Ladataan...

Uusi työ sijaitsee eri puolella koskea ja keskustan vastakkaisella laidalla kuin entiset. Vanhalla puolella ovat myös koti, Prisma, kuntokeskus, koululaisten koulut ja päiväkotilaisen päiväkoti. Ja kaikki lasten harrastuspaikat.

Ennen koko elämä pyöri muutaman kilometrin "bermudankolmiossa" keskustan reunamilla. Ydinkeskustaan ei tullut hankkiuduttua juuri koskaan.

Nyt on uudenlaista. Vaikka olenhan minä tuolla "väärällä puolella" ollut töissä ennenkin. Uusia reittejä kulkiessa tulee näin alkuun jatkuvalla syötöllä mieleen muistoja ajoista ennen lapsia... Ja niiltä ajoilta kun esikoinen oli ihan pieni... Ja niitä ajoilta, kun keskimmäinen oli ihan pieni... Silloin nämä olivat minun työreittejäni. Tuosta kaupasta ostin aamiaisjugurttini, kun en ehtinyt kotona syödä... Täältä hain lounassalaattini... Pyörämatkani kulki tämän sillan yli...

Uuden työn myötä arki hakee vielä uomaansa. Moneltako on lähdettävä aamuisin? Miksi en meinaa ennättää juoda aamukahvia? Mikä lapsilla fiilis, kun alankin häipyä ennen heitä? Kuinka ehdin ikinä hakemaan päiväkotilaista iltaisin, kun työmatkan lisäksi myös työaika on puoli tuntia aiempaa pidempi? Mikä on paras fillarireitti? Kauanko kävelee bussipysäkiltä? Minne saa auton parkkiin, jos on pakko tulla autolla.

Keskustassa liikkuminen ei ole ainakaan kahdeksaan vuoteen ollut osa arkeani. Nyt on. Harpon pitkin keskustan katuja aamuruuhkassa ja taas uudestaan illansuussa. Silmäni ja korvani eivät ole hiljaisten, laitamilla vietettyjen vuosien jälkeen tottuneet jokapäiväiseen vilinään ja hälinään.

Eipä sillä, olen aivan urbaani ihminen ja rakastan suomalaisittain isossa kaupungissa asumista. Voisin hyvin asua eurooppalaisittain tai maailman mittakaavassa paljon isommassakin. Mutta minulla nyt ei vaan ole ollut vuosikausiin asiaa keskustaan kuin aniharvoin. Pääni ja sieluni ovat tottuneet liikuskelemaan rauhallisemmissa miljöissä.

Tänään viiden maissa Keskustorin laidalla bussia odottaessani tajusin, että jos pidän puhelimeni Spotifyn volyymin entisissä lukemissa, en keskustassa liikkuessani kuule kuulokkeistani soljuvasta sellomusiikista säveltäkään. Ulkopuolinen äänimatto on niin dominoiva.

Alan ehkä harkita vaihtoehtoisia reittejä. Näinä ruuhkaisina vuosina rauha ja hiljaisuus ovat näköjään tulleet yllättävän tärkeiksi tavoitteiksi päivittäisessä (ja pään sisäisessä) elämässäni.

No, oli miten oli, uudet reitit, rytmit ja äänimaisemat löytävät paikkansa arjessani pikkuhiljaa.

Ja uusi työ - siitä minä pidän.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viime aikoina olen sanonut tosi paljon ei monenlaisille asioille. 

Olen sanonut ei illanvietoille ja ravintolaillallisille ja keikoille ja ystävien tapaamiselle ja monille muille hauskoille riennoille.

Ja olen sanonut ei ihanille klassisen musiikin konserteille ja oopperalle ja taidenäyttelyille. Olen sanonut ei jopa televisiolle (mutta en kirjoille).

Olen sanonut ei, kun minua kysyttiin mukaan siihen yhdistykseen ja tähän tehtävään ja tuohon hallitukseen. Vaikka olen periaatteessa kiinnostunut. Vaikka olen periaatteessa mukaan menevää sorttia.

