Ladataan...
Maijan matkassa

 

Esikoinen täyttää huhtikuussa kuusi, kuopus syyskuussa viisi. 

Ensin vedettiin kaksi vauvavuotta putkeen, sitten elettiin toinen samanmoinen pikkulapsiaikaa. Syötettiin, puettiin, pestiin, kannettiin, nostettiin, avustettiin, nukutettiin. 

Kun he olivat kolme ja neljä, alkoi selvästi helpottaa, mutta koin vielä selvästi olevani pikkulasten äiti. Aina auttamassa kaikessa, tulemaan apuun tarvittaessa koko ajan. 

Mutta nyt on käynyt selväksi, että minun on opeteltava uusi rooli. He osaavat pukea ja riisua, kaataa maitoa lasiin tai kipäista itse naapuriin leikkimään. Pedata oman petinsä, jos auttaa hieman solmuun menneen peiton kanssa. Leikata, liimata ja ynnätä yhteen. Luistella, hiihtää ja uida (uimaliivillä tai ilman). Kirjassa ei enää tarvitse olla kosolti kuvia mutta palapelissä pitää olla paljon paloja. He muistavat viikonpäivät ja aakkoset, kirjoittavat liudan ulkoa oppimiaan sanoja ja lukevat sarjakuvia kuvina. On asioita, joita he osaavat tehdä paremmin kuin minä.

Ei ole vain kerran tai kaksi, kun päiväkoti on opettanut lapsilleni jotakin, mitä en ole vielä itse tajunnut opettaa: leivän voitelua, laskemista, sormivirkkausta, letin letittämistä. Koska vastahan he olivat taaperoita, jotka heiluivat ja huojuivat miten sattuu ja joilla oli mursun motoriikka ja kanan keskittymiskyky! Milloin he alkoivat oppia isojen ihmisten asioita?

Kasvu kävi taas konkreettisesti selväksi viime viikonloppuna, kun olimme juhlimassa anopin syntymäpäiviä koko perheen voimin Helsingissä. Automatkat sujuivat mennen tullen yhden pysähdyksen taktiikalla. Takapenkki kuluttu aikaansa kirjoja lukien, tarroja liimaten, elokuvia katselleen ja musiikkia kuunnellen. Isi, laita Satasatasatasata salamaa

Mutta parasta oli se, että 2,5 tunnin illallinen sujui niin, ettei kumpikaan kuullakseni kertaakaan edes kysynyt, milloin lähdetään. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten esikoisen syntymän istuin pöydässä täysin rentona ja huolettomana siitä, missä vaiheessa tämä lysti loppuu ja lähtö koittaa. En huomannut ajankulua, en syöttänyt ketään, en siirtänyt yhtään lasia turvaan hapuilevien käsien ulottuvilta enkä käynyt vaihtamassa yhtään vaippaa. Vessassakin käytin vain kerran. Minä vain söin lukemattomien ruokalajien illallisen, join kuohuvaa, valkoista ja punaista, piirsin pupuja, tein virkkaussilmukoita ja keskustelin lasten ja aikuisten juttuja.

Vain olin. 

Olipa ihanan omituista. 

Mitä muuta isojen lasten vanhemmat tekevätkään (kuin muistelevat haikeana pikkulapsiaikoja)? Ja eivät enää tee? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

...ilahduin, kun tulin pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen kotiin, joka oli siivottu ja jossa odotti viimeistä silausta vaille valmis ruoka. 

...nauroin lasten kanssa lukiessani iltasatua. Kuopuksen mielestä oli ihan hillitöntä, että Onni-poika oli antanut pehmoleilulleen nimet Masso, Passo, Pupu, Laila, Hissi ja PISSI! Hän halusi lukea kohdan uudestaan ja uudestaan ja nauraa rätkätti päälle niin riemukkaasti, ettei pysynyt sohvalla.

...itkin joulukuussa. Väsymyksestä, turhautumisesta ja lopulta liikutuksesta.

...suutuin tai mieluummin kuitenkin vain suutahdin lapsille, kun puhelu ukille meni pelkäksi pelleilyksi, vaikka olimme sopineet yhdessä muutaman asian hoitamisesta.

...harmistuin, kun ideoimani videoluokkakuva vei videonlatausongelmien vuoksi puolikkaan työpäivän. 

