Ladataan...
Laura de Lille

Olen kirjoittanut Laura de Lilleä seitsemän ja puoli vuotta.

Tänä aikana olen asunut kolmessa maassa ja puhunut kolmea kieltä. Käynyt koulun, sitten töissä. Muuttanut valtameren yli, reppureissannut ja rakastunut.

Olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Joskus itselleni, useimmiten muille.

Siinä salaisuuteni: kirjoitan aina jollekulle. Ystävilleni tai tuntemattomille. Kun olen onnellinen, kirjoitan. Kun olen surullinen, kirjoitan. Laura de Lille olen minä, mutta myös moni muu. On ihmisiä, joita ilman ei olisi syntynyt sanaakaan.

Blogin pitämisessä olen pitänyt huvittavana sitä, että kaikelle on löydyttävä kategoriansa: on sitä ja tätä ja tuota kirjoittajaa. Kerran minulta kysyttiin, olenko lifestyle-bloggaaja. Vastasin olevani life-bloggaaja. Olen kirjoittanut aina elämästä. Tämä on ollut päiväkirjani melkein vuosikymmenen verran.

Sitten on ihan vain Laura.

Äänekäs, innostunut ja suorapuheinen hölösuu. Romanttinen tyttö, joka istuu kallioilla ja katselee merta. Jälkimmäisen suulla olette kuulleet paljon. Korkeuksista aion haaveilla jatkossakin.

On kristallinkirkasta, mitä tulevaisuudeltani haluan. Silmissäni siintää monta uutta asiaa ja unelmaa. Aion opetella lisää kieliä, matkustaa myös. Aion aina asua paikoissa, joista näkee taivaan – auringon, kuun ja lehtipuut. Seilaamaan myös lähden. Sitten kirjoitan vähän lisää.

En aio tyytyä, vaan tavoitella aina parasta. Isona haluan mummoksi, jolla on paljon kerrottavaa – hymyissä suin.

Elämäni on todella hyvää, enkä keksi mikä voisi olla paremmin. Tai ehkä keksin sittenkin.

Joku päivä en enää katsele maailmaa yksin, joku päivä minullakin on joku. Hänet löysin taulusta japanilaisen ravintolan seinältä:

kukkulan tyttö tarvitsee sataman pojan.

Hänet aion etsiä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Törmäsin kesällä ulkomaalaiseen julistekauppiaaseen. Minä ja hattupäinen, sopivasti hurahtanut saksalaismies päädyimme rupattelemaan niitä näitä.

Julisteet olivat rumia, mutta keskustelu hyvää. Ja löytyi kojusta jotain sentään: suosikkiposterissa pällisteli suudelmaan taipunut, mutruhuulinen Scarlett O'Hara ja lipevän komea Rhett Butler. 

Kojulta poistuin tyhjin käsin, mutta lupasin palaavani. Kauppias nosti kätensä ja huikkasi:

– Tuo ensi kerralla myös aviomiehesi!

Tuulenviemän ja viiksivallujen kuvat silmissäni minua huvitti.

Tietäisitpä vaan.

En ole tapaillut tai treffaillut ketään kolmeen kuukauteen. Voi olla, etten deittaile tulevaisuudessakaan. Syy on yksinkertainen: minua ei kiinnosta.

Älkää ymmärtäkö väärin: olen erittäin kiinnostunut vakavasta seurustelusta. Se, mikä minua ei kiinnosta, ovat miehet, jotka eivät ole miestä nähneetkään. Miehet, jotka soutavat ja huopaavat. Miehet, jotka eivät tiedä, mitä elämältään ja naisiltaan haluavat.

Minä tiedän hyvin, mitä itse haluan. Siksi en aio tuhlata sekuntiakaan suhteisiin, joissa ei ole päätä eikä häntää. Jos en löydä sitä, mitä halajan, olen yksin vaikka loppuelämäni. Mutta arvoistani en tingi.

Jos asiat eivät mene suunnitellusti, se ei haittaa. Tulevaisuus eleganttina, elämästä nautiskelevana vanhana rouvana kiinnostaa. Jos jään yksin ja ilman lapsia, kasvatan ruusutarhan ja otan viisi villakoiraa. Elämäni ei jää miehettömyydestä kiinni, vaikka miehiä rakastankin.

