Ladataan...
naked truth

Kalju nainen on edelleenkin tavallista oudompi näky. Ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassamme nuori nainen, jonka päänahka kiiltää auringonvalossa aiheuttaa ihmettelyä. Ihmiset tuijottavat, jotkut osoittavat sormella.

Sairautta on vaikeaa peittää, jos ulkonäkö huutaa ''olen sairas!''.

Muistan, miltä hiustenlähtö tuntui. Ekan diagnoosin jälkeen pahin pelkoni oli nimenomaan kalju pää. Ei itse syöpä, ei rankat hoidot, vaan nimenomaan hiustenlähtö. Pinnallista? Kyllä. Mutta mitä te 19-vuotiaalta nuorelta naiselta odotatte? Kun elämä kääntyy päälaelleen ja arkea pyörittää niinkin kamala ja tuntematon sairaus kuin syöpä, hiustenlähtö on yksi pahimmista peloista.

Muistan kuinka paljon itkin päivittäin suihkussa. Hiuksia pestessä tunsin, kun ne valuivat selkää pitkin lattialle, jäivät sormien väliin, takertuivat varpaisiin... Siitä ajatuksesta ei päässyt eroon, sillä tippuvat haituvat muistuttivat koko ajan siitä, että olen ihan piakkoin kalju. En uskaltanut heti leikata hiuksiani, sillä minussa eli pieni toivo että ''mitäpä jos ne ei lähdekään''. Eihän ne lähteneetkään ekalla kerralla. Ohenivat vaan todella paljon.

Kun syöpä uusiutui ja edessä oli kantasolusiirto, sain kuulla että tällä kertaa hiukset lähtevät ihan varmasti. Silloin osasin suhtautua asiaan jo hieman eri tavalla, mutta silti pelotti. ''Hitto soikoon, kyllä musta nyt vaan tulee kalju!'' Sama kaava toistui: suihku > hysteerinen itku > entistä kaljumpi pää. Niin jatkui päivästä toiseen kunnes... silloinen poikaystäväni ajoi säälittävät haituvat pois ja mulla oli yhtäkkiä siili. Aluksi oli hauskaa ja outoa katsoa peiliin, mutta myöhemmin se oli lähinnä pelottavaa ja masentavaa. ''Kuka toi tyyppi peilikuvassa oikein on? Miks se muistuttaa mua, mutta näyttää niin erilaiselta ja sairaalta?''

1. Nämä kuvat otin aikalailla tasan kolme vuotta sitten. Hiukset ajettiin pari minuuttia sitten pois ja menin vessaan ''ihailemaan uutta hiustyyliäni'' ja sovittamaan huivia. En halunnut sairaalahuoneessakaan kulkea kaljuna, oli kylmä ja oma peilikuva ahdisti. 2. Tässä kuvassa taisin juuri päästä kotiin piitkän sairaalajakson jälkeen ja kaivoin heti vanhan peruukin kaapista.

En osannutkaan olla ihmisten ilmoilla ajattelematta omaa ulkonäköäni. ''Huomaakohan kukaan, että mulla on peruukki?'' En uskaltanut kulkea kaljulla päällä enkä edes pelkkä huivi päässä. Peruukki oli liian kuuma, liian ahdistava, liian kiiltävä. ''Ihan varmasti kaikki nyt tuijottaa mua. Apua, miks toiki katto mua noin pitkään? Voi ei, nyt se tajus et mä oon kalju.''

Vaikka kaikki läheiset jaksoivat tsempata ja sanoivat että näytin hyvältä oli mulla tukka päässä tai ei, se ei hirveästi lohduttanut. Oma väsynyt peilikuva kertoi karun totuuden. Parisuhteeseen kaljuuteni heijastui epävarmuutena. Poikaystäväni rakasti pitkiä, kauniita hiuksiani ja kun minusta tuli kalju, en uskonut että hän aidosti piti minua kauniina, saatika sitten seksikkäänä.

Tiedän kyllä hyvin, ettei ulkonäöllä ole loppujen lopuksi mitään väliä, mutta uskokaa pois - nuorelle naiselle, oli hän sitten kuinka itsevarma tahansa, on erittäin vaikeaa menettää tahtomattaan hiuksensa. Tuntuu epäreilulta ja niin äärettömän ikävältä luopua leteistä, otsatukasta, poninhännästä, kauniista kampauksista ja hiustenlaitosta joka joskus kuului päivittäisiin rutiineihin. Tietenkin noin vakavassa tilanteessa tyhmäkin ymmärtää, että terveys on tärkeintä ja muut asiat, varsinkin pinnalliset, jäävät toissijaisiksi. Mutta se sattuu, pelottaa ja tekee pysyvää jälkeä nuoren ihmisen itsetunnolle.

