Ladataan...

Hetki sitten koin jälleen yhden retriitin. Hämäränä iltana, raskaan viikon päätteeksi seurasin kuusten kätköissä olevaa, valaistua polkua. Ehkä täällä jossakin on paikka, johon olen tulossa? Jugendlinna nousi esiin pimeyden keskeltä, mutta harmikseni emme majoittuneet siinä. 

Sen sijaan pääsin Kuunlilja-nimiseen huoneeseen, jossa oli pöydällä kynttilä ja hengellinen kuva. Myös yhteinen ruokapöytä oli valaistu kynttilöin, ja sen jälkeen emme enää keskustelleet. Jokaisella oli aikaa hiljentyä omiin ajatuksiinsa. Olin tällä kertaa ottanut mukaan kirjan nimeltä Katu - asunnottomat kertovat. Tuollaiset tarinat on juuri niitä, joita haluan kuulla, aitoja ja kaunistelemattomia. En juuri välitä komediasta ja vastaavasta, vaan haluan lukea aidosta elämästä kaikkine kipupisteineen. 

Hiljaisuuden aikana liikuin luonnossa ja jugendlinnan maisemissa. Sitä saa kuulemma vuokrata omiin tilausuuksiinsa. Joskus aikanaan siellä on myös yövytty, ja heti tuli mieleen, että jos se tulee taas mahdolliseksi, voisin vuokrata tämän seuraavia isompia merkkipäiviä varten. Edellyttäen tietysti, että taloudellinen tilanne antaa myöten:) Mutta sitten varmasti mentäisiin piilosta, ja katsottaisiin, kuka jää löytymättä.. tai muuta jännää. 

Retriitin aikana luonto tarjoili uskomattoman upeita elämyksiä. Miten nämä puut järven rannassa ovatkaan voineet jäätyä näin kauniisti: 

Oli suorastaan pakko pysähtyä ihmettelemään siitä kauneutta. 

Vaikuttavaa. Ja ympärillä vain raukea hiljaisuus. 

Nämä jääpallot olivat jäätyneet lasihelmiksi oksien ympärille. Ja aivan kuin vedenneidon hiuksia olisi hauraan jään alla.. jota täplittivät pienet lumenpisarat. 

Linnarakennukselle johdattivat sammaleiset portaat. Huomatessani tikapuut tulin uteliaaksi, ja päätin yllättäen kiivetä katolle kurkistamaan ylläkerran ikkunoista. Ihan sinne asti en kuitenkaan uskaltanut, vaan sitten aloin miettiä, jos tikapuut ovatkin irti tai muuten vaan liukastun.. äh, miten tällaiset ajatukset ei koskaan lapsena tulleet mieleenkään. Silloin uskalsin kiivetä vaikka minne. 

Muutoin rentouduttiin rätisevän takkatulen ääressä, nukahtelin välillä aterioiden välissä, meillä oli rukousmeditaatiota, ja illaksi lämpeni rantasauna. Musta avantokin olisi ottanut hyytävään syliinsä, mutta minähän pidän ainoastaan lämmöstä. Öisinä hetkinä tuli myös kirjoitettua ja kokemusasiantuntijatarinani syntyi pitkälti siellä. Retriiteissä ei saisi periaatteessa työskennellä, mutta kun inspiraatio iski, en välittänyt ja annoin mennä. Sen jälkeen olo olikin tyhjä ja puhdas. Sain kaiken itsestäni ulos. 

Viimeisenä retriittipäivänä kävelin hiljaisia metsäteitä. Yhden polun jälkeen saavuin alueelle, jossa oli korkea aita. Aidan takaa erottui järvimaisema, ja rannalla mansardikattoinen vaalea huvila. Ihana, mutta toisaalta niin suljetun oloinen paikka. Jatkoin kävelemistä, ja seuraavaksi tuli vastaan niin ikään aidan takana oleva, vaaleanpunainen huvila: 

Siellä se oli omassa rauhassaan.. mietin, ketä näissä mahtaa asua ja millaista se voisi olla.. voisiko itsellä olla joskus mahdollisuuksia, tai onko se edes sitä, mitä haluaa? Nytkin olen kyllä välillä hämmästynyt, kun olen kuitenkin saanut sellaisia asioita, joita en olisi edes koskaan ajatellut minulle kuuluviksi. 

Metsähuvilat johdittavat ajatukset tukholmalaiseen suurlähettilään kotiin, joka oli hyvin vastaava ja jossa olin jonkin aikaa ystäväni luona. Siellä aina piippasi ja oli vaikea kestää niitä ääniä (kestän nyt muutenkin ääniä huonosti). Enkä haluaisi eristää itseäni sillä tavalla. Sitten aloin muistella tätä ystävääni, jonka kanssa nähtiin enää kerran sen jälkeen, kunnes hän menehtyi auto-onnettomuudessa. Sitten ei koskaan enää. Ei tässä maailmassa. Mutta koitan ajatella, että ehkä me eletään uudestaan aina silloin, kun joku meitä muistelee. 

Sellaisia ajuksia tällä kertaa. Metsäpolku oli aika raskas kulkea takaisin, ja palatessani kiinnitin huomiota kasvihuoneeseen, jonka kaikki kukat olivat talvesta kuihtuneet. 

Ladataan...

Ladataan...
MimosaChristina

Vuosi on kääntynyt lopuilleen, ja on aika katsoa tulevaan. Kaikkea ei tietenkään vielä tiedä, mutta minähän tunnetusti rakastan suunnittelua. Se, että on tapahtumassa jotain mielekästä, antaa kummasti voimaa ja jaksamista tulevaan. 

Aarrekarttaa on hyvä seurata edelleen. Sen lisäksi mietin usein vuoden alussa, mitä kirjoja aion lukea (nytkin olen jo listaillut niitä) ja samoin sitä, että onko teatteriin tai elokuviin tulossa kenties jotain kiinnostavaa. Yhdet leffaliputkin saatiin joululahjaksi, kiitokset siis niistä. 

Jos vaan mahdollista, haaveet kannattaa toteuttaa heti. Kun koskaanhan ei tiedä, jos vaikka jossakin vaiheessa on liian myöhäistä - senkin kun voi välillä karulla tavalla joutua huomaamaan. Tammikuuni alkaa siis varsin miellyttävissä merkeissä:

* Hvittorpin retriitti parin viikon päästä. Tiedän, että retriitit tekevät minulle hyvää, joten niissä kannattaa käydä. Ja voin kuvitella, että se jugendlinna on varmasti ihana paikka rentoutua. Jo saapunut retriittikirje kutsuu hiljentymään.. siitä se matka alkaa. 

* Tuparit tammikuun lopulla. Näistä haaveilin jo silloin, kun ei oltu edes vielä muutettu, ja nyt saan ne järjestää. On ihanaa saada ystävät tänne, etenkään kun monia heistä en ole vähään aikaan nähnyt. 

* Kokemusasiantuntijakoulutus jatkuu edelleen, ja se tuo varmasti eteen monia hienoja hetkiä. Niitä tulee todennäköisesti myös työnikin puolesta, mutta eivät ole sillä tavalla tiedossa, että pystyisin vielä listaamaan niitä. 

Ja jos katsoo jo pidemmälle ensi vuoteen, tietyt asiat ovat vahvistuneet. Saatiin Lohjalta vuokrattua se mökki mistä haaveiltiin: 

Silmäni lepää jo tuossa ikkunanäkymässä. Voin kuvitella meidät istumassa pöydän äärellä viinilasillisten kera. Ensi kesänä sitten..

Emme yleensä anna puolisoni kanssa toisillemme joululahjoja, mutta tänä vuonna päätin, että kun hän täyttää nyt myös pyöreitä vuosia, lähdemme Mauritiukselle. Se oli minun lahjani hänelle (tai osa siitä, miten tämä nyt jaetaan). 

Ja se voi samalla olla se kohta "joku ihana paratiisi" aarrekartastani. Tarkoitus on lähinnä rentoutua & retkeillä luonnossa, olla yhdessä ja ihailla maisemien kauneutta. Viimeiset hetket sekä työstä että vapaa-ajalta on olleet aika meneväisiä, joten tällainen vaihtelu tulee tarpeeseen. 

Ainoa, mikä minua näissä haaveissa ja reissuissa mietityttää, on lentämisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Siten en tiedä, onko ihan oikein tehdä tällaista. Vai pitäisikö tehdä jotakin muuta? Olen miettinyt, että tekisinkö enää vain ne matkat, jotka koen todelliksiksi haaveiksi, ja sitten en enää muita. Harmi vaan, kun maailma on uskomattoman rikas, kiehtova ja sieltä voi oppia paljon ja kasvaa itsekin ihmisenä. Ja joskus ainoa keino rentoutua on lähteä kauas pois kotoa. Kesäihmisenä myös kaipaan usein lämpöä ympärilleni. 

No, olen kyllä koittanut tsempata taas muilla keinoin. Kasvissyöjähän olen ollut jo pitkään, mutta tarkoituksena on siirtyä entistä vegaanimpaan ruokavalioon. Juuri eilen onnistuin tekemään todella hyvää vegaanipastaa, ja muitakin on tullut tehtyä. Täytyy siis sanoa, että olen nauttinut suuresti näistä makuelämyksistä, samoin kuulemma puolisoni. Eli näiden suhteen parempaa kohti kyllä mennään, ja siinäkin on vuosi täynnä hienoja haasteita. Saa opetella omaan tahtiin uusia juttuja. 

(Kuvat ovat täältä, täältä ja täältä.)  

Ladataan...

Tähän aikaan vuodesta mielen valtaa yleensä tietynlainen haikeus. Se tunne, kun huomaa, että päivät lyhenevät, tietyt paikat suljetaan ja edessä on pitkä, pimeä ajanjakso. Ja näitä elämän kesiä on tarjolla kuitenkin rajallinen määrä. Ne siis kannattaa käyttää huolellisesti. 

Olen nyt viime vuosina innostunut tutustumaan Helsingin saaristoon. Mitä ihania, tuntemattomia paikkoja! On ollut hienoa, kun uusia, mielenkiintoisia saaria avautuu ja aina voi lähteä löytöretkelle. Viimeiset hetket alkavatkin tänä vuonna olla käsillä. Tämän kesän uusia tuttavuuksia olivat Särkänlinnan ravintolasaari ja aiemmin sotilaskäytössä ollut Vallisaari. Ensiksi mainitussa kävimme syömässä ystäväni kanssa: 

Arkeen kaipaa toisinaan pientä hemmottelua, joten kuohuvajuomat ja koko menu alkuruuasta jälkiruokaan tulivat tarpeeseen. Ei näitä niin usein tule kuitenkaan nautittua. Ja nuo nokkoset olivat ihanan rapeita..! Ympäristökin oli ihastuttava, 1700-luvun linnoitus ja aivan rannassa joitakin pieniä saaristomökkejä. 

