Ladataan...
Kolmistaan

Viime aikoina on puhuttu hirveästi sinkkujen nolla-ajasta. Siitä, ettei nykysinkuilla ole tilaa, eikä aikaa parisuhteelle. Monikin sinkku haluaisi kumppanin, mutta todellisuudessa siihen ei ole aikaa, kun pitää harrastaa, tehdä uraa, viettää aika kavereiden kanssa ja kehittää itseään.

Nämä tarinat ovat varmasti niin totta. Tiedän, että niin moni - varsinkin sinkkuvanhempi - yrittää löytää aikaa deittailulle ja parisuhteeseen, muttei sellaista juurikaan ole. Siinä kun sumplii useamman lapsen ja eksän aikataulut, omat työt, joogatunnit ja ylipäätään elämän, tajuaa, että käsillä on melko mahdoton yhtälö. ”Ai tossa olisi viiden viikon päästä tiistaina yksi puolitoistatuntinen aikaa nähdä.”

Onneksi oma elämä on asettunut nyt aikalailla uomiinsa. On aikaa parisuhteelle, lapselle, perheelle, töille ja elämälle, mutta edelleen sitä vaivaa yhden nolla-ajan vitsaus. Minun nolla-aikani kohdistuu nykyisin ystäviin. ON-AIVAN-MAHDOTONTA-LÖYTÄÄ-USEIN-YHTEISTÄ-AIKAA!

Minua hävettää ja surettaa se, että monikin todella tärkeä ystävyyssuhteeni pysyy nykyisin pystyssä vain viestien välityksellä. Niiden aamubussissa laitettujen ääniviestien ja nopeasti illalla näpytettyjen tervehdysten. Välillä sitä ryhdistäytyy – joku meistä – ja buukkaa illallisen, yökyläreissun tai juhlat, jonne pääsee ne, jotka pääsevät. Aina on esteitä, hirveän usein minulla itselläni.

Olen pohtinut, pitäisikö elämä jakaa paperille ihan konkreettisiin lokeroihin. Laittaisi paperille viikon ja kuukauden päivät ja tunnit. Sitten kirjaisi elämän tärkeät osa-alueet ja jakaisi ne värikoodeilla tuntien sisään. Silloin ei voisi fuskata. Silloin tulisi otettua aikaa kaikille osa-alueille – ainakin hypoteettisesti – tasaisesti.

Kuinka te muut nolla-aikalaiset olette saaneet muutettua nollat ykkösiksi, aikaa kaikelle? Ei kai tässä mummoksi pidä odotella? 

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kuvittelen aina välillä, että minua ei koske somen lainalaisuudet. Että olen sen verran old school, että kunhan vaan räiskin kuvia vaikkapa Instagramiin. Ne ei useinkaan ole otettu kummoisemmalla vehkeellä kuin puhelimeni kamera. Enkä ajattele, että sivullani olisi oltava jokin tietty ulkoasu, värimaailma tai tunnistettava tyyli. Joskus tulee kolme selfietä putkeen ja sitten viikon vaan pelkkiä ruoka-kuvia.

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, brändään minäkin itseäni koko ajan. Vahingossa ja toisaalta tahallani niin, että luon itselleni rajoitteita ja raameja. Ei minusta näy jäätäviä darrakuvia, bikineissä otettuja herutteluja tai en kovinkaan usein kiroile teksteissäni, vaikka oikeassa elämässä – näin olen kuullut – olen välillä aikamoinen rääväsuu. Se, mitä minusta näkyy somessa, ei ole valhetta. Mutta se on rajattua. Jotain jätetään ulkopuolelle.

Hassua, miten tässä näkyvyysasiassakin minun oman pään sisälläni tuulet muuttuvat vuosien ja kausien myötä. Se, missä ennen kuvasin blogiin koko kotini jokaista yksityiskohtaa myöten, nykyisin se ei tuntuisi yhtään luontevalle. Toki koti saa vilahdella blogissa, mutta nyt juuri tuntuu sille, että haluan pitää kodin yksityisenä alueena. Vaikka siltä osin olenkin laittanut yhden rajoituksen lisää, koen toisaalta jollakin tapaa rentoutuneeni täällä blogissa hirveästi sen jälkeen, kun lopetin opettajan työt. Minusta tuntuu – en tiedä näkyykö se ulospäin – että olen nyt sisimmistäni paljon enemmän teille auki kuin ennen.

Nimittäin koko sen ajan, kun olin sekä bloggaaja, että opettaja, mietin ehkä piinallisuuteenkin asti sitä, voinko puhua joistain oman elämäni aiheista. En siksi, että en yksityishenkilönä niin olisi ollut valmis tekemään. Vaan siksi, että mietin, voinko tehdä niin opettajana. Minulle oli (ja olisi edelleen siinä tilanteessa) hirmuisen tärkeää se, ettei kenellekään oppilaistani tai heidän vanhemmistaan olisi tullut sellainen olo, että ylitän rajoja. Etteivät he olisi joutuneet kiusaantumaan kirjoituksistani ja niiden aiheista. Ja että heillä olisi säilynyt luotto siihen, että koulumaailma – jossa minun mielestä pitää olla äärimmäisen tarkka vaitiolovelvollisuuden kanssa – saa aivan oman rauhansa siitäkin huolimatta, että minä myös bloggasin.

Kävimme katsomassa pari viikkoa sitten Emma Watsonin ja Tom Hanksin tähdittämän The Circle -elokuvan. Siinä Watsonin näyttelemä nuori Mae Holland saa unelmatyöpaikan The Circleksi kutsutussa yrityksessä, joka on kuin iso, jättimäinen Facebook, Snäppi, Instagram ja Google-imperium yhdessä paketissa. The Circlen työntekijät hengaavat työpaikkamaailmassaan kaiket päivät ja yöt, jonka lisäksi heidän oletetaan jakavan elämänsä jokainen hippunen somessa. Tarinan edetessä – paljastamatta nyt juonta sen enempää – somen ja kaiken julkiseksi tekemisen ongelmat alkavat konkretisoitua.