Mitä kumppanissa sitten pitää olla? Vaikka asenteeni on ehdoton, listani on lopulta hyvin lyhyt. Haluan aidon, sydämellisen miehen. 

Miehelläni on järkkymätön oikeudenmukaisuus kaikkia ja kaikkea kohtaan: ihmisiä, luontoa ja eläimiä. Mieheni on luova, suurisydäminen seikkailija, jonka sylissä saa nauraa ja itkeä. Elämältään hän odottaa samoja asioita kuin minä, eikä yhtään vähempää: purjehdusmatkoja maailman ympäri, kuherruskuukautta kuumailmapallossa ja paksuja rakkauskirjeitä postissa. Mieheni on hauska, mielikuvituksekas ja empaattinen. Hän ruokkii sieluani ja pitää sydämestäni hyvää huolta. Hän ei arvo eikä kyseenalaista. Hänellä on kestänyt yhtä monta päivää, kuukautta ja vuotta löytää minut kuin minulla hänet. Eli aivan tarpeeksi kauan.

Ja siinä se sitten onkin. Kuulostaako kreisiltä? Minusta ennen, enää ei.

Nyt en edes ymmärrä, miksi ikinä tyytyä vähempään. 

Elämässä on monta asiaa, joista voi tinkiä. Kunnioitus, mielenrauha ja luottamus eivät listalta löydy. Tässä kompromissattavia asioita: rumat lenkkarit, väärä äidinkieli, epäseksikäs ammatti, outo ulkomuoto ja ärsyttävät tavat.

Mitä sitten aion tehdä löytääkseni unelmieni miehen? En yhtään mitään. Hän tulee, jos on tullakseen. En enää aio juosta sekuntiakaan kenenkään perässä, mutten myöskään halua, että perässäni juostaan. Mieheni tulen tunnistamaan tasavertaisuudesta.

Sydämellä lottoaminen on uhkapeleistä paskin. Silti en luovuta. Noin triljoonan epäonnistuneen rakkausjutun jälkeen en ole edelleenkään muuttunut kyyniseksi tai epäileväksi, päinvastoin. Mitä enemmän sekoilua nään, sitä suuremmaksi luottoni romanttista rakkautta kohtaan kasvaa. Uskoni on suorastaan silmitön.

Mutta säätämistä en katso. Mies, joka ei viihdy kanssani voi etsiä sopivampaa seuraa muualta. En tule ikinä jakamaan elämääni ihmisen seurassa, joka ei ole kanssani samalla sivulla. Epätasapainoisia sekoilusuhteita hakevat saavat kävellä suoraan sinne mistä tulivatkin. Haluan tyyliä, en kolmen päivän sääntöjä.

Tähän asti olen pysynyt linjassani erittäin hyvin. Olen ollut päätöksestäni hyvin onnellinen.

Toissailtana näin ei tosin ollut. Silloin soitin ystävälleni itku kurkussa:

– Sano nyt, etten jää yksin koko loppuiäkseni, joohan?

Ystäväni tiesi sen, minkä oikeasti minäkin: en totta hemmetissä. Ja jos niin kävisikin, pidetään nyt edes hauskaa. Mutta ei sydämen kustannuksella: kun elämä on kuosissa, miksi tyytyä mihinkään muuhun kuin hyvään, tasapainoiseen ihmissuhteeseen? Toiselta ei voi vaatia mitään, mitä ei voisi itse itselleen antaa. Minulla on aika paljon annettavaa.

Julistekaupoille saattaa olla matkaa, mutta vielä joku päivä palaan posterikojulle. Sitten sanon:

– Tässä hän nyt on, aviomieheni.

– Ja eikös muuten olekin aivan kuin Rhett Butler?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Muistattehan vielä ihmevihon?

Tarinoillani on aina punainen lanka, ja tänään aion paljastaa salaisuuteni – ainakin mitä minulle sattuviin ihmeellisyyksiin tulee.