Tämä tie johti linnoitukselle. Sitäkin paikkaa tuli hieman tutkittua ruuan jälkeen, kunnes aurinko laski ja oli aika palata mantereelle. 

Mieheni kanssa käytiin puolestaan vaeltamassa (jos tätä nyt sellaiseksi voi kutsua, ei varmaan) Vallisaaressa. Tai jos tarkkoja ollaan, suurin osa ajasta vietettiin Kuninkaansaaressa. Se oli ihana, paahteinen kesäpäivä linnoitusmaisemissa: 

Ja näille helteisille niityille piti pysähtyä levähtämään. 

Niitä ainoita, ainutlaatuisia lämpimiä päiviä tässä kesässä. 

Polut jatkuivat entistä syvemmälle, kallioilla syötiin eväät ja jossain vaiheessa vastaan tuli valkeahiekkainen ranta. 

Taisipa joku käydä uimassakin. No, ensi kesänä sitten taas - kohti uusia saaria ja uusia seikkailuja. Elisaari, Lonnan uusi sauna ja Iso Vasikkasaari jäivät vielä näkemättä, mutta täytyy yrittää seuraavalla kerralla. 

Ja on meillä kotonakin ollut kaunista. Tämän kuvan otin samoihin aikoihin saunaosastolta: 

Meri on niin sininen, mökit punaisia ja Suomenlinna erottuu taustalta. Ja aina välillä saa seurata laivojen lähtöä, eikä siihen koskaan kyllästy. 

Ladataan...

Ladataan...

Istuin eilen Porvoossa vanhassa puutalossa ja meneillään oli jännä paikka: olin saapunut kokemusasiantuntijoiden ryhmähaastatteluun. Ilmeisesti lyhyestikin kerrottuna tarinani kuulosti mielenkiintoiselta, sillä tänään tuli puhelu, että minut on valittu koulutukseen..! Uskomatonta. Tätä kestää sitten ensi kevääseen saakka, ja jos kaikki menee kuten pitääkin, tulen valmistumaan tuolloin kokemusasiantuntijaksi. 

Niin, mikä ihmeen kokemusasiantuntija? Kyseessä on siis henkilö (tai omainen), jolla on omakohtaista kokemusta esimerkiksi jostakin sairaudesta tai vaikeasta elämäntilanteesta, ja joka on käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen. Heidän avulla kuullaan tarinoita sairauksien / elämänkriisien aiheuttamista oireista, tunteista, hoidosta ja toipumista edistäneistä asioista. Kokemusasiantuntijat kehittävät palveluita paremmin asiakkaiden tarpeita vastaaviksi, lisäävät ihmisten ymmärrystä, muuttavat asenteita ja antavat toivoa muille samaa kokeneille. 

On tässä elämässä kyllä huomannut, että suurinpiirtein kaikkea mahdollista voi tapahtua. Välillä sitä saattaa lähteä asumaan ulkomaille, saada ylennyksen töissä, tulla irtisanotuksi, joutua sairaalaan, jotkut läheiset saattavat kuolla ympäriltä, uusia syntyä jne. Mikään inhimillinen ei ole näköjään vierasta. Eikä aina edes uskalla ajatella, mikä se seuraava käänne on. Ja ehkä se on parempi kun ei tiedä. Tiedän silti sen, että tietyt kokemukseni on jo auttaneet ainakin muutamia ihmisiä. Olen osallistunut parin väitöskirjan tekoon ja käynyt puhumassa lääketieteen opiskelijoille. On ollut mahtavaa, että minulla on ollut jotakin sellaista tietoa, jota heillä ei tuolloin vielä ollut ja josta voi olla apua muille. 

Kävin kesän korvilla vanhassa, tunnelmallisessa ravintola Kaisaniemessä kuulemassa kokemusasiantuntijoiden tarinoita. Tarjolla oli pientä syötävää ja tarinoita, jotka menevät suoraan ihon alle. Itselläni tulee usein tippa linssiin jo ennen kuin kertoja on varsinaisesti edes ehtinyt aloittaa. Niin mahtavia selviytymistarinoita nämä on olleet. Minulle tulee myös näistä mieleen elokuva Ihmeellinen on elämä, joka esitetään aina joulun aikaan. Päähenkilö on toivonut näkevänsä maailmaa, mutta joutunut jatkuvasti uhraamaan haaveensa muiden asioiden takia. Lopussa kuitenkin selviää, miksi tällä kaikella oli niin paljon merkitystä. 

Olen joutunut miettimään paljon samaa. Joskus on tuntunut oikein pahalta, kun sitä tiedostaa, mitä olisi halunnut aikanaan tehdä, mutta nyt se on tietyistä syistä liian myöhäistä. Minun tarinani ei vaan mennyt niin kuin olin suunnitellut. Haasteena on tietysti näissä tapauksissa välttää katkeroituminen - jotakin tästä on opittava. Uskon, että minulle ja muille kokemuskoulutettaville tulee vielä todella antoisa vuosi tämän kaiken parissa. Todennäköisesti ehtii tapahtua hyvin paljon, etenkin sisäisesti, ennen kuin tästä koulusta valmistutaan. Ja tämä on ehkä haastavin koulu mitä ikinä. 

 

Ladataan...

Ladataan...

