Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Hiljattain mietin, mietin sitä kuinka on ajanjaksoja joilta en paljoakaan muista. Pitkiä ajanjaksoja joiden ajalta voin vain muutaman tapahtuman nimetä. Useaa näistä ajanjaksoista leimaa sama asia: en ole ollut hallinnassa minulle tapahtuneista asioista. Voimavarani ja keskittymiskykyni ovat kohdentuneet vain yksittäisiin asioihin, jolloin muu maailma ympärilläni, se on kadonnut taivaalle kuin sokeriksi sormien välissä sulava hattara.

Joinain noina ajanjaksoina on kehoni ollut yksinkertaisesti niin rikki ja heikoilla, ettei voimia ole ollut lähes mihinkään. On useita vuosia joiden tapahtumat tiedän lähinnä vain sen perusteella, että yritän muistella millä sairaalaosastolla olin ollut kyseisellä hetkellä hoidossa.  Viime talviolympialaiset olivat vuonna 2014, sillä niitä sairaalasängyltäni katselin aina silloin kun kivuilta ja väsymykseltä jaksoin. Mitä muuta tein koko kevään 2014 tuon lisäksi? Muistan olleeni vain sairaalassa lähestulkoon koko ajan ja kotona (sekä myös siellä sairaalaosastoilla) opinnäytetyötä työstin. Hattaraa ovat muistot siitä, teinkö jotain muuta merkittävää tai vähemmän merkittävää.

 

Muisti ja sen kadottaminen on minua myös suojannut. Se on ollut paitsi helpottavaa, myös todella pelottavaa, aina asiasta riippuen. Voi kun sitä itse voisikin aina päättää, mitä tietopankkiinsa muistoina tallentaa, ja mitkä paperiperhosina taivaalle vapauttaa. Toisinaan on ollut riipaisevaa, kun joku kauan sitten kadotettu ja unohdettu on esille nostettu. Pölyt pinnalta tummina niin ettei puhalluksella puhdasta saada, mutta silti menneiden tapahtumien kirjaa aukaistu on. 

Liian usein olen törmännyt myös muistoihin, joiden koko olemassaolosta en ole ollut tietoinen. Kun jokin tällaisista muistoista ilmestyy tietämättäni eteeni, ei oloni usein kevein keijunsiivein sinne tänne lentele. Ilmassa on enemmänkin pelkoa, epätoivoa, sekä epäonnistumista.

 

On monenlaista syytä sille, miksi hattarana taivaalle voin muistini katoavana nähdä. Aina ei se ole täysin huono asia, vaan turvaa, turvaa joka kuitenkin täytyy läpikäydä, koska fakta on se, ettei elämän kaikkia yksityiskohtia voi hallinoida. Hallinnan ote paranee kuitenkin huomattavasti silloin, kun kokonaisuus on paremmassa tasapainossa. Katsotaan, katsotaan milloin tasapainoilu olisi muutakin kuin liian kapea lauta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Yhteistyössä FLOW festivaalien kanssa.

 

Nojasin hieman taaksepäin ja pyöräytin nykäisten kelausvanteitani itseäni kohden. Tukipyöräni nousivat ilmaan, kuin kertoen, että olen valmis valokuvattavaksi, kamera laulakoon! Sisäinen bad ass gangstani herää jostain syystä henkiin lähes aina silloin, kun otan tämän poseerausasennon. Mutta toisaalta, jos päälläni oli yksisarvis t-paita, silmilläni hopeiset aurinkolasit, ja musiikin jytkettä korvissani... pose taisi olla juuri passeli.

 

 

Viime viikonloppuna järjestetyt FLOW-festivaalit olivat minulle toiset. Viime vuonna Sian esiintyminen oli merkityksellinen hetki itselleni, niin tärkeä, että tulen muistamaan ne tunteet ja ajatukset, mitä keikka minulle pintaan nostivat, ikuisesti. Kyllä. Tänä vuonna kävin Suvilahdessa kaikkina kolmena päivänä ja näin hienoja keikkoja. 

