Ladataan...
Lilou's Crush

Avoin rasismi puistattaa, mutta se myös herättää. Viimeiset päivät facebookissa ja keskustelupalstoilla ovat olleet, mitä sitä kieltämään, ahdistavia niin monella tapaa. Olen lukenut hämmentyneenä keskusteluja, joiden absurdius on saavuttanut sellaisen tason, jonka olemassaolo oli tätä ennen vieras. Olen pysähtynyt rantaan huuhtoutuneen pakolaistaaperon kuvan ääreen ja itkenyt. Olen seurannut sanattomana, kuinka entisen kotiseutuni kunnanvaltuuston kokousta turvasi poliisi, koska tilanne oli niin pahoin tulehtunut.

Ymmärrän uuden ja vieraan pelon, ymmärrän huolen talouden tilasta. En ymmärrä enkä hyväksy leviteltyjä kuulopuheita, pahansuopuutta ja epäinhimillisyyttä. En minä pieni ihminen osaa tarjota ratkaisua, tuskinpa sitä toki kukaan minulta odottikaan. Luotan, että avoimella keskustelulla ja parhaiden asiantuntijoiden avulla kenties monen huonolta tuntuvan esityksen joukosta riitävän hyvä ratkaisu löydetään, jolla tämänhetkinen hätä saadaan hallintaan, ennenkuin apu ennättää paikan päälle. Jokin kultainen keskitie, jos sellaista voi olla. Kultaiselta se ainakin jalkojen alla tuntuu, jos varpaat ovat vielä merivedestä märät.

Olen osallistunut keskusteluihin, koettanut olla provosoitumatta ja provosoimatta.  Ehkä olen tylsä, mutta en usko siitä seuraavan  tässä tapauksessa ja tässä nimenomaisessa kanavassa mitään hyvää tai rakentavaa. Vielä viimeiseksi, ennenkuin jätän keskustelun somekanavissa sikseen, puin ajatuksiani omalla facebook-seinälläni sanoiksi.

Kaiken silmien ohi virranneen jälkeen ymmärsin jotain. Ei maahanmuuttokriittinen henkilö tai rasisti käännä kelkkaansa, vaikka jakaisin tuhat kuvaa hukkuneista pakolaislapsista, lakitekstejä, diagrammeja, vetoomuksia tai järjestöjen yhteenvetoja. Miksi kääntäisikään, minun vuokseni? Enhän minäkään muuta kantaani jokaisen ihmisen oikeudesta ihmisarvoiseen elämään, vaikka silmieni eteen tuotaisiin taiten kirjoitettu kritiikki maahanmuuttoon ja laskelmia sen kustannuksista. Anturini menevät täysin vastahankaan, jos rasismi puetaan vitsin tai mukanokkelan meemin muotoon. Vastaväitteet lisäävät vastaväitteitä. Keskustelu kiertää ympyrää. Turhanpäiväistä, turhauttavaa.

Tiedän hyvin olevani poikkeuksellisen onnekas synnyttyäni tänne. Syntymälottovoitosta huolimatta lama ja sairaudet kohtelivat perhettäni kovin käsin. Opin paljon ihmisistä, ihmisyydestä. Miten mainen mammona arvottaa ihmistä, miltä puute tuntuu, miten tiukasti olettamukset istuvat. Koettu on saanut arvostamaan syvästi Suomen sosiaaliturvaa. Ja empatiaa ja lähimmäisenrakkautta. Tällä taustalla voisin ajatella myös aivan toisin. Itsekkäämmin, yksilökeskeisemmin, vain omieni puolia pitäen ja omasta hyvästäni välittäen. Ehkä. En tiedä.

Mutta kaikki ne pienet teot, mitä silmieni edessä ollessani lapsi tehtiin, oli sitten kyseessä eväsomenan antaminen nälkäiselle penkiltä heränneelle, autolastilliset tavaraa Itäeurooppaan, yksinäisten jututtaminen, omastaan jakaminen, hyväntekeväisyys tai apu kylänmiehille, tai vaikka vain ohimennen kuultu sivuseikka, että äidin suurin idoli oli Veikko Hursti, se kaikki on vaikuttanut minuun. Kaikki ne sanat, miten muista ihmisistä puhuttiin, miten meikäläisiä ja muita kohdeltiin, muovasivat minua aivan huomaamatta kasvamaan tiettyyn suuntaan, ajattelemaan tietyllä tavalla. Sydän oli viisas, se kyllä kuuli ja otti oppia, vaikka ajatukset oli aivan muualla, kivissä, koppakuoriaisissa ja kannon juuressa, kuten pienillä tytöillä saattaa joskus olla

En minä sitä sano, että kaikkia tarvitsisi halata, eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Ei ole hyvä hymistellä tai hyssytellä ristiriitoja piiloon maton alle. "Ei kaikista tarvii tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen". Se on erihyvä ohje se. Kiitos äiti. Ja "Auttaa pitää, aina kun voi". Siinä toinen aika hyvä.

