Ladataan...
Melankolia

ajattelen kirkkaammin kuin aikoihin

johtuuko se 

valosta, vai vihdoinkin kohdilleen

osuneesta lääkityksestä

vai siitä että olen rakastunut ja

nähnyt kuohuttavia unia

vai siitä että tänä aamuna huomasin

puhuttelevani itseäni lempeästi

minun keholleni on

näiden kuukausien aikana tullut tutuksi 

se yllättävä polte

kuin haluaisi paeta tai luovuttaa

rintalastan ympärillä

nyt on kuitenkin uusia tunteita

syvällä vatsanpohjassa varmuus

siitä että haluan jäädä tähän

kuin keinuisi pihakoivussa

minä pidän kyllä itsestäni huolen

täällä minä päivystän ja odotan

sinua luokseni tai ohikulkevaksi

sanat valuvat taas minuun ja minusta

ulos

olen kaivannut tätä

selkeää maailmaa

ja yhtä suurella todennäköisyydellä

kuin jokin romahtaa

jokin myös korjaantuu

tai lakkaa merkitsemästä

niin satuttavan paljon

*

jossakin epämääräisessä häpeän ja itseinhon vyörytyksessä sitten poistin vanhoja tekstejä ja melkein hävitin itseni koko internetin maailmasta. no, se siitä ja olkoon sitten niin ja mitäpä minä näistä. riittämättömyys ja itsesyytökset riistävät minun nuoruuteni päiviä ja vievät minut pois sinun luotasi mutta olkoon, olkoon, olkoon. ei elämää ajeta kuin viisi-vaiheista polkupyörää: tupakkaa palaa ja me nukumme tyhjissä huoneissamme ja minä nään taas liikaa unia ja sinä et nää ollenkaan. ihmisille voi sanoa mitä vain ja he uskovat sen tai sitten he eivät usko mitään: tämä fakta ajaa minut sellaiseen epätoivoon että tahdon huutaa, tahdon repiä käteni irti ja piestä sillä omaa ruumistani. en pysty hyväksymään tätä maailman mahdottomuutta: tai mielen rajallisuutta. en juurikaan jaksa kommunikoida koska kaikki ovat kulkeneet omat tiensä: ja minun sanojeni takana ovat nämä valtavat rakennelmat jotka eivät teille välity: me emme kommunikoimalla kohtaa joten minä annan olla ja luovutan. 

ja kolmeen kuukauteen en juuri lakanoiden alta poistunutkaan. 

sellaisia aikoja että on otettava propralia tupla-annos (koska milloin vain, kuka tahansa saattaa kävellä minua kaupungilla tai kampuksella vastaan ja ilmeisesti minun säälittävä, pieni poloinen pääni ei kestä sellaista): että on syötävä lääkkeitä jottei järki lähtisi kenties korvakäytävän kautta menemään: että ajaa itsensä oman tajuntansa rajamaille ja saa vain vaivoin raahattua itsensä sieltä takaisin. sellaisia aikoja että. suhtaudun maailmaan tietynlaisella tympeydellä, kuin se tulisi myöhään kotiin vaikka toisin oli sovittu: kuin ravintolassa saisin väärän annoksen ja minä jupisisin hiljaa etten minä tällaista tilannut mutta syödään nyt sitten saatana kuitenkin. kaleva jäätyy ja minä tulen unettoman yön jälkeen kotiin ja pesen illan hiet ja savut ja suudelmat iholta ja painun nukkumaan: nukkumaan kun en enää muutakaan osaa.

