Ladataan...

Olen muistellut viimeisen puolen vuoden aikana niitä kolmea päivää, jolloin kävelin marmorilaatoilla, ovimiesten tarkkailemana ja aidolla kullalla koristelluiden peilien piirittämissä liikkeissä. Ja sitä päivää, kun sain taas sukeltaa kristallinkirkkaaseen mereen jossain tuntemattomassa paikassa, mutta minä vain menin, koska pystyin. En ajatellut missä olin.

En saa enää kirjoitettua mitään ulos. Riittää se tieto, että tarvitsen tuota kaikkea edelleen, uudestaan. Ja sitä päivää, kun pääsen juuri sinne, minne kaiken riskin ottaminen, työn tekeminen, itsensä tsemppaaminen, haastaminen, itsensä uuvuttaminen ja ääretön henkinen rasitus on ollut arvokkainta mitä pieneltä ihmiseltä voi vain vaatia. Tätäkään tekstiä ei tarvitse osata ymmärtää tai tulkita -tarvitsin vain tuoda sen esille mitä mieleni sanoo tällä hetkellä. Kuvat tosin kertovat sitä ja tätä.

♥ Jenni

//

During the last half year I've looked back to those three days when I walked on marble slabs, front of attentive doormans and in the stores where was full of mirrors ornated with the real gold. And that day, when I got to dive into the crystal clear sea somewhere random place, but I just went there because I could. I didn't think about where I was.

I can't write down anything else now. The sufficient fact is that I further need that all, again. And waiting for that day, when I will get to go there where the whole risk taking, working, self fighting, challenging, exhausting and infinite psychical stress has been most precious that can eve ask for this little person. There is no need to understand this text -I just needed to bring this everything out what my mind is saying to me all the time. Although the pictures will tell all over the place.

♥ Jenni

Share

Ladataan...

Lontoossa ollessani rakastuin silmiäni myöten alueeseen nimeltä Victoria. Kello kaksitoista kävin katumarketissa, ostin appelsiinin. Lounas, keskellä valkoisia huoliteltuja, samettisen näköisiä isoja katulaattoja. Kuorin appelsiinia pukumiesten ja mustien taksien keskellä, bisnesravintoloita joka paikassa. Täytyi käydä vessassa ja sniikisti hiivin  á la carte -ravintolan yläkertaan, jossa vallitsi pysäyttävät WC:t mustine kiiltävine seinineen. Päästyäni takaisin kadulle tajusin että olin juuri Jamie Oliverin omassa ravintolassa.
Tuo päivä sisälsi uskomattomia kohtauksia. Ymmärsin ja oivalsin eri asioita. Oli jopa hetkiä, jolloin olisin halunnut karata vielä kauemmas, vaikka kaukana olin jo valmiiksi. Tunnetko tuon fiiliksen? Se, kun jokin lähellä oleva ei ole vielä tarpeeksi kaukana jostain vanhasta. Heräsin tänään vaaleanpunalilaan auringonnousuun ja lumi kimmelsi ensimmäistä kertaa. Tavalla, mikä näytti aidolta talvelta ilman ääretöntä pakkasta. Oli kerrankin olo, että ulos tekisi mieli hypätä. Tunsin sinä hetkenä sinun läsnäolosi, mutta et tietenkään täällä missään ole; ihan eri maailmassa, tarkoitan. Lupauduin soittamaan lempikappaleeni tuona päivänä, en konkreettisesti, mutta mielessä. Joka sointu muistuttaa päivistä, vuosista, ajoista jolloin juoksimme äärettömiin ilman aikarajaa ja sääntöjä. Sinulla oli leijoja ja uusia juttuja, minulla oli vain paljaat jalat joilla kirmasin ikuisuuksiin. Et olisi kävellyt sateen jättämässä mudassa hyttysten syömänä. Katsoit minua kuin olisin ollut vielä pikkutyttö, juoksit itse minun edelleni. Seurasin sinua, mutta en tosiaankaan sinun temmolla.
Päivät kääntyivät iltaan ja valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni baananileivän. Äitini luuli sitä piparkakuksi, mutta en edes käyttänyt joulumausteita. Kyntteliköt ovat palaneet koko päivän neljännen adventin kunniaksi. Olo on ollut levollinen, vaikka tuntuu että jokin puuttuu koko ajan. Olet tyytyväinen, mutta hamuat jotain etkä sitä saa, et yletä ja vaikka yltäisit, et todellakaan sitä saa. Et edes ole yltämän asian arvoinen, mutta mitäpä kasvoit ja vartuit itsepäiseksi. Kuuntele sitä, mikä on sinulle oikein. Ja todellakin toimi niin, älä unelmoi mahdollisuuksista. Näinä aikoina vuodesta asiat tulee järjestää tärkeyden mukaisesti, sillä läheiset ovat niitä, joiden kanssa tämä aika on tarkoitettu vietettäväksi.
Minulle jää mieleen kuva kirkkaasta maailmanpyörän näköisestä vempeleestä. En edes tajua, että se on London Eye -on myöhä ilta ja kaikkialla pimeää, taksit huutavat bensaa ja täyttyvät kiireisistä ihmisistä maanantai-iltana. Vieressäni kävelevä henkilö on kokenut Lontoon ja sen sykkivän ytimen ajat sitten. Olen vain yksi turisti muiden joukossa, yli-innokas sellainen ja nautin jopa siitä, että ihmiset kiiruhtavat joka paikkaan ja liikennevalot välkkyvät. En raamittaudu stressaavaan olotilaan. Minulle oli vain kaikista tärkeintä, päästä pois, unohtua hetkeksi maailman edessä, unohtaa sen mitä minun piti aikaisemmin olla. Olen nyt siinä, missä pitää, mutta minne myös pitäisi mennä. Vastaan itse siitä, ja se tuntuu hyvältä. Tällä hetkellä se on ainut oikeanlainen turvapaikka, mitä minulla on.

