Masentavaa luettavaa, vai jotain muuta?

Olen viime aikoina hieman pohtinut blogini ja Instagramin sisältöä. Varsinkin sen jälkeen, kun sain erään kommentin, kuinka somesisältöäni on toisinaan masentavaa seurata. Tästä kommentista seurasi pohdiskelu, josta postasinkin heti instan puolelle:

Päivityksiäni masentaa seurata, näin minulle kerrottiin. Samalla saan viikottain viestejä positiivisuudesta. ⁣

Minun kehutaan olevan avoin. Samalla jätän tietoisesti paljon kertomatta.⁣

Toisen mielestä valitan. Samalla kiitetään asioiden esiin tuomista.⁣

En näytä tarpeeksi huonolta ollakseni niin sairas. Samalla kommentoidaan, kuinka kivun näkee silmistäni, vaikka kasvoilla meikkiä olisikin. ⁣

Yritän auttaa muita. Samalla en koe ansaitsevani tullakseni itse autetuksi.⁣

Kerron epäkohdista, jotta niistä voitaisiin oppia. Samalla moni jupisee vain itsekseen.⁣

Olen niin väsynyt. Samalla haluan tehdä tätä.⁣

Esimerkillisyydestäni on palkittu. Samalla koen epäonnistuvani kaikessa. ⁣

Niin, ristiriitojahan täynnä tämä koko somemaailmani on. Jos nyt vielä täysin rehellisiä ollaan, niin sitähän koko elämäni on, kuten yllä olevista joistain väittämistä huomaa.

Tiedän toki itsekin, että blogini on täynnä ehkäpä sitten masentavia tekstejä: Olen kirjoittanut paljon kroonisesta kivusta, miltä se tuntuu, ja mitä sen kanssa on elää. Olen tuonut esiin epäkohtia yhdenvertaisuudesta, kun olen kohdannut sellaisiin tilanteisiin. Olen kertonut miltä esim. Paniikkikohtaus tuntuu, ja millaista on olla hoidossa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Olen myös kirjoittanut yksinäisyydestä, ja siitä kuinka elämäni on kovin erilaista mitä aiemmin kirjoitin.

Mutta kas kun näistä aiheista on kovin vaikeaa kirjoittaa muutoin, kuin alakuloiseen tai negatiiviseen sävyyn. Viimeisessä haastattelussani Ylelle sanoin, kuinka en suostu enää lehtihaastatteluihin missä kerrotaan, että kuinka nyt menee huonosti niin joku hyvä minua vielä odottaa! Kokisin sen huijaamiseksi. Todellisuus kun on se, että sairauteni tulevat vaikuttamaan minuun myös tulevaisuudessa, ja tulen myös tulevaisuudessa kohtaamaan epäreiluutta.

Kuten olen ah niin monta kertaa aiemminkin muistuttanut: on niin paljon mitä jätän kertomatta, ja loppujen lopuksi blogi on vain pintaa, aivan kuten Instagramkin.

Saattaa kuulostaa hirveältä, mutta jos postaukseni koetaan masentavaksi, voit vaan kuvitella mitä elämäni oikeasti on, sen jäävuoren huipun alla.

Tottakai surulliset, epäoikeudenmukaiset, ja rehelliset postaukseni saattavat aiheuttaa tunteita, ja oikeastaan hyvä niin! Tunteita herättävät postaukset laittavat ehkäpä ajattelemaan, ja avaavat silmiä asioille, mitä ei ole aiemmin kohdannut. En kuitenkaan koe, että blogini tai instani olisi mikään opetus- tai valistuskanava, vaikka molemmat ovatkin luontainen jatke kokemuskouluttajuudelle.

En halua mitenkään puolustella , kuinka olisi väärin ajatella, että somesisältöäni on masentavaa seurata. Mutta tämä saamani palaute oli kirjoitettu siihen sävyyn, että revi itsesi nyt pois siitä valittamisen vellomisesta, ja koitapa etsiä kultaisia sädekehiä! Kas kun se ei ole niin yksinkertaista, enkä tietyllä tapaa kokisi sitä reiluksi. Mikäli kohtaan esim. tilanteita, joissa yhdenvertaisuus ei toteudu lainkaan ja ihmiset käyttäytyvät epäreilusti, niin kyllä koen oikeudekseni kertoa näistä. Vaikka sitten kerta toisensa jälkeen. Ihmiset kuitenkin vastaanottavat tietoja niin monin eri tavoin, kuten aiemmin tuohon instagram kuvan yhteyteen kirjoitin.

Somesisältöni ei ole pelkkää alakuloa, ja inhottavia asioita. Kerron kokemuksistani, teen kaupallisia yhteistöitä joihin uskon, ja kuvaan myös sitä kontrasteja täynnä olevaa arkeani. Mutta en tietenkään voi sille mitään, kuinka paljon erinäiset erittäin negatiiviset asiat minuun vaikuttavat. Somekanavani ovat mahdollistaneet minulle useita mielenkiintoisia tilaisuuksia, joissa olen voinut käyttää ääntäni: sekä niistä hyvistä asioista, että huonoista.

Ideoita  kirjoitusaiheisiin, kehitysehdotuksia, tai ihan vain kommentteja saa aina antaa! Vuorovaikutus somessa on antoisaa, ja siihen antaa varsinkin Instagram helpon mahdollisuuden.

Mutta yhden vinkin annan: Mikäli jonkun sisältö ahdistaa, herättää inhoa, tai muita  epämiellyttäviä tuntemuksia, niin aina voi lopettaa seuraamisen. En tarkoita, että kaikista seurattavista tulisi tulla vain iloisten perhosten täyttämiä tunteita, mutta valinta seurattavien suhteen on helppo.

Kommentit (1)
  1. Blogin lukija
    10.11.2019, 12:29

    Hei, erittäin hyvin kuvattu, minkälaista ristiriitaisuutta elämä sairauden kanssa on.
    Varmasti totta, että osa teksteistä on ahdistavia, mutta ne on kuitenkin rehellisiä ja aitoja.

    Vaikeita asioita pohdittavaksi ja itse kipupotilaan vaimona tunnistan tuon, että välillä on helpompaa, kun vaikenee. Ei asetu niin alttiiksi niille mahdollisille verbaalitikareille, jotka oikeasti satuttaa, välillä tosi kovaa. Joskus toki saa myötätuntoa ja ymmärrystäkin, mutta jos on itse aika väsynyt, pohtii, uskaltaako ottaa riskin, että takaisin tulee juuri tikari.

    Kohtaamisissa kasvokkain, on ehkä helpompi tunnustella, mitä, milloin ja miten, jos ollenkaan, vastapuolelle kannattaa kertoa.
    Kirjoittaessa ei niin tiedä, kuka lukee, minkälaisessa oman elämän fiiliksessä lukee ja paljonko lukijalla on kokemusta, sillä oikeasti, ennen tätä vierellä kulkijan osaani, en ole voinut ymmärtää, mitä kaikkea ja mihin kaikkeen, sairastuminen vaikuttaa.

    Nykyajan maailmassa myöskin, arvot tuntuvat kovenevan. Voi olla, että jos kaipaa piristystä, kepeyttä, iloa ja hyvää fiilistä omaan palautumiseen, niin nämä asiat, joita olet käsitellyt, ei aina ole niitä. Tosiaan, pakko ei ole lukea ja seurata. Kiitos kuitenkin sulle, kun sairauden keskellä olet jaksanut kirjoittaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *