Sitä saattaa tajuamattaan kiintyä. Hullaantua. Ihastua. Vakiintua. Ajatella, että ”näin se tulee aina olemaan”. Kunnes ymmärtää, että jokaisella meillä on polkumme kuljettavana. Ja puhun nyt siis työelämästä, en edes parisuhteesta. 

Ja nyt. Se hassu paljastus. Minä itkin enemmän kun entinen esimies, nykyinen kollega, kertoi irtisanoutuneensa, kuin kaksi viikkoa sitten, kun minut jätettiin ylin vuoden kestäneessä suhteessa. Kyynel tipahti kun toimitusjohtaja aloitti puheen ja huomasin kollegan ilmeen. Murruin aivan täysin, melkein yllätäen itseni. Olen töissä kasvuyrityksessä, jossa henkilöstövaihdokset eivät ole ihme. Silti se kosketti.

Bussimatkalla kotiin tajusin. Tämä on minun alkuni, mutta hänelle se on pala elämää. Minä olen urapolkuni alussa, hän jo pitemmällä matkallaan. Eivätkä polkumme ole yhteiset, vaikka ne ovat lähes vuoden ajan kulkeneet tiiviisti yhdessä. Minulle se merkitsi urani alkua, sitä, että elämään tuli ihminen, joka täysin rinnoin uskoi minuun. Joka sai minut uskomaan, että pystyn ja osaan ja etenen.

If you love them, you set them free, on sanonta, jolle edes Kotus ei löytänyt sopivaa käännöstä suomen kielessä. Me emme päästä irti, me emme irrottaudu. 

Hetkessä tunnen antavani kaikki maailman tunnustukset entiselle esimiehelle: hän opetti, hän tuki, hän loi minut. Kunnes on pakko tunnustaa, että minussa, MINUSSA, oli jo se kaikki. En vain aiemmin ehkä osannut luottaa siihen. Nyt on pakko opetella. Ehkä osaan jo, ehkä en. EIHÄN TÄMÄ OLE LOPPU, joku sisällä huutaa, mutta lopulta se tuntuu. Siltä, että pitää avata omat siivet, alkaa uskoa omaan itsenssä niin paljon, että oma tuuli voi kantaa eteenpäin. 

Ja tässä on se oivallus, se jutun Timantti: Työelämä on elämää siinä missä muukin. Merkityksellinen ihmissuhde voi olla missä vaan. Se voi olla se esimies, joka uskoo sinuun.