Hetki sitten koin jälleen yhden retriitin. Hämäränä iltana, raskaan viikon päätteeksi seurasin kuusten kätköissä olevaa, valaistua polkua. Ehkä täällä jossakin on paikka, johon olen tulossa? Jugendlinna nousi esiin pimeyden keskeltä, mutta harmikseni emme majoittuneet siinä. 

Sen sijaan pääsin Kuunlilja-nimiseen huoneeseen, jossa oli pöydällä kynttilä ja hengellinen kuva. Myös yhteinen ruokapöytä oli valaistu kynttilöin, ja sen jälkeen emme enää keskustelleet. Jokaisella oli aikaa hiljentyä omiin ajatuksiinsa. Olin tällä kertaa ottanut mukaan kirjan nimeltä Katu – asunnottomat kertovat. Tuollaiset tarinat on juuri niitä, joita haluan kuulla, aitoja ja kaunistelemattomia. En juuri välitä komediasta ja vastaavasta, vaan haluan lukea aidosta elämästä kaikkine kipupisteineen. 

Hiljaisuuden aikana liikuin luonnossa ja jugendlinnan maisemissa. Sitä saa kuulemma vuokrata omiin tilausuuksiinsa. Joskus aikanaan siellä on myös yövytty, ja heti tuli mieleen, että jos se tulee taas mahdolliseksi, voisin vuokrata tämän seuraavia isompia merkkipäiviä varten. Edellyttäen tietysti, että taloudellinen tilanne antaa myöten:) Mutta sitten varmasti mentäisiin piilosta, ja katsottaisiin, kuka jää löytymättä.. tai muuta jännää. 

Retriitin aikana luonto tarjoili uskomattoman upeita elämyksiä. Miten nämä puut järven rannassa ovatkaan voineet jäätyä näin kauniisti: 

Oli suorastaan pakko pysähtyä ihmettelemään siitä kauneutta. 

Vaikuttavaa. Ja ympärillä vain raukea hiljaisuus. 

Nämä jääpallot olivat jäätyneet lasihelmiksi oksien ympärille. Ja aivan kuin vedenneidon hiuksia olisi hauraan jään alla.. jota täplittivät pienet lumenpisarat. 

Linnarakennukselle johdattivat sammaleiset portaat. Huomatessani tikapuut tulin uteliaaksi, ja päätin yllättäen kiivetä katolle kurkistamaan ylläkerran ikkunoista. Ihan sinne asti en kuitenkaan uskaltanut, vaan sitten aloin miettiä, jos tikapuut ovatkin irti tai muuten vaan liukastun.. äh, miten tällaiset ajatukset ei koskaan lapsena tulleet mieleenkään. Silloin uskalsin kiivetä vaikka minne. 

Muutoin rentouduttiin rätisevän takkatulen ääressä, nukahtelin välillä aterioiden välissä, meillä oli rukousmeditaatiota, ja illaksi lämpeni rantasauna. Musta avantokin olisi ottanut hyytävään syliinsä, mutta minähän pidän ainoastaan lämmöstä. Öisinä hetkinä tuli myös kirjoitettua ja kokemusasiantuntijatarinani syntyi pitkälti siellä. Retriiteissä ei saisi periaatteessa työskennellä, mutta kun inspiraatio iski, en välittänyt ja annoin mennä. Sen jälkeen olo olikin tyhjä ja puhdas. Sain kaiken itsestäni ulos. 

Viimeisenä retriittipäivänä kävelin hiljaisia metsäteitä. Yhden polun jälkeen saavuin alueelle, jossa oli korkea aita. Aidan takaa erottui järvimaisema, ja rannalla mansardikattoinen vaalea huvila. Ihana, mutta toisaalta niin suljetun oloinen paikka. Jatkoin kävelemistä, ja seuraavaksi tuli vastaan niin ikään aidan takana oleva, vaaleanpunainen huvila: 

Siellä se oli omassa rauhassaan.. mietin, ketä näissä mahtaa asua ja millaista se voisi olla.. voisiko itsellä olla joskus mahdollisuuksia, tai onko se edes sitä, mitä haluaa? Nytkin olen kyllä välillä hämmästynyt, kun olen kuitenkin saanut sellaisia asioita, joita en olisi edes koskaan ajatellut minulle kuuluviksi. 

Metsähuvilat johdittavat ajatukset tukholmalaiseen suurlähettilään kotiin, joka oli hyvin vastaava ja jossa olin jonkin aikaa ystäväni luona. Siellä aina piippasi ja oli vaikea kestää niitä ääniä (kestän nyt muutenkin ääniä huonosti). Enkä haluaisi eristää itseäni sillä tavalla. Sitten aloin muistella tätä ystävääni, jonka kanssa nähtiin enää kerran sen jälkeen, kunnes hän menehtyi auto-onnettomuudessa. Sitten ei koskaan enää. Ei tässä maailmassa. Mutta koitan ajatella, että ehkä me eletään uudestaan aina silloin, kun joku meitä muistelee. 

Sellaisia ajuksia tällä kertaa. Metsäpolku oli aika raskas kulkea takaisin, ja palatessani kiinnitin huomiota kasvihuoneeseen, jonka kaikki kukat olivat talvesta kuihtuneet.