Aloitetaan kertomalla, että yksikään elämäni sattuma ei oikeasti ole sattuma. Pitkään en osannut sanoin – järjestä nyt puhumattakaan – selittää, miksi tiettyjä asioita vain tapahtui ja miten minä tiesin niistä jollain tasolla jo etukäteen.

Joskus olen kirjoittanut sydämen, toisinaan sisäisen äänen seuraamisesta. Tällä tarkoitan tietenkin intuitiota.

Jo lapsesta lähtien olen osannut lukea hämmentävän tarkasti muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Aikuisiällä olen alkanut soveltaa samaa sisäistä tietämystä myös muilla elämäni osa-alueilla.

Tämä supervoima löytyy meiltä kaikilta. Nyt kerron, miten.

Intuitiosta puhutaan aivan liian vähän. Elämme järjen ja järkeilyn maailmassa, ja hylkäämme helposti tietouden, joka ei ole loogisen mielemme selitettävissä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tai pidä selittää.

Päämme sisältä löytyy aina kaksi ääntä: ensimmäinen on intuitio, toinen pelko. Joka hetki meillä on vapaus valita kumpaa kuuntelemme.

Intuitiivisen äänen tunnistaa lempeydestä. Intuitio ei ole ikinä kriittinen, epärakastava tai tuomitseva. Sitä on pelko. Ilman pelkoa luottaisimme aina itseemme, tekemisiimme ja valintoihimme. Kun pelkäämme, sisäinen äänemme mykistyy.

Intuitio kannustaa ja antaa hyviä, rakastavia neuvoja. Pelko lamaannuttaa ja lukitsee. Intuitiivinen tunne on luonteva ja kotoisa. Pelko muuttaa jatkuvasti mieltään ja tuntuu epävarmalta.

Usein ajattelemme, että syyt pelkoihimme kumpuavat ympäriltämme: ei tarpeeksi täydellisistä kumppaneista, ystävistä, työpaikoista ja elämäntilanteista. Oikeasti ympäristömme on vain pelkojemme peili.

Minä irtisanoin pelkosopimukseni lopullisesti kesän alussa. Olin lopeensa kyllästynyt edestakaiseen venkslaamiseen, ja haastoin pelkoni perusteellisesti. Analysoin, erittelin ja nimesin niistä jokaisen. Tutkistelin tarkkaan, millä tavoin pelot ovat elämääni tähän asti vaikuttaneet, eikä jälki ollut kovin nättiä. Mukavaa tämä ei ollut, mutta täysin pakollista. Halusin tulla sinuiksi jokaisen pelkoni kanssa.

Pelkoni kohtaamalla tein tilaa intuitioni äänelle. Sitten aloin soveltaa vain sitä: töistä arkielämän tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, oli kuviteltu tai todellinen riski kuinka suuri tahansa.

Aloin kuunnella itseäni kaikessa. Jos ääneni kertoi, että kaipaan lepoa, lepäsin. Jos se sanoi, että minun oli mentävä tiettyyn paikkaan tiettyyn kellonaikaan, en kyseenalaistanut mitään. Menin vain. Sitten alkoi tapahtua.

Mikä alkoi iltapäivästä, venyi viikoksi. Pian viikosta tuli kuukausi, sitten toinen. Kyllä kannatti: en ole eläissäni ollut yhtä varma, onnellinen ja määrätietoinen. Uuden luottamuksen turvin olen ottanut lukuisia riskejä ja tehnyt asioita, joihin en olisi ikimaailmassa ennen ryhtynyt. Olen poikennut tutuista tavoistani, toiminut vanhoja vaistojani vastaan ja luottanut sokeasti asioiden oikeinpäin kääntymiseen.

Pulaan en ole joutunut yhtä ainuttakaan kertaa. 

Nyt harvassa ovat päivät, joina ei tapahdu mitään ihmeelliseksi luokiteltavaa. Mentaalinen ja fyysinen ihmevihkoni täyttyy kovaa vauhtia.

Nyt toki haluatte tietää, miltä intuitiivinen oivallus tuntuu ja miten se saavuttaa. Tässä vastaus: joskus se vain tulee, toisinaan on hiljennyttävä. Itselleni iso apu on meditaatio. Kun pysähdyn totaalisesti 10-20 minuutiksi, en jää ikinä ilman vastauksiani. Oivallus on spontaani ja siitä tulee rauhallinen, rento ja juurtunut olo.

