Hyppäsin perjantaina kepein mielin junaan. Tavoitteena oli pitää samanlainen irti arjesta -viikonloppu kuin vuosi sitten elokuussa.

Jo menomatkalla matkaan tuli kuitenkin mutkia. Juna pysähtyi odottamatta pitkäksi aikaa, mutta tietoja pysähdyksen syistä tihkui vain vähän ja ne olivat epäilyttävän epämääräisiä. Ehdin jopa tehdä yhden jälkikäteen mauttomalta tuntuneen Instagram-päivityksen seisahdukseen liittyen. Kolmen vartin odottelun jälkeen vaihdoin sitten hieman ärtyneenä kesken olleen e-kirjan uutisiin ja sain järkytyksekseni tietää neljän tunnin viiveellä, mitä Turussa oli tapahtunut jo pian lähtöni jälkeen. Olin matkustanut kahden hengen työskentelyhytissäni täysin tietämättömänä maailman menosta! Poistin kiireesti Instagram-päivitykseni ja aloin lukea lisää. Jälkikäteen mietin, oliko vastäpäätäni istunut papparainen ollut yhtä tietämätön vai kykenikö hän todella matkustamaan kommentoimatta tapahtumia mitenkään.

Viikonloppu ei siis muodostunut aivan niin kevyeksi, kuin olin etukäteen ajatellut. Elokuun pitkät varjot olivat tänä vuonna todella pitkät. Minun viikonloppuuni mahtui toki paljon enemmän valoa kuin varjoja. Ulkoilin auringossa, tapasin ystäviä ja söin hyvin. Keskustelin paljon huolettomia, itsekkäitä ja pinnallallisia. Ostin lahjoja lapsille ja keltaisia keittiöpyyhkeitä itselle.

Mutta eihän varjoja voinut välttää. Oli pakko vilkuilla uutisia, liput liehuivat puolitangoissa ja ihmetys valtasi mielen kerta toisensa jälkeen. En kokenut pelkoa enkä edes surua. Mietin jopa, pitäisikö olla omasta tunteettomuudesta huolissaan.

Epätoivoa kuitenkin koin. Epätoivoa siitä, että tässä maailmassa todella on kasvava joukko ihmisä, jotka yksinkertaisesti haluavat luoda pelkoa, kylvää vihaa ja tehdä pahaa. Ja siitä, että on joukko toisia, jotka käyttävät näitä yksittäisiä tekoja sumeilematta energiana omille ennakkoluuloilleen ja oikeutuksena vastavihalle. Siitäkin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua yrittää nähdä tekojen takana yksilöitä. Myös siitä, että jotkut kykenevät stereotypioimaan tässä vain pahantekijän ja ohittamaan ne, jotka tekivät myös hyvää. Puhumattakaan siitä, osataanko tämä nyt meillekin lonkeronsa ulottanut terrorismi käsitellä niin, ettei tapauksesta seuraa vain lisää kahtiajakautumista, rasisimia ja väkivaltaa.

Ja kaikkein suurinta epätoivoa siitä, onko mitään toimivaa keinoa katkaista tämä molemminpuolisten väkivallantekojen sarja rauhanomaisin keinoin. Nähdäkseni tässä ei todellisuudessa edes ole millään lailla selkeästi kahta puolta. Tässä on vain suuri vihalla, epäluuloilla ja pelolla maustettu soppa, josta on vaikea kahmaista kauhalla saamatta sekalaisia sattumia. Joten onko mitään keinoa?

Olen perusluonteeltani optimisti ja uskon siihen, että hyvä voi voittaa, jos on halua. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin muutamaan kertaan itseni kiinni ajatuksesta, etten ollut varma, onko tässä maailmassa sittenkään toimivia keinoja saattaa asiat paremmalle tolalle. Ja onko mitään, mitä yksilöt voivat toiveikkaamman huomiseen eteen tehdä. Epäröivä ajatus, ettei ole ja voi, alkoi lopulta jopa vähän pelottaa.

Tänään kotimatkalla törmäsin kuitenkin Janne ”Rysky” Riiheläisen perjantaina kirjoittamaan kolumniin siitä, että käynnissä on meidän sukupolvemme kamppailu vapauden, rauhan, moniarvoisuuden ja avoimuuden puolesta. Kolumni liittyi alun perin Barcelonan iskuihuin ja oli julkaistu ennen Turun tapahtumia, mutta sitä ajankohtaisemmalta se niiden vuoksi tuntui. Riiheläinen toteaa, että aidosti toimivat terrorismin vastaiset keinot ovat hitaita ja tylsiä. Toimiviksi keinoiksi hän luetteli muun muassa lainsäädännön, uskontojen välisen dialogin, kansainvälisen sopimusjärjestelmän ja institutioiden vahvistamisen, mielenterveystyön, konfliktinratkaisun, kotouttamisen, kehitysyhteistyön, rasisminvastaisen työn, uudenlaisten miesten mallien kehittämisen ja radikalisoitumisen ehkäisyn. Toiveikkuuteni palasi. Hitaita keinot saattavat olla mutta tylsiksi en niitä kutsuisi vaan helpoiksi. Ja helppoudella tarkoitan nyt sitä, että ne kaikki ovat mahdollisia, jos on halua. Tarvitaan ”vain” vähän maailmanlaajuista määrätietoisuutta ja kansainvälistä kestävyyttä. Eihän se nyt helppoakaan ole, mutta jos on enemmän niitä, jotka eivät anna pelolle periksi, kuin niitä, jotka antavat, on syytä olla toiveikas. 

Toisin kuin viime vuonna en kuitenkaan palannut reissultani kevein mielin. Tiedän, että huomenna minun on opiskelijoideni kanssa töissä käytävä läpi viikonlopun tapahtumia Tiedän, että siellä on kymmenen eri kansallisuutta, ja tiedän, että siellä tulee olemaan monenlaisia mielipiteitä. Sitä en tiedä vielä lainkaan, kuinka tulen hoitamaan homman niin, että toivoa olisi, maltti säilyisi eikä kenenkään tarvitsisi kokea oloaan epämukavaksi.

Mutta sen tiedän, että aion keskustella, koska uskon kohtamisiin.

Ja ilta-auringon häikäistessä muistin, että kun on varjoja, on aina myös valoa. Voi ihan itse valita, kumpaan suuntaan katsoo.

Elokuusta on tullut lempikuukauteni.

Rakastan valoisan kesän jälkeen hämärtyviä iltoja. Pimeyttä, joka tekee pitkästä aikaa selkeän eron yön ja päivän välille mutta ei vielä laskeudu liian aikaisin ja raukeaa aamuisin tarpeeksi varhain. 

Rakastan viileitä aamuja, jotka enteilevät lämmintä päivää. Kesän parhaat kelit tuntuvat viime vuosina olleen juuri elokuussa. Vilpoisat aamut ja lauhkeat päivät mahdollistavat sen, että saa pukeutua lempivaatteisiinsa: t-paitaan, farkkutakkiin, kevyisiin housuihin ja kangaskenkiin. Voi hurauttaa hurjaa vauhtia pyörällä töihin ilman että tulee hiki. Iltapäivällä voi pakata takin reppuun ja nauttia lempeästä lämmöstä.

Rakastan työ- ja päiväkotipäivän jälkeistä verkkaisuutta, joka on vielä erilaista kuin myöhemmin syksyllä. Aivan kuin käytössä olisi enemmän tunteja kuin lokakuun pimeinä iltoina. Ehtii käydä lähirannalla uimassa ja naapuripäiväkodin pihalla (ilmaisella!) kahvakuulatunnilla. Ehtii tavata naapureita ja muita kylän naisia, jotka viettävät iltansa samoilla rannoilla ja tunneilla. 

Rakastan loman jälkeistä energistä ja levännyttä oloa. Kasvoilla lepää terveennäköiseksi tekevä päivitys ja mielen on vallannut loman jälkeinen lempeys. (Eräs viimekeväinen opiskelijani, joka jatkoi toisella kurssillani tänä syksynä huudahti hämmästyneenä ensimmäisenä kurssipäivänä: "Sinä olet ruskea!" En ole ruskea, mutta kevyesti väriä saaneenakin kontrasti kevään kalpeuteen on ilmeisesti huimaava.) Kaikki tuntuu mahdolliselta ja tuntuu jännältä aloittaa ihan alusta. Minulle elokuut ovat aina olleet isompia uusia alkuja ja kuin viralliset vuodenvaihteet tammikuussa. Saa selata opistojen kurssitarjontaa ja suunnitella, mitä haluaisi tänä vuonna kokeilla. Kieliä, joogaa vai valokuvausta? Loppujen lopuksi en luultavasti kuitenkaan aloita mitään uutta vaan päädyn harrastamaan kaikkea aikaan sitomatonta, jotakin kodin tai työpaikan läheltä löytyvää tai sellaista, mitä voi tehdä samaan aikaan kuin lapset ovat omissa harrastuksissaan. Sellainen vain on vaivattominta juuri nyt.

Rakastan sadonkorjuuta omasta puutarhasta. En ole mikään viherpeukalo enkä viihdy sormet mullassa, mutta meillä on muutama viinimarjapuska ja omenapuu, pieni penkki rapaperia ja pätkä puutarhavattua. Ne kaikki ovat viimein – viisi vuotta istutuksesta – alkaneet tuottaa satoa. Ei liikaa niin kuin lapsuudenkodissani, jossa marjoja kerättiin ja mehuttiin kyllästymiseen asti, vaan sen verran, että niistä voi iltaisin kahmaista kourallisen suoraan suuhun ja kumota aamulla toisen puuron päällisiksi. Raparperikin on lopulta tarjonnut aineksia useampaan kuin yhteen piirakkaan. Yksi purkki on jopa säilötty soseeksi pakastimeen odottamaan syyskuisia 5-vuotissynttäreitä. Silloin se pääsee valkosuklaamoussen kaverina kakun väliin. Omenoita vasta kypsytellään, mutta niitäkin näyttisi tulevan huolellisesti laskettuna kolmisenkymmentä. Lisäksi muutaman neliön kasvilaatikoista tulee salaattia, porkkanaa, basilikaa ja persiljaa. Minttupuska on suorastaan räjähtänyt ja sitä on yritetty hillitty napsimalla ronskilla kädellä oksia smoothieen, minttu-jugurttikastikkeeseen, tabbulehiin ja minttu-feta-hedelmäsalaattiin. Ihania kaikki.

Rakastan kullankeltaisena lainehtivia viljapeltoja ja oranssinpunaisia pihlajanmarjoja. Kävin perjantaina ratsastamassa maastossa enkä ollut saada maisemista kyllikseni. Hevoset hamusivat horsmia ja hörisivät tyytyväisinä. Minä olin pakahtua ja sain päähänpiston, että joskus vielä matkustan Islantiin ratsastamaan islanninhevosilla. 

Rakastan kesän viimeisiä ulkoruokailuja, joissa on jo aavistus haikeutta siitä, että ne ovat mahdollisia seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Eilen pakkasin hampurilaistarvikkeet koriin ja kannoin ne naapuriin grillattavaksi. Matalalta paistava aurinko häikäisi, kun odottelimme pihvejä paistuviksi. 

Rakastan. Onneksi tätä vuoden parasta aikaa on vielä pari viikkoa jäljellä.

Kahden viimeisimmän postauksen perusteella voisi luulla, että tämä on matkablogi. Ei tämä ole. Tämä on vain ruuhkavuosissa painivan ihmisen elämänmatkablogi, joka näyttää tilastojen mukaan päivittyvän keskimäärin kerran kuukaudessa. Tämänkaltaisissa pienissä otoksissa tilastot vääristyvät helposti jo yksittäisistä poikkeamista, tässä tapauksessa esimerkiksi kahdesta kahden kuukauden sisälle sattuneesta matkasta. Pahoittelen vääristymää ja pyrin jatkossa raportoimaan elämästäni... hetkinen... tilastollisesti luotettavammmin? 

Kirjoitin huhtikuussa aamusta, jolloin oli aikaa pysähtyä. Niitä aamuja oli kokonaisuudessaan viisi. Olin silloin väsynyt ‒ ihan diagnosoidusti ‒ mutta vain yhden päivän verran. Neljä muuta päivää vietin kotona jollakin muulla diagnoosilla, jota en muista. On paljon muitakin asioita, joita en viime keväältä muista. Sen kuitenkin muistan, että todella olin v ä s y n y t. Lisäksi olin itkuinen, huonomuistinen ja keskittymiskyvytön. Ammatillinen itsetuntoni oli hukassa. Nukuin huonosti ja sain kerran hiihtolenkillä rytmihäiriöitä. Se lenkki loppui lyhyeen, muuten vielä pinnistelin. Kunnes lopulta purskahdin itkuun eräässä palaverissa. 

Se oli hämmentävää, noloa ja pelottavaa. 

Itkuunpurskahtamisesta seurasi onneksi pelkkää hyvää. Heräsin (unettomuudesta, jos sellainen on mahdollista). Retrospektiivisesti ajatellen olisi tietenkin ollut suotavaa tajuta tilanteensa vakavuus jo ennen itkuunpurskahtamista. Toisaalta ymmärrän, että joskus viesti ei mene perille ilman äärimmäisiä tehokeinoja ‒ ei itselle, eikä muille. Nyt se meni. 

On vielä epäselvää, mitä kaikkia seurauksia järjestämälläni kohtauksella tulee pitkällä aikavälillä olemaan. Kaikki jäi kesälomien kynnyksellä vaiheeseen. Lyhyellä aikavälillä sillä on kuitenkin ollut jo muutamia positiivisiä vaikutuksia, joista tärkein on ehkä se, että olen oppinut vähän paremmin hahmottamaan omat rajani. Lisäksi olen oppinut ymmärtämään, että tässä maailmassa on ‒ ikävä kyllä ‒ oltava myös itsekäs, äänekäs ja epäluuloinen. En ole näistä opeista erityisen ilahtunut, mutta yritän sotkea niitä sopivassa suhteessa joustavuuteen, rauhallisuuteen ja luottavaisuuteen, jottei se mitä tapahtui tapahtuisi uudelleen.

Pidän myös arvokkaana sitä, millaisia sosiaalisia tuloksia kohtauksellani oli. Monta työyhteisön ihmissuhdetta on syventynyt. Jopa uusia ystävyyssuhteita on saattanut alkaa. 

Sen sijaan olen kummastellut sitä, kuinka minua on kehuttu rohkeaksi ja avaustani rehelliseksi. Olen joka kerta ajatellut, että mitä h e l v e t t i ä. Reaktiossani ei ollut mitään rohkeaa ja rehellistä. Omasta mielestäni kaikki oli vain puhtaasti primitiivistä. 

Jälkikäteen olen yrittänyt myös analysoida, mitä tapahtui. Ajattelin, että tälle kaikelle on saatava edes yksi koska, jotta ongelman voisi ratkaista. Totuus on, ettei tälle (sille?)  ole mitään yhtä yksiselitteistä koskaa. On vain sellainen toistaiseksi voimassa oleva tilanne nimeltä elämä, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. On kausia, jolloin pääsee vähällä, ja on kausia, jolloin olisi päästettävä itsensä vähällä. Jälkimmäistä taitoa minun täytyy vielä harjoitella.

Toki on myös sellainen vahvasti nykyaikaan kuuluva seikka kuin pätkätyöläisyys, joka saattaa syödä lomia. Lisäksi on tiivistahtinen työelämä, luultavasti alalla kuin alalla. Voi myös olla, että työssä kohtaa tilanteita, joiden kohtaamiseen ei ole valmiuksia. Edelleen työssä saattaa olla näkymättömiä käytänteitä, epäselviä työnkuvia ja niiden myötä kuormittavuutta, jota on vaikea hallita.

Olen lukenut kevään mittaan muutamia uupumiseen, työhyvinvointiin ja elämänhallintaan liittyviä artikkeleita. Parhaiten mieleen jäänyt oppi on se, että vain näkyviä käytänteitä voidaan kehittää. Se kolahti heti, joten siinä lienee yksi minulle keskeinen keino pureutua ongelmaan.

Kaikkein pahimman väsymyksen keskellä tehdyn Ateenan-matkan aikana tajusin lisäksi itse, ettei tämä ole niin vakavaa. Mikään minun tämänhetkisessä elämässäni ei ole niin vakavaa, että sen alle kannattaisi vaipua. Ei mikään. Yritän sisäistää ajatuksen pysyvästi, mutta se on yllättävän vaikeaa.

Nyt kesällä, kun on ollut aikaa toipua ja kerätä voimia, olen yrittänyt varautua tulevaan. Luulen, että asiat ovat paremmalla tolalla. Minulla on taas vahva ja energinen olo. Olen taas alkanut lukea ja juosta, innostua asioista ja suunnitella tulevaa. 

Olen taas alkanut olla oma itseni.