Sillekin sanoin ei, kun minua pyydettiin kouluttamaan vapaaehtoisia (vaikka yleensä lähden aina). Ja sille, kun minua pyydettiin keskustelemaan työelämän kiinnostavista teemoista aurinkoisena lauantaipäivänä. (Siinä kohtaa sydämeni kyllä itki vähän verta, kun en tiennyt, koska seuraava pyyntö tulee, vai tuleeko.)

Suureksi osaksi tämä ponteva ein sanominen johtuu siitä, että olen halunnut raaauuuhoittaa tämän syksyn. Rauhoittaa niin rauhalliseksi kuin mahdollista. Se taas johtuu siitä, että päätin sanoa ei enää nykyiselle työlleni. Ja nyt olen suuntaamassa kohti uutta.

Uusi on hienoa, jännittävää, odotettua ja innostavaa. Uuteen liittyy, kuten aina, aluksi myös epätietoisuutta. Ja väsymystä. Uudessa asiantuntijaroolissa aloittaminen väsyttää alkuun, osaan jo ennakoida sen. Uuden opettelu, pihalla oleminen ja erilaisuuteen totuttelu vie paljon energiaa ja kaistaa aivoista. Haluan varautua siihen.

Ja siihen, että teen jatkossa vähän enemmän töitä kuin ennen. Ja siihen, ettei minulla ole hetkeen lomiakaan, kuten tähän asti on vuosikaudet ollut.

Yritän rauhoittaa syksyni, jotta olisin täydessä terässä uutta varten. Ja jotta jaksaisin hyvin. Ja jotta silloin kun en ole uudessa työssäni oppimassa uutta, olisin lasteni lähellä, perheeni parissa, latautumassa ja lepäämässä.

Siksi nämä lukuisat eit.

Onneksi osaan tämän jo aika hyvin. Ein sanomisen. Tiedän, mitä tarvitsen voidakseni hyvin muutostilanteissa. Ja tiedän, mitä lapseni tarvitsevat. Kun elämä muuttuu miltä nurkalta tahansa, karsi ja rauhoita

Silti päässä surisee ja pörrää juuri nyt. Niinhän siellä tekee normaalistikin, tai ainakin aika usein. Työelämä ja kolme eri-ikäistä lasta, remontit, omat vanhevat vanhemmat, ystävien vaiheet, entä minä itse... Koko tämä kohta nelikymppisen setti. 

Ja juuri nyt, tässä hetkessä, vanhan työn paketointi ja lankojen päiden solmiminen seuraajaa varten. Ja samaan aikaan uuteen työhön orientoituminen. Ajatuksissa on ruuhkaa, kyllä.

On hiljennettävä kurvissa, sanon itselleni. On sunnuntai-iltapäivä, ja kotityöt ja metatyöt ja muuttuvat työkuviot ja koko tämä elämä täyttävät pääni yhtenä vyyhtenä. Lasten kavereita kulkee ovista ja ikkunoista (siltä tuntuu hetken aikaa), ja jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on minulta jotakin kysyttävää. On saatava happea, tilaa ajatuksille, jotta ne lakkaisivat parveilemasta. 

Lähden lenkille. Painan hiki otsalla peltojen halki syksyn matalassa auringonvalossa. Yritän saada murheet karistettua ja mieleni tyyntymään. Liikunta auttaa stressiin, hoen mielessäni, ja huomaan purevani takahampaita yhteen. Syke on korkea ja ajatukset pyörivät päässä vimmattua luuppia, ahdasta kehää.

Kiristän tahtia ja ohitan edellä kulkijat.

Kurkien aura halkaisee sinisen taivaan. Maisemapellon rinteessä viimeiset kukat riiputtavat päitään. Taivaanranta väreilee oranssinpunaisena.

Mitä hemmettiä, sanon itselleni. Ikään kuin mieli voisi rauhoittua, jos en anna edes hengityksen virrata vapaana! Mikä minua vaivaa; ravaan täällä kuin henkeni hädässä 

Ja sitten sanon ei sillekin.

