Ladataan...
Laura de Lille

Olen kirjoittanut Laura de Lilleä seitsemän ja puoli vuotta.

Tänä aikana olen asunut kolmessa maassa ja puhunut kolmea kieltä. Käynyt koulun, sitten töissä. Muuttanut valtameren yli, reppureissannut ja rakastunut.

Olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Joskus itselleni, useimmiten muille.

Siinä salaisuuteni: kirjoitan aina jollekulle. Ystävilleni tai tuntemattomille. Kun olen onnellinen, kirjoitan. Kun olen surullinen, kirjoitan. Laura de Lille olen minä, mutta myös moni muu. On ihmisiä, joita ilman ei olisi syntynyt sanaakaan.

Blogin pitämisessä olen pitänyt huvittavana sitä, että kaikelle on löydyttävä kategoriansa: on sitä ja tätä ja tuota kirjoittajaa. Kerran minulta kysyttiin, olenko lifestyle-bloggaaja. Vastasin olevani life-bloggaaja. Olen kirjoittanut aina elämästä. Tämä on ollut päiväkirjani melkein vuosikymmenen verran.

Sitten on ihan vain Laura.

Äänekäs, innostunut ja suorapuheinen hölösuu. Romanttinen tyttö, joka istuu kallioilla ja katselee merta. Jälkimmäisen suulla olette kuulleet paljon. Korkeuksista aion haaveilla jatkossakin.

On kristallinkirkasta, mitä tulevaisuudeltani haluan. Silmissäni siintää monta uutta asiaa ja unelmaa. Aion opetella lisää kieliä, matkustaa myös. Aion aina asua paikoissa, joista näkee taivaan – auringon, kuun ja lehtipuut. Seilaamaan myös lähden. Sitten kirjoitan vähän lisää.

En aio tyytyä, vaan tavoitella aina parasta. Isona haluan mummoksi, jolla on paljon kerrottavaa – hymyissä suin.

Elämäni on todella hyvää, enkä keksi mikä voisi olla paremmin. Tai ehkä keksin sittenkin.

Joku päivä en enää katsele maailmaa yksin, joku päivä minullakin on joku. Hänet löysin taulusta japanilaisen ravintolan seinältä:

kukkulan tyttö tarvitsee sataman pojan.

Hänet aion etsiä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Törmäsin kesällä ulkomaalaiseen julistekauppiaaseen. Minä ja hattupäinen, sopivasti hurahtanut saksalaismies päädyimme rupattelemaan niitä näitä.

Julisteet olivat rumia, mutta keskustelu hyvää. Ja löytyi kojusta jotain sentään: suosikkiposterissa pällisteli suudelmaan taipunut, mutruhuulinen Scarlett O'Hara ja lipevän komea Rhett Butler. 

Kojulta poistuin tyhjin käsin, mutta lupasin palaavani. Kauppias nosti kätensä ja huikkasi:

– Tuo ensi kerralla myös aviomiehesi!

Tuulenviemän ja viiksivallujen kuvat silmissäni minua huvitti.

Tietäisitpä vaan.

En ole tapaillut tai treffaillut ketään kolmeen kuukauteen. Voi olla, etten deittaile tulevaisuudessakaan. Syy on yksinkertainen: minua ei kiinnosta.

Älkää ymmärtäkö väärin: olen erittäin kiinnostunut vakavasta seurustelusta. Se, mikä minua ei kiinnosta, ovat miehet, jotka eivät ole miestä nähneetkään. Miehet, jotka soutavat ja huopaavat. Miehet, jotka eivät tiedä, mitä elämältään ja naisiltaan haluavat.

Minä tiedän hyvin, mitä itse haluan. Siksi en aio tuhlata sekuntiakaan suhteisiin, joissa ei ole päätä eikä häntää. Jos en löydä sitä, mitä halajan, olen yksin vaikka loppuelämäni. Mutta arvoistani en tingi.

Jos asiat eivät mene suunnitellusti, se ei haittaa. Tulevaisuus eleganttina, elämästä nautiskelevana vanhana rouvana kiinnostaa. Jos jään yksin ja ilman lapsia, kasvatan ruusutarhan ja otan viisi villakoiraa. Elämäni ei jää miehettömyydestä kiinni, vaikka miehiä rakastankin.

Mitä kumppanissa sitten pitää olla? Vaikka asenteeni on ehdoton, listani on lopulta hyvin lyhyt. Haluan aidon, sydämellisen miehen. 

Miehelläni on järkkymätön oikeudenmukaisuus kaikkia ja kaikkea kohtaan: ihmisiä, luontoa ja eläimiä. Mieheni on luova, suurisydäminen seikkailija, jonka sylissä saa nauraa ja itkeä. Elämältään hän odottaa samoja asioita kuin minä, eikä yhtään vähempää: purjehdusmatkoja maailman ympäri, kuherruskuukautta kuumailmapallossa ja paksuja rakkauskirjeitä postissa. Mieheni on hauska, mielikuvituksekas ja empaattinen. Hän ruokkii sieluani ja pitää sydämestäni hyvää huolta. Hän ei arvo eikä kyseenalaista. Hänellä on kestänyt yhtä monta päivää, kuukautta ja vuotta löytää minut kuin minulla hänet. Eli aivan tarpeeksi kauan.

