My blueberry dream

Sitä saattaa tajuamattaan kiintyä. Hullaantua. Ihastua. Vakiintua. Ajatella, että "näin se tulee aina olemaan". Kunnes ymmärtää, että jokaisella meillä on polkumme kuljettavana. Ja puhun nyt siis työelämästä, en edes parisuhteesta. 

Ja nyt. Se hassu paljastus. Minä itkin enemmän kun entinen esimies, nykyinen kollega, kertoi irtisanoutuneensa, kuin kaksi viikkoa sitten, kun minut jätettiin ylin vuoden kestäneessä suhteessa. Kyynel tipahti kun toimitusjohtaja aloitti puheen ja huomasin kollegan ilmeen. Murruin aivan täysin, melkein yllätäen itseni. Olen töissä kasvuyrityksessä, jossa henkilöstövaihdokset eivät ole ihme. Silti se kosketti.

Bussimatkalla kotiin tajusin. Tämä on minun alkuni, mutta hänelle se on pala elämää. Minä olen urapolkuni alussa, hän jo pitemmällä matkallaan. Eivätkä polkumme ole yhteiset, vaikka ne ovat lähes vuoden ajan kulkeneet tiiviisti yhdessä. Minulle se merkitsi urani alkua, sitä, että elämään tuli ihminen, joka täysin rinnoin uskoi minuun. Joka sai minut uskomaan, että pystyn ja osaan ja etenen.

If you love them, you set them free, on sanonta, jolle edes Kotus ei löytänyt sopivaa käännöstä suomen kielessä. Me emme päästä irti, me emme irrottaudu. 

Hetkessä tunnen antavani kaikki maailman tunnustukset entiselle esimiehelle: hän opetti, hän tuki, hän loi minut. Kunnes on pakko tunnustaa, että minussa, MINUSSA, oli jo se kaikki. En vain aiemmin ehkä osannut luottaa siihen. Nyt on pakko opetella. Ehkä osaan jo, ehkä en. EIHÄN TÄMÄ OLE LOPPU, joku sisällä huutaa, mutta lopulta se tuntuu. Siltä, että pitää avata omat siivet, alkaa uskoa omaan itsenssä niin paljon, että oma tuuli voi kantaa eteenpäin. 

Ja tässä on se oivallus, se jutun Timantti: Työelämä on elämää siinä missä muukin. Merkityksellinen ihmissuhde voi olla missä vaan. Se voi olla se esimies, joka uskoo sinuun. 

Tämä on tarina jälleen yksistä syntymäpäivistä. Sanottakoon alkuun, että kaksi ystävää kyllä saapui, erikseen ja lyhyesti, mutta kuitenkin. 

Leivoin kakun, jota suunnittelin monta päivää. Intoilin ja laitoin viestejä, hei olisi mun syntymäpäivä, leivon kakkua ja kutsun kylään. Tuli vastauksia että kiitos kutsusta, jee, mieluusti. Osalta ei mitään.

Tulee syntymäpäivä. Kello lähestyy kestien aikaa, kukaan ei kerro olevansa tulossa. Kyselen yksi toisensa jälkeen, saaden kieltäviä vastauksia perätysten. Ei nyt, en pääse, mulla on sitä ja tätä. Yhtäkkiä. Yhtäkkiä, vaikka päivä on ollut tiedossa. Kun on ihmisen syntymäpäivä, kun on leivottu kakku kavereita varten. Musertaa, kun ne eivät saavukaan.

Aikuiset ystäväni. Tuntuu että siinä missä aikuisena ystävien hankinta vaatii vähän erilaisia toimenpiteitä kuin tarhaikäisenä, on ystävyyden merkitys kuitenkin sama. Leikkikavereita. Joitakuita joille uskoutua, joiden kanssa nauraa. Joihin voi luottaa, joiden kanssa viettää aikaa. 

Pettymys leikkitreffien ohittamisesta kirpaisee ihan samalla tavalla hiekkalaatikolla, kuin omassa kodissakin. Lapset tekevät päätöksensä kuitenkin hieman eri tavalla kuin aikuiset. Aikuisilla pitäisi olla jo haisua siitä, miten käyttäytyä. 

