Kuka olit kolme vuotta sitten?

Ladataan...
Laura de Lille

Tiedättehän, miten jotkut kirjoittavat kirjeitä tulevaisuuden itselleen?

Joskus vanha valokuva ajaa saman asian.

Ylempi kuva on otettu Kööpenhaminassa talvella 2012. Alempi otos on samasta paikasta kolme vuotta myöhemmin.

Pikakatsauksella valokuvat muistuttavat toisiaan: ilme on sama, kasvot samat. Vain suttuiset kiharat puuttuvat. Mutta onko kuvissa sama misu? No ei ole.

Muistan hyvin kuvan mimmin. Tosi asiassa tunnen tyypin läpikotaisin – onhan meillä pitkä yhteinen historia. Silti iloitsen, että olemme kasvaneet peruuttamattomasti erilleen.

Jos olisin kirjoittanut vuoden 2012 ajatukseni kirjeeksi, olisi siinä lukenut jotain tällaista: luota itseesi, ole rohkeampi. Älä murehdi niin paljon. Kaikki järjestyy kyllä.

Tulevaisuuden Laura olisi nyökyttänyt.

Yksi itselleni vaikeimmin samaistuttava ihmistyyppi on sokea hiihtäjä. Niin kutsun ihmisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista omaa elämäänsä – ajatuskaavojaan, elintapojaan tai ihmissuhdemörköjään. Kuvan Lauraa kiittäisin siitä, että hän toimi toisin.

Paljon on tapahtunut kahden kuvan välillä: kivuliaita kokemuksia, mokia ja ihmissuhdesolmuja. Lauraa kehuisin siitä, että niitä ei koskaan lakaistu maton alle.

Risuja Lauralle antaisin stressaamisesta. Se on ja oli täysin turhaa.

Millaisia terkkuja lähettäisin vuoden 2018 itselleni?

Pyytäisin nauramaan enemmän, kokeilemaan uusia asioita ja haastamaan itseni kunnolla tasaisin väliajoin – lopputulemasta huolimatta. Itsensä nolaaminen kasvattaa. Kun tarpeeksi ryssii, pikkumokat eivät tunnu enää missään. 

Kuka sinä olit kolme vuotta sitten?

Kerro se täällä tai omassa blogissasi.

Share
Ladataan...

Kommentit

applepie (Ei varmistettu)

Osuvaa, kaunista, vahvaa.

Ennen kaikkea nyt mietin, kuka haluan olla vuonna 2018. Ehkäkin juuri osuva, kaunis, vahva.

Sydämiä tammikuusi loppuun!

Laura Pollari
Laura de Lille

Sulle monta samanlaista <3

Karuselli

Hei Laura, tämä oli pysäyttävä kirjoitus, sillä tajusin jotain: Ensimmäistä kertaa elämässäni olen nyt niin vakiintuneessa tilanteessa ja elämä kulkee niin tasaista uomaa, että kolme vuotta sitten oikeastaan mikään ei ollut toisin kuin nyt. Sama perhe, sama työ, sama koti, samat kuviot. Sama mielen maisema. 

Olen oikeastaan aika onnellinen siitä, että asiat ovat näin. Aikaisemmasta elämästäni ei vastaavaa tilannetta löydy, vaikka noita kolmevuotiskausia kelailisi pitkänkin matkaa taaksepäin. 

Jos jotain saisin toivoa, niin toivoisin, ettei mikään mullistuisi myöskään seuraavien kolmen vuoden aikana. Että saisin olla tässä, missä nyt. Nämä ihmiset, työt ja muut elämän tärkeät asiat seuranani. Siinä olisi onnea kyllin.

Laura Pollari
Laura de Lille

Kiitos itsellesi hyvästä kommentista!

Meillä on monesti tarve muuttaa asioita - elämäntilanteita, ympärillä olevia ihmisiä ja tietenkin itsejämme. Itsensä kehittäminen ja kasvattaminen ihmisenä on mielestäni tarpeellista ja kuuluu kuvaan, mutta ei vaihtaminen vaihtamisen vuoksi ei toimi. 