Ja siinä se sitten onkin. Kuulostaako kreisiltä? Minusta ennen, enää ei.

Nyt en edes ymmärrä, miksi ikinä tyytyä vähempään. 

Elämässä on monta asiaa, joista voi tinkiä. Kunnioitus, mielenrauha ja luottamus eivät listalta löydy. Tässä kompromissattavia asioita: rumat lenkkarit, väärä äidinkieli, epäseksikäs ammatti, outo ulkomuoto ja ärsyttävät tavat.

Mitä sitten aion tehdä löytääkseni unelmieni miehen? En yhtään mitään. Hän tulee, jos on tullakseen. En enää aio juosta sekuntiakaan kenenkään perässä, mutten myöskään halua, että perässäni juostaan. Mieheni tulen tunnistamaan tasavertaisuudesta.

Sydämellä lottoaminen on uhkapeleistä paskin. Silti en luovuta. Noin triljoonan epäonnistuneen rakkausjutun jälkeen en ole edelleenkään muuttunut kyyniseksi tai epäileväksi, päinvastoin. Mitä enemmän sekoilua nään, sitä suuremmaksi luottoni romanttista rakkautta kohtaan kasvaa. Uskoni on suorastaan silmitön.

Mutta säätämistä en katso. Mies, joka ei viihdy kanssani voi etsiä sopivampaa seuraa muualta. En tule ikinä jakamaan elämääni ihmisen seurassa, joka ei ole kanssani samalla sivulla. Epätasapainoisia sekoilusuhteita hakevat saavat kävellä suoraan sinne mistä tulivatkin. Haluan tyyliä, en kolmen päivän sääntöjä.

Tähän asti olen pysynyt linjassani erittäin hyvin. Olen ollut päätöksestäni hyvin onnellinen.

Toissailtana näin ei tosin ollut. Silloin soitin ystävälleni itku kurkussa:

– Sano nyt, etten jää yksin koko loppuiäkseni, joohan?

Ystäväni tiesi sen, minkä oikeasti minäkin: en totta hemmetissä. Ja jos niin kävisikin, pidetään nyt edes hauskaa. Mutta ei sydämen kustannuksella: kun elämä on kuosissa, miksi tyytyä mihinkään muuhun kuin hyvään, tasapainoiseen ihmissuhteeseen? Toiselta ei voi vaatia mitään, mitä ei voisi itse itselleen antaa. Minulla on aika paljon annettavaa.

Julistekaupoille saattaa olla matkaa, mutta vielä joku päivä palaan posterikojulle. Sitten sanon:

– Tässä hän nyt on, aviomieheni.

– Ja eikös muuten olekin aivan kuin Rhett Butler?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Muistattehan vielä ihmevihon?

Tarinoillani on aina punainen lanka, ja tänään aion paljastaa salaisuuteni – ainakin mitä minulle sattuviin ihmeellisyyksiin tulee.

Aloitetaan kertomalla, että yksikään elämäni sattuma ei oikeasti ole sattuma. Pitkään en osannut sanoin – järjestä nyt puhumattakaan – selittää, miksi tiettyjä asioita vain tapahtui ja miten minä tiesin niistä jollain tasolla jo etukäteen.

Joskus olen kirjoittanut sydämen, toisinaan sisäisen äänen seuraamisesta. Tällä tarkoitan tietenkin intuitiota.

Jo lapsesta lähtien olen osannut lukea hämmentävän tarkasti muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Aikuisiällä olen alkanut soveltaa samaa sisäistä tietämystä myös muilla elämäni osa-alueilla.

Tämä supervoima löytyy meiltä kaikilta. Nyt kerron, miten.

Intuitiosta puhutaan aivan liian vähän. Elämme järjen ja järkeilyn maailmassa, ja hylkäämme helposti tietouden, joka ei ole loogisen mielemme selitettävissä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tai pidä selittää.

Päämme sisältä löytyy aina kaksi ääntä: ensimmäinen on intuitio, toinen pelko. Joka hetki meillä on vapaus valita kumpaa kuuntelemme.

Intuitiivisen äänen tunnistaa lempeydestä. Intuitio ei ole ikinä kriittinen, epärakastava tai tuomitseva. Sitä on pelko. Ilman pelkoa luottaisimme aina itseemme, tekemisiimme ja valintoihimme. Kun pelkäämme, sisäinen äänemme mykistyy.