Itselleni oli äärimmäisen tärkeää, että sain vertaistukea. Kukaan muu ei aidosti ymmärtänyt miltä minusta tuntui, ainoastaan ne, jotka olivat kokeneet samat asiat ja kamppailleet samojen pelkojen ja ajatusten kanssa. Onneksi löysin Fuck Cancer -kamppiksen, jonka kautta tutustuin Sylvaan ja sen toimintaan ja sain paljon tukea ja ihania kavereita. Fuck Cancer antaa syöpään sairastuneille nuorille aikuisille niin paljon. Mm. mahdollisuuden vaikuttaa sekä saada ja antaa vertaistukea. Sieltä saa ammattilaisten apua, voi osallistua kivoihin tapahtumiin ja jopa joogaan ja kesäleireihin! En voisi olla kiitollisempi Anskulle ja kaikille muille Sylvan työntekijöille, jotka tekevät niin äärettömän tärkeää työtä. Kiitos. ♥

Lue tarinani täältä.

Fuck Cancer Run 2017 postaus täällä!

Ladataan...
naked truth

Tänään oon tuntenu itteni ihan äärettömän onnelliseksi ja samalla hyvin, hyvin surulliseksi.

Siitä on nyt kolme vuotta kun Meilahden sairaalassa hoitaja katsoi minua lempeästi ja sanoi ''Sulla on nyt sitten kaksi syntymäpäivää!'' 

Tänään on siis tasan kolme vuotta kantasolusiirrosta. Kolme vuotta eli 1096 päivää. Hui, miten nopeasti aika lentää.

Muistan kuinka paljon mua pelotti, että aika loppuu kesken. Pelotti, etten ehdi näkemään siskoni lasta, en ehdi naimisiin, en ehdi matkustella enkä ehdi saavuttaa elämässäni mitään ennen kuin... kuolen. Olin kuitenkin saakelin onnekas tyyppi ja jäin henkiin, vaikka kolmesti oli ns. ‘’läheltä piti’’ -tilanne.

Kun lueskelen kolme vuotta takaisia tekstejäni, katson vanhoja kuvia ja muistelen niitä aikoja, tuntuu siltä, että joku toinen Ani koki ne asiat ja eli sitä elämää. Kaikki tuntuu jo niin kaukaiselta, että ihan itkettää onnesta. Kuinka nopeasti ihminen tottuu hyvään ja unohtaa ne kammottavat asiat. Kipu ja tuska hälvenee, jää toki muistiin, mutta enää vain haaleana jälkenä. Se tuska muuttaa ja kasvattaa, mutta katoaa ajan kanssa.

En olisi ikinä uskonut, että syövästä voi selvitä kolmesti. En olisi myöskään uskonut, että tänään olisin näin onnellinen, terve ja rakastettu.

Olen niiiin kiitollinen, että meinaan pakahtua onnesta ja silmäni täyttyvät kyynelistä joka kerta kun ajattelen kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka ovat olleet ja ovat tälläkin hetkellä tukena. Mulla on maailman paras perhe, ystävät ja avopuoliso. Ihanaa, että nyt voin kutsua häntä avopuolisoksi. Ai että. En olisi ikinä voinut uskoa, että joku tekee mut näin onnelliseksi.

Enkä olisi silloin, kolme vuotta sitten, uskonut, että kaikki menee hyvin. Tämä on toisaalta aika pelottavaakin. Väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että voiko kaikki tosiaan mennä näin hyvin. Mutta äiti kerran sanoi, että olen jo kärsinyt niin hirvittävän paljon, että jatkossa olen onnellinen, koska olen ansainnut sen. Ihana, viisas äitini.

Voisin vaan tiivistää kaikki mun tunteet ja ajatukset näin: kiitos... ihan älyttömän iso kiitos.

Ladataan...
naked truth

Home, sweet home!

Fia

Hei taas ihanat Lilyläiset! Ette tiedäkään kuinka hyvältä ja kotoisalta tuntuu olla taas täällä, ihanassa Lily-kodissa. 

Kyllä vain, blogini teki paluun omille kotikonnuilleen enkä voisi olla iloisempi.

Bloggaaminen toisella alustalla oli... noh, tylsää! Ja yksinäistä. Bloggaaminen ei myöskään ole tällä hetkellä se tärkein prioriteetti, enkä siis halunnut maksaa maltaita blogista, jota päivitän vain silloin tällöin.

Tähän blogiin liittyy monta ihanaa hetkeä ja muistoa, joista en ole valmis luopumaan. Ja miksi pitäisi? Bloggaamisesta en halua tehdä ammattia enkä mitään muutakaan rakasta harrastusta enempää. Haluan kirjoitella tänne silloin kun sydän tahtoo niin. ;) Silloin kun haluan jakaa omia tunteita ja kuulumisia vanhojen (ja miksei myös uusien, jos he tänne löytävät) lukijoideni kanssa.

Pakko kyllä myöntää, että olen aika pettynyt mainosten määrään täällä Lilyssä. Vuosi sitten niitä kun oli paaljon-paljon vähemmän. Mutta ei sille mitään voi.

On ihanan lämmin, mukava ja jotenkin helpottunut olo. Toivottavasti sieltä ruudun takaa vielä löytyy pari lukijaa, mutta jos ei - pidän kirjoittamisesta sen verran paljon, etten ihan heti kyllä ajatellut tästä luopua. ;)

Jos kuitenkin joku eksyy tänne, niin kertokaa - mitäs kaikkea uutta Lilyssä on vuoden aikana tapahtunut? Kuumimmat jutut ja luetuimmat blogit?

Pages