 

// Jenni
 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänään levollisena ilman herätyskelloa. Tuuletin makuuhuonetta kymmenen minuuttia, koska ulkona pakkanen oli piirtänyt rajat kaikkialle. Olin joskus sattunut lukemaan jostain, että mikäli haluat pitää kotisi nämä ja nämä kriteerit kohdillaan -artikkelia, tulisi makuuhuonetta tuulettaa joka ikinen aamu vuoden ympäri kymmenen minuuttia ennen vuoteen petaamista. Tein sen kuitenkin tänään. Edellinen kerta oli viime sunnuntaina. Lätkäsin luomun Aloe Vera kasvokuorinnan naamaan ja lopuksi heitin muut joka-aamuiset vedet ja suihkeet ja rasvat päälle. Olo tuntui hyvältä ja pysähdyin taas hetkeksi miettimään, miten kaikki on oikeasti hyvin. Rutiininomaisesti kulautin litran keitettyä vettä sitruunoiden ja inkiväärien kera; samaan aikaan sytytin innokkaana kaikki tuikut palamaan jotka kodissani omistan. Tämän vuotinen joululista on soinut tässä koko aamun eikä näin aikainen joulufiilistely tunnu ollenkaan pahalta, koska joskus se ahisti. En halunnut avata yhtäkään joulusoittolistaa paria päivää ennen jouluaattoa, koska pelkäsin että joku itsessäni kyllästyy. No sitä ei kyllä tule koskaan tapahtumaan ainakaan joulun suhteen, mutta ehkä syyskuussa olisi vähän liian absurdia soittaa Do You Want To Build A Snowman? biisiä.
Idätin tänään ensimmäistä kertaa papuja. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen niiden sadan muun asian joukossa, joita tein ekaa kertaa tänä vuonna. Liotushan on vuosisatojen aikana tehty toimenpide (alan kuulostamaan jo liikaa tulevan ammattini harjoittajalta), josta on hyöytynyt varsinkin kaikki paleo-ruokavaliota noudattavat. Myönnän, etten osaa sitä täysin. Ei, siis osaan, mutta en todellakaan ole niin kärsivällinen kuin pitäisi. Jos joku katsoisi mun astiankuivauskaappiin nyt, multa kysyttäisiin että mitä hittoa. Sieltä löytyy iso lasiastia neljänkymmenenviiden asteen kulmassa sojottamassa isoon käsipyyhkeeseen kiedottuna. Siinä sen pitäisi olla vähintään neljä tuntia, parhaimmillaan kuusi vuorokautta. Ja päivässä huuhteluita tulisi tehdä kahdesta kolmeen kertaan. Mä menen ihan omalla kaavalla eli illalla aion keittää pavut, jolloin ne eivät kyllä ole edes itäneet, mutta yritinpä olla vähän coolimpi tällä kertaa. Laitoin joululaulut nyt hetkeksi pois, koska tajusin että jouluun onkin aika pitkä aika vielä. :DDDD