On jotenkin vaikea uskoa, että tällainenkin paikka on olemassa. Niin lähellä, ja silti tuntuu, kuin olisi jossakin kaukana. On rauhaa, meren hiljaisuutta, luonnon vehreyttä ja vanhan talon tunnelmaa. Kuin poukama johon vetäytyä. Paikka ottaa vastaan lämpimästi. 

Lapinlahden entisestä sairaalasta onkin tullut hyvän olon keidas, jossa voi viettää virkistys-ja kehittämispäiviä, osallistua erilaisille luennoille, työpajoihin ja muihin tapahtumiin. Alakerran kahvilassa tarjoillaan lounasta ja koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain. Oon myös ilahtunut siitä, että taiteilijat ja muut on saaneet vuokrata huoneita, eikä rakennus ole jäänyt tyhjilleen. Aika pahalta kun tilanne näytti jossakin vaiheessa:/ 

Itse sitten työssäni palvelupäällikkönä päädyin järjestämään meidän kehittämispäivät täällä, pääsimme yläkerran pylvässaliin. En ollut järjestänyt kehittämispäiviä vielä koskaan ennen, joten luonnollisestikin vähän  aika paljon jännitti miten käy. Hyvin se taisi loppujen lopuksi kuitenkin mennä, ainakin porukka tuntui ottaneen paikasta selvää myös omin päin. Toivottavasti jotain nytkähti eteenpäin myös töiden puolesta, uskon niin. On se kuitenkin eri asia olla välillä jossakin poikkeavassa ympäristössä tekemässä töitä. 

Vetämieni virallisten osuuksien jälkeen halusin jäädä tutkimaan taloa ja aluetta. Olen käynyt paikan päällä useasti ennenkin, ja oli ilahduttavaa nähdä, kuinka monet asiat oli menneet eteenpäin. Rapistuminen näytti tosiaan muutamia vuosia sitten aika pahalta, mutta paljon on saatu pelastettua..! Ja se jatkuu yhä. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin vierailemaan myös rannan Venetsia-rakennuksessa ja sielläkin monissa salatuissa huoneissa. Tiloissa oli esillä pakkopaitoja, repimispaitaa ja muuta menneen ajan psykiatrista rekvisiittaa. Ja siellä oli mies, joka lausui meille Shakespearen sonetteja - ei sellaisia ihan joka päivä tapaa. Työkaverille se tosin taisi olla vielä suurempi elämys kuin minulle. 

Nyt päärakennus oli saanut päällensä keltaisen värin, monet vuodet olin katsellut sitä valkoisena. 

Ja vaikka tässä kuvassa näkyy ylivalottumista ja tuo vähemmmän kaunis pylväs, tulee myös esiin piha-alueiden uskomaton vehreys. Ehkä sisäpihakin alkaa vähitellen palautua entiseen loistoonsa. 

Talvisaikaan kävin myös paikan päällä saunomassa (ihastuttava 1800-luvun sauna) ja tässä puodissa, jossa oli myytävänä taideteoksia ja kaikenlaisia wanhoja esineitä. Oli siis todella mielenkiintoista vierailla työpaikankin kanssa täällä, vaikka ensin mietinkin, haluanko edes tehdä sellaista. Mutta kyllä kannatti. Ja jos kiinnostaa, viimeisimmät tapahtumat löytyvät täältä.

Ladataan...

On taas takana ihana, vuosittainen loma vaihtuvalla mökillä, tällä kertaa Ylöjärvellä. Tykkään sellaisesta, että joka kerta saa mökkeillä eri paikassa ilman ajatusta työleiristä. Nuo lomat on sellaista ihanaa, rauhallista villasukka-aikaa, lepoa ja rentoutumista ilman vaatimuksia. Ja kuten kuvista voi päätellä, viihdyn hyvin jalat uunissa..!  Oon muutenkin kovin ihastunut karkkiaiheisiin villasukkiin, joita voi esim. tästä facebookin villasukkaryhmästä tilata. 

Eikä tulenrätinää ja rantasaunaa oikein voita mikään. Uimaankin uskaltauduin, viileistä vesistä huolimatta. Ja maisemat olivat kuin postikortista: 

Järvinäkymää oman (vuokra)mökin pihalta. Kyllähän siinä silmä lepää. Muutamia reissuja tuli myös tehtyä, esim. entiselle kultakaivokselle ja pienelle, navettaan perustetulle suklaatilalle, josta oli suorastaan pakko käydä hakemassa konvehteja.

Siinä oli ihan tarpeeksi rentouttavaksi lomaksi:) 

Ladataan...

Täytyy todeta, etten ihan hetkeen olekaan päässyt viettämään pokerivaimon elämää. Viimeisimmälle voittoreissulle en lähtenyt mukaan, ja elämässä on nyt muutenkin ollut paljon muuta. Ei sillä, etteikö näitäkin tunnelmia joskus kaipaisi. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin kirjoittamaan aiheesta täällä. Ja saahan näistä inspiraatiota matkailuun muutenkin. Esimerkiksi Cannes ja Etelä-Ranska oli ihana: 

Tyylikkäitä hotelleja ja palmujen reunustamia katuja. Ja luksusta - vaikken niin siitä välitäkään, vaan tapanani on hankkia kaikki mahdollisuuksien mukaan käytettynä. Mies tosin totesi, että Cannesissa on krääsäkin hienompaa kuin muualla. Se saattaa olla totta. 

