Perhepedin loppu

Nyt riittää. Mun on saatava nukkua ilman potkuja kylkeen, nännien nipistelyä, tukan repimistä, naaman kynsimistä ja patjalta pois työntämistä. Jep, yhdessä nukkuminen on kyllä kivaa, mutta viime aikoina vauvasta on tullu jopa nukkuessaan hyvin eläväinen kaveri. Raajat huiskii ja etenki se nipistely… Woot?! Ok, ehkä uhoon nyt vaan ja haen Stephenin takasin perhepetiin kymmenen minsan jälkeen, mutta mun on nyt pakko kokeilla. Miljoonat vauvat nukkuu ihan syntymästään lähtien yksin omassa sängyssä (niin minäkin!) ja suurimmasta osasta kasvaa silti ihan kelpoja yhteiskunnan jäseniä, niin uskallan ehkä yrittää. Tai sitten en.

Kuuppa tässä vähän kärsii ku vaikka Stephen on nyt alkanu nukkumaan vähän paremmin, niin sekään ei mua hirveesti lohduta ku tää yöllinen pahoinpitely loppuu aina vaan hetkeks sillo tällö ku vauva nukkuu oikeen syvää unta. Ja ne 4 x 15min yöunet ei jotenki hirveesti virkistä. En kehtaa laittaa raukalle yöks mitään lapasiakaan, joilla nipistely ja repiminen ehkä loppuis, mutta onhan se vähän rajua pistää toinen nukkumaan kintaat kädessä… Oivoi. Vai onks se silti rajumpaa laittaa raukka nukkumaan ihan yksikseen yksin omaan sänkyyn?

Joku ratkasu tähän tilanteeseen on oltava! Meillä on Stephenin sänky valmiina (ja käyttämättömänä) meiä patjan vieressä. Mutta eihän vauva voi tietää, että me nukutaan oikeestaan 10cm matkan päässä. Tunnen itteni maailman surkeimmaks äidiks ja vauvankiduttajaks, mutta mun on saatava nukkua. Edes yks yö. Eihän siitä mitään tule ku Stephen tulee itkemään ikäväänsä punkkansa pohjalla koko yön putkeen, mutta jostain kuulin että kolmen tai neljän yön silittelyn ja lauleskelun jälkeen homma alkaa pelaamaan? Kokemuksia? Selviin nimittäin neljä unetonta vuorokautta putkeen, jos voin olla melko varma että sen jälkeen sitte saa nukkua…