Tämä ei toki tarkoita, etteivätkö pelkoni nostaisi päätään yhä. Ero entiseen on se, että osaan tunnistaa ja pysäyttää ne. Peloissani tiedän olevani esimerkiksi silloin, kun yritän mikromanageerata elämääni, sen tilanteita tai ihmisiä, tai kun kysyn neuvoja muilta. Pelkoa on myös se, että ajattelee valitsevansa väärin ja joutuvansa tämän tähden epäedullisiin tilanteisiin ja lopputuloksiin.

Tässä hyvät uutiset: yksikään valinta ei ole väärä. On yksinkertaisesti kahdenlaisia teitä, lyhyitä ja pitkiä. Kun kuuntelen intuitiotani, tiedän valitsevani aina lyhyimmän reitin – sen, jolla minun oikeasti kuuluu olla. Näitä ovat tilanteet, joissa vain tietää, osaamatta selittää miksi. Tietämys on kristallinkirkasta.

En esimerkiksi osaa järkeistää sitä, miksi olen joskus vain tiennyt saavani tietyn asunnon, työn tai asian. Tai sitä, miksi joidenkin ihmisten kanssa syntyy välitön yhteys ja toisten ei.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi täysin oman mieleni mukaan. Voi olla, että asuntoni menee ensin jollekulle toiselle ja minä saan sen vasta peruutuspaikalta. Tai että ihmissuhteeseeni tulee särö tai ajanjakso, jona emme ole syystä tai toisesta yhteydessä. Tiedän silti lopputuleman olevan hyvä.

Minulle on yhdentekevää, mitä sisäisestä tietämyksestä ajatellaan. Intuitiota saa pitää täytenä totena tai silkkana puppuna. Itselleni se toimii, ja voimavara on kaikkien halukkaiden saatavilla.

Omaa elämääni eivät pelot enää ohjaa. Kun ne joskus nousevat pintaan, tiedän mitä kuunnella – oikeaa sisäistä ääntäni, intuitiotani. Muuhun en enää luota.

Ja eipä niin tehnyt muuten Einsteinkaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Taannoin jouduin kiivaaseen väittelyyn.

Minä ja keskustelukumppanini vänkäsimme siitä, mitä positiivisella elämänasenteella saa aikaan – jos ylipäätään yhtään mitään.

Oma kantani oli optimistinen. Keskustelukumppanini oli räikeästi eri mieltä: hänen mukaansa useimmat asiat elämässä olivat epäreiluja ja epäkohdista sai ja kuului valittaa, mielellään suureen ääneen: kaikille ei vaan riitä, minulla on aina vähemmän, minä olen aina epäonninen.

Vaikka kuinka yritin löytää ymmärrystä näkökantojemme välillä, lähdin keskustelusta täysin häkeltyneenä. Kuuntelinhan ihmistä, jolla oli kaikki.

Jälkeenpäin pohdin, miksi kohtaamisemme oli yhtä tunnelatautunut ja ennen kaikkea sitä, miksi minä kimpaannuin tilanteesta niin paljon. Oliko kaverini liian negatiivinen tai minä liian positiivinen? Olinko minä kieltotilassa omien negatiivisten tunteideni kanssa? Oliko hän oikeassa ja minä täysin kujalla, vai kenties toisinpäin?

Mietin asiaa päivän pari. Sitten vastaus valkeni: yhtään asiaa en ole saavuttanut valittamisella, pahan puhumisella tai peloillani pauhaamisella. Kaikki hyvä on kummunut kiitollisuudesta. 

Joten ei, negailu ei kuulu maailmankuvaani niin pitkään, kun voin itse vaikuttaa jokaiseen elämäni olosuhteeseen joko jäämällä tai lähtemällä.

Aina olen voinut.

Ennen kuin joku nostaa kultalusikkakortin esiin, kerron vähän itsestäni.

