Kimppakuvia

Pidän valokuvaamisesta. Se ei ole minulle taiteellinen harrastus vaan käytännöllinen tapa muistaa asioita ja tallentaa elämäämme. Tyttäremme syntymän myötä valokuvaamiseni on noussut potenssiin sata. Kamera räpsyy monta kertaa viikossa ja yleensä kohteena on pikku napero touhuineen ja ilmeineen. Se oma kullanmuru kun vaan on niin ihmeellinen, että siitä tarvitsee ne 100 otosta juoksemassa, syömässä, leikkimässä ja nauramassa. Vanhemmat, tiedätte mitä tarkoitan.

Selasin tässä vanhoja kuvia nostalgiahuuruissa ja totesin sen minkä oikeastaan jo tiesin. Lapsen naaman lisäksi kuvissa seikkailevat lähinnä mieheni sekä muu lähipiiri. Itse näyn kuvissa harvemmin. Tämähän johtuu puhtaasti siitä, että minä toimitan lähes aina kuvaajan virkaa, perheessämme kun muut eivät paljoa kuvaa. Ei sillä että oma naama olisi jotenkin rakas, mutta olisihan se kiva että arkistoihin ikuistuisi myös kuvia minusta yhdessä lapsen kanssa.

Vielä harmittavampaa on perhekuvien puute. Arkistoa selatessa laskeskelin yhteiskuvia olevan tytön koko elinajalta noin viisi kappaletta. Usein ainoa keino yhteiskuvien saamiseksi on pyytää jotain muuta kuvaamaan, milloin kuvista tulee usein väkinäisiä poseerauskuvia.  Tärkeintä on kuitenkin saada hetkiä talteen tavalla tai toisella. Meistä, perheenä.

Varastoa on nyt täydennetty onneksi taas muutamilla otoksilla, kiitos tytön ukille kamerani käytöstä. Muistetaan ottaa uusiksi vielä tämän vuoden puolella.

(Saimme kyllä myös muutaman kuvan, jossa napero istuu meidän kanssa paikallaan nassu kameraan päin. Siihen tosin vaadittiin houkuttimeksi muutama herneenpalko.)