Aamiaishetkiä pylvässalissa muiden pelaajien ja heidän seuralaistensa kanssa. Ja mitä muuten raha-asioihin tulee, meillä on aina olleet mieheni kanssa omat rahat, ja on edelleen. Ollaan katsottu, että se on paras niin. Kumpikin saa käyttää omansa parhaan mukaan, eikä toisaalta omia ostoksiaan tarvitse selitellä. Olen aina ihmetellytkin sitä, miten rahasta voi saada riidan aikaan. Se tuntuu vieraalta, kun asiat pitää erillään. Yhteiset menot puolestaan jaetaan 50/50 osuuksilla. En tietenkään voi väittää, että tämä toimisi kaikilla, mutta meillä on toiminut ja tuntunut hyvältä. 

Mielestäni myös ajatukseen pokerivoitoista ja vastaavista kannattaa suhtautua rennosti. Niitä tulee jos on tullakseen (useimmiten / useimmille ei tule), eikä elämää ei voi rakentaa sen varaan, että joskus ehkä voittaa jotain isompaa. Ensisijaisesti kannattaa yrittää muita asioita, sillä on helpompiakin teitä. Mutta hienoahan se tietysti on, että joillakin on osaamista tälläkin saralla. 

Matkavoittojen suhteen olen myös kiltisti maksanut omat lentoni kohteeseen, sillä mieheni on saanut aina könttäsummana tietyn lentorahan, enkä katso, että minulla olisi varsinaisesti tekemistä asian kanssa. Lähinnä kai oma roolini on olla henkisenä tukena. 

Ja välillä ehtii lueskellakin. Etelä-Ranska ihastutti myös Brigitte Bardotin kirjassa, ja St.Tropez on vielä käymättä. Viime talvena tuli vierailtua Nizzassa ja Monacossa. 

Ja tämä ihastuttava karuselli on suorastaan pakko lisätä tähän loppuun:) 

Ladataan...

Ladataan...

Joskus esiintymistilanteen jälkeen oikein kaipasin sitä, että saisin vetäytyä jonnekin autiolle saarelle keräämään voimia. Vaikka kokisin tilanteen menneen hyvin (kuten myös tuolloin oli), on silti joskus takki niin tyhjä, että retriitti tulee tarpeeseen. Yhteen tällaiseen elämäntilanteeseen osui sopivasti Utön reissu. Olin haaveillut saarella vierailusta jo pidempään, ja kun kuulin tällaisesta retriitistä, niin tiesin heti haluavani mukaan. 

Sain kyydin satamaan retriitin järjestäjältä, ja laivamatka perille kesti vielä nelisen tuntia. Siinä ehti sopivasti rauhoittua ja valmistautua tulevaan. Ehkä jopa liiankin hyvin, sillä nukahdin laivan keinuntaan ja heräsin säikähtäneenä, sillä huomasin laivan olevan tyhjä. Onneksi vetäjä oli huomannut, että yksi puuttuu. Laivasta noustessani ensimmäinen huomioni oli, että kuinka voikaan olla noin kirkas tähtitaivas. Saarella on pimeää, mutta kaikki tähtilamput palavat. 

Utössä tuli muutenkin vastaan luonnon voimallisuus: meri ympäröi kaikkialla, välillä on auringonkultaa, välillä sankkaa sumua, välillä aivan pimeää. Kaikki otetaan vastaan sellaisenaan. Retriitin alussa jokainen sai oman, pienen huoneensa. Kokoonnuimme seuraavana päivänä syömään, keskustelimme vielä ja katselimme merelle. Pian olisi aika vetäytyä hiljaisuuteen, eikä ajatuksia sen jälkeen enää vaihdettaisi. Ennen sitä pääsimme näkemään majakan sisälle, siellä tuntui viileä kosteus, mutta paikka kynttilöineen sopi retriitin aloitukseen täydellisesti. Siellä oli oma kappelinsa. Tästä kaikki alkaisi. 

Muuten Utössä ottivat merenkulkijoita vastaan tällaiset punaiset venevajat. Istuin hiljaisuudessani yhdellä laiturilla ja näin parin meduusan leijailevan äänettömänä vedessä. En ollut nähnyt sellaisia luonnossa vielä koskaan ennen, tai sitten en vaan ollut kiireissäni muistanut pysähtyä ja katsoa. Ehkä silloin paljon muutakin jää näkemättä? Mutta tämä oli jotenkin haurasta ja kaunista, enkä halunnut rikkoa sitä hetkeä. Katselin vain hiljaa veteen. 

Yhtenä päivänä usvakin laskeutui saarelle. Kävelin näitä teitä ja polkuja, sillä meillä oli palvelushetkiä ja virikepuheita eri paikoissa. Välillä saaren pienessä kirkossa, välillä venevajassa. Retriitissä tuntui vahvana yhteys muihin ihmisiin, vaikka sanoja ei vaihdettukaan. 

Yhteisten hetkien lisäksi saaristoluonnossa tuli liikuttua. Niityt hohtivat syksyn kullankeltaisissa väreissä ja heinä huojui tuulessa. Täällä sijaitsi myös hautausmaa, eli jotkut ovat saaneet viimeisen leposijansa näinkin rauhallisesta paikasta. 

En myöskään yhtään ihmetellyt, että jotkut ovat perheineen halunneet muuttaa tälle saarelle, tunnelmallisiin vanhoihin puutaloihin. Paikka on varmasti oma maailmansa, mutta siellä on kaikki, mitä voi kuvitella tarvitsevansa. Onhan se ajatus jollain tapaa kiehtova. Itseasiassa retriitin molemmat vetäjät olivat asuneet saarella. Iltapalalla mekin istuimme yhdessä punaisessa tuvassa, yrittäen väistellä toistemme katseita, jokainen omassa maailmassaan. Kynttilät paloivat ja söimme hiljaa. Sitten lähdimme kukin omia aikojamme. Aamuisin saimme herätä vetäjän lauluun: Eilisen murhe oli eilinen, huomisen varjo vasta huominen.. jotenkin näin se meni. Se oli kaunista.