Kasvoin epätasapainoisessa avioeroperheessä. Minulla ei ole lapsuudenkotia tai isovanhempia. Asun yksin yksiössä. Olen naimaton ja lapseton sinkku, mutta en täysin omasta tahdostani. Koulutukseni maksoin ja maksan vielä kahdeksan vuotta itse, ilman opintotukia tai -lainoja. Ennen valmistumistani työskentelin vuosia siivoojana, lastenhoitajana, tarjoilijana ja kaupan kassana. Niiden sivussa tein ilmaisia työharjoitteluita. Monta vuotta työskentelin 12 tuntia joka päivä. Lomaa minulla oli 14 päivää vuodessa. Nykyistä työtäni etsin yli puoli vuotta. Keikkatyöläisen arkeni oli aina niin epävarmaa, etten useimmiten tiennyt, miten seuraavan kuun vuokrani hoidan. Jos olisin voinut, olisin varmaan palannut siivoamaan.

Se, että joltakulta löytyy perhe, rakastava puoliso, lapsia, vakituinen työpaikka, koti tai edes joku edellä mainituista, on minulle uskomatonta onnekkuutta.

Ja vaikka ei, en kestä ajatella kuinka järjettömän siunattua elämä silti on – erityisesti omani.

Joka ikinen olosuhteeni on tehnyt minusta naisen, joka olen tänä päivänä. Kiitän sydämeni pohjasta taustaani, epäsuotuisia tilanteitani ja nihkeitä ihmissuhteitani, jotka ovat opettaneet minulle aivan kaiken. Eniten ne ovat usuttaneet ottamaan vastuun omasta elämästäni.

Olisi helppo syyttää muita, huonoa tuuria tai vain vääriä ajoituksia. Tosiasia kuitenkin on, että olen itse valinnut suurimman osan elämäni tilanteista: käynyt yksityiskoulun, muutellut ympäriinsä miten sattuu ja valinnut ihmisiä, jotka eivät osanneetkaan rakastaa. Kaikkeen en ole voinut itse vaikuttaa, mutta tulevaisuudestani päätän vain minä.

Mutta miten? Ajatuksillani, tietenkin. Vain minä valitsen linssieni värin. Vaaleanpunainen ei ole aina paha.

En usko pakottamiseen tai esittämiseen. Uskon autenttisuuteen ja aitoihin tunteisiin. On enemmän kuin ok olla vihainen käteen jääneestä lyhyestä tikusta, mutta ennen pitkää on löydettävä uusi, parempi maailmankuva ja tikku – opittava ja mentävä eteenpäin.

Myös minä olen ollut negatiivinen, surullinen, pettynyt ja masentunutkin. Kysynyt, mikseivät asiat voisi olla edes vähän helpompia tai miksi minä en saanut kaikkea, mikä toisille tippui taivaasta. Sitten muistan: saan vielä.

En epäile sekuntiakaan, että paikkani olisi jossain muualla kuin missä juuri nyt olen.

En kyseenalaista villeimpienkään haaveideni toteutumista juuri oikealla hetkellä – silloin, kun olen itse ne ihmisenä valmis vastaanottamaan. Se, ettei minulla ole jo aivan kaikkea ei ole indikaattori mistään muusta kuin siitä, että toiveeni ovat vielä matkalla.

Odotellessa raivaan tilaa: tutustun itseeni ja selvitän perinpohjaisesti, mitä elämältäni ja ihmissuhteiltani oikeasti haluan. Valitsen töitä, joissa pääsen olemaan avuksi muille lahjojani käyttämällä ja kutsumustani seuraamalla ja vietän aikaani sydäntäni ja sieluani ruokkivissa ihmissuhteissa. Toisin sanoen: teen itsestäni maailman onnellisimman ihmisen niissä olosuhteissa, jotka ovat tällä hetkellä tarjolla.

Ennen kaikkea aion olla aivan saakelin kiitollinen.

Jos joskus näette kadulla kukille, vauvoille ja villakoirille hymyilevän hurupäisen muikkelin, se olen luultavasti minä. Hymyni ei valehtele, sillä se on totta.

Olen todella onnekas.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Ajattelen, että jokaisen tulisi saada säännöllisesti rakkauskirje. Tähän asti sellaisia ovat vastaanottaneet vain elämäni miehet.