Apu on jännä juttu. Niinkuin rakkaus. Mitä enemmän sitä antaa, sitä enemmän siitä saa ja sitä haluaa tarjota. Jep, diipadaapa-liibalaaba, en ole kauhean romanttinen tyyppi, mutta näin se vain on. Tiedän, koska olen nähnyt sen tapahtuvan omin silmin ja kokenut sen itse. Saanut apua ja auttanut. En laskenut kumpaakaan, ei aavistustakaan, olenko plussalla vai miinuksella elämän mittakaavassa.

Avun säännöt ovat helpot. Autetaan ketä pystytään. Saa valikoida, jos on pakko, mutta ei polkea muita. Mummut, papat, pakolaiset, yksinäiset, lapsukaiset, sairaat ja vähävaraiset. Ihan varmasti löytyy joku jokaiselle, jos ei löydy, silloin ei ole etsitty tarpeeksi. Ei se hyvän tekeminen ole hankalaa.

----

Ymmärsin myös toisen asian. Omassa elämässäni yksi tärkeimmistä tehtävistäni on olla esimerkkinä heille, ketkä tulevat jälkeemme ja muuttavat maailmaa. Heidän sydämensä puhuu heille myöhemmin.

Millaisia sanoja se kertoo, se on minun käsissäni.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lilou's Crush

En osaa sanoa mistä johtuu mutta tänään kuulin kahdesti, että näytin nuoremmalta kuin tavallista. Toinen näistä kommenteista tuli kotisohvalta valtavan röhönaurun kera, kun esikoiseni huusi minut nähtyään illalla, että "äiti näyttää ihan teiniltä ha-ha-ha-haa". Jahas, jahas. 

 Toinen kommenteista puolestaan kuului entiseltä työkaveriltani, joka oli erehtynyt visiteeraamissamme BikBokin tupareissa etäämmältä luulemaan minua "joksikin nuoreksi bloggaajaksi". Hahaa, ei, same old, same old. Ylläkään ei ollut mitään erityisen teinimäistä.

Tai apua, sitten olen huomaamattani yksi niistä surullisista naishahmoista, jotka TV:n brittirealityissä lainaavat tyttärensä bilevaatteita ja saavat jälkikasvun ja katselijat häpeämään silmät päästää.... Kääk!

No, hauska sattuma yhtä kaikki, ilmeisesti unta on saatu edes likimain rittävä määrä viime aikoina.

Yllä teinarilla tänään: Farkut Madewell, (vielä ihanan valkoiset) lenkkarit Nike, kesätrenssi/takkimekko H&M Trend (vuosien ja vuosien takaa, edelleen yksi lempivaatteista), toppi Isabel Marant pour H&M, kassi Prada

 

PS. jos en olisi luvannut jo lopettaa, jatkaisin sairaskertoilua edelleen. Mutta koska lupasin, en kerro, että niisto ja yskänpaukutus jatkuu edelleen, vaan olen aiheesta  ihan hipihiljaa ja lopen kyllästyneenä

PPS. Kuvista kiitos kuuluu ystäväiselleni Monalle, jonka kanssa tänään käytiin Illalla BikBok Forumin avajaisissa ja tutustumassa "pyllynkohotusfarkkuihin" eli uuteen shape up-mallistoon. Meikäläisen kannikat eivät vielä kohonneet kohti taivaita, sillä en ennättänyt sovittelemaan

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lilou's Crush

Ooh ja aah, huokailin kun Divaanin viimeiseksi jäävän numeron pikkujutun perusteella eksyin Superfrontin sivuille. Superfront on ruotsalainen yritys, joka tekee etupaneleita, päällisiä, vetimiä ja jalkoja Ikean yleisimpien mallistojen kuten Bestån, Methodin ja Faktumin runkoihin. Lokakuussa tarjonta laajenee myös kylppärikalusteisiin, voi veljet miten onkaan piristävän poikkeavia nämä yleiseen tarjontaan verraten.

Kylppäreiden lisäksi itseäni viehättivät erityisesti erilaiset vetimet -meillähän ei kotona ole missään kaapinovessa vetimiä, emme kumpikaan miehen kanssa niistä oikein piittaa, kivaa kun kaapisto sulautuu seinään.

 

Niissä harvassa kaapissa, missä vedin tulisi tarpeeseen, on sitten asennettuna pomppusaranat. Mutta tuoltapa löytyisi vaikka mitä kivaa, marmoria, nahkaa, messinkiä, rakastamiani lankavetimiä kuparisena... oi oi. Kannattaa kurkkia!