Uskon, että täydellinen päällä olevaan hetkeen 'pysähtyminen' vaatii oikeasti henkisesti kypsän ihmisen.

Ihana kuulla, että sinä olet päässyt siihen tyytyväisyyden tilaan, jota niin moni tavoittelee. :-)

 

 

Karuselli

Kiitos Laura. Tämänhetkisen tilanteen tajuaminen oli minulle pieni yllätys itsellenikin. Samoin se, että hartain toiveeni näyttäisi olevan, ettei mikään kovin iso asia muuttuisi.

Tällä hetkellä on näin. Mutta elämä on arvaamatonta. Taidan elää ikää ja elämänvaihetta, jolloin suuret mullistukset tapaavat tulla yhtäkkiä ja yllättäen. Siksi en hirveästi toivo niitä.

Itsenäni haluaisin kyllä kasvaa ja kehittyä. Aivan erityisesti vanhempana. Se vaan taitaa olla niin hidasta ja hiljaista kasvua, että kolmessa vuodessa näkyy vain pieniä muutoksia.

Olipa hyvä kirjoitus! Viimeisen kolmen vuoden aikana olen muuttanut täysin aiemmin tuntemattomalle paikkakunnalle työn perässä (ja raahannut avomiehen matkassani), ja ollut monesta eri syystä hyvin väsynyt ja stressaantunut. Uusia haasteita on tullut eteen joka suunnalta. Olen saanut valtavasti itseluottamusta ja lähes uupumisen kynnyksellä opetellut viimein sanomaan ei. Kolme vuotta sitten olisin itse mennyt läpi harmaan kiven ilman kenenkään apua. Nykyään kysyn ennemmin kuin koetan selvittää asioita itse tai pyydän apua, jos tiedän, että sitä tarvitsen. 

Hyvin todennäköiseltä näyttää, että jälleen tänä vuonna on edessä jälleen niin paikkakunnan kuin työpaikan vaihto ja odotan tulevaa todella paljon. Tällä kertaa olen huomattavasti armollisempi itseäni kohtaan muutosten kohdatessa enkä odota itseltäni täydellisyyttä. Ennen en osannut ottaa hyvää palautetta vastaan oman itsekriittisyyden takia, nyt voin seistä suorassa ja sanoa kehuille kiitos ilman, että alan vähättelemään omaa työpanostani.

Voin sanoa, että olen täysin eri ihminen kuin kolme vuotta sitten ja hemmetin ylpeä siitä, että en missään vaiheessa ole luovuttanut vaan osannut itse pistää kampoihin ja saada asioihin muutosta. 

Allekirjoitan täysin tuon, "kun tarpeeksi ryssii niin pikkumokat ei tunnu missään"s ;)

 

Kristaliina
Puutalobaby

Tätä lukiessani ensimmäinen ajatukseni oli, että "no eihän kolmessa vuodessa nyt mitään tapahdu". Sitten mietin omaa elämääni. No todellakin tapahtuu, huh huh.

Vastasin kysymykseen ihan omana bloggauksena, täällä: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kuka-olin-kolme-vuotta-sitten

Laura Pollari
Laura de Lille

Ihanaa, kiitos osallistumisesta Kristaliina!

Sucette
ce petit cœur

Kolme vuotta sitten olin lähinnä onnellinen! Oli hyvä porukka ympärillä, tekemistä, yhteisiä rientoja. En oikeastaan keksi valittamista kuin vasta sen vuoden kesästä, jolloin alkoi ikävien tapahtumien sarja. Tuntuu, että vasta viime kesänä alkoi mennä paremmin, ja ehkäpä nyt uutena vuonna voisin olla yhtä onnellinen ja positiivinen kuin kolme vuotta sitten. Sitä toivon olevani myös 2018!