Share

Ladataan...

Tiedättekö, mistä tietää, että on vielä hiukkasen verran pikkulapsivuosien kuormittama?

No sen huomaa siitä, millaiset tarpeet aktivoituvat, kun on yhtäkkiä, yllättäen, yksin kotona. Minä toki olen yksin kotona monta kertaa joka viikko. Lähden aamuisin usein viimeisenä. Ja teen välillä etäpäiviä. Mutta silloin agenda on selvä. Syö aamiaisesi loppuun, pukeudu, meikkaa, pistä kamat kasaan ja lähde. Tai: Tee töitä.

Välillä olen yksin kotona myös vapaa-ajalla. Silloin kyseessä ovat yleensä ennalta suunnitellut viikonloput tai loma-ajat, jolloin muu perhe on mummolassa tms. Silloin olen tavallisesti ennättänyt miettiä itselleni kaikenlaista puuhaa, ja tapaan olla aika tarmokas, jotta ennättäisin sekä lenkille että leffaan että uimaan että taidenäyttelyyn. Kun kerran on saumaa...

Kävin lapsen kanssa Lasten kulttuurikeskus Rullassa. Mielessä kävi käpertyä beduiinitelttaan nukkumaan.

Todellinen sijaintini tarvehierarkian pyramidissa selviää tällaisina sunnuntaipäivinä, kun yhtäkkiä huomaan, että puoliso ja tytär ovat lähteneet harrastuksiinsa ja pojat kavereilleen. Kun minulle yllättäen ilmestyy parin kolmen tunnin oma rauha hiljaisessa talossa. Silloin minussa saa vallan alkukantainen selviytymisvietti, joka ohjaa tekemään kiireen vilkkaa niitä asioita, joita eniten juuri nyt tarvitsen ja kaipaan. Asioita, joista on elämässä suurin pula ja puute juuri nyt.

Ja ne asiat ovat lähes poikkeuksetta 1) ruoanlaitto ja 2) nukkuminen. Ruoka ja uni. Tämän ylevämmälle tasolle en vielä ole edennyt, vaikka lapset alkavat olla jo isoja.

Tulin äskettäin maininneeksi Valeäidin tontilla, että vaikka rakastan "oikeaa" ruoanlaittoa ja slow foodia, niin olen tällä hetkellä ihan sinut sen kanssa, ettei moiseen ylellisyyteen yksinkertaisesti ole arjessa aikaa. Harvemmin viikonloppuisinkaan, koska touhua ja tohinaa piisaa. Eikä lasten pyyntöjä ja vaatimuksia kuunnellessa ja riitoja ja näkemyseroja selvitellessä valmistettu hirvipaisti hunajajuurespedillä vain ole sama asia kuin rauhassa ja hiljaisuudessa kuulloteltu ja kypsytelty. 

Ei vaan jaksa ruveta mihinkään niin ihanaan ja itselle antoisaan puuhaan, jos jo alkaessaan tietää, että homma menee sähläykseksi. Parempi heittää spagetit tai kalapuikot tulille ja käyttää vapautunut aika johonkin hyödylliseen kuten imurointiin tai läksyjen kuulusteluun.

Mutta tarve hiljentyä ja rauhoittua ruoanvalmistuksen äärelle, se elää minussa vahvana.

Moni perheenäitiystäväni kertoo yksin ollessaan ottavansa tilanteesta kaiken irti ja elävänsä reteästi pelkällä leivällä tai noutosushilla. Minulle tapahtuu päinvastoin. Kun perhe on poissa, kaivan padat ja kattilat esiin ja oikein nautin kunnollisen aterian hitaasta, viipyilevästä valmistusprosessista. Kuuntelen kypsymisen ääniä, tunnen höyryn kasvoillani, nuuhkin nousevia tuoksuja...

Kuva täältä. Pohjalla ollaan.

Ja sitten nukun. Voi että.