Vaikka leffa olikin lajityypiltään skifi, oli se minusta aivan tätä päivää. Niin paljon kun rakastankin somea. Se on minulle työ ja huvi, elämää rikastuttava (öhöh, myös konkreettisesti) osanen, jota ilman en varmasti osaisi edes elää. Samalla The Circle sai kuitenkin pohtimaan myös tätä some-maailman nurjaa puolta, taas kerran. Emma Watsonin Mae Holland -hahmo muun muassa kertoi elokuvassa, että kun hän tietää, että häntä kuvataan, hän on parempi ihminen. Hän toimii paremmin kuin ilman, että asiat tehdään julkisiksi.  Tuo lause pysähdytti minut. Toki on hyvä, että ihmiset tekevät hyviä tekoja – kaunista ruokaa perheelle, hyväntekeväisyyttä joulun alla tai kertovat rakastavansa ystäviään – mutta kuinka moni jättäisi tuo hommat tekemättä, jos eivät voisi samalla paistatella hetken omarakentamassaan glooriassa. Aloin pohtia, kuinka moni ihminen tekee elämästään kauniimpaa, on itse kauniimpi tai kaunistelee totuutta somessa? Ja millaisen paineen se meille jatkuvasti luokaan!

Onko sinun suhtautumisesi someen, somenäkyvyyteen ja asioiden rajaamisen somesta pois tuttua? Entä tunnetko ihmisiä, joiden some-minä ja todellisuus ovat kaukana toisistaan?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: paita ja leggarit, Mainio (saatu) // takki, BikBok // pipo, Billebeino // kengät, Vans // huppari, Noisy May

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Vitsi mikä tehomaanantai takana. Vein F:n aamulla kouluun kasiksi ja menin siitä KUNTOSALILLE. Puolitoista tuntia hikoilua. Olipa omituista! Viimeksi olen liikkunut varmasti kuukausi sitten ja olo oli suoraan sanottuna kuntoilun jälkeen ihan omituinen. Liikunta tekee hyvää, mutta hitsi kun mulla on tämä viha-rakkaussuhde kyseistä hommaa kohtaan. Saa nähdä, jäikö tämä aamu yhden hetken ihmeeksi.

Meidän koti, kuntosali ja minun työpaikkani ovat kaikki 150 metrin säteellä toisistaan. Nyt ei ainakaan voi sanoa, että liikkumaan ei pääse, kun matka on pitkä. Tai että työmatkoihin menee liikaa aikaa. Ihan hurjaa, että kun katson toimiston ikkunasta ulos, näen kuntosalin ja F:n koulun. Kuntosalilta taas meidän kodin ja F:n iltapäiväkerhon. Voisiko sanoa, että oma paikka ainakin näin konkreettisesti on löytynyt täältä Tampereelta?

Vaikka postauskuvat onkin otettu vielä kotitoimistopäivänä (aina noin kasuaalisti teen duunia kimallepaidassa), tuntuu, että olen jo tässä miniajassa tottunut tekemään töitä H23:lla. On aika mahtavaa pompotella ideoita toisten kanssa, saada itselle ihan uutta pähkäiltävää ja ylipäätään jutella työjutuista ja innostua yhdessä. Samalla olen tietysti jatkanut näitä blogihommia, aloittanut kirjahommat ja lähettänyt oikeasti kymmeniä maileja päivässä. Tänään kirjoitin esittelytekstiä tulevaan kirjaan. Näissä kirjahommissa on koomista se, kuinka väärässä järjestyksessä kaikki tehdäänkään. Kansi ja esittely ensin, sitten varsinainen oikea työ. 

Toimistotyöskentely ja tämä kokopäiväisen kirjoittajan rooli on saanut minut ihmettelemään, miten olen ehtinyt tehdä ennen suuren osan nykyisistä töistä ihan vaan sivutyönä. Tuntuu, että kun istun aamulla kympiltä työpöydän ääreen, ennen lounasta en ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin hoidella sähköposteja, kontakteja ja puheluita. Mutta en kyllä valita yhtään! Päinvastoin. Tuntuu, että nyt on taas sellainen fiilis, että haluan olla kymmenen rautaa tulessa koko ajan.

Vaikka hommia on paljon, toisaalta toimistossa kirjoittaessa asiat tulee tehtyä omalla tavallaan tehokkaammin. Yksi hetki heitetään porukalla läppää ja toinen hetki jokainen vetää omaa hiihtoaan kaksi tuntia ihan tuppisuina. Jotenkin se, että ympärillä myös muut tekevät omaa intohimoaan, kannustaa se myös minua tekemään omat asiani vielä paremmin. En ole varmasti koskaan tällä minun nelisormijärjestelmällänikään kirjoittanut niin nopsasti kuin nyt.

Kun pääsin töistä, haettiin F vielä yhdessä ip-kerhosta, käytiin Koskarissa hoitamassa viikonlopun hääostoksia, tultiin kotiin, pestiin hulluna pyykkiä, esivalmisteltiin huominen aamupala, valmistettiin huominen illallinen kokonaan ja minä vielä pakkasin aamun blogikuvauksia varten kokonaisen Ikea-säkillisen vaatteita. Ihanaa, kun tuntuu, että nyt on taas energiaa koko kroppa täynnä! 

Kenelle muulle syksy on uudistumisen, energian ja touhukkuuden aikaa?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Paita, Ivana Helsinki 

Share

Pages