Elimme mieheni kanssa ensimmäiset 12 vuotta yhdessä ilman autoa. Pyöräilimme paljon, käytimme joskus julkisia kulkuvälineitä ja tarvitessamme autoa, vuokrasimme tai lainasimme sellaisen. Kun tulin raskaaksi, muutimme silloisen kotikaupunkimme keskustaan lähelle työpaikkaani, joten pystyin raskaana ollessani kävelemään kaikkialle kun pyöräily kävi talven tullen mahdottomaksi. Vauvan synnyttyä muutimme pääkaupunkiseudulle juna-aseman läheisyyteen ja kuljimme matkat pyörällä, vaunuilla ja junilla tai busseilla. Vauvan kasvettua taaperoksi hänelle ostettiin pyöräkärry. Muutimme kauemmas juna-asemalta, ja lapsi sai pyörän. VR vei isovanhempien luokse ja remppahommiin sai lainata sukulaisten pakua. Elämä ei ollut aina helppoa, mutta hyötyliikuntaa ja raikasta ilmaa tuli tarpeeksi ja pärjäsimme ihan hyvin.

Viime kesänä, puolivälissä raskautta ja keskellä korona-ajan rajoituksia, päätimme ostaa ensimmäisen oman auton. Julkisilla liikkuminen raskaana ollessa, vauvan kanssa ja leikkikouluikäisen kanssa tuntui turvattomalta, aikaa vievältä ja työläältä. Kauppamatkat vaikealta. Matkustaminen kotimaassa kahden pienen lapsen ja kaikkien tavaroiden kanssa mahdottomalta. Edes metsään tai rannalle oli vaikeaa ja hidasta lähteä ilman autoa.

Pelkäsin etukäteen auton ostoprosessia jo kauan. Vaihtoehtoja oli lukemattomia: polttoaine vai sähkö (vai hybridi?), bensa vai diesel, manuaali vai automaatti, mikä valmistaja, merkki, malli, väri, millainen takakontti, mitä varusteita jne. Kahden ihmisen mielipiteet. Taipumus etsiä sitä ”täydellistä hammasharjaa”, tehdä tarkkaa taustatutkimusta ja pohtia loputtomiin eri vaihtoehtoja. Miljoona eri paikkaa ostaa auto: kymmenet eri liikkeet, nettiautosivut, yksityiset.

Lisäksi minua eivät autot kiinnostaneet tippaakaan, en tunnistanut eri automerkkejä tai tuttujen autoja enkä osannut perustella mielipiteitäni ulkonäköpreferenssien suhteen mitenkään. Minulle riitti että auto toimi ja näytti kelvolliselta. Valitettavasti menneisyydessä puolison kysellessä mielipiteitäni eri autoista, emme vaikuttaneet olevan samaa mieltä juuri mistään.

Vieraillessamme vanhempieni luona entisessä kotikaupungissamme kuulimme, että eräs tuttu oli töissä paikallisessa autoliikkeessä. Päätimme lähteä ensimmäiselle kierrokselle katsomaan millaisia autoja ylipäänsä oli tarjolla meidän budjetillamme. Voisimme sitten sen mukaan tarkentaa vaatimuksiamme, neuvotella mieltymyksistämme ja jatkaa etsintää. Tuttu oli sitä lajia, joka ei loukkaantuisi mikäli emme vielä ostaisi mitään, joka sanoisi luultavasti suoraan miksi ei jotakin autoa suosittelisi ja jolta saisi hyviä vinkkejä jatkoon.

Näin tehtiin. Lähdimme kauppaan tutun juttusille, teimme selväksi ettemme vielä ole ostoaikeissa ja yhteisymmärryksessä katsottiin mitä on tarjolla. Rajattiin, keskusteltiin, kyseltiin. Saimme neuvoja ja perusteluja. Asiat selkenivät. Niin, ja toki oli muutama ehdokas jota voisimme halutessamme koeajaa. No mikä ettei, saisi vähän tuntumaa.

Paitsi että kun istuimme sen auton kyytiin, kaikki loksahti paikoilleen. Ihan kaikki. Minä tiesin Skodasta vain vanhat rallatukset korjausta vaativasta voimanpesästä enkä moottoreista mitään. Mies ajoi ja minä googletin ja lähettelin autoista tietäville kavereille ja sukulaisille viestejä. Sitten vaihdettiin kuskia, ja kun lähdin ajamaan autolla, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Tähän väliin on kerrottava, että olen elämäni aikana ajanut monenlaisilla autoilla, mutta yksikään ei ole tuntunut ensi-istumalta siltä, kuin se olisi aina ollut minun.

Ehkä tuttavani oli vain hyvä myyntimies tai sitten meillä kävi tuuri, mutta poistuimme siitä autokaupasta tyytyväisinä auton omistajina. Siitä on nyt 8kk, emmekä ole hetkeäkään katuneet. Loppuraskaudessa sillä kuskattiin esikoista hoitoon, käytiin synnyttämässä, tuotiin uusi perheenjäsen kotiin. Vauva on ottanut tavakseen nukahtaa kaukaloonsa heti kun Skoda voimanpesä hyrähtää käyntiin. Ja minä olen oppinut ajamaan pääkaupunkiseudun liikenteessä rohkeasti ja varmasti niin, ettei edes Helsingin kantakaupungissa ajelu tunnu missään (paitsi kukkarossa, siellä tämä ajelu kyllä tuntuu!). Työmatkoihin autoa ei käytetä, mutta kylläpä on ollut helppoa hakea käytettynä ostetut vaunut, viedä kierrätyskeskukseen turhaa tavaraa ja kuskata esikoista kovalla pakkasella, kun on ollut auto käytössä. Kunhan vauva-arki helpottuu ja imetysvälit pidentyvät (ja korona helpottaa!), tulee varmasti myös lähdettyä enemmän ulkoilemaan rannalle, metsään ja muihin paikkoihin, joihin julkisilla on hankalaa ja hidasta kulkea. Ja kunhan lumet sulavat, kaivetaan esiin myös pyörät ja kärryt. Jokohan tänä kesänä löytyisi kuopukselle sopiva kypärä, jotta hänet saisi pyöräkärryn kyytiin?