laula minulle siitä miten vaikeaa on rakastaa. makuuhuoneessani makaa mies hengitys minttuviinaa uhkuen: taivas on aamuisin syvän sininen, sinisempi kuin mikään muu: miksi me tuhoamme toisiamme ? löysin kaulaltani mustelman ja kirosin kaikki rakastajani alimpaan helvettiin: kaikki ovat niin säälittävän vähän, kaikki ovat niin kipeästi korvattavissa: minä mukaan lukien, tai oikeastaan minä aivan erityisen paljon. en tiennyt että minussa asuu tällainen hirviö. ulkona oli tyyni pakkanen ja me tuijotimme toisiamme hiljaa silmiin. hän sanoo että rakastaa minua ja minä sanon etten halua nähdä häntä enää. mieleni on painava maailmankatsomuksellisista kiistoista, kapakoissa sattuneista väärinkäsityksistä ja ihoni on rikki kun sinä suutelet sitä. alan jäädä kiinni siihen etten saa asioita aikaan, alan antamaan periksi itsekeskeisyydelleni, alan taas juoda kahvia, paljon ja mustana. tyhjässä mahassa se saa aikaan tunteen kuin leijuisin maanpinnan yläpuolella, ja terapeuttini katsoo kun kohoan kattoa kohti luovuttuani raskaista salaisuuksista sisälläni. valehtelen: juon usein ja rankasti. pelkään olevani sairas: pahasti sairas, liian vähän tai en ollenkaan. sinä käyttäydyt kuin olisit minun maailmani keskus ja onhan se tietysti totta. ihmiset kaikkoavat ympäriltäni koska en jaksa pitää hyvästä kiinni, koska en jaksa pidellä käsissäni tulevia päiviä, koska en jaksa enää madella vuodenvaihteesta seuraavaan, koska en jaksa enää muiden tyhmyyttä tai ylemmyyttä tai mitä lie. en jaksa tavoitella vahvuuden ja itsevarmuuden ja sopivuuden loittonevaa helmaa: se ei ole enää minua varten joten minä suljen tämän oven. subjektiutta edeltää vain ammottava tyhjyys enkä löydä enää sanoilleni uskottavaa pohjaa, jokaista ajatusta seuraa vasta-ajatus ja kyllähän ihmisen aivot voivat vähemmästäkin leikata kiinni ja ylikuumentua ja ajautua todellisuuden harmaalle alueelle. 

toiset suudelmat, toiset ihot ja toiset sanat ja toiset kädet: toiset tulevaisuudet ilman sinua, ilman ketään. ankarat aamut toivottomuuden kierteessä: pahoja ajatuksia ja kaiken menettämisen pelko. elämä on liian vähän: minä en tahtonut tällaista. päivät vaihtuvat, ongelmat uusiutuvat tai korvautuvat toisilla, kaikki pyörii sen saman tunteen ympärillä: minä en pysty tähän. minä en pysty tuleviin vuosiin. miltä tuntuivat onnelliset ajat: tuo ne takaisin minulle. tuo ne takaisin. jaksatko sinä odottaa että minä paranen tästä sairaudesta? jaksatko sinä rakastaa näin mustaa mieltä: palasina olevaa ihmistä: jaksatko sinä sillä: minä en ehkä parane koskaan. 

niin. on ollut pahoja päiviä. mutta perjantaina kaikki liikkui kuin hidastettuna, pesukoneessa pyöri ja humisi menneiden päivien tomut, me vietimme lämpimiä iltoja kuin pieni perhe: nauraen ja syöden ja riidellen: minun syyni on olla täällä ja nyt. minä olen ollut rohkea, rohkeampi kuin koskaan. sinun kätesi kaartuvat minun ympärilleni uudestaan, aina ja uudestaan: kuin ensimmäistä kertaa. 

ja taksin ikkunasta hohtavat surulliset katuvalot. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

la 27. helmikuuta klo 9:32, Berlin Tegel

naapurit riitelivät seinän takana: lähdin yöllä kello kolme bussilla lentokentälle, ilman unta: lentokenttä oli aamua vasten suuri ja hiljaa, lentokoneet risteilivät, linja-autot lähtivät ja saapuivat, ostimme kahvia ja puhuimme. nousimme koneeseen ja se nousi aurinkoon, joku sanoi että tuoksumme hyvältä ja kaatoi kossukolansa meidän päällemme. laskeuduimme Berliiniin, minä yritän nukkua sinun olkaasi vasten. ihmiset matkustavat pareittain, tilaavat kaksi kahvia, kaksi croissanttia, marmeladia ja voita, puhuvat saksaa englantia ja suomea. odotamme lentoa valtameren yli, juomme liikaa kahvia, yritämme nukkua. 

 

 

su 28.helmikuuta klo 21:14 Wellington Hotel, New York City

yhdeksän tunnin lennon ja tunnin tullitarkastusjonojen jälkeen ilma tuoksui suurkaupungilta, taivas oli vaaleanpunainen ja ilta alkamaisillaan. ajoimme hiljaa taksilla kohti Manhattania: aurinko laski ja valot syttyivät kaikkialle: Central Parkin jälkeen valtavat pilvenpiirtäjät iskeytyivät pimeydestä vasten tajuntaa varoittamatta: istuin hiljaa ja käskin sydäntä lyömään. olin valvonut 40 tuntia ja nukahdin jättimäiseen sänkyymme kaupungin jatkaessa elämäänsä ikkunoiden takana.

