Kun puhutaan esiintymisestä, nostetaan usein esille esiintymiskammo, hermot ja jännitys. Unohdetaan vatsassa lepattavat perhoset, endorfiinirysäys ja jälkikäteen koettavat kiksit. Tämä johtunee siitä, että esiintymisjännityksestä on suotavaa puhua, on hyvä tuoda esille että kaikki eivät synny lavalle ja että on ihan ok jännittää. Se johtunee siitä, että jännittäjät saavat vapaasti jännittää ja hermoilla mutta esiintymisestä intoilu sen sijaan yleensä tukahdutetaan, ainakin ulkopuolisten silmiltä. Esiintymisestä puhutaan taitolajina, ihan kuin kaikki eivät handlaisi sitä. Väitän, että jokaiselle löytyy oma tapa esiintyä yleisön edessä, mittapuista ja tilanteesta riippumatta. 

On hyvä, että saa myöntää että jännittää, mutta onko kuinka ok intoilla puhtaasti ja lujaa että jeee pääse lavalle ? Jos on laulaja, rokkari tai aivan ässä jossain lajissa, niin varmasti kyllä, mutta hermoilevien kanssaesiintyjien seurassa tuskin kehtaa huudella että ihanaa, mua ei ainakaan jännitä yhtään, korkeintaan silleen hyvässä mielessä. 

Itse jännitän julkista puhumista, esitelmien ja puheiden pitämistä. Jos pääsen esiintymään tanssin tai muun luovan parissa, olen kuitenkin lähempänä innosta räjähtävää Pikku Myytä kuin hermokimppua. Kaikkea esiintymistä ei siis välttämättä pahinkaan jännittäjä pelkää- pitää vaan löytää se oma juttu joka saa nousemaan lavalle ja yleisön eteen. 

Esiintymistä voi treenata, jännitystä voi lievittää kokemusta kerryttämällä ja ehkä kurssienkin avulla. Yleensä lavalta poistuessa fiilis on sen kaiken arvoinen, vaikka olisi kuinka jännittänyt. Aloittaa voi vaikka kantapaikan karaokessa, panokset ovat ainakin alhaalla. Monissa liikuntalajeissa pääsee "esiintymään" tavalla tai toisella ja onhan noita, kuoroja ja teattereja, omasta intohimosta on hyvä ponnistaa esiintymäänkin siis. Itsensä ylittäminen on esiintyessä "helppoa" sillä esiintymistilanne on usein sen verran latautunut että itsestään saa varmasti olla jälkikäteen ylpeä. 

Pääsen tänään itse lavalle rakkaan lajini parissa tanssikoulumme kevätnäytöksessä. Enkä malta odottaa. En edes harkitse että jännittäisi huonolla tavalla, olen vain innosta soikeana. 

Esiinnytkö sinä, jännitätkö sitä ja ennenkaikkea, mikä takaa hyvän esityksen?

- Eve

Kuulin noin kuukausi sitten pysäyttävän mietelauseen; " Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella" . Sittemmin olen pyöritellyt lausetta mielessäni paljonkin, koettanut tavoitella oman mukavuusalueeni rajoja. Tavallaan tuntuu, etten ole lähelläkään omaa mukavuusaluettani, sillä mukavinta on kun on selviä suunnitelmia ja tietää mitä tekee. 

Ymmärrän mietelauseen idean hyvin; uskaltamalla, tekemällä uutta, ottamalla riskejä ja poikkeamalla rutiineista saa yleensä enemmän irti elämästä. Totutusta poikkeavat kokemukset rakentavat ne pysyvimmät muistot. Ehkä aika Eat Prey Love viboja herättävä lause siis- se etsiminen, hukuksissa oleminen, epävarmuus ja päätökset ovat elämän ja itensä kannalta tärkeitä juttuja vaikka ne eivät mukavilta tuntuisikaan. 

Oman mukavuusalueen tunnistaminen helpottaa rikkomaan omia rajojaan. Kun alkaa epäilyttää ja meinaa kääntyä pois, tietää kohdanneensa mukavuusalueensa rajat- suosittelen kuitenkin istumaan siihen pääylösalaisin heittävään huvipuistolaitteeseen, maistamaan uutta ruokaa, kiipeämään kukkulalle tai juttelemaan uusille ihmisille, yleensä siinä päätyy voittamaan, eikä häviämään. Jos häviää, on ainakin kokemusta rikkaampi.

Yksi ongelma tässä kuitenkin on- kun hengaa mukavuusalueensa ulkolaitamilla, saattaakin päätyä laajentamaan mukavuusaluettaan niin että alkujaan hermostuttavat jutut kuuluvatkin ihanasti elämään pian. Elämää se silti on, sanoisin, on aina erävoitto jos tuntee olonsa mukavaksi monenlaisessa tilanteessa. 

Kysynkin; Missä menevät sinun mukavuusalueesi rajat ? 

- Eve

Sohin nyt muurahaispesää, mutta ymmärsin sillä sekunilla kun heräsin, että haluan aina sen, mitä en voi saada.

