Olen viimeiset puolitoista vuotta tehnyt säännöllisesti töitä (vähintään) kymmenestä kuuteen, myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Lapsi on ollut hoidossa kymmenestä puoli seitsemään. Nyt, kun yrityksemme on alkanut rullata vähän paremmin, olen ollut hukkua paperihommiin, ja siksi päätinkin järjestää työaikani muutamana päivänä viikossa niin, että teen töitä kahdeksasta neljään. Ihan niin kuin kaikki normaalit ihmiset. Ja wow, se tuntuu l-u-k-s-u-k-s-e-l-t-a.

Kymmenestä-kuuteen -työpäivinä minusta tuntuu kuin kaikki jäisi kesken. Lapsen kanssa leikkimiseen on aamuisin liian kiire ja iltaisin liian myöhä. Paperihommia ei voi tehdä samalla, kun palvelee asiakkaita, joten ne jäävät yöhön. Kuntosalillekaan ei ehdi koskaan. Tämä aiheuttaa stressaavan kierteen: lapsi kiukuttelee ja kaipaa huomiota, paperihommat kasaantuvat ja väsymys painaa.

Kahdeksasta neljään -työpäivät sen sijaan tuntuvat ylellisiltä, vaikka aikaiset aamuherätykset ovatkin aina olleet minulle vaikeita. Aamulla vien hyväntuulisen lapsen päiväkotiin aamupalalle ja palaan kotiin pariksi tunniksi hoitamaan paperihommia. Kymmeneltä juoksen avaamaan pizzerian ja palvelen asiakkaita kiireisimmän lounasajan. Ennen kuin lähden hakemaan poikaa hoidosta minulle jää vielä jokunen hetki kuittisodalle. Olemme kotona jo viideltä, joten meillä on koko ilta aikaa tehdä vaikka mitä yhdessä: leikkiä legoilla, lähteä puistoon, laittaa ruokaa ja leipoa. Välillä olemme ehtineet jopa syödä päivällistä kaikki yhdessä, kun myös papà on tullut kuudeksi kotiin.

Toivon niin kovasti, että voisin jatkossakin ylläpitää kahdekstasta neljään -elämänrytmiäni, mutta tiedän, että yrittäjänä minun täytyy tarpeen tullen olla valmis joustamaan, joten en halua tottua tähän liikaa. Miten ihmeessä te, jotka joudutte tekemään töitä myös öisin, selviätte arjesta?