Ladataan...
Misplaced

Tyttäreni on ollut nyt päiväkodissa kuusi viikkoa. Aluksi ajatuksena oli, että hän olisi mahdollisesti siellä vain 3-4 päivää viikossa ja lyhyitä päiviä, mutta tässä ollaan edetty lapsen ehdoilla päiväkodin reunaehtojen mukaan, joten nyt hän on itseasiassa päiväkodissa 4-5 päivää viikossa, yleensä 6h päivässä. Koska kyseessä ei ole vuoropäiväkoti, lapsien tulisi olla päiväkodissa klo 9 mennessä, ja koska meidän kohdallamme pelkkä aamupäivähoito ei vain tunnu toimivan, haen lapsen päiväunien jälkeen - mutta niiden jälkeen täytyy ensin syödä välipala, ja sitten vielä vähän leikkiä, eli käytännössä lapsen hoitopäivä on tällä hetkellä klo 9-15. Se tuntuu sopivan kaikille. Luonnostaan klo 7-7.30 maissa heräävä lapsi saa nousta omaan tahtiinsa, tissitellä rauhassa, syödä aamupalan rauhassa, leikkiä vähän ja lähteä sitten hoitoon. Aiempi klo 14.30 hakuaika myöhäistettiin klo 15, koska leikit jäivät aina kesken. Kotiin pyöräillään 10 minuuttia, joten loppupäivään jää vielä runsaasti aikaa leikkiä ulkona ja sisällä, syödä, halia, lukea ja touhuta yhdessä. 

Olen niin positiivisesti yllättynyt päivähoidon aloituksesta, että taisin lähteä koko hommaan aika ennakkoluuloisesti. Ensinnäkin tyttäremme rakastaa päiväkotia, sen leluja, sen tiloja ja sen ihmisiä. Tilat on suunniteltu hyvin niin, että 11 lapsen ryhmällä on oikeastaan 3-4 erillistä mutta yhtenäistä leikkitilaa, joita aikuiset pystyvät valvomaan yhtä aikaa. Hoitajat (1 lastentarhaopettaja ja 2 lastenhoitajaa) ovat mukavia, ja lapsi on ottanut heidät omakseen ensi päivistä lähtien. Mutta ehkä parasta ikinä on se, että lapsi on saanu kavereita: muutaman samanikäisen tai vähän vanhemman lapsen, joiden kanssa hän leikkii, joiden nimiä hän toistaa kotona hymyillen, joita hän ikävöi viikonloppuisin. En ollut ymmärtänytkään ennen, miten tärkeitä ystävät voivat jo puolitoistavuotiaalle olla! Kyllähän me olemme toisia lapsia tavanneet, mutta emme näin säännöllisesti, ja nyt vasta L alkaa selvästi olla iässä, jossa opitaan leikkimään myös toisten kanssa, eikä vain rinnakkain. 

En tiedä johtuuko hyvä sopeutuminen hitaasta, pehmeästä aloituksesta, vai oliko lapseni vain nyt juuri oikein "päiväkotikypsä". 

Pehmeä lasku

Meidän päiväkodissamme on käytössä pehmeä lasku, jota suositellaan etenkin 0-2 -vuotiaille 1-2 viikon ajaksi ennen päiväkodin varsinaista aloitusta helpottamaan sopeutumista uuteen arkeen. Minulle tämä oli kokonaan uusi juttu, eikä tutuillani tai varhaiskasvatuksen parissa työskentelevillä sukulaisillani ja perheenjäsenilläni ollut juuri kokemuksia siitä, sillä useissa kunnissa ilmeisesti lapsen kanssa käydään ehkä yhden kerran tutustumassa päiväkotiin ja sitten se dumpataan sinne jo pysyvästi. En siis oikein tiennyt mitä odottaa: puhelimessa sovittiin, että pehmeä lasku kestää 1-2 viikkoa minun työtilanteestani ja lapsen tarpeista riippuen, ja käskettiin tulla ensimmäisenä päivänä ulos ulkovaatteissa klo 9:30, mutta siinä kaikki. Mitä se siis edes tarkoittaa?

Käytännössä sitä, että lapsi käy alkuun päiväkodissa toisen vanhemman kanssa lyhyitä hetkiä kerrallaan, koko ajan pidentyvästi tietenkin, jolloin siirtyminen varsinaiseen päiväkotiarkeen sujuu helpommin. Meillä homma toimi näin:

* 1. pvä: olimme päiväkodin pihalla leikkimässä 1,5h ja siinä kaikki. Tämä päivä tuntui vähän turhalta, enkä oikein osaa sanoa oliko se meille tarpeellinen. Vettä satoi kaatamalla, joten lapsukaiseni lähinnä maleksi pihalla ihmeissään ja katseli, kun muut leikkivät. Päiväkodissa yht. 1,5h.