Jos päivälle on tiedossa monta tapaamista ja paljon tekemistä, ei minua pääsääntöisesti kiinnosta ne juurikaan. Jos tiedossa ei ole mitään, hingun päästä menemään ja tekemään. Jos kaapista on jugurtti loppu, ei tee mieli mitään muuta kuin jugurttia. Jos käyn töissä, en halua, jos ei ole töitä, haluan duuniin enemmän kuin mitään muuta. 

Sovellan ihmissuhteisiin; jos arjessa haluaa sen mitä ei saa, näkyy se ihmissuhderintamalla siinä, että haluaa aina sellaisen tyypin, jota ei voi helposti saada. Sellaisen rentun siis jota ei välttämättä kannata haluta mutta haluaa kuitenkin. Varmaan aika monelle tuttua? Ja toisaalta, kokee haluavansa jonkun, jotain, jos sitä ei ole, mutta oikeastaan ei koe haluavansa ihmissuhdetta kuitenkaan jos sellainen olisi kunnolla tyrkyllä. 

Kuntokuuri itsetunnolle on siis tarpeen; miksi sitä haluaa sen, mitä ei voi saada? Tyytyväisyyteen tähtääminen, omien odotusten laskeminen ja toisaalta hetkessä eläminen voisi tuottaa paljon onnellisempaa arkea kuin kitinä siitä, ettei koskaan saa mitä haluaa. Jos saan huomenna sen, mitä tänään halusin, en todennäköisesti enää halua sitä, en siis koskaan saa mitä haluan ellei se tapahdu sillä sekunilla. Tuttua?

Kaikkitännenytheti- ajatusmalli on oravanpyörä joka tuottaa tyytymättömyyttä. Jos osaa keskittyä siihen, mitä sillä hetkellä on, todennäköisesti osaa nauttia siitä enemmän. Jos suuntaa kokoajan energiansa siihen, mitä ei ole tai mitä puuttuu, ei pysty iloitsemaan kaikesta muusta. Tämä on ihan muistutuksena itsellenikin. Renttuun voi rakastua huomenna mutta jos tänään ei käy niin, ei sitä kannata ahdistella, tänään voi olla paljon muuta kivaa tiedossa. 

Hetkeen nojaillen, Eve.

Kevään ja kesän varmin merkki on paljaan pinnan lisääntyminen ja esiintyminen kävelykadulla kävellessä. Olen bongannut jo miniminishortsit puettuna ilman sukkahousuja joten joku oli ainakin varmasti sitä mieltä että kesä on täällä. Sitten törmäsin Iltalehden sivuilla tähän ja aloin pohtia, miksi joku haluaa käyttää hametta tai mekkoa, joka on  kiusallisen lyhyt?

Olen usein sanonut, että itsevarmuus nousee kun hameen mitta lyhenee. En koe lyhyitä hameita tai mekkoja provokaationa tai merkkinä "helppoudesta" mutta kaikella ehkä rajansa kuitenkin? Lyhyenä ihmisenä tykkään lyhyemmistä hameista koska jalat näyttävät automaattisesti pidemmiltä silloin mutta en kuitenkaan laittaisi ylleni hametta joka ei peittäisi takapuolta. 

Mutta kuinka moni nainen laittaa ylleen lyhyen mekon tai hameen jotta saisi huomiota? Onko lyhyiden ja tiukkojen vaatteiden käyttö huomionhakuisuutta vai pukeutuuko moni niihin koska oikeasti tykkää niistä? Ja ennenkaikkea, onko lyhyt mitta hameissa aina tulkittavissa seksikkääksi? Kuinka moni pukee ylleen jotain vain koska ajattelee sen olevan seksikästä? Myöntääkö joku vielä pukeutuvansa viehättääkseen muita ihmisiä? 

Iltalehden kuva Courtneystä on esimerkki tosi lyhyestä hameesta, mutta näitäkin näkee varsinkin iltaisin kaupungilla joten kuva ei ole hirveän poikkeuksellinen sinänsä. Vaikka kyse olisi omasta tyylistä ja viihtyisi tiukoissa ja lyhyissä vaatteissa, eikö kiusallisuuden raja tule jossain vaiheessa vastaan? Vaatevalinnat vaikuttavat siihen, millaisen kuvan itsestään muille antaa, joten mitä juuri ja juuri p**lun peittävä hame ihmisestä kertoo?

Minihamekelejä odotellen, Eve. 

Haluaisin kirjoittaa naisten seksuaalisuudesta mutta en löydä napakkaa aloitusta mitenkään. Olen kohdannut kuluneina kuukausina paljon puhetta siitä, kuinka nuoret naiset epäilevät, huumorilla tai tosissaan, olevansa seksiaddikteja koska omaavat voimakkaan sukupuolivietin. Pyh ja pah ja mietin kuitenkin itsekin samaa, ja sitten sitä, mistä tämä ajatusmalli juontaa juurensa?

Seksiaddiktina oleminen on kuitenkin aivan eri asia kuin olla ihminen joka haluaa "paljon" seksiä. Onko kuitenkin niin, että koska naisten seksuaalisuudesta puhutaan usein parin stereotypian kautta, ottavat nuoret naiset omakseen ns. seksiaddiktin roolin koska kokevat haluavansa "liikaa" seksiä ? 

