminen parhaimmillaan voi merkitä. Miltä tuntuu, kun kirjoittaminen on ikään kuin positiivissävytteinen pakko. Ei vain työ tai toiminta. Se on meille joillekin tapa olla ja nähdä maailma.

Olen joskus saanut kuulla, että mietin liikaa. Että elämä olisi paljon helpompaa, jos keskittyisin vain toimimaan, enkä analysoisi niin paljon ympärilläni olevia asioita. Mennyttä, nykyistä tai tulevaa.

Tiedän itsekin, että rakennan itselleni hirveän usein ansoja ajattelemalla asiat yli. Pohtimalla asioita, joiden kanssa olisi helpompi elää, jos ei miettisi niitä liikaa. Vetämällä johtopäätöksiä asioista, jotka voisi vain sivuuttaa.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti hirveän iloinen, että teen niin. En uskoisi, että elämäni olisi tällainen tai minä ihmisenä minunlaiseni, jos en ajattelisi sanoja ja lauseita (ja niiden kautta tunteita ja tapahtumia). En olisi se, joka tiukan paikan tulleen kirjoittaa rakkailleen ennemmin sähköpostin tai viestin, kun puhuu asiansa. En se, joka tekee tekstiä työkseen. En se, joka aloittaa päivän kirjoittamalla ja silti jo iltapäivällä odottaa seuraavaa päivää, jolloin voi tehdä samoin.

Aleksis Kivi on tietysti tärkeä hahmo kotimaisen kirjallisuuden synnyssä. Silti toivoisin, että ennemmin kuin muistelemme tänään vanhoja, olisi mahtavaa, jos keskityttäisiin tähän hetkeen. Siihen, mitä tekstit, lukeminen ja kirjoittaminen voi antaa tässä ihan arkisessa arjessa. Ihan tavallisille ihmisille. 

Tässä pieni treeni iltaan. Tein tätä aina välillä oppilaideni kanssa.

  1. Ota paperi.
  2. Kirjoita siihen jokin asia, jota et ole koskaan kertonut kenellekään. Salaisuus, hyvä tai huono. Mielen päällä oleva.
  3. Lue teksti itsellesi.
  4. Älä näytä sitä kenellekään. Revi paperi. 

Miksi näin? Koska jokaisen ei tarvitse olla kirjailija, bloggaaja, toimittaja. Jokaisen ei tarvitse julkaista tekstejä, eikä jokainen teksti ole myöskään julkaistavaksi.

Silti kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ja sen voima on ihan ihmeellinen! Aina kaikille elämän asioille - salaisuuksille tai tunteille - ei voi mitään. Mutta se, että ne voi jollain tavalla kertoa "ääneen", edes kirjoittaa paperille ja myöntää itselleen, auttaa jo ihan kauheasti. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan. 

Menin iltapäivällä keittiöön. Otin post it -lapun ja kirjoitin siihen asian - itse asiassa kolme - jota en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Helpotti kummasti. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan, että minulla on ihan lapsesta asti ollut eräänlainen maanantaikammo. Tai oikeastaan sunnuntaiällötys, joka on johtunut siitä, että nurkan takana odottaa maanantai.

Kun jätin ne ihan ”normaalit” päivätyöt viime keväänä, katosi elämästäni yli 30 vuotta vaivannut riesa. En ole kärsinyt enää yhtenäkään sunnuntaina tai maanantaiaamuna huonoista fiboista. Tai sanotaanko näin, ettei jokainen sunnuntai tai maanantai ole ollut yhtä juhlaa, mutta ainakaan niiden pilaantuminen ei liity mitenkään siihen, mikä viikonpäivä on kyseessä. Aika vapauttava tunne.

En ole koskaan inhonnut mitään työtäni, joten se ei voi olla selitys sunnuntai-maanantaikammolle. Päinvastoin! Mutta jokin tässä on silti muuttunut. Nimittäin vapaus. Ensimmäisen kerran elämässäni minulla on vapaus aloittaa työviikko (ja kyllä kaikki muutkin työpäiväni) juuri niin kuin haluan. Jos opettajan piti olla sataprosenttisen skarppina ja täydessä työn touhussa maanantaina klo 8.00, voin nykyisin käynnistellä koneita vaikka kolme ensimmäistä tuntia töissä, jos sille tuntuu. Juoda kahvia, lukea sähköposteja ja olla ihan hiljaa ilman yhtäkään keskeytystä.

Ehkäpä siinä onkin peruste, miksi kammo ei hiippaile sunnuntaille. Opettajan oli aivan pakko valmistella seuraava viikko (konkreettisesti ja henkisesti), ennen kuin astui työpaikalle maanantaiaamuna. Nykyisin kun tietää, että työt voi aloittaa aidosti vasta töissä, voi sunnuntainkin pyhittää vielä viikonlopulle.

Vaikka olen aina rakastanut arkea, on maanantai nykyisin ehdoton lempiarkipäiväni. Silloin saa suunnitella koko työviikon. Täyttää kalenterin, buukata itselleen hommat ja aikatauluttaa tehtävät duunit. Rakastan tämmöistä hallinnan tunnetta.

Sen lisäksi kotona on lähtökohtaisesti aina ihan huippua. Kenelläkään ei ole harrastuksia tai harrastuksiin vientiä. Maanantaina ei ole pakko tehdä mitään erityistä. Voi vaan pistää pyykkikoneen hurisemaan hiljaa ja kokata iltapalaksi omenapaistosta. Hipsutella lököpöksyissä, sytytellä kynttilöitä ja sen kun vaan olla.

Jos elämä olisi aina yhtä chilliä kuin nykymaanantaisin, meikäläinen olisi hyggekuningatar.

Kuka muu tunnustautuu maanantaifaniksi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: hattu, Makia (saatu) // paita, Carlings // neule, COS 

Share

Pages