* 2. pvä: Saimme aloittaa menemällä sisälle klo 9, tutustumalla paikkoihin, ja sitten lähdettiin ulos yhdessä muiden kanssa klo 9:30. Lapsi oli haltioissaan aivan kaikesta ja meni heti mukaan leikkeihin taakseen katsomatta. Viivyimme päiväkodissa klo 11 saakka, jolloin muut lähtivät sisälle syömään ja päiväunille, me kotiin samoihin hommiin. Tämä oli enemmän sitä, mitä olin odottanutkin. Olin edelleen mukana menossa koko ajan, mutta lapsi ei juuri roikkunut minussa, korkeintaan välillä varmisti, että olen vielä paikalla. Saimme enemmän informaatiota tulevasta viikosta, mutta edelleen kaikki oli ärsyttävän epämääräistä. Päiväkodissa yht. 2h.

* 3. pvä:  Tulimme päiväkotiin jo 8:30, joten lapsi ehti leikkiä sisällä kunnolla ennen ulkoilua. Hän oli jälleen riemuissaan päiväkodista ja leikki innoissaan, joten klo 9 sanoin sovitusti lähteväni "kauppaan", ja menin puoleksi tunniksi päiväkodin kokoustiloihin. Lähteminen aiheutti itkun, joka loppui lähes välittömästi kun äiti oli hävinnyt näkyvistä, joskin takaisin tultuani murunen ripustautui minuun eikä ulkona päästänyt minua silmistään. Lähdimme jälleen kotiin klo 11, sillä päiväkodissa ei saa "harjoitella" päiväunia, vaan ne nukutaan vasta sitten kun varsinainen päiväkotielämä alkaa. Päiväkodissa yht. 2,5h.

* 4. pvä: Päivä alkoi jälleen 8:30. Koska lapsi tuntui kaikkien mielestä viihtyvän päiväkodissa hyvin, päätimme reippaasti vähentää minun läsnäoloani, jottei hän totu siihen, että hoidossa ollaan äidin kanssa. Nyt lähdin siis melko nopeasti taas "kauppaan" eli kokoushuoneeseen, jossa oli käsky pysyä klo 11 saakka, ellei minua haeta aiemmin - eikä haettu. Lapsi oli leikkinyt tyytyväisenä sisällä ja ulkona, ja hain hänet sitten pihalta klo 11 ja lähdimme taas kotiin syömään ja unille. Sitten alkoikin jo viikonloppu - ensimmäinen viikko oli siis nelipäiväinen. Koska en poistunut päiväkodin alueelta ja olin periaatteessa vielä vastuussa lapsestani, varsinainen päiväkoti ei vielä alkanut, ei myöskään laskutus. 
Päiväkodissa yht. 2,5h. 

Ensimmäinen viikko: 8,5h päiväkotia / 4 päivää.

2. viikko

*1.pvä: Aloitimme sovitusti päiväkodissa klo 9. Tällä kertaa jäin vain hetkeksi, ja kun lapsi oli selvästi alkanut jo leikkimään, sanoin heipat ja lähdin. Itku tuli lähtöhetken ajaksi, mutta sitten tyttö jo jatkoikin leikkejään, ja minä poistuin ihan kokonaan kotiin ihmettelemään, mitä tekisin seuraavat pari tuntia. Tytär söi päiväkodissa lounaan, ja hain hänet sitten klo 12 kotiin päiväunille. Päivä oli mennyt hyvin, joskin ruokaa pieniruokainen lapseni oli vain närppinyt ja pyöritellyt lautasellaan. 
Päiväkodissa yht. 3h.

*2.pvä: Edellisen päivän tavoin lapsi oli päiväkodissa noin klo 9-12. Lähteminen sujui jälleen pienten protesti-itkujen kera, mutta teimme niin, että otin lapsen syliini, suukotin ja annoin eteenpäin hoitajan syliin (tässä vaiheessa hoitaja oli jo tytölleni tuttu, ja hän meni syliin mielellään). Itku loppui jälleen heti kun minä katosin näköpiiristä. Tänään ruoka oli maistunut paremmin. Ongelmaksi muodostui molempina päivinä se, että ennenkuin olimme kotona ja lapsi oli saanut tissiä ja käynyt potalla, kello oli jo paljon ja lapsi niin yliväsynyt, että päiväunille meno kotona alkoi mennä todella vaikeaksi.
Päiväkodissa yht. 3h.

