Ladataan...

Pitkällä matkalla on aikaa ajatella. Viime aikoina olen miettinyt, mitä olen valmis kohtaamaan matkalla. Olen todella tunteellinen ihminen. Reissuun valmistautuessa käytiin Chrisun kanssa keskustelua siitä, onko jotain, mitä en voisi herkkyyteni takia tehdä. Mitä en haluaisi nähdä tai kokea? Mihin tilanteeseen en haluaisi joutua? Tuolloin sanoin, että kunhan minulla on turvallinen olo, voin oikeastaan matkustaa minne tahansa.

Julia kirjoitti taannoin blogissaan siitä, miten ihmiset eivät lue lehtiä, koska siitä tulee paha mieli tai eivät katso surullisia elokuvia, koska se masentaa. Myhäilin ja nyökyttelin. Itsekin kuuntelin hämmästyneenä, kun kaverini kertoi, ettei Syyrian tilanteen ja Euroopan pakolaiskriisin takia lue enää uutisia. Nyt reissun päällä olen miettinyt asiaa matkailun näkökulmasta. Tarvitseeko matkailijan nähdä masentavia paikkoja? Mikä on ”surullisten” nähtävyyksien tehtävä?

Kambodžassa menneisyyden varjot ovat vahvasti läsnä nykypäivässä. Kambodžan kansanmurha, punakhmerit ja Pol Potin hirmuhallinto tulevat tutuksi matkatessa. Toki itse oletin, että perustiedot edellä mainituista kuuluvat yleissivistykseen tai matkailijat olisivat edes vähän tutustuneet Kambodžan historiaan ennen sinne matkustamista. Siksi olinkin järkyttynyt, kuinka välinpitämättömiä ja tietämättömiä matkailijoita kohtasin.

Muutamia lainauksia matkan varrelta:

”Me käydään yleensä talvisin Phuketissa, mutta nyt tultiin Sihanoukvilleen rantalomalle. Ei maalla niin väliä, kunhan on lämmintä ja halpaa.”

”Siis missä maassa me nyt ollaan?”

”Reissataan niin paljon, että menee Kambodžat ja Laosit sekaisin.”

”Ei me aiota mennä Phnom Penhiin, koska siellä on roskaista, ankeaa eikä meitä ne kuoleman kentät kiinnosta.”

”Me ollaan vaan kahden viikon lomalla niin ei me haluta käyttää sitä mihinkään, mistä voisi tulla paha mieli.”

Nyt siellä joku miettii, että mitä ihmettä. Oletankin blogimme lukijoiden olevan kiinnostuneita vastuullisesta matkailusta, mutta valitettavan moni turisti ei ole. Lomalla halutaan rentoutua, ei miettiä sodan kauhuja. En väitä, että itsekään olisin aina perehtynyt kohdemaan historiaan syvällisesti (esim. ennen ex tempore –reissua Macaoon, en tiennyt kohteesta juuri mitään), mutta viimeistään kohteessa haluan avoimin mielin tutustua tapoihin, kulttuuriin ja historiaan. Toki matkailu on jatkuvaa päätösten tekoa. Minne matkustetaan seuraavaksi? Missä majoitutaan ja syödään? Halutaanko me suurkaupunkiin vai pikkukylään? Omat kiinnostuksen kohteet vaikuttavat näihin valintoihin, mutta toivon, että useammalla reissaajalla olisi halu oppia ja myös kyseenalaistaa omia stereotypioitaan jostain kohteesta.

Kambodžassa moni nuori reppureissaaja polttelee pilveä, makaa rannalla ja nauttii alle euron oluesta. Jokainen tallaa tavallaan, mutta samaan aikaan ei saisi unohtaa matkakohdetta. Etenkin matkakohteen historian ymmärtäminen on olennaista. Kaikissa matkakohteissa ei voi käyttäytyä samalla tavalla. Kohdemaa tulisi jotenkin noteerata ja osoittaa kiinnostusta sen erityislaatuisuutta kohtaan.

