New Yorkin taivas sen kun harmaantuu, ja sade pitää pintansa. Mutta senhän ei anneta tunnelmaa latistaa!

Pitkän viikonlopun alkajaisiksi päätimme lähteä tänään miekkosen kanssa Coney Islandilla käymään, sillä mikä tekisikään enemmän terää kuin vanha kunnon huvipuistokierros? Tässä kassia pakkailessani ja lenkkareita jalkaan sitoessani jätänkin teidät kahden vuoden takaisten Jardin de Tuileries'n iloittelukuvien pariin. Iso hurraa kierrätetyille asukuville!

Hattaraista perjantaita, naiset ja herrat!

Kuvat: Florent Ferrasse

Toisinaan pohdin, missä menisin, jos olisin nuorena hyssytellyt seikkailunhaluista mieltäni. Jos laukut olisi jätetty pakkaamatta ja hölmönrohkeat päätökset tekemättä.

Saattaisin olla onnellinen, kenties onneton. Ehkä valintoihini tyytyväinen, ehkä niitä katuva. Ainakin olisin kirjoittanut vähemmän. Kantapäätkin olisivat päässeet helpommalla. Muuta en sitten osaakaan arvailla.

Vaikka moni muuvi on tuntunut jälkikäteen vikatikiltä, yhtään päätöstäni en vaihtaisi pois. Niiden takiahan olen siellä missä pitää, juuri nyt. Kannatti siis ryssiä.

Tästä kiitokset menevät vilkkaalle mielikuvitukselle. Se on muistuttanut kerta toisensa jälkeen, että koettaa kannattaa.

Unelmoitu kun on puoliksi tehty.

Ponnistelu ei ole pakollista, mutta tekee elämisestä, no, hiton paljon mielekkäämpää. Haaveineen päivineen.

Omistetaan tämä ilta vielä toteutumattomille sellaisille. 

Toivoo Laura, joka tietää nyt, että luksusalalla on tylsää, uuden kielen voi oppia vielä parikymppisenäkin ja ihastuksen perässä kannattaa muuttaa (ihan oikeasti!)

Kaukana ovat ajat, kun jaksoin maalailla kynsiäni milloin minkäkin värisiksi.

Pinkeiksi, punaisiksi, vihreiksi ja sinisiksi.

Elämäni ainoaan kynsihuoltoon minut kärräsi kerran kämppis, joka oli huolestunut poikaongelmaisen kamunsa hyvinvoinnista. Sydänsurutta siellä ei olla sitten enää käytykään (taisinpa sitä paitsi ryssiä hienon ranskalaisen manikyyrini aika nopeasti.)

Mutta sitten!

Auringon paluun myötä muistin miten metkaa jälkeä syntyy pastelliväreillä, ja nyt olen vuorotellut nuden ja persikan välillä muutaman viikon. Ei ollenkaan paha, vaikka vannon lakattoman elämän puolesta taatusti pian taas. Heti kun olen päässyt sanomasta.

Sitä odotellessa kumminkin:
Jee, mulla on persikanväriset kevätkynnet!

Tähän ei varmaan kyllästy koskaan.

Kevät New Yorkissa on ihana! Eloon herännyt kaupunki, vehreät puistot, nenään kantautuva ruohon tuoksu ja lämpöiset illat eivät vertaistaan aivan vaivatta löydä. Näin täytyy todeta jopa monen Pariisin-vuoden jälkeen.

Kun lämpöasteita on ilmassa niin monta, että vain pikkutakkia ja tennareita tarvitaan, on vuodenaika parhaimmillaan. New Yorkin toukokuu onkin ehdoton suosikkikuukauteni.

Täällä jos missä kannattaa omistaa pyörä, jolla pinkoa kohti kaupungin ihmeitä: retkelle Queensiin Roosevelt Islandin kautta, piknikille Central Parkiin ja West Side Highwayn nurmikolle Hudson-joen laivoja ihailemaan. Enpä myöskään malta odottaa ulkoilmaleffoja, korttelibileitä ja pian takapihallamme kukkivaa nurmikkoa! Uskomatonta, että suurkaupungissa voi saada sellaisenkin.

Näissä tunnelmissa starttaa tiistain jos toisenkin.

Ihastuttavaa iltapäivää, tyypit! 

Se siitä Keski-Amerikan kuumeesta sitten!