Mulla tuli muutama päivä sitten iso kaipuu lapsuuteen, jolloin asuin kotipaikkakunnallani ja mulla oli vielä mun paras ystävä melkein naapurissa. Joka joulukuun kuudes päivä oli erityinen päivä ratsastustallilla: joulujuhla, jossa oli kauniita kouluratsastusnäytöksiä ja esteratsastuskilpailuja. Me oltiin aina välillä taluttamassa pikkuponeja, joiden turkin sekaan oli ihana laittaa kädet, kun niiden tuli kylmä. Meidän lempparit olivat nekut. Otettin koko ilta kuvia tallin pihassa ja kotona naurettiin niille silmät punaisina. Mä kaipaan sitä, kun jaoin nuo kotoisat tunteet mun parhaan ystävän kanssa. Talli oli mun toinen koti ja aina edelleen kun sinne palaan, tuntuu se toiselta kodilta. Yritän monesti miettiä asioiden tarkoituksia. Monen ihmisen mielestä jokin heiltä viety tai menetetty asia tuntuu todella epäreilulta, koska se merkitsee ja merkitsi niille jotain niin suurta. Kaikki muu tyhjänpäiväinen on samantekevää, jos ne viedään pois sun mukavuusalueelta. Mitä nuo muut asiat voisivat olla? Mitä jos niille voisi antaa enemmän merkitystä?
Kun menen jouluksi lapsuudenkotiini, aion keittää inkivääriteetä. Aidoista inkivääreistä niin kuin omassa kodissani joka aamu. Laitan polviin asti ulottuvat vaaleat villasukat jalkaan ja menen olohuoneen karvamatolle kissojemme kanssa. Odotan, että aamuaurinko nousee paremmin esiin ja sitten lähden ulos hengittämään ilmaa, mikä ei tuoksu vain pakkaspäivältä, vaan enemmänkin taianomaiselta olemme lähellä joulua -tuoksulta. Kävelen lähimetsäämme ja kaivan taskusta kynsisakset. Leikkelen kuusenoksia ja laitan ne muovipussiin. Lähetän ystävälleni Whatsapp-videoita toimistani ja tarkkailen ettei kukaan nää. Ei kukaan nää, ja vaikka näkisikin, tuskin ketään kiinnostaa. Kotona odottavat ihanat joulutuoksut, mä olen elossa. Palataan siihen, että mä nyt elän kuitenkin tässä. On valoisaa ja mä aion kävellä tänään rantaan (''rantaan'' -sitä täällä ei kyllä tässä kaupungissa ole). Musta tuntuu että jotain isoa on edessä, koska mä en oikein tiedä mitä odottaa -mitä odottaa edes ensi viikolta. Odotetaan ja annetaan sen tulla minkä täytyy tulla.

 

//Jenni

Share

Pages