Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kävin tänään keskustelua, jota olen käynyt joskus aiemminkin toisen henkilön kanssa:

"Kirjoitanko blogia itseäni, vai muita varten, ja antaako sen pitäminen minulle itselleni mitään?"

On selvää, että ilman lukijoita ei olisi blogia. Mikäli kirjoittaisin ja tekisin tätä vain itselleni, eivät kirjoitukset päätyisi julkisesti koko internettiin, vaan unohtuisivat pöytälaatikkoon. Mutta vaikka kirjoitankin blogia lähinnä muita varten, antaa se toki itselleni myös paljon. On aiheita, joista kirjoitan lähinnä vain kielikuvin ja vain pintaa raapaisten, vaikka itse tietäisinkin jäävuoren alla olevan vielä paljon, vain minun silmille jäävää tietoa. Lusikoita kiitos. ei ole päiväkirja, ei muotitietoinen lyyli, ei mielipiteitä takova julistus, se vain on. Tietynlainen jatke kokemuskouluttajuudelle, joka sukeltaa usein hiljaisuuden verhoamaan maailmaan, josta moni voisi saada ymmärrystä.

Koen itse, että blogi antaa paljon minulle, mutta varsinkin silloin, kun se antaa muille. Mikäli jokin julkaisuni herättää ajatuksia, tai ehkäpä lisää ymmärrystä jotain asiaa kohtaan, silloin se on myös minulle voimia antavaa. 

Laitan toiset henkilöt aina itseni edelle. Minä asetan itseni kauniisti nurkkaan ja teen töitä keskelle asetetun henkilön eteen, oi vaikka kuinka paljon. Koen itse ilahtuvani huomattavasti enemmän sellaisista asioista, jotka tuovat mielihyvää toiselle henkilölle, kuin jos asia olisi suoraan minulle osoitettu. Tähän ajatusmaailmaan vaikuttavat toki monet kokemukset ja opit, mutta niiden muutokseen tähtää useampi. Miksi ei voisi välillä asettaa itseään jalustalle ja vain nauttia siitä, että tekee jotain vain ja ainoastaan itselleen?

Minulle vai sinulle, vai yhteisesti meille? Viime viikonloppuna värjäsin ystäväni hiukset sateenkaaren värein. Tein hallaa itselleni, satutin kehoani liikaa, vähät välitin omista rajoistani. Mutta silti, koin että toisen ilo toi myös minulle jotain. Ainakin sateenkaaren kamerani linssin eteen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kahdeksan vuotta siitä on, siitä kun viimeksi kivuttoman hetken koin. On toisaalta surullista etten sitä hetkeä muista, mutta harvoimpa sitä ihminen ajattelee jonkun hetken olevan viimeisin. Jonkun niin tavallisen. Olihan kehoni tahrittu kivulla lukuisia kertoja jo lapsena, mutta ne tahrat peseytyivät pois, eivät ne jääneet iholle kuin iilimadot. Kahdeksan vuotta sitten kehooni jäivät kivun tahrat, tahrat jotka ovat vuosi vuodelta tummuneet ja pinta-alaa lisää valloittaneet. 

Kivun tahrima, mustattu keho ja mieli.

 

En haluaisi kenenkään joutuvan sitä kokemaan, sitä ettei enää tiedä mitä kivuton hetki tarkoittaakaan. Toivoisin kykeneväni muita suojelemaan, jotta heidän ei tarvitsisi vahingoittua.

 

"Toista voi auttaa vain, mikäli osaa itsekin tulla autetuksi."

Monet kerrat ovat nuo sanat toisten huulilta pudonneet, mutta sulki ovat korvani olleet. Ei minua tarvitse yrittää puhtaaksi pestä, mutta minä voin yrittää tehdä kaikkeni, jotta toiset eivät tahriintuisi, tahriintuisi kivusta. Tiedän kuitenkin lopulta epäonnistuvani, sillä kuinka tahrituin käsin voisinkaan yrittää suojella toisia puhtaan vahingoittumattomina? 

En kyennyt suojelemaan edes itseäni. Pitkään luulin, että kun hymyilee, on valoa vain. Sillä voi ehkä välillä muita huijata, mutta paraskaan hymy ei aina valkoisena säily. Se kaikki mitä fyysinen kipu on aiheuttanut, se mieleni tahroja tummentanut on. 

Kivun tahrima, sen voi käsittää monin eri tavoin:

Voin kertoa sillä valokuvin, kuinka fyysistä kipua koenkaan.

Voin ilmentää sillä sitä tuskaa, joka ääneti sisälläni huutaa.

Voin osoittaa, kuinka jokin karukin valoa tarvitsee, tullakseen näkyväksi.

Voin kokemaani häpeää, muiden silmille näyttää.

 

En minä itse kipua kehoani tahrimaan kutsunut, enkä itse kauhuja mieleeni valinnut. Mutta vaikka minä niiden kanssa olen pitkään yhteistä taivalta kulkenut, ei minun pelkkää likaa tarvitse olla. Ehkä joskus, joskus osa tahroistani hälvenee. Siihen saakka, siihen saakka olen kivun tahrima tyttö.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Luulin sitä ensin taikasauvaksi, sellaiseksi lasten muovihärpäkkeeksi. Mutta ei se taikasauva ollut, se minkä tuntematon käteeni ojensi, se oli lasinen ruusu.

Ei minun kuulunut tehdä ystävänpäivänä mitään. Sängyssä maatessani touhusin toki sähköpostien kanssa, mutta asunnostani ei minun ollut suunnitelma poistua. Yksi asia johti kuitenkin toiseen, enkä enää neljän seinän sisällä ollut. Kävin muutamilla asioilla. Turhauduin kovin hiekkaan, joka hankaloitti liikkumistani ja inhosin likaisiksi muuttuneita märkiä käsiäni. Loin kanssakulkijoihin yrmeitä katseita ja äännähdin ärsyyntyneesti, kun eteeni jälleen pompattiin ja syliini käveltiin. Koitin kelata hyvää vauhtia kotiin. Kunnes minut pysäytettiin, keskellä Tamperetta.

En ymmärtänyt ensin, mitä tuo minut pysäyttänyt mies tahtoi. Musiikki pauhoi korvillani, enkä heti edes huomannut hänen puhuvan minulle. Hän ojensi kättään ja sanoi:

"Tässä, sinulle! Haluan antaa tämän sinulle. Hyvää ystävänpäivää!"

 

Hämmentyneenä katsoin tuota läpinäkyvää esinettä. En edes tiedä huomasinko kunnolla kiittää. Mies katosi nopeasti väkijoukkoon ja minä kelasin pyörätuolini sivuun, jotta pystyin laittamaan esineen laukkuuni. Ruusu se oli, lasinen sellainen. 

En tiedä miksi juuri minä valikoiduin, miksi hän halusi antaa lasiruusun juuri minulle? Toisaalta, olisiko sillä väliäkään. Se oli satunnainen ystävällinen ele, ystävänpäivänä.

 

Ajattelin antaa ruusun jatkaa matkaa. Kun joskus ruusu laukussa mukanani huomaan jonkun, joka voisi olla sen tarpeessa, ojennan ruusun hänelle, ruusun lasisen. Mikäli se voisi useampaa henkilöä ilahduttaa, tai esittää valontuojaa.

Share
Ladataan...

Pages