Tein puolitahattoman löydön, söpön pikkulaukun, manhattanilaisesta second hand -kaupasta, jonne marssin toissapäivänä kaveriani odotellessa. Sopivaan saumaan sattuikin – kudottu pussukkalaukku noudattelee jotakuinkin samaa etnoteemaa, josta olen viime aikoina vouhottanut. Tästä tulee mukava piristysruiske muuten simppeleihin kesäasuihin. Jes!

Nyt vielä kun väistyisi vihdoin tuo sade ja aurinko palaisi sinne minne kuuluukin, eli taivaalle! Sisällä mököttäminen ei viikonloppuisin kovin metkaa ole. Kumpparit löytyy ja sadetakkikin on, mutta silti ärsyttää.

Mitä sitä tekikään lapsena tällaisina sadepäivinä – kävi videovuokraamossa? Kelpaisi kyllä pari kunnon VHS:ää tähän hätään.

Sateisia sunnuntaisuukkoja!

Kuten olen joskus todennut, teen monia asioita hetken mielijohteesta.

Kuten kenen tahansa päästään pyörällä olevan nuoren naisen, impulsioni eivät katso aikaa eikä paikkaa. Poloisesti kävi käsivarrelleni, kun keksin ottaa tatuoinnin eräänä aamuna. Tukkani lähti yhden iltapäivän kestäneen pohdinnan tuloksena. Opening Ceremonyyn en voi enää edes mennä (varotoimia, varotoimia.)

Ja entäs sitten, kun päätän vaihtaa huoneen järjestystä keskellä yötä? No sotkuhan siitä syntyy.

Nyt tavaravuoren keskeltä uuteen aamuun herättyäni – huone vinksin vonksin – pohdin: ehkä onkin olemassa painava syy sille, että joku näppärä naistenlehti on aikoinaan kevätsiivous-käsitteen kehitellyt?

Joskus on vain tekee hyvää pistää koko pakka uusiksi ilman turhia pohdintoja ja muttamuttia, meinaan. 

Kauan eläköön sotkuinen huone! Vähän vinksahtanut Lily ja tavaravuoret! Mitä olisi tämä elämä ilman muutosta ja uusia tuulia? Aika tunkkaista. 

Terkuin vallankumouksellinen lauantai-Laura, joka ei ole vielä jaksanut miettiä, mistä kaikki sängyllä evakossa makoilevat "tämä näyttää typerältä tuossa hyllyllä"-esineet löytävät uuden kodin. Vaatekaapista varmaan – ja sitten vain ovi äkkiä kiinni, ja ulos mehujäälle. Hihii!

Hejsan!

Lily on takaisin bisneksessä, ja sekös bloggaria riemastuttaa!

Muutaman päivän postaustauko on käännetty voitoksi ihan niin kuin elämässä kuuluukin. Olen muun muassa ehtinyt sairastua kuumeeseen, parantua, menettänyt puheääneni ja pyöritellyt silmiäni siitepölyisessä New Yorkissa. Pyöriskelleet ovat jaloissa sukatkin, sillä kerronpa vain: kevätkenkien mahdollisuudet ovat rajattomat!

Katsokaa nyt vaikka näitä sukkia?

Värikästä iltaa, yökyöpelit!

Toivottavasti jokainen on männäviikoilla kuullut bangladeshiläisen vaatetehtaan tapahtumista. Jos näin ei ole, valistakaa itseänne edes vaikka vain artikkelin verran.

Jo yli tuhat kuolonuhria vaatinut, romahtanut vaatetehdas saa – erittäin hyvästä syystä – kysymään: mikä on länsimäisen nykykuluttajan ostoskorin todellinen hinta?

No, paljon enemmän kuin se rahapusseissamme tuntuu.

Sanottakoon alkuun, että nykypäivänä ei ole kovinkaan realistista odottaa, että lempivaatekaupan etiketeissä pönöttäisi vanha kunnon "Made in Finland."  Todennäköisempänä eurooppalaisten vaatteiden valmistusmaana tätä nykyä toimivat Portugalin tai Eestin kaltaiset EU-maat. Ainakin, kun puhutaan pienistä tuotantomääristä ja tarkkuutta vaativasta työstä.

Suurelle tuotannolle on sitten oma maanosansa, useimmiten Aasia.

Bangladesh on kirinyt maailman suurimpien vaatetuottajien kärkikastiin jo hyvän aikaa. Toisin kuin pikavauhtia erikoistuva ja kallistuva kilpailijansa Kiina, maassa valmistetaan yksinkertaisia ja tuotantokustannuksiltaan hyvin halpoja tuotteita – t-paitoja, housuja ja sukkia. Vaatteita, joita me sitten ostamme muutamalla dollarilla ketjuliikkeestä ja jotka hyvin suurella todennäköisyydellä päätyvät roskakuoppaan ei kovinkaan monen käytön jälkeen.