Mutta minulla oli myös tehtävä. Viikonlopun aikana kuvailin tapahtumaa omasta näkökulmastani, eli sieltä puolta metriä muita alempaa pyörätuolista käsin. Kiinnitin GoProni kuvausvaljaisiin, jolloin pystyin kuvaamaan minun perspektiiviä, mutta kädet pysyivät vapaina kelaamiseen. Näistä pätkistä on tulossa kokonaisuus, kunhan saan videon editoitua ja lisättyä hieman kommentteja, sekä pointteja. Esteettömyyttä on ajateltu Flowssa paljon ja se kyllä näkyy. On aina hienoa tehdä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joita rehellisesti kiinnostaa kaikkien viihtyvyys.

 

 

Vaikka esteettömyys oli suurimmin osin hyvin hoidettu, sain välillä kyllä ääneni käheäksi metelissä huutaa. Liikkuminen väkijoukon seassa on toisinaan todella haastavaa, eikä savutorvikaan saisi viestiä aina perille. Kaikki viestit eivät olleet myöskään menneet perille jokaiselle työntekijälle, ja näinpä sain tietyistä asioista keskustella ja vängätä pyörätuolikatsomoissa jokaisena päivänä. Aina kun huomasin epäreilua käytöstä jotain toista pyörätuolikatsomossa olevaa henkilöä kohtaan, puutuin asiaan oikeuksiamme puolustaen. Välillä saatoin huokaista syvään, oi niin syvään. Kuvaamillani videopätkillä tulevat nämä asiat paremmin esille, elävän elämän esimerkein.

 

Kuvat: Heidi Giss

 

Viikonlopun aikana oli paitsi hyvää musiikkia ja ruokaa, myös oikein hienoja kohtaamisia erilaisten henkilöiden kanssa! Joidenkin väliltä löytyi myös yllättäviä yhteyksiå. Ensi vuonna uudestaan jälleen, silloin voisi jopa tsekata hieman pyörätuoliskeittausta...hmm.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.
  • Pyykkiä tulee enemmän, kuin kuuden taaperon taloudessa. Vaatteet likaantuvat aina, joka paikasta.
  • Mustat housut eivät ole mustia, varsinkaan katupölyaikaan.
  • Talvella voi takkien hihoista puristella kauppojen lattioille mukavat lammikot vettä, oi lumi!
  • Olet kuin seitsemäs ihme, ainakin kymmenelle ihmiselle joka päivä.
  • Jo yksi pyörätuolinkäyttäjä saa jatkuvasti kommenttia ohikulkijoilta, mutta mikäli kuljet myös pyörätuolia käyttävän ystävän kanssa kaupungilla, saat tuntea olosi söpöksi jääkarhunpennuksi eläintarhassa. Jostain ihmeen syystä ihmisillä nimittäin herää lässytys ja söpöstely, kun me kaupungilla kelaamme. 
  • Joka välistä saa tehdä sukellusliikkeitä, ellei halua olkalaukusta päähän, tai tupakantumppia kasvoihinsa.

  • Joka päivä kaupungilla kulkiessa ajattelee ainakin viisi kertaa, kuinka esteettömyyttä voitaisiin toteuttaa paremmin.
  • Hissi ja sen käyttö... en edes aloita tästä aiheesta.

 

kyllä, tämä postaus tarjoiltiin huumorilla höystettynä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Se on yksinkertainen pieni kysymys, kysymys johon minulla ennen oli helppo vastaus. Nykyisin tuo kysymys on yksi inhottavimmista, mutta vaikka siihen vastaaminen katkeran suolaista onkin, vastaan hymyillen. 

"Mitä sä teet?"

Lähes kaikissa tilaisuuksissa, joissa tapaa vähänkin vieraampia henkilöitä, nousee tuo kysymys usein jo keskustelun alkuvaiheilla esille. Siihen on yksinkertaista vastata mikäli elämäntilanne tarkoittaa töissä käymistä, opiskelua, vanhempainvapaata, tai vanhuuseläkettä. Mutta, mutta mitä jos ei tipahda mihinkään noista vaihtoehdoista? Kuinka selittää lyhyesti tilannettaan, varsinkin vielä silloin, kun kysymykseen vastata ei haluaisi.