Itse näen asian niin, että ei ole olemassa "liikaa" seksiä kun puhutaan miesten seksuaalisuudesta tai sukupuolivietistä, mutta naisten suhteen kulkee jossain selkeästi raja. Sen rajan takana seisoo sana "lutka" tai jotain muuta yhtä mairittelevaa. Onko vuonna 2013 naisten seksuaalisuus ja sukupuolivietti yhä jonkinlainen tabu? Saako nainen haluta seksiä ns. paljon ihan vapaasti vai lokeroiko se naisen epäkelpoon rooliin?Tai onko olemassa joku sopiva määrä haluta seksiä ? :D Puhutaanko siksi seksiaddiktista vaikkei sitä oikeasti olisikaan? Onko helpompi heittää huumorilla olevansa ehkä seksiaddikti kuin myöntää rohkeasti että haluaa seksiä usein (leimaako se lutkaksi/huoraksi/helpoksi tms)? 

Jos hypoteettisesti ajatellaan että naisen seksuaalisuus on yhä nykyäänkin vahvasti liitetty parisuhteeseen, saa keskustelu ehkä ymmärrettävät raamit. Tällöin seksi liittyy rakkauteen,ihmissuhteeseen, kiintymykseen ja näinhän naisen seksuaalisuus on yleisesti hyväksytysti ajateltu. Kun kuitenkin puhutaan sinkkutytöistä, ei voida liittää seksuaalisuutta parisuhteeseen koska eihän seksuaalisuus tai sukupuolivietti tyrehdy siihen ettei ole suhteessa tosiaankaan. Kyllä naiset haluavat seksiä, myös ilman sitä parisuhdetta. Eihän tässä millään 1800-luvulla enää tosiaankaan eletä ja Sinkkuelämää toi tavalla ja toisella esiin naisten tarpeen seksiin, mutta on ehkä vähän kyseenalaista mitä ajatusmalleja se meihin kuitenkin istutti. 

Ehkä eniten kaipaan asian tiimoilta keskustelua, onko naisten seksuaalisuus ja sen ilmentymät yhä vähän hiljetty asia ja saako nainen myöntää haluavansa paljon seksiä ihan vapaasti vai antaako se jonkun leiman? Meneekö vielä jossain raja vai mistä sitten puheet seksiaddiktimista tulevat ? 

Kannatti eksyä pitkästä aikaa paikalle, heti puhuteltiin!

Olen ollut työharjoittelussa ja paikka vilisee ns. "syrjäytyneitä nuoria", heitä, jotka tippuvat systeemiin ja siitä ulos miten sattuu, joilla on koulutusta tai ei, joilla on jaksamista tai ei, kaikki yhtätyynni yhteiskunnan silmissä syrjäytyneitä nuoria. Kaikilla tahtoa ja halua tehdä elämällään jotain, hankkia lisää koulutusta tai työkokemusta, halua tehdä ja kokea.

Moni ns. syrjäytynyt nuori voi olla yhteiskunnan kannalta aktiivisempi kuin palkkatyötä tekevä. Se, ettei tee palkkatyötä, ei tarkoita, että ei tekisi mitään. Toki sohvaperunoitakin on, mutta moni tekee, pyrkii ja taistelee, voidakseen tehdä elämällään jotain, jotta voi kokea itsensä hyödylliseksi. Harva haluaa tippua väliin ja he, jotka tippuvat, eivät ole "tietynlaisia" ihmisiä vaan taustojen kirjo on valtava. Syrjäytynyt nuori voi olla hyvin koulutettu, töissä vuosia ollut, peruskoulun kesken jättänyt tai monta keskeneräistä tutkintoa haalinut tyyppi. Kuka vaan, oikeasti. Työttömänä olo vain ajaa kaikkia samaan tilaan, se ei ole helppoa. 

Sanotaan, että meissä kaikissa on paljon potentiaalia. Se valuu kaivoon jatkuvasti, kuin sormien läpi vettä vaan jos sitä potentiaalia ei voi hyödyntää. Potentiaali vähenee sen myötä, mitä enemmän aikaa kuluu viimeisimmästä työpaikasta, harjoittelusta, opinnoista, you name it. 

Harva syrjäytynyt oikeastaan kokee itseään syrjäytyneeksi, merkin otsaan on leimannut luultavasti media, jokin toimisto tai naapuri. Leimasta eroonpääsy voi olla vaikeaa, sillä työmaailma ei tule tarpeeksi vastaan, tekijät eivät kohtaa työnantajia ja toisaalta systeemi ei jousta tarpeeksi jokaisen tarpeisiin. 

Se, miten herää aamulla, hymyllä vai ilman, tekee paljon. Asenne ohjaa ja vie, ja sen avulla voi päästä pitkälle- syrjäytyneen leima voi lamauttaa, sitä ei kannata siis ottaa. Oman potentiaalin tunnistaminen ja siitä kiinni pitäminen auttaa, silloinkin kun systeemi tai työnantajat eivät sitä huomaa.

- Eve