Nyt halusin kirjoittaa myös sinulle.

Hei sinä!

Emme tunne henkilökohtaisesti, mutta tänään minulla on jotain tärkeää kerrottavaa. Haluan sinun tietävän muutaman asian.

Olemme eläneet 0-7 vuotta platonisessa etäsuhteessa. Sinä olet lukenut juttujani, minä sinun kommenttejasi  toisiamme tuntematta. Joka kerta olen hymyillyt, kun olen nähnyt postauksessa pienen sydämesi. Sydän on muistuttanut, että meitä on sittenkin kaksi. 

On myönnettävä, että olen kehittänyt aikamoisen ihastuksen sinuun vuosien varrella. Tästä huolimatta en oikeastaan tiedä, miltä näytät, kuka olet tai missä asut.

Joskus olen törmännyt sinuun liikennevaloissa huitomassa, kaupan kassalla hymyilemässä tai Halloween-bileissä Target-naiseksi pukeutuneena. Tämän tiedän: olet todella säteilevä. Vaikka tapaamisemme ovat olleet lyhyitä, en ole unohtanut sinua. Sinua mietin vielä vuosienkin päästä.

Luulen meidän pitävän toisistamme, koska meissä on paljon samaa. Olen haaveilijaluonne ja niin sinäkin. Nään sinut vahvana ja lempeänä, mielipiteissäsi rohkeana ja oikeudenmukaisena. Olet rehellinen, etkä piilottele mitään, edes huonoimpia puoliasi. Ja arvaa mitä? Tämän takia pidän sinusta enemmän.

Joskus olemme asioista eri mieltä. Se on ok. Vain harvoin olet loukannut tunteitani ja toivon, etten minäkään sinun. Olen halunnut sinulle vain parasta.

Olen aina toivonut, että uskoisit itseesi täysillä. Olet täällä syystä, ja lahjasi eivät ole tuulesta temmattuja. Pidä niistä hyvä huoli. Vaali myös unelmiasi. Haluan sinun saavan kaiken sen, mitä eniten toivot. Olet joskus kysynyt, miten minulla on ollut rohkeutta tavoitella unelmiani. Neuvoni kuuluu: rakasta ja luota. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Lopuksi minun on tehtävä tunnustus. Kirjoitan sinulle nyt, koska olen lähdössä: blogini loppuu parin viikon kuluttua. Siirryn elämässäni eteenpäin ja halusin sinun kuulevan tästä ensimmäisenä minulta.

Vuosia olen kirjoittanut. Ylpein olen hetkistä, joina olen asettanut itseni täysin avoimeksi, pelkoineen päivineen. Erityisen tärkeä on ollut kuluva kesä, jona olen kirjoittanut tunteista ja itseilmaisun tärkeydestä. En ole aina tiennyt, miten reagoisit, mutta sanasi ovat liikuttaneet minua syvästi joka kerta. Kiitos niistä.

Tiedäthän, että tämä ei ole minulle kauhean helppoa. Minulla tulee sinua ikävä! Tuhansia sydämiä myöhemmin olemme kuitenkin tässä.

Eniten haluaisin, että pysyimme ystävinä. Haluan edelleen nähdä sinut junissa, lentokoneissa ja tanssilattioilla. Pariisissa, Glasgow'ssa ja Helsingissä. Toivoisin, että pysyisimme hyvissä high five -väleissä. Luuletko sen onnistuvan?

Älä huoli, teksteistäni et pääse eroon jatkossakaan  olen aloittamassa uraa kokopäiväisenä kirjoittajana mainostoimistossa. Täällä olen vielä elokuun loppuun asti.

Ihana, inspiroiva sinä  tehdäänhän viimeisistä yhteisistä Lily-viikoistamme superkivoja? Pitäisin siitä todella paljon.

Kerro, mitä olet mieltä.

Rakkaudella,

Laura

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Olen kesän aikana kirjoittanut paljon itsetunnosta ja -tuntemuksesta. Sivunnut olen myös itsekunnioitusta. Sanottavaa aiheesta riittää, enkä ole vielä puhunut suutani lähimainkaan puhtaaksi.