*3pvä: Päiväkotiin mentiin 8:30, jotta lapsi ehti leikkiä kunnolla sisällä ennen ulos menoa. Sovimme aamulla, että lapsi jää päiväkotiin päiväunille, koska siirtymä lounaalta kotiin unille on liian pitkä. Näin tehtiin, ja päiväunet olivat menneet päiväkodissa mainiosti! Oma turvalelu pupu oli tietenkin mukana, ja pienen ihmettelyn jälkeen tyttö oli muiden esimerkkiä seuraten kömpinyt sänkyynsä ja nukkunut kiltisti 1,5h. Hain hänet välipalan jälkeen klo 14:30, eikä hän olisi halunnut lähteä päiväkodista lainkaan. Kotona hän toisteli päiväkotikavereiden nimiä ja kertoi yksisanaisesti, mitä kaikkea päiväkodissa oli tehty. "Vauva! Autoja! Nukkuu!"
Päiväkodissa yht. 6h.

*4pvä: Torstaina vein tytön jo aamupalalle klo 8. Se tarkoitti meille kotona paljon kiireisempää aamua, toki aamupalaa ei sitten syöty mutta lapsi täytyi herättää vähän aiemmin, ja tissittely jäi myös hieman kesken. Rutiini alkoi selvästi muodostua: lapseni söi paremmin päiväkodissa ja nukkui jälleen kiltisti. Ystäviä alkoi löytyä, ja heidän nimiään toisteltiin uskollisesti. Hakuaika klo 15 oli parempi, ja lähtö tapahtui molempien osalta hyvillä mielin. 
Päiväkodissa yht. 6,5h.

Perjantai oli jälleen vapaapäivä, ja tyttö oli kovin pettynyt siitä, ettei päiväkotiin menty. Hän yritti laittaa kypärää päähän ja ehdotella, että mennään kärryllä leikkimään kavereiden kanssa. Seuraava maanantai päiväkodissa meni kiukutellen, jolloin todettiin, että ehkä pitkä viikonloppu ei ole vielä hyvä idea, ennenkuin saadaan rutiinit rullaamaan. 
 

Toinen viikko: 19h päiväkotia / 4 päivää.

 

Nyt rutiinit ovat siis löytyneet. 4-5 päivää viikossa, noin 6h päivässä tuntuu sopivan kaikille. Alkuun äidin lähtiessä tuli pieni itku, oikeammin protestiälähdys, joka loppui jo ennen kuin pääsin ovesta ulos. Usein isä hakee tytön yliopistolta tullessaan, mutta molempien matkaan hän lähtee yhtä iloisin mielin. Syyslomalla lapsi oli kipeä ja maanantaita lukuunottamatta kotona koko viikon. Loppuviikosta hän alkoi jo tylsistyä, ja eilen aamulla hoitoon päästessään hän ei itkenyt, hyvä että malttoi kääntyä vilkuttamaan äidille heipat, ja sitten mentiin. Kotona meillä on iltapäivisin iloinen ja hupsu, tyytyväinen tyttö, joka esittelee uusia taitojaan ja kertoilee koko ajan monisanaisemmin asioistaan. Alun tappoväsymys alkaa mennä ohi, alkuun viikonloppuisin nukuttiin pidempiä yö- ja päiväunia. Välillä päiväkodissakin unet jäävät lyhyemmiksi, joskus ruoka ei maistu ja jos on herätty hyvin aikaisin, niin pihalla juuri ennen lounasta ja päiväunia saattaa pientä alkaa itkettää, mutta onneksi hoitajan syliin pääsee aina. Pääasiassa päivähoito on kuitenkin ollut hyvin positiivinen asia meidän kaikkien elämässä. Väittäisin, että se on parantanut koko perheen hyvinvointia! Suosittelen suhtautumaan päiväkodin aloitukseen avoimin mielin, eiköhän vanhemman luottamus heijastu lapseenkin. Toki omaan positiiviseen kokemukseeni vaikuttaa paljon se, että lapsi on sopeutunut päiväkotiin niin hyvin ja nauttii siitä, jolloin voin hyvillä mielin jättää tytön päiväksi sinne. 

 

 

Share

Ladataan...
Misplaced

Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet täällä hurrikaanin lailla. Muutama viikko sitten tyttömme aloitti nimittäin päiväkodin. 