ja kun heräsimme koko kaupunki oli kuin meitä varten tehty. sunnuntaiaamu aukesi hiljaisena metrossa ja Chelseassa, se oli tyhjä ihmisistä ja täynnä tiilitaloja ja paloportaita ja sivukatuja. pujahdimme sisään pieneen ranskalaiseen kahvilaan ja tilasimme maitokahvia ja kananmunia ja vohveleita. 

en osaa kuvata tätä tuoksua. siinä on jotakin ihmeellistä jossa sekoittuu kaupunki ja bensa, hotdogit donitsit ja kahvi, se on uskomaton ja uskomaton ja uskomaton. kuten on pääkirjaston edessä seisovat leijonapatsaatkin, Empire State Building, kaikkialla versoavat Starbucksit, 7th Avenue ja kaikki sen kuhisevat delit. me olemme täällä ja se on uskomatonta, uskomatonta, uskomatonta. 

 

 

ti 1. maaliskuuta klo 18:40 Manhattan

Timessquare, ja me kaksi harppomassa sen värivalojen täplittämiä katuja pitkin pyjamissamme ja joogahousuissamme, valtavat takit suojanamme ja hiukset sekaisin, kauniina ja ihmeellisinä, delin valkoiset paperikassit kainaloissamme: se kaikki tuntui niin hyvältä ja oikealta; yllättäen minun kuuluukin olla täällä - voin tehdä juuri niitä asioita joita haluankin - kuulun näiden valtavien talojen katveeseen, juuri nyt - täällä ei ole hetkeäkään hajamielistä, yössä kaikuvat sumutorvet ja taksien tööttäykset, vesihöyry nousee katujen alta, ihmiset parveilevat kahvikaupoissa auringon noustessa ja metro kulkee pohjoisesta etelään ja takaisin; kaikki elävät, yötä päivää, elämänsä loppuun asti.

aamulla jonotimme vielä silmät unisina lohitäytteisiä bageleita ja pahvimukeihin kaadettavia kahveja hotellia vastapäisessä delissä, juoksimme 5th Avenuen yli ja otimme hissin kymmenenteen kerrokseen ja levitimme ne kaikki valtavalle sängyllemme ja New York oli avoin ja lupasi meille kaiken ja aurinko tulvi ikkunoista sisään ja aurinko tulvi meihin sisään.

 

ke 2. maaliskuuta klo 22:59 New York City

tulee yö: ja aamu koittaa Brooklynissa, Williamsburgissa. nousimme metroon 57th streetillä, vaihdoimme 14th streetillä ja jatkoimme Brooklyniin: nousimme maan alta aikaisen aamun valoon ja taivalsimme sotkuisia katuja pitkin, tiilistä kyhättyjen tehdasrakennusten lomassa Wythestreetille ja Eggiin. tilasimme valtavia pannukakkuja ja kahvia ja kannullisen mimosaa, söimme ja joimme ja nauroimme ja olimme täynnä elämää. taivas oli paljas ja kirkas ja jäätävä tuuli kävi mereltä. kietouduimme valtaviin takkeihimme ja vielä valtavampiin huiveihimme ja vaelsimme Williamsburgia ristiin rastiin, lämmittelimme suklaapuodeissa, keramiikkamyymälöissä, tatuointiliikkeissä, kahviloissa ja elokuvissa. yöllä neonvalojen vilkkuessa ja taksien suhahdellessa kadulla pujottelin taas ihmisten lomassa, kainalossa paperipussiin pakattu red velvet cake. tämä on viimeinen yöni: seuraava yö katoaa: lennämme aamua ja auringonnousua vasten, ja perjantaina laskeudumme Berliiniin.

 

pe 4. maaliskuuta klo 21:52 Lahti

tapahtuiko Brooklyn ? oliko Manhattan edes totta ? ja onko New York edes olemassa: vai keksinkö sen ehkä itse ? vajosin lentokoneen tuoliin, join kaksi lasia valkoviiniä pimeässä, ummistin silmäni. yö ja taivas oli täynnä pieniä aukkoja uiini, pieniä tähtiä. kaikki täyttyi niistä: aamu valkeni hiljalleen, laskeuduimme Berliiniin ja myöhemmin, lumiseen Helsinkiin. rukoilin 7th Avenueta pitämään minut suojassa, mutta mustan auton nahkapenkiltä katsoin kuinka Manhattan ei seurannutkaan minua, vaan jäi saareksi ja vesien ympäröimäksi, se jatkoi elämäänsä ilman minua: sillä on muitakin rakastajia. mutta antaisit minun rakastaa sinua kauemmin, enemmän, paremmin, minä rakastaisin sinua hyvin. nyt olen syönyt, saunonut ja suudeltu, nyt on pakko antaa unen tulla. en tiedä mitä ajatella tästä kaikesta.

