Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Julkaisun kuvat: Mimmi Kyrö

 

Tämä on minun kehoni, keho johon minut syntymässä puhallettiin. Kehoni on vienyt minua moniin paikkoihin ja kestänyt paljon. Kahdeksan leikkausarpea rintakehäni alueella kertovat selvityistä tilanteista, kehoni tarinaa kertovat ne. En häpeä leikkausarpiani, mutta kehossani on useita kohtia joita vihaan, vihaan ja häpeän. 

Tämä on kehoni, kehoni joka tuntuu vieraalta.

Kerta toisensa jälkeen on kehoni minut pettänyt. Monen monta asiaa on se minulta vienyt pois. Tämä vieraalta tuntuva keho ei luo minulle turvaa, se on vain ruumis joka ylläpitää elintoimintojani. 

Voin maalata kehoni kimaltelevalla keijupölyllä, liimata hiusvahalla glitteriä hiuksiini, kuorruttaa kulmakarvani sädehtivin muovipaloin, mutta silti, silti se jotain vierasta on. 

Olen sairastanut pitkään. Pitkään sairauksia, jotka ovat edenneet. Olen saanut listalleni lisää diagnoosikoodeja. Olen joutunut kehoni yllättämäksi sairastuen akuutisti täysin randomeihin asioihin. Osa sairauksistani on tehnyt paljon tuhoa, niin että kehoni on joutunut jälleen luovuttamaan. 

Kehoni on kadoksissa minulta. Tiedostan, että se kulkee mukanani, mutta en aina tiedä missä. Kehoni rajat ovat hälventyneet, muuttuneet, en niitä tiedosta. Ymmärrys liikkeen tuottamisesta on lentänyt lintuna oksalle, oksalle josta se tarkkailee ja kikattaa, kun minä aivan outoja fysioterapeuteille puhun. Ai lonkankoukistajasta lähtevä liike ei kuuluisikaan tuntua vain dystonisissa nilkoissani? 

Kehollani on oma tahto. Se päättää milloin raajani puna-sini-valkoisen-harmaiksi muuttuvat ja turpoavat. Se päättää milloin kostean kylmä sää tuntuu, kuin joku olisi iskenyt jäisen metalliputken jokaisen luuni tilalle. Kehoni päättää milloin on vain pakko väännellä kaularankaa puolelta toiselle. Kehoni, se pettää minut.

 

Kivun tuomia muutoksia aivoissa, sen ovat monet todenneet. Pirstaloidun kehon myös. Kun yhdessä paikassa hoidetaan jalkaa, toisessa käsiä, kolmannessa selkää, ei ole mikään ihme, että sitä itsekin eriyttää kehoaan. Liian usein huomaan raportoivani kehostani hoitotiimilleni, aivan kuin eri kohdat olisivat irrallisia osia. 

Silta, silta kehon ja mielen välistä on katkennut. Yhteyttä ei ole, ei vaikka kaiken asuntoni lattialla majailevan glitteripölyn sekoittaisi sementtiin rakennusaineeksi. Se silta rakentuu haparoiden, mutta ehkäpä joskus se on niin vahva, että koen olevani kokonainen. Kokonainen olento.

 

Julkaisun kuvat on otettu yhteistyönä Mimmi Kyrön kanssa. Glitterilläkin päällystetty malli voi ilmentää niin paljon muuta, kun vain sitä kuinka hileet raapivat ihoa. Tästä kuvasarjasta syntyi kolme erilaista tarinaa minusta. Minusta siinä kimalteen keskellä. Aivan kuin hymy, voi glitter toimia suojakilpenä, mutta paljastaa myös varjoja. Tämän vuoksi tarvitsen minä, ehkä myöskin sinä, hieman glitteriä, jotta varjo ei täysin pimennä. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Julkaisun kuvat: Mimmi Kyrö

 

Jotkut kiillottavat ylpeyden ja upeutensa kruunua, toiset maalaavat kehoonsa kilven, kilven joka kertoo eri tarinaa, kuin henkilö itse. Itse maalaamallaan kilvellä voi pitää loitolla paitsi muut, myös itsensä. 

 

Kuvasarja "Glitter in the shadows" sai alkunsa, kun kaksi vammaista kipukroonikkoa yhdistivät rakkautensa valokuvaukseen ja glitteriin. Syntyi valokuvia, joille löytyi ulottuvuuksia ja uusia näkökulmia. Tämä on ensimmäinen osa näistä kuvista.

 

 

Ulkokuori on pintaa, pintaa joka voi kimaltaa, vaikka sisälle ei kimmeltäviä valonsäteitä päästäisikään. Hymyillä voi, vaikka ilo kaukana olisikin. 

 

Minä hymyilen, hymyilen vaikka sattuu. 

 

Toisinaan voi olla raskasta maalata kasvonsa ja nostaa suupielet ylöspäin, mutta... mutta jos siihen on pitkään tottunut, voi ulospäin sädehtivä pinta suojata sisintä. Hymyllä voi viestittää pärjäävänsä, pärjäävänsä silloinkin kun pieni ääni koittaa kerätä rohkeutta huutaa, ettei nyt kovin hymyilyttäisikään. 

 

 

Vielä minä pinnan kasvoiltani pyyhin, glitterin pölypussiin imuroin. Odotan, odotan kunnes en enää pimeydessä ulkopuolisille kimalla, vaan itse hohdosta nautin.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Olen tehnyt paljon ja samalla niin vähän.

Olen löytänyt pakastealtaalta ranskalaiset ja porkkananapit, oi!

Olen täyttänyt kalenteriani monin eri menoin.

Olen katsellut seiniä, silloin kun silmiin tulisi katsoa.

Olen kortteja askarrellut ja kirjeitä pienille tytöille lähettänyt.

Olen yrittänyt, yrittänyt olla rakkaan ystävän tukena, keskellä kauhujen aaltoja.

Olen toista ystävää meikkien maailmaan opastanut.

Olen suunnitellut tatuointeja uusia.

Olen myöntänyt, myöntänyt olevani väsynyt.

Olen yrittänyt etsiä Adidaksen polvisukkia, etsinnöissäni epäonnistuen.

Olen reseptejä puhelimeeni tallentanut, jotta uusia herkkuja löytäisin.

Olen kyennyt noudattamaan vegaanista ruokavaliota jo useamman kuukauden lähes täysin.

Olen kuntoutuksesta toiseen ympäri kaupunkia suhaillut.

Olen täytellyt lomakkeita toisensa perään.

Olen vältellyt, välillä lähes kaikkea.

Olen byrokratian solmuja aukonut, vain löytääkseni jälleen uuden solmun.

Olen peittänyt itseni glitterillä ja kameraan tuijottanut.

Olen halunnut onnistua täydellisen matcha laten valmistamisessa.

Olen kirjoittanut ylös useita aiheita blogia varten.

Olen hävennyt omaa käytöstäni.

Olen vihdoin ja viimein hankkinut paperileikkurin.

Olen tässä.

 

Share
Ladataan...

Pages