Ladataan...
Melankolia

minä olen epäonnistunut

olen saanut rakkautta enemmän kuin kylliksi, varauksetta, loputtomana virtana: perheessä jossa tiedän olevani korvaamaton: arvokas. mutta minä olen epäonnistunut. velloin vuosia kauniissa ihmissuhteessa joka olosuhteiden käydessä kivikkoiseksi kariutui omaan mahdottomuuteensa: hyvin ja rauhaisasti ja väistämättömästi mutta minä: minä olen epäonnistunut. saan ihmisten luottamuksen, kiintymyksen, arvostuksen: vaivattomasti, minulla on koko elämäni kestäneitä ystävyyssuhteita, eikä tähän liity enää mitään dramatiikkaa mutta: minä olen epäonnistunut. tiedän olevani hyvä muille mutta minä olen epäonnistunut. 

 

olen muuttunut vuosien aikana verkkaisesti, kausiluontoisesti, mutta vakaasti kohti korkempaa olemisen tapaa: olla itselleen uskollinen, kuormittaa muita mahdollisiman vähän, mutta minä olen epäonnistunut. suoriuduin pimeistä vuosista, kannattelin jotain mitä sen ikäisen ei koskaan olisi pitänyt, puskin itseni läpi jostakin vaikeasta: selätin päivän toisensa perään keskellä kaiken syövää tilannetta: koulukiusaaminen, viiltely, valtapeli, näännytys: mitä vielä? mitä vielä? minä olen epäonnistunut. selätin päivän toisensa perään, kirjoitin kymppejä, kirjoitin eximia cum laude approbatureita, sain stipendejä, sain hymytytön, voitin pistepörssin, voitin vaikeudet, en huutanut en luovuttanut en kadonnut mutta: minä olen epäonnistunut.

 

muutin omilleni: hoidin kaukosuhdetta: raahasin ruumiini iltavuoroon. luin kuusi tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa, kuusi kuukautta vuodessa. toiseksi parhailla arvosanoilla sisään ja silti minä olen epäonnistunut. minä olen epäonnistunut. mitä vielä? mitä vielä? pidin esitelmän toisensa perään, heräsin yöllä kolmen tunnin unien jälkeen, toistuvat unihalvaukset ja toistuvat paniikkikohtaukset ja toistuvat tajuttomuudet mutta: minä yritin, ja minä olen epäonnistunut. ihmiset romahtavat ympärillä, vuokranmaksu viivästyy, pelkkä olemassaolo vie tilin miinuksen puolelle ja minä yritän niin helvetisti mutta minä olen epäonnistunut. etsin tapoja hallita murenevaa nykyhetkeä, etsin tapoja järjestää mennyt siedettävään muotoon, etsin tapoja selvitä tulevaisuudesta mutta minä: minä olen epäonnistunut ja mitä vielä? minua pidetään sylissä viisi päivää viikossa mutta minä olen epäonnistunut. minun koneistoni toimi moitteettomasti kaksikymmentäkolme vuotta mutta minä olen epäonnistunut. minä olen ollu hyvä tyttö kaksikymmentäkolme vuotta mutta minä olen epäonnistunut. minä olen ruokkinut jumalia, minä olen kantanut kiviä, minä olen syntynyt kultalusikka suussa ja minä olen saanut kaiken aina helposti ja vaivattomasti ja minun tapani katsoa maailmaa on värittynyt mustalla ja vaaleanpunaisella ja minä olen syntynyt johonkin mihin minulla ei ollut oikeutta ja minä käyn terapiassa koska haluan elämäni olevan siedettävää (täydellistä) ja minä en näe totuutta ja siksi minä olen epäonnistunut, minä olen epäonnistunut, minä olen epäonnistunut ja minä olen syntymässä säikähtänyt enkä minä jaksa ja siihen väsymykseen minulla ei ole mitään muuta syytä kuin se että minä olen niin totaalisen, totaalisen epäonnistunut. 

 

väsymys: elämänilo: turtumus. pettymys: piittaamattomuus: järjetön tulevaisuuden pelko. aikuistumisen traumaattisuus, halu luovuttaa, halu jättäytyä pois. halu alittaa rima, vain varmuuden vuoksi. päättäväisyyden ja päättämättömyyden ristipaine. itsesääli ja häpeä: huono omatunto, itserakkaus. 