Illan viimeiset hetket kynttilöillä valaistussa kappelissa olivat myös ainutlaatuisia, taize- ja virsilauluineen. Pimeydessä huoneeseensa kävellessään sai myös ihailla timanttina välähtelevää majakanvaloa. 

Kaikki hyväkin tietysti loppuu aikanaan, mutta jotain näistä aina jää sisimpään. Ehkä rauhallisuutta, sisäistä voimaa, kohtaamisia.. arvokkaita muistoja, joita kantaa mukanaan. 

Ladataan...

Ladataan...

Päätettiin sitten aloittaa se haaveiden ja aarrekartan toteuttaminen samantien. Yksinkertaisesti ei ole mitään syytä odottaa. Ja helpoimmasta päästähän voi aina lähteä. En ehkä heti saa kaikkea mitä haluan, mutta voin esimerkiksi saada pienen matkan. Kun on sopivasti hääpäiväkin tulossa ja synttärit myös olleet hiljaittain, niin niihin oli hyvä yhdistää vähän kartanotunnelmaa lähiseudulla. 

Hirvihaaran kartano oli illan lasketuessa aika upea näky. 

Eikä sisätiloissakaan ollut valittamista. Kaakeliuunit luo niin omaa tunnelmaansa. 

Tässä salissa saatiin nauttia aamiaista. Yksi parhaista puolista hotellimajoituksissa on, että pääsee runsaaseen, valmiiseen pöytään. 

Meidän huoneemme sijaitsi kartanon toisessa kerroksessa. Ja minä myös odotan aina hotellien ihania, upottavan pehmeitä sänkyjä - tekee oikein mieli nukkua. 

Ja tässä meidän kirjoituspöytä. Minulla sattui olemaan Kaarlo Sarkian runokirja mukanani, ja otettiin lasilliset viiniä. Sopi jotenkin talon henkeen. 

Helteellä oli ihanaa levähtää puutarhassa ja käydä tutkimassa istutuksia. Kerrankin oli tarpeeksi lämmintä. Ei olisi tehnyt mieli nousta penkiltä ollenkaan. Pieni miinus kuitenkin siitä, että jouduttiin käymään Mäntsälässä syömässä, sillä samaan aikaan kartanolla järjestettyjen häiden takia tarjolla ei ollut muuta. Tästä olisi ollut hyvä tietää etukäteen. 

Jännin asia oli kuitenkin vielä edessä. Totesin miehelle kartanoon palattuamme, että ihan kun olisi ukkonen tulossa. Ja juuri kun olin päässyt lämpimien peittojen alle makaamaan, alkoi ihan hirveä myrsky ja kaatosade, etten muista toista vastaavaa. Ja onneksi en näitä pelkää, totesin vain, että onpa aika eksoottista. Jännittävää! Sähköt tietenkin katkesivat ja jostain päin huonetta alkoi kuulua veden lotinaa. Vesi tuli niin voimalla, että ikkunantiivisteet ei ihan pitäneet. Pyyhe sitten vaan alle, ei auttanut muukaan. 

Lopulta sateen ja myrskyn laannuttua oli pakko lähteä ulos raikkaaseen ilmaan. 

Myrskyn jälkeen. Pelloilta nousi usvaa ja taivas hohti kullan värisenä. 

Ladataan...

Välillä tämä remontti kyllä kysyy huumoria, eihän tätä muuten jaksaisi. Etenkään silloin, kun olet juuri saanut tapetit seinään ja sitten liisterit tulevatkin niistä läpi, ja joudut repimään ne alas ja aloittamaan kaiken alusta. Onneksi kylpyhuoneremontin tekijät olivat myös huumorintajuista sakkia. Olin tuolloin välillä etätöissä kotona, ja huumorin lisäksi täällä käytiin läpi kaikkea Sipilän politiikasta lähtien (siinä tosin ei paljoa nauramista ole). Mutta mielenkiintoista se silti oli. 

Mieheni kysyi yhtenä päivänä tapetoidessa, mikä se on se endometrioosi, kun se kuulostaa nimenä ihan sellaiselta laitteelta, jonka voisi ostaa rautakaupasta. Huomaa kyllä, että ollaan nyt käyty aika usein rautakaupassa:) Ja hän on aiemmin myynyt tuotteita, joilla voisi olla vähän vastaava nimi. Täytyy kyllä myöntää, että omakin tietämykseni on ollut vähän sellaista naistenlehtitasoa, eli joitakin artikkeleita olen lukenut, mutten ole kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Tämä lähti siitä, kun eräällä tutulla todettiin endometrioosi. Ja silti osa meistä on voinut elää melko vanhaksikin tietämättä edes, mikä se on. Omatkin tietoni olivat sillä tavalla virheellisiä, että ajattelin sitä lähinnä kivuliaana sairautena, joka ei kuitenkaan ole kovin yleinen. 

