MAKES ME LOSE MY MIND IN ALL THE RIGHT WAYS
Do you remember the days when you was little and you were told: ''You will understand later.'' Do you remember the days when you was little and played hide and seek, laughing, like crazy laughing by thinking 'they will never find me'. And do you remember that moment when they really didn't find you and you got panic.
Do you sweet remember the days when you was little and dreamed about things that outsiders underestimated, mocked, doubted or knocked down. You became screwed and believed it all. In the course of time you growed, found a new interest, got a first kiss and even a boyfriend, you became more aware of your own thoughts, misstakes, successes and passions. The fact is just that you never didn't need anything or anyone to tell you what will come, what would the best for you and what you totally are not going to do. No one told you how you should find yourself -your inner you. Everything happened, and
you finally understood.
Left my house today 08:00 am, walked through the bitter cold winter weather, empty city with birds and ducks. Leftovers from the loveletters that never wrote. The water that reminded me of the lovable sea, of you of us of everything. I hanged here for a long time, my fingers and toes damn freezed. The sun was still too young to protect me from freezing and missing. I became more aware of my inner breathing - in other words my inner chakras. And that is something really special and beautiful in the Earth I know. You know, got to encourter the universe some random day and then you wake up as a totally clean and a new humanbeing to this world. If you don't have any idea, you will understand later.
You, my love, stay like that always. Never hide or slide away. I prefer you here but now it is okay, much better, because you teared my trust and confidence and faith away from my dreams. Sometimes I'm terrified that ones I let go of the sadness I have to let go of you too. Not anymore. I still do have a bad habit of breaking my own heart, but one day you'll, I'll learn why storms are named after people.
//Jenni
HOPE IS A RISK THAT WE MUST RUN. -GEORGE BERNANOS
Olen muistellut viimeisen puolen vuoden aikana niitä kolmea päivää, jolloin kävelin marmorilaatoilla, ovimiesten tarkkailemana ja aidolla kullalla koristelluiden peilien piirittämissä liikkeissä. Ja sitä päivää, kun sain taas sukeltaa kristallinkirkkaaseen mereen jossain tuntemattomassa paikassa, mutta minä vain menin, koska pystyin. En ajatellut missä olin.
En saa enää kirjoitettua mitään ulos. Riittää se tieto, että tarvitsen tuota kaikkea edelleen, uudestaan. Ja sitä päivää, kun pääsen juuri sinne, minne kaiken riskin ottaminen, työn tekeminen, itsensä tsemppaaminen, haastaminen, itsensä uuvuttaminen ja ääretön henkinen rasitus on ollut arvokkainta mitä pieneltä ihmiseltä voi vain vaatia. Tätäkään tekstiä ei tarvitse osata ymmärtää tai tulkita -tarvitsin vain tuoda sen esille mitä mieleni sanoo tällä hetkellä. Kuvat tosin kertovat sitä ja tätä.
♥ Jenni
//
During the last half year I've looked back to those three days when I walked on marble slabs, front of attentive doormans and in the stores where was full of mirrors ornated with the real gold. And that day, when I got to dive into the crystal clear sea somewhere random place, but I just went there because I could. I didn't think about where I was.
I can't write down anything else now. The sufficient fact is that I further need that all, again. And waiting for that day, when I will get to go there where the whole risk taking, working, self fighting, challenging, exhausting and infinite psychical stress has been most precious that can eve ask for this little person. There is no need to understand this text -I just needed to bring this everything out what my mind is saying to me all the time. Although the pictures will tell all over the place.
♥ Jenni
AIKAMATKA SINNE JA TÄNNE
Lontoossa ollessani rakastuin silmiäni myöten alueeseen nimeltä Victoria. Kello kaksitoista kävin katumarketissa, ostin appelsiinin. Lounas, keskellä valkoisia huoliteltuja, samettisen näköisiä isoja katulaattoja. Kuorin appelsiinia pukumiesten ja mustien taksien keskellä, bisnesravintoloita joka paikassa. Täytyi käydä vessassa ja sniikisti hiivin á la carte -ravintolan yläkertaan, jossa vallitsi pysäyttävät WC:t mustine kiiltävine seinineen. Päästyäni takaisin kadulle tajusin että olin juuri Jamie Oliverin omassa ravintolassa.
Tuo päivä sisälsi uskomattomia kohtauksia. Ymmärsin ja oivalsin eri asioita. Oli jopa hetkiä, jolloin olisin halunnut karata vielä kauemmas, vaikka kaukana olin jo valmiiksi. Tunnetko tuon fiiliksen? Se, kun jokin lähellä oleva ei ole vielä tarpeeksi kaukana jostain vanhasta. Heräsin tänään vaaleanpunalilaan auringonnousuun ja lumi kimmelsi ensimmäistä kertaa. Tavalla, mikä näytti aidolta talvelta ilman ääretöntä pakkasta. Oli kerrankin olo, että ulos tekisi mieli hypätä. Tunsin sinä hetkenä sinun läsnäolosi, mutta et tietenkään täällä missään ole; ihan eri maailmassa, tarkoitan. Lupauduin soittamaan lempikappaleeni tuona päivänä, en konkreettisesti, mutta mielessä. Joka sointu muistuttaa päivistä, vuosista, ajoista jolloin juoksimme äärettömiin ilman aikarajaa ja sääntöjä. Sinulla oli leijoja ja uusia juttuja, minulla oli vain paljaat jalat joilla kirmasin ikuisuuksiin. Et olisi kävellyt sateen jättämässä mudassa hyttysten syömänä. Katsoit minua kuin olisin ollut vielä pikkutyttö, juoksit itse minun edelleni. Seurasin sinua, mutta en tosiaankaan sinun temmolla.
Päivät kääntyivät iltaan ja valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni baananileivän. Äitini luuli sitä piparkakuksi, mutta en edes käyttänyt joulumausteita. Kyntteliköt ovat palaneet koko päivän neljännen adventin kunniaksi. Olo on ollut levollinen, vaikka tuntuu että jokin puuttuu koko ajan. Olet tyytyväinen, mutta hamuat jotain etkä sitä saa, et yletä ja vaikka yltäisit, et todellakaan sitä saa. Et edes ole yltämän asian arvoinen, mutta mitäpä kasvoit ja vartuit itsepäiseksi. Kuuntele sitä, mikä on sinulle oikein. Ja todellakin toimi niin, älä unelmoi mahdollisuuksista. Näinä aikoina vuodesta asiat tulee järjestää tärkeyden mukaisesti, sillä läheiset ovat niitä, joiden kanssa tämä aika on tarkoitettu vietettäväksi.
Minulle jää mieleen kuva kirkkaasta maailmanpyörän näköisestä vempeleestä. En edes tajua, että se on London Eye -on myöhä ilta ja kaikkialla pimeää, taksit huutavat bensaa ja täyttyvät kiireisistä ihmisistä maanantai-iltana. Vieressäni kävelevä henkilö on kokenut Lontoon ja sen sykkivän ytimen ajat sitten. Olen vain yksi turisti muiden joukossa, yli-innokas sellainen ja nautin jopa siitä, että ihmiset kiiruhtavat joka paikkaan ja liikennevalot välkkyvät. En raamittaudu stressaavaan olotilaan. Minulle oli vain kaikista tärkeintä, päästä pois, unohtua hetkeksi maailman edessä, unohtaa sen mitä minun piti aikaisemmin olla. Olen nyt siinä, missä pitää, mutta minne myös pitäisi mennä. Vastaan itse siitä, ja se tuntuu hyvältä. Tällä hetkellä se on ainut oikeanlainen turvapaikka, mitä minulla on.
// Jenni