 

jotenkin minä onnistuin siinä, kaiken sen jälkeenkin, olemaan epäonnistunut. 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

mitä tapahtui

seison ikkunassani kaupunginosassa joka on nimetty kaukaisen venäjän federaation mukaan ja tuijotan harjulle, torille, kohti kuutamoa. kaikki tuoksuu tahmealle lehmukselle: tililläni on 2 euroa käypää valuuttaa: olen ripustanut 20neliön asuntoni täyteen kuivuvia lakanoita ja valkopyykkiä. olen ihmeellisen onnellinen. uin iltaisin kylmissä vesissä ja kävelen kotiini pimeässä. suljen oven, sytytän lampun, olen yksin. en voisi pyytää mitään suurempaa. 

oma koti: on suurinta onnea.

aika: on suurinta elämässä.

vapaus: on kaikki.

tupakantarve: aamukahvi: unilääkkeet: olen edelleen pahoinvoiva, oksennan, toivun vaikeasta traumasta, toistuvasta masennuksesta. mutta kuka olisi uskonut, että koko elämänsä romanttiseen rakkauteen uskonut pääsee päivissään eteenpäin vasta kun saa käteensä avaimet yksiöön: vasta kun ostaa nuudeleita ja olutta yhdelle: yksi, yksiö, yksilö, yksityinen, yksinäinen. 

elokuun ensimmäinen: hulluuteni vuosipäivä. heräsin sateen hakatessa peltikattoa, peittojen alla omassa lämmössäni: ja ajattelin etten rakasta ketään en ketään en ketään. ahdistus asuu jossain muualla. näen edelleen unia entisistä miehistäni, kolmannesta maailmansodasta, valtavista mustista hevosista, keskusteluista jotka eivät kohtaa: olen edelleen pahoinvoiva. mutta herään aamuisin yksin, omasta lämmöstäni: enkä voisi pyytää mitään suurempaa. 

ovi jonka voi sulkea, avata, pitää suljettuna. hän tulee tänne ja minä piirrän hänen luomistaan kartaston: se on kaunein tähtitaivas jonka olen vuosiin nähnyt: vain se Alppien yö vetää vertaa: kun kaukana ukkonen valaisi vuoret hetkeksi ja taas laskutui pimeä ja lehmien kellot kolahtelivat läpi yön. silloin rakastin ja rakastan edelleen mutta kaikki muuttaa muotoaan. annan muistini mennä sinne mikä oli kaikkein kauneinta: miksi on annettava pois jotakin niin hyvää, niin kallista, ollakseen vapaa? minä rakastin, rakastin niin paljon. mutta minä en kestänyt sitä elämää enää. 

rakkauteni on rampa ja minä olen väsynyt elämään muita varten, väsynyt siihen vesikidutukseen. ettei se joka minua piteli parhaiten ollut minun kotini. minä uskon rakkauteen mutten itseeni sen osana. ja jostain syystä olen sillä tavalla niin itseäni täynnä etten enää tunne sellaista toista kohtaan mitä itse kykenen antamaan: mikä kävelevä paradoksi. 

mutta on toisenlaista rakkautta: sitä missä haluan hänet lähelleni aina, aina: huonekasvien täyttämiin taloihin, joissa kylmennyt kahvi lämmitetään uudelleen: kirjapinot kasvavat lattioilla. olemme keränneet taidetta huoneittemme nurkkiin ja valo siivilöityy sisään ja me nukumme kun tahdomme, uppoamme omiin töihimme kunnes taas kohtaamme, kunnioitamme toisiamme ja omaa yksityisyyden tarvettamme: emme koskaan tahtoneet kunnollista elämää ja kaksi kadonnutta lammasta: ne löysivät toisensa. rakastamme toisiamme, muttemme jaa sänkyä, edes aviovuodetta. olemme hyväksyneet elämän arvaamattomuuden, tyrmistyneet hyvästä onnestamme, otamme sen vastaan polvistuneina. katselemme lempeydellä väsyneitä vuosiamme: me olemme lukeneet, me olemme juhlineet, me olemme eläneet niin kuin meidän on kuulunutkin: polttaneet sen minkä täytyi tuhoutua, suojelleet sitä mitä halusimme varjella: meillä on muistoja näistä vuosista, ryppymme, arpikudoksemme, ahneutemme on hiipunut ja väistynyt tyytyväisyytemme tieltä: joskus avaamme viinipullon, joskus tahdomme olla yksin: pistämme hiuksiimme esineitä ja unohdamme ne sinne.