Joidenkin tietojen mukaan noin 10%:lla naisista esiintyisi endometrioosia, mutta noinkin yleiseksi sairaudeksi sillä tuntui olevan kummallisen vähän sairastajia. Tuli sitten vähän googlailtua asiasta, ja kyllähän niitä sitten alkoi löytyä. Ainakin Amerikassa monet julkisuuden henkilöt olivat tulleet kaapista (jos sitten ikinä siellä olivatkaan) tämän sairauden kanssa, ja antaneet omia tarinoitaan käyttöön. Näitähän löytyi netistä: 

Ymmärtääkseni esimerkiksi Marilyn Monroe ja Dolly Parton eivät koskaan saaneet lapsia endometrioosin takia, eivätkä Clintonitkaan saaneet samaisesta syystä kuin yhden. Ja enpä tiennyt ennen kuin nyt, että sairaudesta käytetään tuollaista keltaista nauhaa. Tulee mieleen vain se vaaleanpunainen rintasyöpään liittyvä, vaikka se ei edes ole sairautena yhtä yleinen kuin endometrioosi. Pistin sitten miehenkin vähän lukemaan aiheesta, ja varmistin että on oppinut oleellisen:) Tosin tämän jälkeen se ei varmaan enää kysele minulta mitään. Ja sehän voisi vaikka "kostaa" niin, että laittaa minut opiskelemaan jostakin miesten sairaudesta. 

Tosin ei sekään varmasti huono juttu olisi, mutta oletan jo jotain tietäväni entisen työni perusteella. Silloin toin esimerkiksi pakastetun eturauhasen leikkaussalista  (Espoosta) Meilahteen jatkosäilytykseen. Ajatella, että nämä elimet saavat ihan oman taksin kuljetusta varten, kun taas me työntekijät ei muuten saataisi. Mutta pakasteet sylissä pääsin taksilla. Niitä sitten käytetään tieteelliseen tutkimukseen. Joskus tästä tuli joiltakin vähän kuittia, että keräilettekö te kaduiltakin kaikenlaisia elimiä, mutta ei sentään. Eikä tuttavieni ole tarvinnut pelätä, että heräisivät jonain päivänä vaikka ilman munuaisia:) 

No, leikinlasku sikseen. Olen huomannut, etteivät kaikki sairaudet ja vammat ole keskenään ollenkaan tasavertaisia. Esimerkiksi onnettomuuksista puhutaan työpaikoilla paljon,  ja kysellään vointia, mutta jos joku kärsii vaikka masennuksesta tai endometrioosista, niin todennäköisemmin saa osakseen vain hiljaisuutta. Tämä on siis oma kokemukseni, jossain voi tietenkin olla toisin. En tiedä, johtuuko se sitten siitä, että "henkilön x pitäisi vaan ryhdistäytyä" tai ajatellaan, että joku yrittää vaan päästä helpommalla kun muut. Vaikka kaksi viimeksi mainittua sairautta ovat varmasti kaikkea muuta kuin helppoja.

Häpeä estää kenties puhumasta, mutta ehkä myös se, että pelkää leimautuvansa laiskaksi - ja sehän on melkein nyky-yhteiskunnassa pahin kuviteltavissa oleva asia. Melkeinpä mitä muuta tahansa saat kyllä olla, mutta laiska et missään nimessä. Että on tässä kuule muillakin vaikeeta. Mutta, tähän auttaisi mielestäni se, että lääkärit "ryhdistäytyisivät" jos jotkut, ettei kenenkään tarvisi ajatella, onko joku sairauslomalla oikeasta vai liian heppoisesta syystä. Saisivat kukin toipua rauhassa, mikä se syy sitten onkaan. No, menipä tämä nyt vakavaksi, vaikka oli ajatuksena kirjoittaa vähän rennompaan tyyliin. 

Hmm, jatketaan siis remontointia. 

Ladataan...

Ladataan...

Mä haluaisin majakanvartijaksi. Saisi olla hiljaa ja yksin. Kun kuulin nuo lauseet Ei kiitos-elokuvan miespuoliselta päähenkilöltä, tuli sellainen tunne kuin joku olisi käynyt ajatusvarkaissa pääni sisällä. Aina välillä (etenkin väsyneenä) olen kehitellyt samanlaista ajatusta ja todennut sen monesti ääneenkin. Ja laivoja tulee tarkkailtua nykyisistäkin ikkunoista aika paljon.. 

Minusta majakoissa on aina ollut jotain kiehtovaa - ne on merten omia muumitaloja. Jo se matka sinne vie pois kaikesta siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Ensin on vain suolaista merta, sitten ei mitään ja lopulta jossakin kaukaisuudessa häämöttää torni, joskus usvan seassa. Tietää, että mantereelle on matkaa ja omin voimin ei sinne pääse. Yhtäkkiä on jotenkin pieni olo, mutta hyvällä tavalla. En myöskään yleensä pelkää luonnonvoimia, myrskytkin on omalla tavallaan kiehtovia. 

Olen yöpynyt / vieraillut mm. Bengtskärissä, Söderskärissä, Kylmäpihlajalla ja Utön majakkasaarella. Ainakin. Ulkomaillla on myös tullut vierailtua majakoilla, mutta tuolloin en ole jäänyt yöksi. Majakkaseuran kautta pääsisi varmaan vierailemaan myös tuntemattomammille majakoille, mutta ajatus yhteisistä makuutiloista, tarkoista ruoka-ajoista ja muusta aikataulutuksesta ei oikein sovi minulle. Sitä kuitenkin tarvitsee enemmän omaa rauhaa ja tilaa. 