Pitkän pitkällä sairaslomalla työ- ja opiskelukyvyttömänä, jolloin sairaudet sanelevat pitkälti viikko-ohjelman. Toimintakyvyn alentuma, jota paikkaamaan useat eri vammaispalvelut astelevat. Ei ole lyhyttä ja tarpeeksi informatiivista vastausta, joka sisällyttäisi sen, mitä oikeasti teen. Lyhyin vastaus minkä voisin antaa, mutta joka poikisi liian monta lisäkysymystä olisi:

"Yritän jaksaa jaksaa."

Kuullostaa brutaalilta, mutta lähimpänä totuutta taitavat nuo kolme sanaa olla. Se vastaus minkä lähes aina annan, se käsittää vain ne asiat mitä pienillä voimavaroillani yritän toteuttaa, usein itseni kustannuksellakin:

"No mä olen potilasjärjestön hallituksessa ja toimin niissä tehtävissä useimmissa eri jutuissa. Käyn heittämässä kokemuskoulutuskeikkaa ja sen lisäksi pidän myös blogia lähinnä sairastamisen maailman näkökulmasta, toisinaan myös yhteistyötä ja sillain."

Jätän vastauksesta pois sen, että suurimmaksi osaksi en tee oikeastaan mitään, ainakaan sellaista mitä itse laskisin merkittäväksi.

Miksi tuo pieni kysymys minua sitten niin häiritsee? Koska minua hävettää. Häpeän todella paljon sitä etten kykene työskentelemään, sitä etten kykene opiskelemaan, sitä etten ole saanut korkeakoulututkintoa, sitä etten voi ylisuorittaa, sitä etten tämän ikäisenä tee oikeastaan mitään. Mutta kaikista eniten, eniten häpeän yksinkertaisesti itseäni. Tiedostan itse, että vaativa persoonallisuushäiriöni pitää ohjaksia tiukasti käsissään. En ajattelisi itse kenestäkään muusta tällä tavoin kun itsestäni, mutta itselleni en osaa armoa antaa, vaikka muille sitä jakelisin.

Se kysymys pitää sisällään niin monia tunteita, sekä odotuksia ja ajatuksia. Joskus voisi keksiä lyhyen ytimekkään vastauksen, joka yllättäisi kysyjän niin, ettei hän enää lisäkysymyksiä esittäisi. 

 

Miksi minä tästä aiheesta kirjoitan, jos se minulle niin vaikea ja hankala asia on? Koska en ole ainoa, en. Puhallan sanat äänitorveen, lähettäen aidon hymyn niille kaikille, jotka nolostuen sanoja vastaukseksi sopertelevat.

 

//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Sanon sen nyt tässä heti alkuun:

 

 

"Jos jotain oikeasti kiinnostaa niin paljon se, etten pue yhtä vaatekappaletta ylleni, tervetuloa katsomaan vaan. Maksua en ota vastaan, sen saavat toiset naiset hämyisillä lavoilla tehdä."

 

 

En edes muista kuinka kauan siitä on, kun tein lopullisen päätöksen olla käyttämättä rintaliivejä. Jo hyvän aikaa siitä kuitenkin on, sillä muistan vielä prosessin, joka johti täyteen liivittömyyteen. Ensin siirryin pehmeisiin, kaarituettomiin toppeihin ja välillä asettelin rintani olkaimettomien rintsikoiden sisään. Mutta se tuntui yhä liian hankalalta. Kun sitten päätin luopua rintsikoista kokonaan, astelin vaatekauppoihin silikonisia nännisuojia etsimään. Löysin erittäin viehättävät kukan muotoiset kanafileet, jotka joka aamu etumukseeni kiinnitin. Toisinaan metsästin noita kukkasia iltaisin paitani sisältä, tai kesken luennon reunoja parempaan ihokontaktiin painelin. 

 

"Miksi? Miksi minun pitäisi vain muita varten pienet nännini piilottaa?"

 

Silikonikukkaset jäivät kylpyhuoneen laatikkoon. En yksinkertaisesti vain kokenut, että ne olisivat tuoneet mukanaan mitään ihmeellistä painoarvoa. Siitä päivästä lähtien, laitoin kukkaset rintoihini vain juhlatilaisuuksiin. 