Hmm, tästähän olis oikeastaan tosi kivaa kirjoittaa blogiin, pääsisi katselemaan vanhoja kuviakin! 

Laura Pollari
Laura de Lille

Oothan kuullut, että alamäestä saa parhaimmat vauhdit? Ei kun kiihdyttelemään vaan :)

(Ja osallistu ihmeessä, haluan lukea!)

Sucette
ce petit cœur

Tottahan tuo! Nyt kerkesin vihdoin osallistua. :)

sasu
pitkät iloiset päivät

Tämä pysäytti ja sai minutkin muistelemaan. Hieno teksti. :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Jes! Kiitti osallistumisesta :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ystävällishenkisenä palautteena tämä blogi oli paljon mielenkiintoisempi kolme vuotta sitten :) olen lukenut blogiasi pitkään, jotenkin tuntuu, että olet elementissäsi kun olet ulkomailla! Salaa toivon että tiesi veisi vielä muille maille ja sama vanha draivi ja moodi palaisi tänne blogiin!

Laura Pollari
Laura de Lille

Nyt pitää kirjoittajan olla eri mieltä! Nytkös musta vasta draivia löytyykin :)

Ulkomaille lähdetään taas sitten kirjoittelemaan, kun sen aika on. Ja se ei ole nyt.

SaraPPP (Ei varmistettu)

Voi, toi eka kuva Köpiksestä on niin ihana! Toki toinenkin, mut ekasta tulee mullekin hyvät muistot. :)

Mä olen muuttunut kolmessa vuodessa älyttömästi. Ei taideta olla tavattu kertaakaan ton Köpiksen reissun jälkeen? Mähän olin silloin 18-vuotias, vielä ihan hukassa itseni ja elämäni kanssa, ja säkin varmaan muistat tolta reissulta, miten ihastuin siihen jenkkikundiin - sitä se oli aina, päämäärätöntä haahuilua. Nyt, 21-vuotiaana, ikäkin on toki tuonut ihan erilaista kypsyyttä (vaikka onhan 21 vielä silti aika vähän :D) ja paljon on muuttunut. Vakituinen, ihana parisuhde, ja on tullut reissattua ympäri Afrikkaa ja Aasiaa (nytkin oon Kambodzassa, puolenvuoden reppureissu tässä vasta alkutekijöissään!). Sydän jäi Itä-Afrikkaan - tosin tuon avomieheni löysin Kalliosta ;) Sä et varmaan edes tunnistaisi mua (muuta kun ulkoisesti tietty) enää, kun miettii miten elämänarvot ja ihan tuo ulkoinenkin tyyli on muuttunut. Nykyään mua useimmiten kutsutaan sanalla hippi, hah :D

Laura Pollari
Laura de Lille

Sara! :)

No ei olla nähty ei (vaikka oonkin vaklannut Facebookista sun reissukuvia pitkin talvea!)

Mitä kuuluu? Mennään lasilliselle, kun oot takaisin Suomessa?

SaraPPP (Ei varmistettu)

Joo, mennään ehdottomasti! Näillä näkymin tuun tosin takas Helsinkiin vasta touko-/kesäkuussa, mut käydään sit jossain terassilla :)

Skutti (Ei varmistettu)

Kolme vuotta sitten olin onneton ja elämäni särkyi. Isäni kuoli äkillisesti tasan kolme vuotta sitten. Olin isän tyttö, silmäterä. Edelleen kasailen niitä sirpaleita kokoon, sieltä täältä puuttuu palanen ja säröt näkyy. Kyllä se tästä :)

Ihan lyhyesti

Tekipäs oikeastaan hyvää vilkaista peruutuspeiliin, kiitos innoituksesta Laura! Vaikka helppoa se ei ollut. Kirjoitin kolmen vuoden takaisesta toisesta elämästäni täällä.

Ja tuo mitä sanoit ylempänä että alamäestä saa parhaat vauhdit - se on ihan totta! Sama ajatus on tässä nuoli-sitaatissa, jonka itse koin vastoinkäymisissä joskus tosi lohdulliseksi. 