Esimerkiksi Bengtskärissä oli tällaiset makuusijat: 

Oma huone auringon laskiessa. On vain meren rauha ja hiljaisuus, aaltojen äänet. Ikkunalle voi istua lukemaan, sängyllä maatessaan näkee kirkkaan taivaan. 

Myös Kylmäpihlajalla oli taianomaisia auringonlaskuja. Etenkin kesäöisin pidin siitä hetkestä, kun muut olivat nukahtaneet ja itse hiivin majakasta ulos öiseen aikaan. Ei ollut muita kuin minä, meri ja öiset linnut. Saunan jälkeen nautin myös siitä, kun sain seurata vesilintujen pesimistä. (Bengtskärissä sitä pystyi muuten seuraamaan jopa saunan lauteilta.) 

Matkalla majakan torniin, sielläkin tuli luettua ja katseltua merta. 

Söderskärin sisätiloja - vaatimatonta ja kaunista. 

Majakkaelämän kohdalla olen miettinyt, kuinka herättyäni tekisin tulia pesiin, ja eläisin vähäsen, palanen kerrallaan. Keittäisin kahvit, joita joisin kilisevistä posliinikupeista. Majakkaelämä riisuu kaikesta, mitä on tottunut pitämään normaalina. Miettisin tarkkaan, mitä otan mukaan. Mitään ylimääräistä en tarvitse ja loppujen lopuksi matkatavaroideni sisältö on vähäinen (kuten se on yleensä aina muutenkin). 

Ehkä en olisi ihan yksin, kauppalaiva kävisi joskus, välillä kenties ihmisiäkin, saattaisin myös hankkia lemmikin. Ja koska netti ulottuu nykyään joka paikkaan, voisin seurailla maailman menoa sen verran kun siltä tuntuu. Tarkkailla sitä kaikkea omasta tilastani, kuten muutenkin tarkkailijaluonteena tykkään tehdä. Mutta ennen kaikkea tarkkailisin luontoa ja omia ajatuksiani, sen mitä sitten käytännön töiltä ehtisin. 

Ladataan...

Voin todeta heti alkuunsa, etten ole (tiettyjen) perinteiden suuri ystävä. Olen ajatellut, että aina jos noudattaa jotakin perinnettä, sen noudattaminen täytyy perustella. Se, että jotakin on aina tehty tai on tapana, ei ole mielestäni perustelu. Siksi jo lapsena muistan ihmetelleeni, miksi  nainen ottaa aviomiehensä sukunimen, kun se ei enää ole pakollista. Sen ymmärsin kyllä, että toisen nimen saattaa ottaa silloin, kun se on paljon hienompi. Toisaalta myös miesten vähäinen into ottaa puolisoidensa nimiä on kummastuttanut.

Itselläni on tässä nyt ollut nimenmuutosprosessi meneillään. Mehän aikanaan pidettiin molemmat omat nimemme, kun seitsemän vuotta sitten naimisiin mentiin. En ole tästä huolimatta kuitenkaan koskaan pitänyt nykyisestä nimestäni, en etu -enkä sukunimestä, ja mietin luonnollisestikin vaihtoehtoja tilalle. Lisäksi nimeeni liittyy huonoja muistoja, ja se, että kaimoja tuntuu olevan liikaa. Joskus jopa yliopistolla meni opintosuoritukset väärälle henkilölle, kun tällä oli täysin sama nimi kuin itselläni.

Etunimen vaihtaminen tuntuisi ehkä kuitenkin liian radikaalilta. Ajattelin sitten, että etsin sukukirjastamme jonkun kauniin sukunimen ja otan sen. Löysinkin, mutta selvisi, että ovat liian kaukaista sukua, enkä siten voinut saada tätä nimeä itselleni. No, seuraavaksi päätin, että keksin itse uuden nimen. Siinä puolestaan kävi niin, että eräällä yrityksellä olikin jo käytössään tämä nimi, jonka olisin halunnut sukunimekseni - eikä firmojenkaan nimiä voi noin vaan ottaa. Kävin myös läpi riittävän läheisten sukulaisten nimiä, mutta nekään eivät hurmanneet kauneudellaan: Tolonen, Tahvanainen, Yrjönen.. sekä isän että äidin puolella ollaan selvästi kunnostauduttu vähemmän kauniissa nimissä:)

Lopputulos oli sitten se, että otin mieheni nimen - tämän seitsemän vuoden jälkeen. Sekään ei ole maailman harvinaisin nimi, mutta nyt esimerkiksi työpaikalla ei ole kaimoja yhtään, ennen oli kaksi. Vähän minua silti harmittaa, sillä en tahtoisi olla nostamassa niitä tilastoja, joissa naiset ottavat puolisonsa nimen. Muistan myös jostain aikanaan lukeneeni, että omat nimensä pitävät naiset ovat keskimäärin älykkäämpiä ja tienaavat lisäksi enemmän kuin miehensä nimen ottaneet. Ehkä siinä on jotain perää.

Toisaalta identiteetti on vahvasti sidoksissa nimeen. Tuntuu, että enää minun ei tarvitse olla se epäkelpo henkilö, jolla on ylisuureksi leikattu otsatukka ja joka ei ole pidetty, vaan lähinnä toivoisi olevansa joku toinen. Tavallaan pidän ajatuksesta, että sitä henkilöä ei enää ole, vaan voin oikeastikin olla joku toinen..! Vähän niinkun jostain kuoriutuisi esiin uusi, parempi minä, ja tämä nimenmuutos on osa sitä prosessia. Jokohan tämä olisi tarpeeksi hyvä syy?

Ladataan...

Pages