häipyvä hetken alakulo: on turha kysyä miksi: se vain tapahtui. se on surun aritmetiikkaa: ihmiset lähtevät, ihmiset jäävät. vaihtukoon vuodet, vaipukoon unohdukseen se mitä oli, mikä joskus koski: täyttyköön päivät toisilla ajatuksilla

 

helvetti: minä selvisin ja 

change is hard / when you can't feel close even though that's what you need the most / even though I'm beside you / and they say that love can change your heart / and brighten up that darkness and i thought that too / when I was younger / but i lost youth when i lost you / i say i think i know what love is now / i think i got it figured out / but then the second that i open my mouth / gonna change my heart again

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

ajattelen kirkkaammin kuin aikoihin

johtuuko se 

valosta, vai vihdoinkin kohdilleen

osuneesta lääkityksestä

vai siitä että olen rakastunut ja

nähnyt kuohuttavia unia

vai siitä että tänä aamuna huomasin

puhuttelevani itseäni lempeästi

minun keholleni on

näiden kuukausien aikana tullut tutuksi 

se yllättävä polte

kuin haluaisi paeta tai luovuttaa

rintalastan ympärillä

nyt on kuitenkin uusia tunteita

syvällä vatsanpohjassa varmuus

siitä että haluan jäädä tähän

kuin keinuisi pihakoivussa

minä pidän kyllä itsestäni huolen

täällä minä päivystän ja odotan

sinua luokseni tai ohikulkevaksi

sanat valuvat taas minuun ja minusta

ulos

olen kaivannut tätä

selkeää maailmaa

ja yhtä suurella todennäköisyydellä

kuin jokin romahtaa

jokin myös korjaantuu

tai lakkaa merkitsemästä

niin satuttavan paljon

*

jossakin epämääräisessä häpeän ja itseinhon vyörytyksessä sitten poistin vanhoja tekstejä ja melkein hävitin itseni koko internetin maailmasta. no, se siitä ja olkoon sitten niin ja mitäpä minä näistä. riittämättömyys ja itsesyytökset riistävät minun nuoruuteni päiviä ja vievät minut pois sinun luotasi mutta olkoon, olkoon, olkoon. ei elämää ajeta kuin viisi-vaiheista polkupyörää: tupakkaa palaa ja me nukumme tyhjissä huoneissamme ja minä nään taas liikaa unia ja sinä et nää ollenkaan. ihmisille voi sanoa mitä vain ja he uskovat sen tai sitten he eivät usko mitään: tämä fakta ajaa minut sellaiseen epätoivoon että tahdon huutaa, tahdon repiä käteni irti ja piestä sillä omaa ruumistani. en pysty hyväksymään tätä maailman mahdottomuutta: tai mielen rajallisuutta. en juurikaan jaksa kommunikoida koska kaikki ovat kulkeneet omat tiensä: ja minun sanojeni takana ovat nämä valtavat rakennelmat jotka eivät teille välity: me emme kommunikoimalla kohtaa joten minä annan olla ja luovutan. 

ja kolmeen kuukauteen en juuri lakanoiden alta poistunutkaan. 

sellaisia aikoja että on otettava propralia tupla-annos (koska milloin vain, kuka tahansa saattaa kävellä minua kaupungilla tai kampuksella vastaan ja ilmeisesti minun säälittävä, pieni poloinen pääni ei kestä sellaista): että on syötävä lääkkeitä jottei järki lähtisi kenties korvakäytävän kautta menemään: että ajaa itsensä oman tajuntansa rajamaille ja saa vain vaivoin raahattua itsensä sieltä takaisin. sellaisia aikoja että. suhtaudun maailmaan tietynlaisella tympeydellä, kuin se tulisi myöhään kotiin vaikka toisin oli sovittu: kuin ravintolassa saisin väärän annoksen ja minä jupisisin hiljaa etten minä tällaista tilannut mutta syödään nyt sitten saatana kuitenkin. kaleva jäätyy ja minä tulen unettoman yön jälkeen kotiin ja pesen illan hiet ja savut ja suudelmat iholta ja painun nukkumaan: nukkumaan kun en enää muutakaan osaa.