Kukaan ei ole koskaan ajatustensa kanssa valmis. Nuorempana en ymmärtänyt, miksi joku haluaisi käydä keskitysleirillä. Paheksuin reilaavien kavereiden Auschwitz-vierailuja, ja pidin niitä mustavalkoisesti epäeettisinä. Kun sitten lopulta kävin Sachsenhausenin keskitysleirillä Berliinin reissun yhteydessä, nousivat kyyneleet silmiini. Me emme saa unohtaa. Näiden paikkojen tarkoitus on tehdä vaiettu näkyväksi. Me emme saa kääntää katsettamme pois. Kauheuksia tapahtuu koko ajan, ja ihmiset satuttavat toisiaan. Maailma on välillä paha, mutta maailma on myös todella kaunis.

Tästä kaikesta ja kuvista on pääteltävissä, että vierailimme Phnom Penhissa Tuol Sleng –vankilamuseossa. Vankila tunnettiin myös koodinimellä S-21. Punakhmerien hallinnon aikana vuosina 1975-1979 vankilassa oli n. 17 000 vankia (arviot vankien määrästä vaihtelevat). Vain seitsemän vankia selvisi hengissä. Aluksi kidutetut ja teloitetut vangit haudattiin vankilan pihamaalle, mutta tilan loputtua karmivaa toimintaa jatkettiin Choeung Ekin kuoleman kentillä (killing fields) kaupungin ulkopuolella. Kävimme myös siellä, ja molemmat kohteet olivat henkisesti todella vaativia. Itku tuli useamman kerran – niin vierailun aikana kuin sen jälkeen. Me kävimme ensin Tuol Slengissa, ja emme tehneet samana päivänä juuri muuta. Toisena päivänä kävimme kuoleman kentillä, ja loppupäivä menikin majapaikassa rauhoittuen. Suosittelen siis varaamaan aikaa, ja valitsemaan rauhallisen majoituksen.

Sairasta on, että kuoleman kenttien lähellä on ampumarata (kyllä, luit oikein), jonne turret viedään kaupunkikierroksen yhteydessä. Pelkkä ajatus kaupunkikierroksesta, jossa saman päivän aikana käydään läpi kaikki kansanmurhasta muistuttavat kohteet, tuntuu hurjalta. Onko matkailijan silloin mahdollisuus käsitellä ”nähtävyyden” herättämiä tunteita? Mielestäni ei - varsinkin, kun kuoleman kentille ja ampuradalle turisteja vievän yrityksen Tripadvisor-arvostelut ovat luokkaa ”best day ever”. Päivät Phnom Penhissa olivat meillekin reissun mieleenpainuvimmat, mutta en ihan noilla sanoilla lähtisi niitä kuvailemaan.

Oman kansakunnan historian ymmärtäminen ja käsittäminen on äärimmäisen tärkeää. Sodan trauma jää usein käsittelemättä, kuten koen, että Suomessa on käynyt. Sodista on kirjoitettu paljon, mutta suomalaiselle kulttuurille tyypillisesti tunteista ja mielenterveydestä ei juuri puhuta. Ari Matikaisen elokuva Sota ja mielenrauha olikin mielenkiintoinen avaus laajemmalle keskustelulle siitä, miten Suomen sotien trauma on periytynyt, ja miten siitä kärsii niin sodan kokeneet kuin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa - koko Suomen kansa.

Traumanjälkeinen stressihäiriö on todella yleinen Kambodžan kansanmurhan kokeneilla, mutta mahdollisuutta viralliseen diagnoosiin ja hoitoon ei ole ollut. Trauma periytyy ja ongelmat ovat läsnä vielä tänä päivänä, kun hirmuhallinnon kokeneet kasvattavat lapsiaan.