Tänä syksynä niin paljon asioita on ollut kesken. Blogi, siihen kirjoittaminen on jäänyt kesken jo paljon aiemmin, kun aikaa ja energiaa ei tunnu riittävän edes normaaliin arkeen, saati siitä kirjoittamiseen, vaikka kirjoittaminen olisi terapeuttista ja hyvä tapa jäsentää ajatuksia.

Kesällä aloitimme oman asunnon etsinnän, ja syksyn mittaan selasimme satoja ilmoituksia, kävimme kymmenissä näytöissä ja teimme pari tarjousta. Jännitimme ja petyimme. Lopulta löysimme uuden kodin, josta teimme kaupat pari viikkoa sitten, mutta niinkuin kaikki muukin, tämäkin jää tänä vuonna kesken – nostamme asuntolainan ja pääsemme muuttamaan vasta ensi vuoden puolella.

Kaikkein eniten taidan olla kesken minä, henkisessä kasvussani. Tänä syksynä kehoni on ollut jatkuvasti joko raskaana tai vuotamassa raskautta ulos. Jälkimmäinen keskenmeno on kirjaimellisesti vielä aivan kesken, sekä fyysisesti että henkisesti. Asian prosessointi tuntuu vaikealta ja vastenmieliseltä. Olen kyllästynyt olemaan surullinen, vihainen ja väsynyt. Väsynyt vuotamaan, odottamaan ja toivomaan, että tämä paska loppuisi joskus. Haluaisin olla jo siinä pisteessä, kun kaikki on prosessoitu, surtu ja käsitelty osaksi tarinaani, tarinaamme.

Ensimmäinen raskaus meni kesken helposti ja nopeasti, pian positiivisen testin jälkeen. Vuoto oli helppo sietää ja asia käsitellä. Sen jälkeen tulin uudestaan raskaaksi hyvin nopeasti, ja siinä raskaudessa ja sen keskeytymisessä ei oikeastaan mikään ole mennyt niinkuin pitäisi. Ensin koko raskaus ei tullut ulos ja sen keskeytyminen huomattiin vasta pari viikkoa itse tapahtuneen jälkeen, sitten lääkkeet eivät tyhjentäneet kohtua kokonaan ja loput piti imeä pois tuskallisella toimenpiteellä. Ja nyt kohtuun on edelleen jäänyt hyytymää joka ei tule pois, ja toiset lääkkeet olisi hyvä ottaa vauhdittamaan asiaa. Ja sitten vain odotellaan ja odotellaan, että asia etenisi, että vuoto loppuisi, että kuukautiset alkaisivat, että nähtäisiin tarvitaanko vielä lisää toimenpiteitä – pari ässää on vielä hihassa jos tämä ei tällä selkene, ja pahimpina hetkinä olen varma, että pääsen käymään läpi koko repertuaarin ennenkuin tästä päästään eteenpäin.

Henkisesti on helpohko hyväksyä juuri alkaneen, alusta asti jotenkin viallisen alkion lyhyen olemassaolon päättyminen – helpompi päästää irti heti alussa kuin myöhemmin, helpompi hyväksyä että alkio oli jotenkin viallinen eikä raskaudella luultavasti ollut alun alkaenkaan mahdollisuuksia jatkua. Vaikeampaa on päästää irti koko raskaudesta, lasketusta ajasta jota ei tullut, äitiyslomasta joka ei alkanut, kesävauvasta joka ei ehtinyt oikein alkaa edes olla olemassa. Pahoinvoinnista, jonka piti olla merkki siitä että kaikki on hyvin. On vaikeaa hyväksyä, että nyt olen ihminen, jolla on yksi elävä lapsi ja kaksi keskenmenoa. On raskasta käsitellä tapahtunutta ja yrittää selviytyä siitä, kun koko ajan täytyy olla varpaillaan ja pelätä sitä, pitkittyykö tilanne vielä jotenkin. Samalla kasvaa pelko tulevia raskauksia kohtaan – niiden alkaminen ei näytä olevan ongelma, jatkuminen kylläkin. Kaikki siirtyy eteenpäin, pitää palata lähtöruutuun. Esikoinen kasvaa, ikäero kasvaa. Mitä jos näin käy uudestaan ja uudestaan? Miten kestää vahvat raskausoireet turhaan”, kun palkinnoksi ei saa mitään, käteen jää vain vuoto, kipu ja epävarmuus, ja sairaskertomukseen jälleen yksi merkintä lisää?

Syksy on ollut pimeämpi ja synkempi kuin koskaan. Raskauden piti valaista sitä sisältä päin kuten esikoisen kohdallakin, mutta toisin kävi. Nyt pitäisi jaksaa laittaa joulua kolmevuotiaan kanssa, joka kertoo olevansa ”yksinäinen lapsi” ja  toivoo joululahjaksi pikkuveljeä nimeltä Kukka, vaikka kummastakaan raskaudesta ei ehditty edes kertoa hänelle. Nyt pitäisi vain jaksaa hengittää ensi vuoteen ja toivoa, että joskus helpottaa.