Kun päätimme, että lapsi saa tulla, päätimme myös, ettei minun työhönpaluullani ole mikään kiire. Olimme työskennelleet ja säästäneet tarpeeksi turvataksemme taloudellisesti mahdollisuuden olla kotona lapsen kanssa niin kauan, kuin se hyvältä tuntuu. Ajattelin, ettei minulla ole mikään kiire laittaa liian pientä päiväkotiin ja palata siihen oravanpyörään, johon hoitoalalla riittää jo kokoaikainen työ, puhumattakaan lapsen hoidosta ja puolison työstä tai opiskelusta. Ei kiitos!

Tammikuussa, kun hoitopaikkoja täytyi hakea, lapsemme oli 9kk vanha, ja minusta oli juuri alkanut tuntua siltä, että tarvitsen tilaa hengittää ja olla välillä vain minä. Olin alkanut käydä yksin kaupassa, saunassa ja postilaatikolla. Ero lapsesta pidemmäksi aikaa tuntui ajatuksena vielä kaukaiselta ja vaikealta, mutta kaukana oli syksykin. Päätimme hakea paikkaa ja katsoa miltä myöhemmin tuntuu, saisihan sen peruttua. Kävin läpi ryhmiksiä ja pieniä päiväkoteja, mutta lopulta oli vain yksi paikka, jonne oli logistisesti järkeä hakea, vaikka se olikin iso päiväkoti. Päätös ei tuntunut hakemusta jättäessä hyvältä, mutta hoin itselleni, ettei paikkaa ole pakko ottaa vastaan vaikka sen saisikin.

Kevään aikana kävi tuskallisen selväksi, etten minä ole kotiäitiainesta. Olin jossain määrin lievästi masentunut, mutta ennen kaikkea koin pohjatonta riittämättömyyttä. Pienen vauvan kanssa näin ja ymmärsin sen tarpeen ja tarkoituksen, että pienen lapsen on parasta olla kotona rakastavan vanhemman kanssa, mutta mitä isommaksi vauvani kasvoi ja muuttui taaperoksi, tunsin enenevässä määrin, ettei kotona kahdestaan oleminen ole riittävästi meille kummallekaan, ei lapselle eikä minulle. Nautin toki hetkistä lapsen kanssa, iloitsin jokaisesta halista, pususta ja yhteisistä hyvistä hetkistä. Mutta samalla ruoskin itseäni jokaisesta kerrasta, kun tuijotin puhelimen ruutua lapsen leikkiessä, jokaisesta aamusta, kun en jaksanut lähteä avoimeen päiväkotiin, jossa lapselle olisi leikkiseuraa, jokaisesta päivästä, jolloin en keksinyt riittävästi tekemistä tylsistyneelle taaperolle ja hoin kuin mantraa Sinkkosen ajatusta siitä, että tylsistyminen on hyväksi lapselle. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en jaksanut olla lapselle riittävästi läsnä, en hankkia riittävästi kontakteja muihin lapsiin (saati kohtalotovereita ja äitiseuraa itselleni!), enkä ylipäänsä jaksanut nauttia kotiäitiydestä, kuten olin ajattelut etukäteen nauttivani. Olin tuottanut pettymyksen itselleni ja koin kaiken kaikkiaan epäonnistuneeni koko tässä ihanassa ajanjaksossa, josta tulee nauttia ja jota tulee vaalia sydämessään päiviensä loppuun saakka, ja jota kaiholla muistellaan sitten kun pää kolmantena jalkana juostaan kodin, päivähoidon ja ruokakaupan väliä

 Mutta tiedättekö miksi näistä pitää puhua, ja miksi näistä pitää kirjoittaa sata samanlaista blogitekstiä? 

Jotta ihmiset tietäisivät, etteivät ole yksin. 

Vaikka luin joka tuutista ihmisten kokemuksia ihanasta kotivanhemmuudesta, sain lukea myös toisenlaisia kokemuksia. Tiesin, etteivät kaikki nauti lapsen kanssa kotona olemisesta, ja sekin on ihan ok. Tiesin, että naurettavat häpeän, riittämättömyyden ja pettymyksen tunteeni ovat normaaleja ja ok, ja niitä tuntee moni muukin, vaikka ei oikeasti tarvitsisi. Näin, että muunkinlainen vanhemmuus kuin "kotona 3-vuotispäivään saakka" voi olla hyvää ja oikea ratkaisu koko perheelle. 