Kuoleman kentillä meidän kanssa samaan aikaan oli amerikanenglantia puhuva perhe, jonka sukujuuret ovat Kambodžassa. Lyhyen kohtaamisen aikana en päässyt tarkkaan perille heidän taustoistaan, mutta vanhemmat puhuivat keskenään englantia, eivät khmeria, joten olivat luultavasti kasvaneet englanninkielisessä ympäristössä ulkomailla. Lapset olivat kouluikäisiä ja eivät varmasti ymmärtäneet kaikkea, mutta äiti pysähtyi välillä juttelemaan heidän kanssaan ja selittämään, mistä oli kyse. Ei varmasti ollut helppoa, mutta ymmärrän, että perheellä oli tarve käsitellä asiaa oman taustansa takia. Samaan aikaan joku turisti päivitteli, että ”this is no place for children”. Ymmärrän tuonkin pointin, mutta mielestäni lapset olivat tarpeeksi vanhoja kohtaamaan oman kansansa historian.

Tällaisissa kohteissa vierailu on vaikeaa, mutta tärkeää. Toki se pitää tehdä kunnioittavasti. Tuol Slengissa muutama reppureissaaja oli pukeutunut paikallisen kaljamerkin tank toppiin ja minisortseihin – ei näin. Valokuvia vankilamuseossa ja kuoleman kentillä voi ottaa, mutta vain niillä alueilla, joissa siihen on lupa.

Haluan vielä korostaa, että en tällä postauksella halua syyllistää ketään. En halua myöskään korostaa niin monta kertaa kuultua narratiivia, jossa kansanmurha on ainoa asia, josta Kambodža tunnetaan. Kambodža on mieletön matkakohde suloisine pikkukaupunkeineen ja kauniine saarineen, mutta on tärkeää ymmärtää, mitä kansakunta on kokenut, ja miten siitä selviytynyt. Kun Kambodžassa kohtaa vanhan ihmisen, häntä kunnioittaa suunnattomasti, kun tietää, millaisessa yhteiskunnassa hän on varttunut, ja mitä elämänpolullaan kohdannut. Suurin osa paikallisista on todella iloisia ja positiivisia. Jälleen osoitus siitä, kuinka vahva ihmismieli on, ja mistä voimme selvitä. Kambodža on monipuolinen ja mielenkiintoinen matkakohde, jonne useamman kannattaisi matkustaa.

Rakas lukija, älä ole tietämätön ja välinpitämätön matkailija. Kaikki saavat matkustaa omalla tyylillään, mutta matkailun taloudellisista, ekologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista vaikutuksista tulee olla tietoinen. Sen lisäksi, että blogissamme kerrotaan matkakohteista, ja miltä ne meidän silmissä näyttävät, haluamme myös suhtautua matkailuun kriittisesti ja herättää keskustelua vastuullisesta matkailusta. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän koen huonoa omaatuntoa matkailun vaikutuksista. Mitä pidempään matkustan, sitä helpommin voin kuitenkin minimoida matkailun negatiiviset vaikutukset. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän opin nauttimaan matkanteosta. Kaikesta ”onko musta enemmän haittaa kuin hyötyä” –tuskailusta huolimatta, haluan enemmän kuin mitään muuta olla nyt tällä matkalla. Kiitos, kun olet mukana.

Nyt on teidän vuoro: Mitä ajatuksia postaus herätti? Mitä olette valmiita kohtaamaan matkalla? Kyseenalaistatteko omia asenteitanne ja tapaanne matkustaa?

Osallistu keskusteluun ja seuraa reissuamme:

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI / BLOGIPOLKU

Share

Ladataan...

Turkoosia vettä, pitkiä hiekkarantoja, kirjan lukemista riippumatossa. Niistä haaveilimme, kun mietimme, mille Kambodžan saarista suuntaamme. Halusimme löytää rauhaa ja luonnonläheisyyttä, emme jättihotelleja ja bilemeininkiä. Koh Ta Kiev ja Koh Rong Samloem tuntuivat sopivimmilta ja eniten meidän tyylisiltä.

Koh Ta Kieville pääsee mantereen puolelta Otres Beachilta. Itse Otres on Sihanoukvillen rannoista rauhallisin. Vietettiin Otresilla vain yksi yö ennen saarille siirtymistä, mutta voin lämpimästi suositella Otresia. Voisin hyvin asustella vaikka Otres Villagen Pachamama-majatalossa joogaten ja vegaaniruokaa popsien. Rento Otres on myös hyvä vaihtoehto, jos aika ja budjetti eivät riitä saarivierailuun. Kuljetukset, majoitus ja ruoka ovat paikalliseen hintatasoon nähden kalliita, mutta meidän mielestä kaiken vaivan arvoisia.

Majapaikka saarilta kannattaa varata etukäteen. Koh Ta Kievilla on vain muutama majatalo. Jokaisella majatalolla on oma vene, joka tulee kerran päivässä noutamaan reissaajia mantereelta. Olimme varanneet kolme yötä Kactus Resortista, joka osoittautui aivan mielettömäksi paikaksi. Me saatiin oma puumaja! Kissanpentuja, hyvää ruokaa, viidakkoa, torkkumista löhötuolissa – täydellistä. Koh Ta Kievilla voi myös snorkkailla, vierailla kalastajakylässä tai rämpiä viidakon läpi saaren pohjoispäähän, jossa voi hyppiä kallioilta alas. Me keskityttiin lähinnä chillailuun, koska Kactus oli niin ihana paikka, ettei sieltä ja omalta rannalta tehnyt mieli lähteä pientä viidakkokävelyä kauemmaksi.

Koh Ta Kievilta Koh Rong Samloemille siirryttäessä täytyy kulkea mantereen kautta. Koh Rong Samloemilla suurin osa resorteista on saaren itäpuolella Saracen Baylla ja reppumatkailijoiden suosimat hostellit saaren pohjoisosassa M’ Pay Baylla. Kun näimme kuvan saaren länsipuolella sijaitsevasta Lazy Beachista, totesimme, että tuonne on päästävä. 60 euron bungalowit olivat aivan liian kalliita matkabudjettiimme nähden, mutta päätettiin, että tuonne mennään ja syödään vaikka sitten pelkkää riisiä seuraava kuukausi. Perillä meitä odotti kaunein ranta, jonka olen ikinä nähnyt. Hiekka ei ollut hohtavan valkoista eikä aurinko paistanut kirkkaalta taivaalta, mutta rauhallisen rannan tunnelma kuitenkin lumosi meidät täysin. Matkustamisessa onkin kyse enemmän siitä, mitä tuntee ja kokee, ei siitä mitä näkee.

Oletko käynyt Kambodzan saarilla? Mitä toivot rantalomalta: rauhaa ja rentoutumista vai menoa ja meininkiä?

Pysythän matkassa mukana:

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI / BLOGIPOLKU

Share

Ladataan...
Matkalla kaiken aikaa

Kampotin lukuisten päiväretkien ykköskohde on Bokor Hill Station. Olimme aluksi hieman skeptisiä koko Bokorin suhteen (tää on mainittu aika monessa postauksessa eli alkaa kuulostaa siltä, että olemme skeptisiä kaiken suhteen). Jutut netissä kertovat kolkosta, hylätystä lomakylästä ja keskinkertaista nähtävyyksistä. Suurin osa kävijöistä ottaa vain kuvan hylätystä palatsista, näpsäisee pikaselfien jättimäisen Buddha-patsaan kanssa, ja käy ehkä alueella sijaitsevalla vesiputouksella. Itse näimme paikassa potentiaalia urban exploration -kohteena, koska rakastamme hylättyjä mestoja.

1920-luvulla rakennettu ranskalaisten kolonialistien rentoutumisalue Bokorin vuorella hylättiin 1940-luvulla ensimmäisen kerran. 60-luvulla alue näki uuden kukoistuksen, ja vuorella sijaitsevaa palatsia laajennettiin. Kuitenkin vuonna 1972 vallankumousliike punaiset khmerit ottivat alueen haltuunsa. Bokor olikin punakhmerien viimeisiä linnakkeita vielä 90-luvun alussa.

