Kuka olit kolme vuotta sitten?

Tiedättehän, miten jotkut kirjoittavat kirjeitä tulevaisuuden itselleen?

Joskus vanha valokuva ajaa saman asian.

cph1215_1.jpg

cph1215_2.jpg

Ylempi kuva on otettu Kööpenhaminassa talvella 2012. Alempi otos on samasta paikasta kolme vuotta myöhemmin.

Pikakatsauksella valokuvat muistuttavat toisiaan: ilme on sama, kasvot samat. Vain suttuiset kiharat puuttuvat. Mutta onko kuvissa sama misu? No ei ole.

Muistan hyvin kuvan mimmin. Tosi asiassa tunnen tyypin läpikotaisin  onhan meillä pitkä yhteinen historia. Silti iloitsen, että olemme kasvaneet peruuttamattomasti erilleen.

Jos olisin kirjoittanut vuoden 2012 ajatukseni kirjeeksi, olisi siinä lukenut jotain tällaista: luota itseesi, ole rohkeampi. Älä murehdi niin paljon. Kaikki järjestyy kyllä.

Tulevaisuuden Laura olisi nyökyttänyt.

Yksi itselleni vaikeimmin samaistuttava ihmistyyppi on sokea hiihtäjä. Niin kutsun ihmisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista omaa elämäänsä  ajatuskaavojaan, elintapojaan tai ihmissuhdemörköjään. Kuvan Lauraa kiittäisin siitä, että hän toimi toisin.

Paljon on tapahtunut kahden kuvan välillä: kivuliaita kokemuksia, mokia ja ihmissuhdesolmuja. Lauraa kehuisin siitä, että niitä ei koskaan lakaistu maton alle.

Risuja Lauralle antaisin stressaamisesta. Se on ja oli täysin turhaa.

Millaisia terkkuja lähettäisin vuoden 2018 itselleni?

Pyytäisin nauramaan enemmän, kokeilemaan uusia asioita ja haastamaan itseni kunnolla tasaisin väliajoin  lopputulemasta huolimatta. Itsensä nolaaminen kasvattaa. Kun tarpeeksi ryssii, pikkumokat eivät tunnu enää missään. 

Kuka sinä olit kolme vuotta sitten?

Kerro se täällä tai omassa blogissasi.

Kommentit (24)
  1. Voi Laura!

    Olet kyllä niin ihana ja tapasi kirjoittaa ja käsitellä elämää on niin oivaltavan kepeää, mutta silti niin syvällistä! Olen sinua joitain vuosia vanhempi ja viimeisen vuoden tai oikeastaan varmaan tuon edeltävät kolme vuotta ollut aivan hukassa itseni kanssa ja kaiken. Työelämä on vienyt mennessään, opinnot pitäisi viimeistellä kun kerkeäisi, ala millä työskentelen on aivan väärä, kyseenalaistan joka päivä kuka olen ja millainen haluaisin olla, olen onneton, vaikka ulkoiset puitteet on hyvät. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Elämässä ei tunnu olevan sitä jotain, kun vain tietäisin mitä siltä haluan, miksi olen tyytymätön, miksi mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskalla repäistä ja tempaista itseäni irti oravanpyörästä ja tehdä jotain, kun en itsekään tiedä mikä se jotain olisi. Välillä koen olevani vain taivaanrannanmaalari ja haaveilija, joka ei koskaan tule tietämään mitä elämältään haluaa ja ajelehtii vain päivästä toiseen. Kai sekin on elämää? Joten 2018 toivon, että olisin löytänyt sen elämäni ”jotain” asian, ottanut riskejä, ryssinyt kunnolla ja nauttinut elämästä.

    Haluan kiittää sinua ihanasta blogistasi. Palaan aina lukemaan uusimmat tekstisi ja ne herättävät paljon ajatuksia ja jään ajattelemaan usein lukemani jälkeen elämääni ja sinun rohkeutta. Ehkä minäkin jonain päivänä…

    1. Hei Martta,

      Ensinnäkin, mulla nousi ihan kyyneleet silmiin tästä kommentista. Kiitos!

      Toisekseen, et ole maapallon ainoa (vaikka siltä saattaa joskus tuntua) jolla on tuollaisia tuntemuksia. Meillä kaikilla on, mukaan lukien itselläni.

      Mikä mulla on henkilökohtaisesti toiminut heikoilla hetkillä on se, että kirjoitan selkeästi ja detaljitasolla ylös paperille / tietokoneelle, mitä elämältäni realistisesti haluan. Kuulostaa urpolta, mutta toimii!

      Siis tosi tylsän tavallisia asioita kuten: missä ja miten haluan asua (kerrostalo vaiko omakotitalo) millaista työtä tehdä (toimistotyötä tai freelancer-juttuja) haluanko koiran vai kissan (vai kenties minipossun, hih) ja niin edespäin.

      Ja sitten se merkittävin kela: kaikkea ei tarvitse ratkaista heti! Ole itsellesi armollinen.

      Epätyydyttävästä työstä pääsee pois, alaa voi vaihtaa vaikka neljä kertaa elämänsä aikana ja virheet ovat ok. Perfektionisti-ikuisuusajattelijaluonteena olen oppinut tämän itsekin vasta aivan äskettäin.

      En epäile sekuntiakaan, että asiat eivät menisi parempaan suuntaan, koska ne aina menevät. Ja muista: meitä kaikkia pelottaa. Et ole yksin.

      Iso halaus sinne!

  2. Tosi ajatteluttava teksti, taas. Varmasti juuri siksi, että itselle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut aivan mahdottoman paljon, tai siis olen pannut tapahtumaan ihan mahdottoman paljon. Tuota, millaisia terveisiä itselleni lähettäisin kolmen vuoden päähän pitää kyllä vielä vähän miettiä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *