Tittamari Marttisen Perhosvaikutus on kuin villasukka, kuppi teetä tai kulaus glühweiniä. Se on kokoelma lyhyitä kirjoituksia hetkistä ja heittäytymisestä. Sitä teki samaan aikaan mieli ahmia ja annostella. Se synnytti halun mennä metsään, Lappiin ja Ranskaan. Ottaa käteen kudin, aloittaa kuorolaulu ja kutsua ystävät syömään.

Minulle kirjan kaksi lyhyttä kappaletta herättivät myös ikävän Romaniaan:

Cluj-Napoca oli minulle pitkään jännittävä paikannimi, viihtyisä kaupunki, jossa olisin halunnut viipyä pitempään. Sitten kuulin naisesta, joka elää tuossa paikassa ja kaipaa sieltä Tornionlaaksoon. Hän matkustaa Lappiin joka kevät ja syysruskan aikaan, joskus vielä kesällä ja talvellakin. Hän matkustaa Suomeen kielen ja maisemien takia.

Cluj-Napocassa saattoi ihailla komeita Karpaatteja, asua turvallisesti niiden keskellä. Lapissa transilvanialainen nainen ihastelee maiseman lempeää kauneutta. Ja uskomatonta hiljaisuutta. Kielistä kiinnostuneena hän tutkii vähemmistöjen identiteettiä: meänkielisiä, kveenejä ja Romanian csángoja. Hänestä suomi on tuttua, meänkieli vielä tutumpaa, hän maistelee suomalaisia sanoja kuin eksoottisia herkkuja, talkkunaa ja mämmiä. Hänen mielestään meänkielisten huumori muistuttaa Transilvanian unkarilaisten huumoria.

Minä tunnen tuon naisen ja tuon kaupungin Karpaattien keskellä! En vain ole tavannut heitä pian seitsemään vuoteen. Oli kummallista törmätä heihin kirjan sivuilla illalla omassa sängyssään. Otin heti kuvan häntä koskevista kappaleista ja lähetin ne hänelle terveisten kera. Hän oli ilahtunut ja hämmästynyt. Hän ei tiennyt teoksesta, hän ei tiennyt olevansa teoksessa. Tekstasin hänelle, että joku on kertonut hänestä kauniita kirjailijalle. (Hänestä on helppo kertoa kauniita.)

Kirjan takakannessa sanotaan, että suuret muutokset alkavat joskus pienistä arkisista hetkistä. Hetkistä, jolloin kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin mutta jolloin jokin kuitenkin liikahtaa. Mitä jos elämä huomaamatta vie meitä juuri sinne minne pitääkin?

Tämän kirjan ja erään elokuisen kohtaamisen jälkeen minun tekisi taas mieli mennä Karpaattien keskelle niin, että tekee kipeää. Halata tuota naista ja kolmea muuta. Syödä lautasellinen maailman parasta kaalilaatikkoa eräässä pienessä mitäänsanomattoman näköisessä ravintolassa pääkadun varrella, juoda kuppi höyryävänkuumaa vin fiertiä yhdessä kuppilassa syrjäkadulla. Kiivetä kaupunkia ympäröivälle kukkulalle ja samoilla rinteille laskeutuvalla haustausmaalla. Palata alas ja ostaa vanhan kaupungin kujilta hiilillä kypsytetty kürtős kalács kanelilla maustettuna. Piipahtaa viereiseen kirkkoon ja istahtaa hetkeksi penkkiin. Jatkaa yliopistolle ja kulkea ylös alas kuluneita kiviportaita.  Pyytää vahtimestarilta avainta skandinaaviseen kirjastoo ja katsoa, mitä uutta sen hyllyille on viime vuosina kertynyt. Käydä kuuntelemassa suomen kielen tunteja tai pitää itse yksi. Mennä luentojen jälkeen oluelle siihen irkkupubiin, jonne aina mentiin. Tilata se annos, joka aina tilattiin.

Niin. Sellanen matka pitäisi tehdä, mutta sen aika on myöhemmin.

Miksi minusta tuntuu, että jotain on liikahtanut? En usko että se jokin vie minua takaisin Romaniaan – ainakaan muuten kuin matkalle. 

Ehkä se kuitenkin vie sinne minne pitääkin.

Hyppäsin perjantaina kepein mielin junaan. Tavoitteena oli pitää samanlainen irti arjesta -viikonloppu kuin vuosi sitten elokuussa.

Jo menomatkalla matkaan tuli kuitenkin mutkia. Juna pysähtyi odottamatta pitkäksi aikaa, mutta tietoja pysähdyksen syistä tihkui vain vähän ja ne olivat epäilyttävän epämääräisiä. Ehdin jopa tehdä yhden jälkikäteen mauttomalta tuntuneen Instagram-päivityksen seisahdukseen liittyen. Kolmen vartin odottelun jälkeen vaihdoin sitten hieman ärtyneenä kesken olleen e-kirjan uutisiin ja sain järkytyksekseni tietää neljän tunnin viiveellä, mitä Turussa oli tapahtunut jo pian lähtöni jälkeen. Olin matkustanut kahden hengen työskentelyhytissäni täysin tietämättömänä maailman menosta! Poistin kiireesti Instagram-päivitykseni ja aloin lukea lisää. Jälkikäteen mietin, oliko vastäpäätäni istunut papparainen ollut yhtä tietämätön vai kykenikö hän todella matkustamaan kommentoimatta tapahtumia mitenkään.

Viikonloppu ei siis muodostunut aivan niin kevyeksi, kuin olin etukäteen ajatellut. Elokuun pitkät varjot olivat tänä vuonna todella pitkät. Minun viikonloppuuni mahtui toki paljon enemmän valoa kuin varjoja. Ulkoilin auringossa, tapasin ystäviä ja söin hyvin. Keskustelin paljon huolettomia, itsekkäitä ja pinnallallisia. Ostin lahjoja lapsille ja keltaisia keittiöpyyhkeitä itselle.

Mutta eihän varjoja voinut välttää. Oli pakko vilkuilla uutisia, liput liehuivat puolitangoissa ja ihmetys valtasi mielen kerta toisensa jälkeen. En kokenut pelkoa enkä edes surua. Mietin jopa, pitäisikö olla omasta tunteettomuudesta huolissaan.

Epätoivoa kuitenkin koin. Epätoivoa siitä, että tässä maailmassa todella on kasvava joukko ihmisä, jotka yksinkertaisesti haluavat luoda pelkoa, kylvää vihaa ja tehdä pahaa. Ja siitä, että on joukko toisia, jotka käyttävät näitä yksittäisiä tekoja sumeilematta energiana omille ennakkoluuloilleen ja oikeutuksena vastavihalle. Siitäkin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua yrittää nähdä tekojen takana yksilöitä. Myös siitä, että jotkut kykenevät stereotypioimaan tässä vain pahantekijän ja ohittamaan ne, jotka tekivät myös hyvää. Puhumattakaan siitä, osataanko tämä nyt meillekin lonkeronsa ulottanut terrorismi käsitellä niin, ettei tapauksesta seuraa vain lisää kahtiajakautumista, rasisimia ja väkivaltaa.

Ja kaikkein suurinta epätoivoa siitä, onko mitään toimivaa keinoa katkaista tämä molemminpuolisten väkivallantekojen sarja rauhanomaisin keinoin. Nähdäkseni tässä ei todellisuudessa edes ole millään lailla selkeästi kahta puolta. Tässä on vain suuri vihalla, epäluuloilla ja pelolla maustettu soppa, josta on vaikea kahmaista kauhalla saamatta sekalaisia sattumia. Joten onko mitään keinoa?

Olen perusluonteeltani optimisti ja uskon siihen, että hyvä voi voittaa, jos on halua. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin muutamaan kertaan itseni kiinni ajatuksesta, etten ollut varma, onko tässä maailmassa sittenkään toimivia keinoja saattaa asiat paremmalle tolalle. Ja onko mitään, mitä yksilöt voivat toiveikkaamman huomiseen eteen tehdä. Epäröivä ajatus, ettei ole ja voi, alkoi lopulta jopa vähän pelottaa.

Tänään kotimatkalla törmäsin kuitenkin Janne ”Rysky” Riiheläisen perjantaina kirjoittamaan kolumniin siitä, että käynnissä on meidän sukupolvemme kamppailu vapauden, rauhan, moniarvoisuuden ja avoimuuden puolesta. Kolumni liittyi alun perin Barcelonan iskuihuin ja oli julkaistu ennen Turun tapahtumia, mutta sitä ajankohtaisemmalta se niiden vuoksi tuntui. Riiheläinen toteaa, että aidosti toimivat terrorismin vastaiset keinot ovat hitaita ja tylsiä. Toimiviksi keinoiksi hän luetteli muun muassa lainsäädännön, uskontojen välisen dialogin, kansainvälisen sopimusjärjestelmän ja institutioiden vahvistamisen, mielenterveystyön, konfliktinratkaisun, kotouttamisen, kehitysyhteistyön, rasisminvastaisen työn, uudenlaisten miesten mallien kehittämisen ja radikalisoitumisen ehkäisyn. Toiveikkuuteni palasi. Hitaita keinot saattavat olla mutta tylsiksi en niitä kutsuisi vaan helpoiksi. Ja helppoudella tarkoitan nyt sitä, että ne kaikki ovat mahdollisia, jos on halua. Tarvitaan ”vain” vähän maailmanlaajuista määrätietoisuutta ja kansainvälistä kestävyyttä. Eihän se nyt helppoakaan ole, mutta jos on enemmän niitä, jotka eivät anna pelolle periksi, kuin niitä, jotka antavat, on syytä olla toiveikas. 

Toisin kuin viime vuonna en kuitenkaan palannut reissultani kevein mielin. Tiedän, että huomenna minun on opiskelijoideni kanssa töissä käytävä läpi viikonlopun tapahtumia Tiedän, että siellä on kymmenen eri kansallisuutta, ja tiedän, että siellä tulee olemaan monenlaisia mielipiteitä. Sitä en tiedä vielä lainkaan, kuinka tulen hoitamaan homman niin, että toivoa olisi, maltti säilyisi eikä kenenkään tarvitsisi kokea oloaan epämukavaksi.

Mutta sen tiedän, että aion keskustella, koska uskon kohtamisiin.

Ja ilta-auringon häikäistessä muistin, että kun on varjoja, on aina myös valoa. Voi ihan itse valita, kumpaan suuntaan katsoo.

Elokuusta on tullut lempikuukauteni.

Rakastan valoisan kesän jälkeen hämärtyviä iltoja. Pimeyttä, joka tekee pitkästä aikaa selkeän eron yön ja päivän välille mutta ei vielä laskeudu liian aikaisin ja raukeaa aamuisin tarpeeksi varhain. 

Rakastan viileitä aamuja, jotka enteilevät lämmintä päivää. Kesän parhaat kelit tuntuvat viime vuosina olleen juuri elokuussa. Vilpoisat aamut ja lauhkeat päivät mahdollistavat sen, että saa pukeutua lempivaatteisiinsa: t-paitaan, farkkutakkiin, kevyisiin housuihin ja kangaskenkiin. Voi hurauttaa hurjaa vauhtia pyörällä töihin ilman että tulee hiki. Iltapäivällä voi pakata takin reppuun ja nauttia lempeästä lämmöstä.

Rakastan työ- ja päiväkotipäivän jälkeistä verkkaisuutta, joka on vielä erilaista kuin myöhemmin syksyllä. Aivan kuin käytössä olisi enemmän tunteja kuin lokakuun pimeinä iltoina. Ehtii käydä lähirannalla uimassa ja naapuripäiväkodin pihalla (ilmaisella!) kahvakuulatunnilla. Ehtii tavata naapureita ja muita kylän naisia, jotka viettävät iltansa samoilla rannoilla ja tunneilla. 