Intuitio kannustaa ja antaa hyviä, rakastavia neuvoja. Pelko lamaannuttaa ja lukitsee. Intuitiivinen tunne on luonteva ja kotoisa. Pelko muuttaa jatkuvasti mieltään ja tuntuu epävarmalta.

Usein ajattelemme, että syyt pelkoihimme kumpuavat ympäriltämme: ei tarpeeksi täydellisistä kumppaneista, ystävistä, työpaikoista ja elämäntilanteista. Oikeasti ympäristömme on vain pelkojemme peili.

Minä irtisanoin pelkosopimukseni lopullisesti kesän alussa. Olin lopeensa kyllästynyt edestakaiseen venkslaamiseen, ja haastoin pelkoni perusteellisesti. Analysoin, erittelin ja nimesin niistä jokaisen. Tutkistelin tarkkaan, millä tavoin pelot ovat elämääni tähän asti vaikuttaneet, eikä jälki ollut kovin nättiä. Mukavaa tämä ei ollut, mutta täysin pakollista. Halusin tulla sinuiksi jokaisen pelkoni kanssa.

Pelkoni kohtaamalla tein tilaa intuitioni äänelle. Sitten aloin soveltaa vain sitä: töistä arkielämän tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, oli kuviteltu tai todellinen riski kuinka suuri tahansa.

Aloin kuunnella itseäni kaikessa. Jos ääneni kertoi, että kaipaan lepoa, lepäsin. Jos se sanoi, että minun oli mentävä tiettyyn paikkaan tiettyyn kellonaikaan, en kyseenalaistanut mitään. Menin vain. Sitten alkoi tapahtua.

Mikä alkoi iltapäivästä, venyi viikoksi. Pian viikosta tuli kuukausi, sitten toinen. Kyllä kannatti: en ole eläissäni ollut yhtä varma, onnellinen ja määrätietoinen. Uuden luottamuksen turvin olen ottanut lukuisia riskejä ja tehnyt asioita, joihin en olisi ikimaailmassa ennen ryhtynyt. Olen poikennut tutuista tavoistani, toiminut vanhoja vaistojani vastaan ja luottanut sokeasti asioiden oikeinpäin kääntymiseen.

Pulaan en ole joutunut yhtä ainuttakaan kertaa. 

Nyt harvassa ovat päivät, joina ei tapahdu mitään ihmeelliseksi luokiteltavaa. Mentaalinen ja fyysinen ihmevihkoni täyttyy kovaa vauhtia.

Nyt toki haluatte tietää, miltä intuitiivinen oivallus tuntuu ja miten se saavuttaa. Tässä vastaus: joskus se vain tulee, toisinaan on hiljennyttävä. Itselleni iso apu on meditaatio. Kun pysähdyn totaalisesti 10-20 minuutiksi, en jää ikinä ilman vastauksiani. Oivallus on spontaani ja siitä tulee rauhallinen, rento ja juurtunut olo.

Tämä ei toki tarkoita, etteivätkö pelkoni nostaisi päätään yhä. Ero entiseen on se, että osaan tunnistaa ja pysäyttää ne. Peloissani tiedän olevani esimerkiksi silloin, kun yritän mikromanageerata elämääni, sen tilanteita tai ihmisiä, tai kun kysyn neuvoja muilta. Pelkoa on myös se, että ajattelee valitsevansa väärin ja joutuvansa tämän tähden epäedullisiin tilanteisiin ja lopputuloksiin.

Tässä hyvät uutiset: yksikään valinta ei ole väärä. On yksinkertaisesti kahdenlaisia teitä, lyhyitä ja pitkiä. Kun kuuntelen intuitiotani, tiedän valitsevani aina lyhyimmän reitin – sen, jolla minun oikeasti kuuluu olla. Näitä ovat tilanteet, joissa vain tietää, osaamatta selittää miksi. Tietämys on kristallinkirkasta.

En esimerkiksi osaa järkeistää sitä, miksi olen joskus vain tiennyt saavani tietyn asunnon, työn tai asian. Tai sitä, miksi joidenkin ihmisten kanssa syntyy välitön yhteys ja toisten ei.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi täysin oman mieleni mukaan. Voi olla, että asuntoni menee ensin jollekulle toiselle ja minä saan sen vasta peruutuspaikalta. Tai että ihmissuhteeseeni tulee särö tai ajanjakso, jona emme ole syystä tai toisesta yhteydessä. Tiedän silti lopputuleman olevan hyvä.

Minulle on yhdentekevää, mitä sisäisestä tietämyksestä ajatellaan. Intuitiota saa pitää täytenä totena tai silkkana puppuna. Itselleni se toimii, ja voimavara on kaikkien halukkaiden saatavilla.

Omaa elämääni eivät pelot enää ohjaa. Kun ne joskus nousevat pintaan, tiedän mitä kuunnella – oikeaa sisäistä ääntäni, intuitiotani. Muuhun en enää luota.

Ja eipä niin tehnyt muuten Einsteinkaan.

Share
Ladataan...

Pages