Aihe on minulle tärkeä, sillä törmään siihen joka ikinen päivä, sekä omassa että lähipiirini elämässä. Kuten itse pyrin toimimaan, haluaisin jokaisen naisen ilmaisevansa itseään aina anteeksipyytelemättä. Aivan liian usein sipsuttelemme siellä, missä voisimme ottaa vakaita askeleita. 

Myös minä olen joutunut kamppailemaan paineiden ja kurkkua kiristävän (itse)kritiikin kanssa. Myös minä olen hiippaillut ja hissutellut. Syitä on löytynyt joka lähtöön.

Sitten kyllästyin ja päätin vetää jalkaani kunnon kengät.

Kaikki alkoi ajatusleikistä: mitä tapahtuisi, jos ilmaisisin aina mielipiteeni ja ilmaantuisin itsenäni kaikilla elämäni osa-alueilla? Kokisinko vastarintaa, tuomitsevia katseita? Arvosteltaisiinko ajatuksiani tai tunteitani?

Päätin ottaa selvää. Aloin jutella tuntemattomille julkisilla paikoilla. Katsoa ihmisiä silmiin ja sanoa, mitä todella ajattelen. Itkeä ja nauraa vapaasti. Samaa rohkeutta sovelsin työelämään: aloin lähetellä vapaamuotoisia työhakemuksia suoraan toimareille ja kävellä haastatteluun täysin omana itsenäni.

Tapahtui ihme: ketään ei ärsyttänytkään.

Tehtäköön tämä selväksi: itsetunto ei ole ikinä ylimielistä diivailua. Se on kyky asettaa rajoja. Me kaikki olemme opettajia. Näytämme muille, miten meitä tulee kohdella. Tämä tarkoittaa, että kohtelemme itseämme ensin arvokkaasti. Kunnioitus kumpuaa aina sisältäpäin, ei ikinä ulkopuolelta.

Omalla matkallani olen oppinut paljon. Suurimpana saavutuksenani pidän hetkeä, jona tajusin, ettei minulla ole mitään todisteltavaa yhtään kellekään. Miellyttäjäluonteelle oivallus oli äärimmäisen vapauttava. Voin olla ja tehdä juuri niin kuin sydämeni sanoo, enkä ole valinnoistani kellekään paitsi itselleni vastuussa.

Tämän tajuttuani olen alkanut tehdä monia asioita toisella tapaa, myös ihmissuhteissani. Tässä paras päätökseni: en enää vietä sekuntiakaan aikaani suhteissa – romanttisissa tai ystävyyksissä – jotka eivät pursua molemminpuolista rakkautta ja hyväksyntää. Kaikki muu on ajanhukkaa.

Itsetunto tarkoittaa toki muutakin kuin itseilmaisua tai sitä, millaisia ihmissuhteita elämäänsä valitsee.

Eniten itsetunto on rehellisyyttä. Itsensä tunteva ihminen ei pelkää ottaa vastuuta tekemisistään. Rehellisyys pätee kaikkeen työelämästä elämäntyyliin: kun emme ole omia itsejämme, jälki on kaaosmaista. Uskon, että jokaisella on keskilinjansa. Keskilinjamme heijastelee aitoja persooniamme ja syvimpiä arvojamme. Kun toimimme luontoamme vastaan, asiat vaikeutuvat.

Kuten persoonamme, myös arvomme ovat erilaisia. 

Itse tiedän, mitä tapahtuisi, jos alkaisin esimerkiksi syödä lihaa (sairastuisin), lakkaisin ilmaisemasta herkkyyttäni ja piilottelemaan tunteitani (masentuisin) tai toimisin vastoin luontaisia lahjojani, töistä vapaa-aikaan. Tämä ei silti tarkoita, että tekisin aina täydellisiä valintoja.

Itse-epäilyksen hetkiä varten minulla on mantra:

Niin pitkään kuin tavoite ei ole satuttaa tai sortaa, älä koskaan pyytele anteeksi mielipiteitäsi, tuntojasi tai olemistasi.

Maailma ei tarvitse enää yhtään sipsuttelijaa, hiippailijaa tai hissuttelijaa.