laula minulle siitä miten vaikeaa on rakastaa. makuuhuoneessani makaa mies hengitys minttuviinaa uhkuen: taivas on aamuisin syvän sininen, sinisempi kuin mikään muu: miksi me tuhoamme toisiamme ? löysin kaulaltani mustelman ja kirosin kaikki rakastajani alimpaan helvettiin: kaikki ovat niin säälittävän vähän, kaikki ovat niin kipeästi korvattavissa: minä mukaan lukien, tai oikeastaan minä aivan erityisen paljon. en tiennyt että minussa asuu tällainen hirviö. ulkona oli tyyni pakkanen ja me tuijotimme toisiamme hiljaa silmiin. hän sanoo että rakastaa minua ja minä sanon etten halua nähdä häntä enää. mieleni on painava maailmankatsomuksellisista kiistoista, kapakoissa sattuneista väärinkäsityksistä ja ihoni on rikki kun sinä suutelet sitä. alan jäädä kiinni siihen etten saa asioita aikaan, alan antamaan periksi itsekeskeisyydelleni, alan taas juoda kahvia, paljon ja mustana. tyhjässä mahassa se saa aikaan tunteen kuin leijuisin maanpinnan yläpuolella, ja terapeuttini katsoo kun kohoan kattoa kohti luovuttuani raskaista salaisuuksista sisälläni. valehtelen: juon usein ja rankasti. pelkään olevani sairas: pahasti sairas, liian vähän tai en ollenkaan. sinä käyttäydyt kuin olisit minun maailmani keskus ja onhan se tietysti totta. ihmiset kaikkoavat ympäriltäni koska en jaksa pitää hyvästä kiinni, koska en jaksa pidellä käsissäni tulevia päiviä, koska en jaksa enää madella vuodenvaihteesta seuraavaan, koska en jaksa enää muiden tyhmyyttä tai ylemmyyttä tai mitä lie. en jaksa tavoitella vahvuuden ja itsevarmuuden ja sopivuuden loittonevaa helmaa: se ei ole enää minua varten joten minä suljen tämän oven. subjektiutta edeltää vain ammottava tyhjyys enkä löydä enää sanoilleni uskottavaa pohjaa, jokaista ajatusta seuraa vasta-ajatus ja kyllähän ihmisen aivot voivat vähemmästäkin leikata kiinni ja ylikuumentua ja ajautua todellisuuden harmaalle alueelle. 

toiset suudelmat, toiset ihot ja toiset sanat ja toiset kädet: toiset tulevaisuudet ilman sinua, ilman ketään. ankarat aamut toivottomuuden kierteessä: pahoja ajatuksia ja kaiken menettämisen pelko. elämä on liian vähän: minä en tahtonut tällaista. päivät vaihtuvat, ongelmat uusiutuvat tai korvautuvat toisilla, kaikki pyörii sen saman tunteen ympärillä: minä en pysty tähän. minä en pysty tuleviin vuosiin. miltä tuntuivat onnelliset ajat: tuo ne takaisin minulle. tuo ne takaisin. jaksatko sinä odottaa että minä paranen tästä sairaudesta? jaksatko sinä rakastaa näin mustaa mieltä: palasina olevaa ihmistä: jaksatko sinä sillä: minä en ehkä parane koskaan. 

niin. on ollut pahoja päiviä. mutta perjantaina kaikki liikkui kuin hidastettuna, pesukoneessa pyöri ja humisi menneiden päivien tomut, me vietimme lämpimiä iltoja kuin pieni perhe: nauraen ja syöden ja riidellen: minun syyni on olla täällä ja nyt. minä olen ollut rohkea, rohkeampi kuin koskaan. sinun kätesi kaartuvat minun ympärilleni uudestaan, aina ja uudestaan: kuin ensimmäistä kertaa. 

ja taksin ikkunasta hohtavat surulliset katuvalot. 

Share
Ladataan...

Pages