Rakastan loman jälkeistä energistä ja levännyttä oloa. Kasvoilla lepää terveennäköiseksi tekevä päivitys ja mielen on vallannut loman jälkeinen lempeys. (Eräs viimekeväinen opiskelijani, joka jatkoi toisella kurssillani tänä syksynä huudahti hämmästyneenä ensimmäisenä kurssipäivänä: "Sinä olet ruskea!" En ole ruskea, mutta kevyesti väriä saaneenakin kontrasti kevään kalpeuteen on ilmeisesti huimaava.) Kaikki tuntuu mahdolliselta ja tuntuu jännältä aloittaa ihan alusta. Minulle elokuut ovat aina olleet isompia uusia alkuja ja kuin viralliset vuodenvaihteet tammikuussa. Saa selata opistojen kurssitarjontaa ja suunnitella, mitä haluaisi tänä vuonna kokeilla. Kieliä, joogaa vai valokuvausta? Loppujen lopuksi en luultavasti kuitenkaan aloita mitään uutta vaan päädyn harrastamaan kaikkea aikaan sitomatonta, jotakin kodin tai työpaikan läheltä löytyvää tai sellaista, mitä voi tehdä samaan aikaan kuin lapset ovat omissa harrastuksissaan. Sellainen vain on vaivattominta juuri nyt.

Rakastan sadonkorjuuta omasta puutarhasta. En ole mikään viherpeukalo enkä viihdy sormet mullassa, mutta meillä on muutama viinimarjapuska ja omenapuu, pieni penkki rapaperia ja pätkä puutarhavattua. Ne kaikki ovat viimein – viisi vuotta istutuksesta – alkaneet tuottaa satoa. Ei liikaa niin kuin lapsuudenkodissani, jossa marjoja kerättiin ja mehuttiin kyllästymiseen asti, vaan sen verran, että niistä voi iltaisin kahmaista kourallisen suoraan suuhun ja kumota aamulla toisen puuron päällisiksi. Raparperikin on lopulta tarjonnut aineksia useampaan kuin yhteen piirakkaan. Yksi purkki on jopa säilötty soseeksi pakastimeen odottamaan syyskuisia 5-vuotissynttäreitä. Silloin se pääsee valkosuklaamoussen kaverina kakun väliin. Omenoita vasta kypsytellään, mutta niitäkin näyttisi tulevan huolellisesti laskettuna kolmisenkymmentä. Lisäksi muutaman neliön kasvilaatikoista tulee salaattia, porkkanaa, basilikaa ja persiljaa. Minttupuska on suorastaan räjähtänyt ja sitä on yritetty hillitty napsimalla ronskilla kädellä oksia smoothieen, minttu-jugurttikastikkeeseen, tabbulehiin ja minttu-feta-hedelmäsalaattiin. Ihania kaikki.

Rakastan kullankeltaisena lainehtivia viljapeltoja ja oranssinpunaisia pihlajanmarjoja. Kävin perjantaina ratsastamassa maastossa enkä ollut saada maisemista kyllikseni. Hevoset hamusivat horsmia ja hörisivät tyytyväisinä. Minä olin pakahtua ja sain päähänpiston, että joskus vielä matkustan Islantiin ratsastamaan islanninhevosilla. 

Rakastan kesän viimeisiä ulkoruokailuja, joissa on jo aavistus haikeutta siitä, että ne ovat mahdollisia seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Eilen pakkasin hampurilaistarvikkeet koriin ja kannoin ne naapuriin grillattavaksi. Matalalta paistava aurinko häikäisi, kun odottelimme pihvejä paistuviksi. 

Rakastan. Onneksi tätä vuoden parasta aikaa on vielä pari viikkoa jäljellä.