Sanoisin olevani niin hyvä ystävä, että meitä ei ole ihan jokaisen kulman takana. Sanoisin, että kannattaa arvostaa minunkin aikaani. Kaksi ystävää kävi ja toivat jopa lahjat, joita en todellakaan odottanut. Kaksi ystävää kävi ja halasivat, hymyilivät, osoittivat läsnäolollaan tietävänsä mitä merkitsee vaikka edes lyhyt käynti toisen luona syntymäpäivänä. Se on sitä aikuisuutta ystävyydessä. Että ymmärtää ystävyyden tärkeyden. 

Aikuisuuden ystävyyssuhteita pitää huoltaa ihan yhtälailla kuin lapsuuden, silloin yhteinen hiekkalaatikko ja koululuokka veivät pitkälle. Nyt yhdistäviä tekijöitä etsitään muualta ja suhteiden ylläpito vaatii enemmän aktiivisuutta, eihän koululuokka enää yhdistä. 

Mutta aikuiset ystävät, miksi ette osaa käyttäytyä kuin aikuiset ja ymmärrä varata aikaa niihin asioihin, joilla ystävyyttä vaalitaan? Miten huonosti käyttäytyviä ystäviä tulee puhutella?

Luin pari päivää sitten Eeva Kolun tekstin ihmisten hyvyydestä, kauniista teoista. Ihmisten ystävällisyys tuntemattomia kohtaan jaksaa ihmetyttää, koska emme ota sitä annettuna. Se on aina jotain poikkeuksellista. Paying it forward nousi hitiksi hetkellisesti Happiness elokuvan tiimoilta, mutta arjessa se taitaa kuitenkin ennenkaikkea unohtua. Paitsi kun sitä tapahtuu, silloin se nousee päivän tähdeksi.

Jäin bussista pysäkille odottelemaan vaihtobussiani. Pysäkiltä oli nousemassa bussiin mies, joka koetti maksaa kuskille 50 setelillä, selittäen englanniksi, ettei hänellä ole pienenpää siihen hätään. Kuski kieltäytyi ottamasta miestä kyytiin, joten hän jäi pysäkille. Olen nähnyt samanlaisia tilanteita aiemminkin, tulos on vain usein eri. Jotkut kuskit päästävät asiakkaan sisään ilmaiseksi, toiset hyväksyvät setelin ja kolmannet toimivat kuten kuski tänään. HSL:n ohjeistus on, ettei kuskilla ole velvoitetta ottaa yli 20e seteleitä vastaan. Kyse on siis harkinnasta ja vaihtokassan tilanteesta.

Itse ajattelin että noh, onpas törkeää. Hetken ajan ajattelin että onkohan tilanteessa vaikutusta sillä, että mies oli tummaihoinen ja puhui englantia. Niin tai näin, mies oli aika chilli asiasta, vaikkakin selvästi harmistunut. Tokaisin, englanniksi, että olisihan se kuski voinut sut nyt kyytiin ottaa. Mies vastasi hymyillen että niinpä. Kysyin mihin hän oli menossa ja kuulessani matkan olevan helsingin sisäinen, kaivoin rahapussista kolme euroa, varmistaen vielä että eikös se kertalippu ole sen verran. Mies syttyi hymyyn ja god bless you. Hetken kuluttua mies lähestyi minua vielä ja kysyi, mikä sai minut antamaan rahaa hänelle. Kerroin Kolun tekstin naisesta joka maksoi Kolun ostokset kaupasta. Sanoin, että the idea of paying it forward is just so nice that.. Mies sanoi että ei, that is real compassion. Jatkoimme juttelua hetken aikaa ja kun nousin heilauttaakseni saapuvan bussin pysähtymään, mies vielä sanoi toivovansa että your hopes and dreams, ambitions, come true. Toivotin hyvää päivän jatkoa ja nousin bussiin.

Ne on ne pienet jutut, jotka tekevät päivistä loistavia. Siinä missä varmasti ilahdutin miehen päivää, tein omastani ihan loistavan.