Bangladeshin tapahtumia voi kauhistella sydän sykkyrällään vaikka maailman loppuun asti, mutta toimiakin voi. Kerronpa nyt miten.

Miten sinä voit vaikuttaa?

Osta harkitummin. Mitä vähemmät kulutat, sitä vähemmän isot ketjut tehtailtaan tilaavat. Niin yksinkertaista se on.

Onko tavaroiden ylituotanto on maailmantaloudellisesti välttämätöntä? Ei ole. Tällä hetkellä vain niin megalomaanista, että inhimillisiä työoloja on käytännössä mahdotonta valvoa. Massaketjut valmistuttavat tuotteensa tuhansissa eri tehtaissa eri puolella maailmaa, eli yksi ympäripyöreä pressitiedote ei paljon eettisyyden vaakakupissa paina.

Osta vähemmän. Olettaako joku vielä, että viiden dollarin t-paidan takaa voi löytyä mitään hyvää? Matala hinta riistää sekä ihmistä että luontoa.
Pohdi tosissasi, mikä on todella välttämätöntä ja mikä ei. On myös sinun vastuullasi, millaisen planeetan jätät lapsillesi. Ole aikuinen ihminen ja käytä maalaisjärkeä.

Bloggaatko? Jos epäilet vilunkipeliä, jätä puhumatta niistä, joiden touhuja katsot pahalla. Jos juttuaiheista on pulaa, kirjoita mieluummin yrityksistä, joiden uskot parhaimman tietosi mukaan toimivan eettisten pelisääntöjen mukaan. Myös sinä olet osa ratkaisua.

Vakavin viikonlopputerkuin Laura, jota oikeasti suututtaa, että aikuiset ihmiset painavat villaisella ihmisten ja eläinten oikeuksia omalla yltäkylläisellä kulutuskäyttäytymisellään. Jos tämänkaltaiset uutiset eivät tunnu sydämellä, kuvitelkaa oma lapsenne sortuvaan vaatetehtaaseen. Ihan vain muutaman dollarin tähden.

Kuva: CTV News

Arvatkaa mitä! Laura de Lille täyttää tällä viikolla 5 vuotta.

Kuka olisi arvannut? Näin retrospektissä voin kertoa, että:

Vuonna 2008: Olin pariisilaisessa vaateputiikissa töissä, ja tein tarjoilijan hommia. Kirjoitin ehkäpä yhtä huonoa suomen kieltä kuin tuolloin opettelemaani ranskaa! Aloitin koulun, ja kipaisin välitunneilla muotiviikoilla kuvaamassa. Lopetin tukan värjäämisen, ja ilmeisesti myös sen leikkuun (kuvista päätellen olisi tullut kyllä tarpeeseen!) Ostin toisen Pariisin-pyöräni.

Vuonna 2009: Olin myyntiharjoittelussa Pariisissa. Ranskan kieli alkoi luistaa. Tein töitä lastenhoitajana ja siivoojana opintojen ohessa. Unelma New Yorkista siinsi mielessä. 

Vuonna 2010: Jatkoin hanttihommia. Olin sisäänostoharjoittelussa newyorkilaisessa tavaratalossa (ei tullut kauppoja) ja kävin ensimmäisissä oikeissa näytöksissä. Näin Sonia Rykielin kauppareissulla. Lopetin blogin kahdeksi kuukaudeksi ajanpuutteen vuoksi.

Vuonna 2011: Aloitin blogin uudelleen siirryttyäni Lilyyn. Tein toiseksi viimeistä työharjoitteluani L'Eclaireurilla Pariisissa. Kirjoitin 180 sivuisen kandin ranskaksi. Lähdin Suomeen muutamaksi kuukaudeksi. Valmistuin, ja sain töitä New Yorkista.

Vuonna 2012: Muutin New Yorkiin. Asetuin kimppakämppään kuuden muuden ihmisen kanssa. Otin tatuoinnin hetken mielijohteesta. Aloitin reissaamisen ja tanskan opinnot. Ajelin puoli päätä siiliksi. 

Vuonna 2013: Juhlistan 5-vuotiasta blogia ja elämäni ensimmäistä neljännestä, enkä malta odottaa lisävuosia. Ekat rypyt ja iän tuoma viisaus, täältä tullaan! 

Eli hyvää syntymäpäivää vaan, vanhan kotikatuni Rue de Lillen mukaan nimetty bloginrääpäle! Cul sec!