...häkellyin, kun tapasin uuden opiskelijaryhmäni ja eräs opiskelija kertoi esittäytymiskierroksella puolihuolimattomasti (ja vasta kun olin kysynyt leikilläni väriä), että hänellä on karatessa musta vyö. 

...kokeilin jotain uutta viime viikonloppuna, kun tein vegaanisia mustapapupurilaisia.

...urheilin viime sunnuntaina käymällä hiihtämässä. Lisäksi "pelasin" eilen tunnin jäkistä esikoisen kanssa lähikentällä. Olin huonompi kuin hän. 

...luin eilen illalla kaksi lukua Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragadiasta. Sen jälkeen pakotin itseni nukkumaan, koska kellon oli määrä soida aamulla 5.50. (Aion jatkaa heti tänään ja en aio pakottaa itseäni kymmeneltä nukkumaan.)

...söin nieriää ja vihersalaattia. Jälkkäriksi lämmitin pakastimesta korvapuusteja ja voisilmäpullaa. Onhan perjantai.

...herkuttelin pullien lisäksi rivillä tummaa minttusuklaata aamukahvilla työpaikalla.

...ostin aurinkolasit. Kyllä, tammikuun pimeillä pakkasilla. Minusta on jo pari vuotta tuntunut siltä, että haluan uudet ja viime viikolla pistin viimein hösseliksi. 

...tapasin iltapäivällä imaamin ja sain a) vierailevan puhujan erääseen tapahtumaan, b) hyvän yhteistyökumppanin moneen muuhun juttuun. 

...päätin, että juoksen huomenaamulla uimahallille, jonne viemme lapset uimakouluun.

...inspiroiduin Sanni Tee Teen vastavasta postauksesta niin, että näpyttelin niiltä istumilta omani.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Joulu oli ihana. Tein saaristolaisleipää, punajuurisalaattia ja bataattilaatikkoa. Söin suklaata, hiihdin ja rakentelin Legoilla. Varasin Ateenan-matkan pääsiäiseksi ja kävin ratsastamassa. Kahdesti. Oikeastaan minun on vaikea sanoa käyväni ratsastamassa. Se kuulostaa liian ammattimaiselta. Todellisuudessa en osaa tehdä mitään muuta kuin pysyä hevosen selässä. Mutta se on mahtavaa! Olen tehnyt sitä nyt noin kymmenen kertaa. Ei ole mitään yhtä rentouttavaa kuin mennä maastoon islanninhevosen kanssa. Unohdan siellä kaiken ja kadotan ajan. Voisin melkein verrata kokemusta uskonnolliseen elämykseen. En vertaa, koska en ole kokenut uskonnollista elämystä. Yritän kuitenkin sanoa, että koen hevosen selässä jotain sellaista, mihin en ole päässyt käsiksi millään muulla tavalla. Kirjoitin syyskuussa Instagramiin erään issikkakuvan alle näin:

Tiedättekö, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se kiipeää tällaisen selkään ja menee maastoon? Se kadottaa ajantajunsa, sen syke laskee, se unohtaa kaiken muun ja se hymyilee koko ajan. Ihme otus. ♥︎

Minulla on siis uusi harrastus: hevosen selässä istuminen. Aloitin sen viime vuonna ja aion pitää siitä kiinni tänä vuonna. Tänä vuonna haluaisin kehittyä harrastuksessani sen verran, ettei minun tarvitse pitää kiinni satulan kaaresta laukatessa ja että oppisin ymmärtämään sitä hässäkkää, joka koostuu suitsista ja ohjaksista. Olisi myös mukavaa oppia vähän ratsastamaan.

Uusivuosi oli yllättävä. En yleensä ehdi sen juhlintaan kunnolla mukaan, koska se tulee niin pian joulun jälkeen. Tänä vuonna se kuitenkin rakentui itsestään. Ystävä tuli yökylään ja toi samppanjaa tullessaan. Hänen veljensä ja mieheni serkku liittyi mukaan kutsusta. Kaupassa kärriin kasaantui blinitarpeita ja tähtisädetikkuja. Lasten kanssa pelattiin Uunoa ja tanssittiin Antti Tuiskua. Lasten nukahdettua pelattiin Aliasta ja juotiin viiniä.