 

PS. Meillä olisi juuri jäänyt konmaroinnin myötä yli 3 kpl Pax erittäin hyväkuntoisia (esim. ei koskaan porattu vetimiä kiinni) Fardal korkeakiiltoisia 50x229 kaapinovia, jotka sopuhintaan kaipaisivat uutta kotia ja iso iso määrä ritiläkoreja 60cm syviin kaappeihin. Laitappa meili, jos tarve ja tarjonta sattuu kohtaamaan :) Ovien norm. hinta 83€/kpl ja korit norm. 9€/kpl.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lilou's Crush

Tykkääköhän yksikään vauvasta taaperoksi muuttuva pikkutyyppi jalkineista? Oman empiirisen tutkimukseni kahden tutkittavan yksilön otokseni vastaisi tähän suoralta kädeltä "ei". Tiedä häntä. Yhä enemmän pystyasennossa viihtyvä tyyppi kuitenkin tarvitsee kengät jalkoihinsa. Kotipihalla kesällä vielä sopi tassutella paljain varpain, mutta muualla pienet lallut pitää saada suojattua. Ja ne viileämmät ilmatkin koittaa kai pikkuhiljaa...

Mutta kun ei. Sandaalit -ei jatkoon. Lenkkarit -mitä sä oikein kuvittelet. Kangastossut -not in a million years. Crocsit -no ehkä hetken voisin näitä pitää... mutta vie pois.  Epätoivoinen äiti-ihminen siis kulkee katse maassa ja koettaa löytää pois potkitut ja viskotut kengät kuin Hannu ja Kerttu leivänmurunsa.

Kunnes. Ihme on ehkä tapahtunut, en nuolaise ennenkuin olen varma, mutta nämä tossut hän itse osoittaa haluavansa jalkaan. Extempore ostamillani Collégienin (sisä)tossuilla mennään kaikenpäälle niin kovaa, että ei meinaa äidin käsivarret ja koukkuselkä pysyä menossa mukana.

Voi tätä helpotuksen määrää. Saisikos näitä virallisesti ulkoversioina ja talvikenkinä, kiitos... Myös isompi tytöistä haluaisi koulutossuiksi tällaiset, ja jos pysyvät minin kengät pesukoneessa hyvänä, voisinpa vaikka harkitakin, tosin sellaisia ballerinamallisia eli ilman vartta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lilou's Crush

 

TOP 5 hajut, tuoksut, döfikset, joiden maailmanluokan tärkeys ei ehkä ole vielä valjennut... 

1. Suihkugeeli.

Kunnolla puhtaaksi ei voi tulla ilman mandariinin tai eukalyptuksen tuoksuista vaahtoa.

2. Kahvi

Aamuherätykseen näillä unilla ei riitä pelkkä kofeiinityrskäys, vaaditaan myös tuhti tuoksu.

3. Vauvan kakka

Jokainen, joka on kohdannut hetken salaa menossa mukana matkanneen laastin levinneisyyden lapsen ihoalueille, ymmärtänee asian kriittisyyden.

4. Deodorantti

Tässä vellonnassa on vaikea muistaa, tuliko sitä aamupesujen jälkeen laitettua vai ei. Vaikka siis minähän en toki hikoile, ja jos satun hikoilemaan, missään nimessä en haise pahalle

5. Puhdas pyykki

Sen lisäksi, että puhdas pyykki on yksi ihanimmista tuoksuista ikinä, vanhemman lapsukaisen vaatteiden valintaan liittyvän-juupas-eipäs-joopasrumban jäljiltä hajuaisti palvelee pesemästä turhaan taas yhtä koneellista, jos jotenkin kummasti eivät ole vaatteet päätyneet takaisin lipastoonsa

---

On sitten viheliäisiä nämä poskiontelovaivat, itseltäni vievät pitkäksi aikaa haju- ja makuaistin. Risoo huolella, ja sen lisäksi jännittää, koska olen kuullut, että kaltaiseni ovat taipuvaisempia kuin muut siihen, että yksi kaunis kerta nämä aistit eivät flunssan jälkeen palaakaan entiselleen... Koska olen normaalitilassa varustettu erittäin herkillä kyseisillä aisteilla, on tämä kontrasti tolkuttoman suuri.

Myös siksi on muuten inhottava tämä riesa, koska sairastelu ei yleensä vie ruokahaluani minnekään, mutta en varsinaisesti saa kiksejä vain ruoan koostumuksesta. Voisi kuvitella, että olisi ihan sama, mitä sitä silloin suuhunsa lapikoi, kun mitään ei maista mutta jostain syystä näin ei tosiaankaan ole. Kaikki epäterveellinen on mauttomanakin kivempaa syötävää, kyä ne vekkulit osaa.

Pientä valoa on tunnelinpäässä/käryä nenänpäässä sentään... vaikka kohta numero 5 tuli (taas) karvaasti missatuksi aamulla, iltasella kylppäriä siivotessa sentään nenään pisti pesuaineen tiukka hatsi, ja ihan kuin illan tomaattikeitonkin mausta olisin tavoittanut aavistuksen. Jotta kai se on kuulkaa parempaa kohti!

Toivottavasti päätän puuduttavan sairaskertomukseni tähän postaukseen.

Share
Ladataan...

Pages