Sinä olet kultaa. Pidä huoli, että myös muut näkevät sen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Kuten olen useaan otteeseen vihjannut, tykkään viettää outoja juhlapyhiä.

Meikän reviirille kuuluvat kaikki persialaisesta uudesta vuodesta Australian kansallispäivään. Tänä kesänä olen alkanut juhlistaa myös uuttakuuta.

Tänään en osallistu uudenkuun juhlallisuuksiin kotonani, vaan festareilla (kai se kuutanssi sielläkin onnistuu?) Päivän kunniaksi kokosin kuitenkin TÄMÄN rennon kuuaiheisen soittolistan, jonka avulla uuden kuunkierron juhlistus onnistuu aina näppärästi.

Oma tärppini on Bob Dylanin Moonshiner (jolla ei, öhöm, tietenkään ole mitään tekemistä kuun kanssa) mutta kyllä Magnetic Fields ja The Policekin menettelevät.

Hyvää uuttakuuta, ystävät!

Nyt läksin festareille. Ylävitostellaan kun nähdään.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Viimeisin kakkoskäden löytöni: 1920-luvun tyylinen, hapsullinen kukkakimono.

Kyllä! Saatte taas kutsua kirppishaukaksi.

P.s. Lukaiskaa ihmeessä myös uusimman Trendin kirpputorijuttu, johon meikää haastateltiin. Brooklyn, Seinäjoen jeesuskirppis ja iskä mainittu (terkkuja!)

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Mitäs tuota peittelemään: saatan olla Helsingin kantakaupungin muikein misukka.

Tänään kerron teille, miksi.

Kuluva kesä on ollut merkityksellinen monella mittarilla. Tajunnanräjäyttävä se on ollut henkilökohtaisella tasolla.

Kaikki lähti ihmiskokeesta, josta tuli lopulta elämäni parhaimpia vetoja. Kesän alussa lupasin: lopetan määräilemästä elämääni  asioineen, tilanteineen ja ajoituksineen.

Päätin, etten yrittäisi kontrolloida mitään – kuinka tahansa kinkkiseltä tai epäloogiselta se tuntuisi.

Pian tämän jälkeen alkoi tapahtua: mahdollisuuksia, tarjouksia ja työtilaisuuksia alkoi vain ilmestyä. Uusia ihmisiä virtasi elämääni ja suhteeni vanhoihin vahvistuivat. Toisin sanoen, asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.

Vuosia yritin saada asioita tapahtumaan. Vaikka taktiikka toimi hetkellisesti, ura oman elämänsä mikromanageerajana oli lyhyt ja surkea: mikään eniten hinkumani, rukoilemani tai pakottamana asia ei lopulta käynyt toteen.

Silti jatkoin väkisin vääntämistä.

En ole ainut, ja tässä syy: pelko. On järisyttävän pelottavaa luopua tutuista ja turvallisista ajatusmalleista, uskomuksista ja tavoista, joita pidämme selviytymisemme kannalta elintärkeinä – vaikka ne eivät palvelisi meitä enää millään tavoin.

Myös minä olen löytänyt itseni ajattelemasta:

Jos nyt päästän irti tästä ihmisestä, työstä tai asuinjärjestelystä, mitään yhtä hyvää ei kenties enää tule.

Mutta kuulkaapas neidit: kyllä tulee. Ja mitä aiemmin tämän hiffaa, sitä nopeammin parempaan paikkaan pääsee. Hitaimmillaan siihen menee muutama viikko, parhaimmillaan päivä.

Kun on varma hyvästä lopputulemasta – päätyi siihen millä tahansa tavalla – voi odottaa rauhassa ja maltillisin mielin.

Kesän alussa en olisi arvannut, että elokuussa elämäni heittäisi kuperkeikkaa. Pian paljastan, miten. Tämän kerron kuitenkin: en tiedä, missä olen ensi kuussa tai edes ensi viikolla.

Hyvä niin –  oma päänsisäinen suunnitelmani ei olisi takuulla noussut tulevan tasolle. Epävarmuudestani olen suunnattoman onnellinen.

Nyt aion vain yllättyä.

Share
Ladataan...

Pages