 

 

ke 9. maaliskuuta klo 21:25 Tampere

New York on toisissa kansissa. New York on toisella mantereella. New York on toisessa maailmassa. olen uupunut: tahdon vain juoda valkoviiniä kuten join lennolla kotiin: tahdon hämärään, ikuiseen levolliseen liikkeeseen, turvaan ja varmuuteen, toistamaan matkaa kodista kotiin. olen onnellinen, väsynyt, tahdon viiniä, hämärää, nukkua, tahdon kotiin. missä se ikinä onkaan. kävin meren toisella puolella; kävin lahtelaisilla sisäpihoilla, kävin sinun sylissäsi ja pian käyn taas Tukholmassa, ehkä Kööpenhaminassa, ehkä Islannissa ja ehkä taas New Yorkissa: maailma on täynnä kauniita paikkoja, vieri vieressä: minulla ei ole hätää, minä osaan elää kyllä, tätä yhtä elämää jonka olen saanut.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

sunnuntaina toukokuussa kello 3:42

ulkona sarastaa jo, ja elämä muistuttaa kuin pitkää ultra bran kappaletta: kuin "sokeana hetkenä hän suuteli minua" tai "olen usein vihannut sinua ja synkkiä päiviä jolloin" tai "sano mulle, sano mulle rakas avaa puserosi napit, hänkin sanoi niin ja kun suljen silmäni, tää menee ihan hyvin". tiiliset korkeat yksinäiset savupiiput savuttavat savujaan ja pilvikatto tekee matkaansa taivaan yllä ja minä valvon ilmeisesti koko yön kirjoittaakseni.

aamuisin ennen kello kuutta ilma on jotakin sinisen ja vaaleankeltaisen väliltä, katulamput luovuttavat yksi kerrallaan ja lokit herättävät huudoillaan yksinäiset ja kuumeiset ja he joiden uni on heikompi kuin humalaisen rakkaus, aamuöiset syleilyt, lupaukset. idän nouseva punainen uurastus, aamujen hiljainen tungos, ja se ylitsepursuava tyhjyys jolla päivämme täyttyvät, jolla vuotemme täyttyvät, jotka lopulta uuvuttavat meidät ja tukahduttavat meidät. niinä aamuina tuoksuu elämä, tuoksuu kaunis epätoivo, tuoksuu kaikki ne tulevat skandaalit ja itkut ja mykät sekunnit elämän pysähtyessä hetkeksi käsien otteen ulottuville.

ulkona sarastaa jo, ja itä on vaaleanpunainen. "sokeana hetkenä hän suuteli minua, eihän voi tuntea ihmistä joka ei kerro itsestään mitään".

nousemme aamulla ja luemme sanomalehden, pyöräilemme kaupungille ja taidemuseoon ja kahviloiden terasseille, me suutelemme ja se pitää minut koossa, aamusta iltaan, ja joko valot syttyvät ikkunoihin tai sitten aurinko valitsee ne yksi kerrallaan aamuöisen näytöksensä alttareiksi. lokit halkovat ilmaa ja pilvikatto matkustaa leppymättä kuka tietää minne.

olin väsynyt mutta lepäsin. yllättäen päivät olivatkin pitkiä ja avoimia ja loputtoman kauniita ja minä pyöräilin uusiin paikkoihin ja ne olivat minulle lempeitä ja ihmiset olivat minulle lempeitä ja minä käärin itse itseni itseeni, ja aurinko, se nousee.

yhtenä aamuna huomasin valvoneeni tyhjässä talossa pahvilaatikoiden keskellä ja kun aurinko neljältä valui ikkunasta sisään, avasin oveni lukot ja pihoilla oli sumua, linja-autot ajoivat aamun ensimmäisiä vuoroja, seurasin auringonnousua ja lopulta tulin takaisin kotiin. makasin sängyssä ja avasin radion ja kun ylioppilaskuoro lauloi "sinua, sinua rakastan" nukahdin hetkeksi ja kun pienet lähikaupat aukesivat puoli seitsemältä minä hain maitoa aamukahviini ja havaitsin että olin valvonut tämänkin yön läpeensä. sinä olit kaukana, jossain.

Share
Ladataan...

Pages