Ilana

Jäin miettimään tätä, ja kirjoitinkin vähän. Vuodet tuntuivat yllättävän tyhjiltä, näin jälkikäteen katsottuna jotenkin surullisiltakin, vaikka pääasiassa olen kuitenkin ollut onnellinen.

Tessa (Ei varmistettu) http://fitterforlife.wordpress.com

Tosi ajatteluttava teksti, taas. Varmasti juuri siksi, että itselle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut aivan mahdottoman paljon, tai siis olen pannut tapahtumaan ihan mahdottoman paljon. Tuota, millaisia terveisiä itselleni lähettäisin kolmen vuoden päähän pitää kyllä vielä vähän miettiä.

Martta123 (Ei varmistettu)

Voi Laura!

Olet kyllä niin ihana ja tapasi kirjoittaa ja käsitellä elämää on niin oivaltavan kepeää, mutta silti niin syvällistä! Olen sinua joitain vuosia vanhempi ja viimeisen vuoden tai oikeastaan varmaan tuon edeltävät kolme vuotta ollut aivan hukassa itseni kanssa ja kaiken. Työelämä on vienyt mennessään, opinnot pitäisi viimeistellä kun kerkeäisi, ala millä työskentelen on aivan väärä, kyseenalaistan joka päivä kuka olen ja millainen haluaisin olla, olen onneton, vaikka ulkoiset puitteet on hyvät. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Elämässä ei tunnu olevan sitä jotain, kun vain tietäisin mitä siltä haluan, miksi olen tyytymätön, miksi mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskalla repäistä ja tempaista itseäni irti oravanpyörästä ja tehdä jotain, kun en itsekään tiedä mikä se jotain olisi. Välillä koen olevani vain taivaanrannanmaalari ja haaveilija, joka ei koskaan tule tietämään mitä elämältään haluaa ja ajelehtii vain päivästä toiseen. Kai sekin on elämää? Joten 2018 toivon, että olisin löytänyt sen elämäni "jotain" asian, ottanut riskejä, ryssinyt kunnolla ja nauttinut elämästä.

Haluan kiittää sinua ihanasta blogistasi. Palaan aina lukemaan uusimmat tekstisi ja ne herättävät paljon ajatuksia ja jään ajattelemaan usein lukemani jälkeen elämääni ja sinun rohkeutta. Ehkä minäkin jonain päivänä...

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei Martta,

Ensinnäkin, mulla nousi ihan kyyneleet silmiin tästä kommentista. Kiitos!

Toisekseen, et ole maapallon ainoa (vaikka siltä saattaa joskus tuntua) jolla on tuollaisia tuntemuksia. Meillä kaikilla on, mukaan lukien itselläni.

Mikä mulla on henkilökohtaisesti toiminut heikoilla hetkillä on se, että kirjoitan selkeästi ja detaljitasolla ylös paperille / tietokoneelle, mitä elämältäni realistisesti haluan. Kuulostaa urpolta, mutta toimii!

Siis tosi tylsän tavallisia asioita kuten: missä ja miten haluan asua (kerrostalo vaiko omakotitalo) millaista työtä tehdä (toimistotyötä tai freelancer-juttuja) haluanko koiran vai kissan (vai kenties minipossun, hih) ja niin edespäin.

Ja sitten se merkittävin kela: kaikkea ei tarvitse ratkaista heti! Ole itsellesi armollinen.

Epätyydyttävästä työstä pääsee pois, alaa voi vaihtaa vaikka neljä kertaa elämänsä aikana ja virheet ovat ok. Perfektionisti-ikuisuusajattelijaluonteena olen oppinut tämän itsekin vasta aivan äskettäin.

En epäile sekuntiakaan, että asiat eivät menisi parempaan suuntaan, koska ne aina menevät. Ja muista: meitä kaikkia pelottaa. Et ole yksin.

Iso halaus sinne!

Kommentoi

Ladataan...