Maanantain menin töihin ja aloitin kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä. Sain uuden työhuoneen ja ripottelin ennen lomaa pakkaamani tavarat tyhjille hyllyille. Sain myös ikkunan, josta tuijotella, ja uudet seinänaapurit, joihin tutustua. Heti tiistaina pidimme kämppikseni kanssa työhuonetuparit ja kutsuimme uudet naapurimme kippistelemään. He olivat hämmentyneitä. He eivät selvästikään vielä ymmärrä, millaista porukkaa ovat saaneet käytävälleen. Tekee mieli nauraa makeasti partaansa.

Tiistaina tilasin itselleni inspiraatiokortit. Opintovapaalle jäänyt kollegani jätti minulle perinnöksi koulutuksen, joka jännittää. Jos siis olin heinäkuussa uuden edessä, olen siinä samassa tilanteessa nyt tammikuussa. Tällä kertaa minun pitäisi opettaa, kuinka opetetaan. Ensimmäinen reaktioni oli, etten tiedä siitä mitään. Haluaisin itse osallistua koulutukseen, joka minun pitäisi pitää. Alkoi tuntua siltä, että tarvitsen nyt vähän (vähän?!) tukea koulutuksen ideoimiseen. Inspiroiduin jo pelkästä korttien odottamisesta niin, että suunnittelin karkeasti kahden ensimmäisen lähipäivän ohjelman.

Keskiviikkona ilmoittauduin itse kahdelle opintojaksolle. Koska tässä vaiheessa vuotta on vielä helppo tuntea epärealistista kaikkivoipaisuutta, merkitsin kalenteriin myös opintojaksojen viimeiset mahdolliset peruutuspäivät. On pakko vielä kuukauden tai parin kuluttua tarkistaa, tuntuuko kuuden opintopisteen suorittaminen kevään mittaan lainkaan realistiselta. Lisäksi ehdotin miehelle, että hän lähtisi kuskiksi yhteen lauantaipäivän koulutukseen Ylivieskaan. Hän vastasi epäröimättä "kyllä", koska siellä on latuja (!).

Tänään on torstai. Lapset ovat yökylässä mummilassa. Mies on sairas ja katsoo Mielensäpahoittajaa. Viime kurssin opiskelija toi päivällä tuliaiseksi baklavaa joulukuiselta lomamatkaltaan. Hän ei vielä elokuussa (eikä vielä marraskuussakaan) juuri ymmärtänyt kalenteria. Tänään hän sanoi minulle "huomenta", "kiitos" ja "kurssi [alkaa] 17. päivä". Minun teki mieli halata mutta en tohtinut, koska ajattelin sen olevan sopimatonta. Kättelimme lämpimästi. 

Iltapäivällä menin salille ja kohtasin aulassa entisen työkaverini. Hän kertoi sattumalta löytäneensä muuan Maijan blogin. Tuntui hassulta. Juuri kun olin ajatellut, että mitä tällekin tekisi, kun aikaa ei tunnu löytyvän. Viime vuoden keskimääräinen saldo oli onnettomat 1,5 postausta kuukaudessa. Huomasin selitteleväni ja olevani tottumaton lukijakohtaamisiin. Iloitsin siitä, että hän sanoi blogin olevan kuuloiseni. 

Illalla löysin postilaatikosta inspiraatiokortit. Tehtyäni välttämättömät kotityöt (kun mittari näyttää 21 asteen verran miinuksia, on ymmärtääkseni pakko pistää petivaatteet pakkaseen), levitin kortit pöydälle. Ajattelin, että etsitään nyt niistä ehdotuksia sille, mitä tehdään tälle. Käytin korttien valitsemiseen tietoista valintaa ja noukin pakasta kortit, jotka tuntuivat puhuttelevan. Ne sanoivat näin: 

Kuvittele, miten ihailemasi henkilö ratkaisisi asian.

Kerää kuvia, jotka liittyvät asiaan.

Etsi tila, jossa sinun on hyvä olla.

Pysähdy ja katso ympärillesi.

Pysy avoimena eri vaihtoehdoille.

Listaa kymmenen ideaa, jotka tulevat mieleen.

Pysähdy ja ole hetken aikaa paikallasi.

Päätin, että blogi saa olla ja päivittyä omaan verkkaiseen tahtiinsa. Ja että vuosi 2017 saa luvan olla inspiraatioiden vuosi. 

Share
Ladataan...

Pages