 

 

Olen viimeksi pukenut rintsikat ylleni johonkin tv-kuvauksiin. En edes muista mitkä kuvaukset olivat kyseessä, mutta muistuttelin itseäni asiasta kovin, että televisiokameroiden edessä tulisi liivien mekon alla olla. Olivathan ne, mutta seuraavista tv-kuvauksista en edes muista olinko rintaliivit asuni alle pukenut vai en. Tämän vuoden puolella en ole pukenut rintaliivejä päälleni kertaakaan, en vaikka niitä yhä alusvaatelaatikossa majaileekin. Pienessä laatikossa naisellisia, urheilullisia, huomaamattomia, rintoja korostavia, kaikenlaisia liivejä, joiden hakaset ovat jo pidempään levossa uinuneet.

 

Miksi? Miksi arjessani saattaa paidan läpi havaita, että yhden naisellisuuden peruspilareista laatikkoon olen haudannut? Tähän on erittäin yksinkertainen mediaseksitön vastaus: terveys. Rintaliivit painavat (oli sitten täysin oikea koko tai ei) juuri niistä inhottavimmista kohdista kehoani, aiheuttaen monenmoisia oireita. Tämä sairaan kipeä kehoni ei yksinkertaisesti siedä tuon vaatekappaleen kietoutumista, ei lainkaan. Ilman rintaliivejä on käsissäni parempi verenkierto, vähemmän turvotuksia rintakehällä, vapautuneempi hengitys ja lievempi kipu. Loppupeleissä kyse on mukavuudesta, siitä ettei kehoni tarvitsisi kärsiä yhtään enempää, varsinkaan asiasta jonka voin helposti elämästäni karsia. Mutta... en tarvitsisi mitään näistä syistä, jotta voisin kulkea kaupungilla rinnat heiluen, nännit näkyen. Ei kukaan tarvitse siihen lupaa keneltäkään toiselta.

Voin myöntää, että alussa minua kyllä hävetti. Tunsin olevani jotenkin epäsiisti, tai väärin käyttäytyvä ilman tuota yhtä vaatekappaletta. Nopeasti koitti kuitenkin aika, jolloin en vain jaksanut välittää siitä. Arjessani joudun riisuutumaan toisten ihmisten edessä keskimäärin neljä kertaa viikossa, ihmisten edessä jotka tekevät töitä minun hyvinvointini eteen. Kun on tarpeeksi monta kertaa maannut fysioterapeutin huoneessa plintillä yläkroppa täysin paljaana, ei sitä ensimmäiseksi tule mieleen ajatella, kiinnittiköhän fysioterapeuttini huomiota siihen, ettei ylläni rintaliivejä ollut? 

Tässä tilanteessa voin olla kiitollinen siitä, etteivät rintani oikeastaan koskaan kasvaneet. Ne jäivät kahdeksi pieneksi kaveriksi, jotka eivät aina edes AA-kuppia täyttäneet. Mikäli rintani olisivat suuret, marssisin oitis pienennysleikkaukseen, sillä suuret rinnat aiheuttaisivat keholleni turhia lisäongelmia. Mutta, minun pienet rintani ne tuossa edessä vain ovat, ilman kaaritukia tai pitsikangasta. Vaikka joskus saattaisikin paidan läpi nänni näkyä, on kyse kuitenkin minun kehostani. Kehostani, jonka minä puen haluamiini vaatekappaleisiin. En oikeastaan tiedä miksi siellä laatikossa ne vailla käyttöä jääneet rintaliivit majailevat, ehkä ne odottavat roviota? Sillä mikäli minä pukisin ne päälleni, aiheuttaisivat ne kehooni liekkien poltteen kivun muodossa.

 

 

Tämä oli minun selitys siitä, miksi rintani vapaina ovat. Mietin pitkään uskallanko, tai viitsinkö tästä aiheesta edes kirjoittaa? Mutta keskusteltuani muutaman henkilön kanssa, toivoivat he minulta julkaisua, sillä siellä jossain ruudun takaa voi joku käydä näitäkin ajatuksia mielessään läpi.

Kipua on monenlaista. Se voi olla fyysistä tuskaa, mutta se voi ilmentyä myös vaimennetuin ajatuksin, tai epäröivin teoin.

 

"Minä en käytä rintaliivejä. Piste."

 

 

Kuvat:  Kaisa Saarinen

 

//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Share
Ladataan...

Pages