Kansallispuiston asemasta huolimatta Bokorilta vuokrattiin tontteja rakennusalan konsernille 2000-luvun alussa. Alueen kehittämiseen suunnitellaan käytettävän yhteensä miljardi dollaria seuraavien 15 vuoden aikana. Päällystetty tie toi Bokorin massojen saataville vuonna 2011. Samoihin aikoihin vuorelle avattiin jättimäinen Thansur Bokor Highland Resort käynnistämään turistibisnes uudelleen. Huhupuheiden perusteella 1000-paikkaisessa hotellissa yöpyy keskimäärin vain 2 vierasta per yö, joten suuret investoinnit ja suunnitelmat ovat epäonnistuneet tai ainakin viivästyneet.

Sisäänkäynti puistoon sijaitsee lyhyen ajomatkan päässä Kampotista. Puolen dollarin pääsymaksun jälkeen seuraa 32 kilometrin nousu vuorelle, josta pikku Honda-skootteri selviää helposti. Täysi tankki bensaa takaa pääsyn myös alas vuorelta, jossa palveluita ei ole. Nousun puolivälissä edellä mainittu Buddha tervehtii turistiparvia. Meitä kuitenkin kiinnosti paljon enemmän läheltä löytyvä hylätty kuningas Sihanoukin kesähuvila Black Palace sekä viidakon valtaamat luksushuvilat. Homeen mustaamat palatsit hienoine graffiteineen olivat todella vaikuttavia. Syvemmältä viidakosta pilkottavat täysin umpeen kasvaneet kesken jääneet huvilat muistuttavat betoniluurangoillaan menneestä.

Tie huipulle risteää. Oikealle lähtevä tie vie luonnonpuistoon ja Popokvilin vesiputouksille, joihin emme väenpaljouden ja erillisen sisäänpääsymaksun vuoksi vaivautuneet. Vasemmalle vievä tie taas suuntaa kohti uutta hotellia ja vanhaa palatsia. Vuorelle on rakennettu uuden hotellin viereen myös iso asuinalue, joka on jäänyt kesken ja jo puoliksi mädäntynyt. Kuka oikeasti ajatteli, että joku haluaisi asua vuoren päällä 37 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista? Monikerroksiset rakentamisen eri vaiheissa olevat betonikolossit ovat aavemaisia, ja niiden tutkimiseen menee helposti tunteja. Pakko kuitenkin jatkaa matkaa, nähtävää riittää!

100-vuotias katolinen kirkko oransseine sammalpeitteineen sekä isot lentokonehallit ja satelliittirykelmät tuovat outoa kontrastia buddhalaiselle temppelille, joka tuntuu olevan ainut elämää sisältävä paikka alueella. Hienot näkymät alas rannikolle, ja temppelialueen rauhallisuus ovat mukava bonus. 

Alueen päänähtävävyys, hylätty palatsi, ei ole huhuista huolimatta koskaan ollut kasino. Turistiparvet kiehnäävät hyvin säilyneen betonirakennuksen neljässä kerroksessa ottamassa kuvia menneisyyden hienoudesta sekä upeista näköaloista kohti merta. Ökyrakennuksen saloja tutkiessa on helppo unohtaa alueen synkkä menneisyys, ja ne 1000 työntekijää, jotka aluetta rakennettaessa tiettävästi kuolivat. Pienen ajomatkan päässä sijaitsee vielä muutamia huviloiden raakileita, joihin useimmat turistit eivät bussistaan kävele. 

Ymmärrän, miksi Bokorista saa ristiriitaisen kuvan. Nopeasti vaihtelevat säät, pitkähkö ajomatka ja monille "turhat" nähtävyydet eivät riitä. Meille Bokor antoi paljon enemmän, ja alueella olisi viihtynyt kauemminkin. Hylättyjen rakennusten romantiikka ja synkkyys ei kaikkiin iske. Suurimmassa osassa saimmekin olla aivan yksinään. Kalliin järjestetyn päiväretken jälkeen olisin kyllä itsekin ollut pettynyt pelkkään palatsiin. Alue antaa omatoimiselle tutkijalle paljon enemmän. Mopo siis alle, ja kohti tuulista kukkulaa - mukaan sadetakki sekä täysi tankki bensaa!

- Chrisu - 

Seuraa reissuamme:

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Share

Pages