Ja siksi tunsin pikkuisen vähemmän häpeää siitä, että jaksoin kesän yli, koska meillä oli osa-aikainen päivähoitopaikka odottamassa syksyllä. Vähän vähemmän noloutta siitä, että odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun saan viedä lapseni päiväkotiin koulutetun varhaiskasvattajan hoidettavaksi, muiden lasten seuraan. En ollut huolissani hoidon aloituksesta lapsen puolesta (stressasin sitäkin enemmän käytännön jutuista, niistä lisää myöhemmin). Minusta tuntui siltä, että lapsen osalta päivähoito tulee menemään hyvin. Loppukesästä tyttö otti suuria henkisen kasvun harppauksia, ja syyskuun alussa hän oli selvästi jo paljon valmiimpi aloittamaan hoidon. Kotiuduimme lähes tasan kaksi viikkoa sitten Meksikosta, ja yhden palautumispäivän jälkeen lapseni aloitti päivähoidon, 1v 5kk kypsässä iässä. 

Jokainen päivä todistaa minulle, että tämä ratkaisu oli meille juuri oikea. Tyttäremme nauttii päivähoidosta enemmän kuin uskalsin toivoakaan, ja minä nautin siitä, ettei lapseni kanssa oleminen ole minulle enää työtä ja elämäni ainoa tarkoitus: paitsi että minulla on aikaa huolehtia itsestäni ja olla välillä vain minä, jaksan huomattavasti paremmin olla läsnä silloin, kun olen lapseni kanssa. Koko perhe tuntuu voivan paljon paremmin. Ja se on jo jotain se. 

Share

Ladataan...
Misplaced

Heinäkuu oli meidän perheen yhteinen lomakuukausi. Odotin tietysti siltä aivan liian paljon,  ja jälkikäteen tajusin, että haikailin ehkä vähän viime kesän perään, kun elettiin kuukausitolkulla kotona kahden vanhemman ja yhden vauvan voimin,  lämmintä oli toukokuun alusta pitkälle elokuuhun ja päivät soljuivat suloisesti  junnasivat paikallaan ja jokainen viikko kesti kuukauden,  paitsi silloin kun piti pakata muuttoa varten. Niinno. 

Tänä kesänä lämpimiä päiviä on ollut yhteensä ehkä seitsemän, rannalla on käyty kaksi kertaa ja kaikki ihanat hellepäivien Helsinki -kohteet on käymättä (maauimala, saaristo ja puistopiknikit on vähän kivempia lämpimällä kuin +16&tuulee -ilmalla ). Grillattu on kai kerran, kuistilla syöty ehkä yhden käden sormilla laskettavat kerrat ja pyöräretkiä on tehty muutama. Huonon ilman lisäksi olimme kaikki vuorotellen flunssassa pitkin heinäkuuta, joten jos ilma oli hyvä niin jonkun olo oli vähintään kehno. Minä halusin sekä rentoutua ja viettää aikaa rauhassa yhdessä perheen kesken,  että käydä kaikki mahdolliset ihanat paikat läpi heti,  ja lopulta tuntui siltä,  etten oikein tehnyt kumpaakaan. 

Vaan mitäpä siitä.  Lapsi on saanut viettää paljon aikaa ulkona säästä riippumatta, oppinut kulkemaan potkupyörällään ja ihastunut mustikoiden poimintaan. Minä olen lopettanut yöimetyksen, aloittanut menestyksekkäästi toisen unikoulun ja saanut välillä nukkua melkein koko yön kahdestaan mieheni kanssa omassa sängyssämme. Olemme ensimmäistä kertaa vuoteen ahmineet hyvää tv-sarjaa hurjaa vauhtia, antaneet jonkun muun laittaa lapsemme nukkumaan ja käyneet kahdestaan muutamilla treffeillä. Olemme viettäneet aikaa perheenäkin, kuitenkin. Olemme pyöräilleet Nuuksioon ja takaisin, keränneet mustikoita ja sijoittaneet rahaa. Onhan siinä jo yhdelle lomalle tekemistä. 

Seuraavaksi vuorossa on jälleen muutosten loppukesä ja syksy. Minä haen parhaillaan osa-aikaisia töitä (jee ja iiks!), lapsi aloittaa syksyllä osa-aikaisesti päiväkodissa ja arki tulee siis jälleen muuttumaan radikaalisti heti kun palaamme Meksikosta, jonne suuntaamme ensi viikolla.  Ilman lisäkäsiä, mukana 16kk taapero jolla on voimakas tahto ja kova ääni. Wish us luck!

Share
Ladataan...

Pages