Univelkataakkani pikkulapsivuosilta on niin massiivinen, tai ainakin sen aiheuttama trauma yhä niin vahvasti läsnä, etten oikein edelleenkään osaa enkä halua priorisoida mitään muuta nukkumisen edelle. Jättäkää minut yksin, ja voitte olla varmoja, että otan torkut. Jos jätätte minut itsekseni yön yli, menen todennäköisesti iltakymmeneltä nukkumaan ja vetelen sikeitä kellon ympäri.

(Ei haittaa, vaikka olisi vuoden kreiseimmät bailut käsillä. Viimeksi nukuin yli kymmenen tunnin ihanat unet elokuun rockfutiskisojen aikaan Hämeenlinnassa. Kukapa nyt jaksaisi juopotella ja laulaa karaokea huikeiden rokkimuijien kanssa, kun voi mennä nukkumaan.)

Vaikka ei tämä minun kohdallani ole yksinomaan viimeisen vuosikymmenen ilmiö. Olen aina rakastanut nukkumista, ja myös itse nukkuumaan meneminen rauhoittavine proseduureineen on aina ollut minulle mieluisaa. Taru kertoo minun olleen jo vauvana erityisen kova tyttö nukkumaan, enkä muista, että olisin esim. teininäkään erityisemmin taistellut unta vastaan. Unideprivaatio olisi ehdottomasti tehokkain tapa kiduttaa minusta ulos kaikki valtakunnan  salaisuudet ja salatuimmat tiedot.

Siispä nukun. Aina kun mahdollista.

Tähän on tultu ja tässä ollaan. Voi olla, että kun vuodet kuluvat ja lapset tuosta vielä kasvavat, vajunut perustarvelaarini alkaa taas täyttyä, enkä aina ensimmäiseksi tilaisuuden tullen ajattele ruokaa tai unta. Tuskinpa vietän eläkepäiviäni yksinomaan syöden ja nukkuen. 

Mutta nyt on näin. Peruksilla mennään.

Share

Ladataan...

Seuraavassa elämässä aion olla sekä tehokas että hyväntuulinen. (Viime aikoina olen kunnostautunut enemmän edellisessä kuin jälkimmäisessä.)

Seuraavassa elämässä joogaan ja venyttelen.

Seuraavassa elämässä opettelen perkaamaan kalan.

Seuraavassa elämässä luovun juustoista, jotka ovat ainoa este vegaaniuteni tiellä. (Mutta voin silti opetella perkaamaan sen kalan.)

Seuraavassa elämässä matkustelen Euroopan sijaan kaukomailla.

Seuraavassa elämässä minussa on hiljaista viisautta. (Paino sanalla hiljaista.)

Seuraavassa elämässä en lakkaa juoksemasta teini-iän jälkeen, koska sen harrastuksen aloittaminen uudelleen keski-iässä on perin veemäistä.

Seuraavassa elämässä teippaan nilkkani jalkapallopeleihin poikkeuksetta.

Seuraavassa elämässä aion syödä sieniä, sushia ja äyriäisiä.

Seuraavassa elämässä käyn yliopiston ranskan kielen kurssit loppuun, enkä vain aloita samaa alkeiskurssia kolmatta kertaa.

Seuraavassa elämässä jatkan pianotunteja niin kauan, että opin säällisesti säestämään.

 

 

Seuraavassa elämässäkään...

...en haluaisi toisenlaista lapsuutta.

...en jättäisi nuoruuden sekoiluja väliin - pidän niitä mahtavana pääomana.

...en katuisi mitään, kuten en kadu nykyäänkään.

...en lakkaisi puhumasta suoraan enkä vaatimasta oikeudenmukaisuutta silloin kun kohtaan päivänselvää epäoikeudenmukaisuutta.

...en tekisi valintaa perheen ja uran välillä, vaan haluaisin molemmat.

...en syyllistyisi muiden mielipiteistä.

...en sanoisi asioita, joita en oikeasti tarkoita.

...en valitsisi puolisoa, joka ei ole tasa-arvon asialla.

...en pelaisi rahapelejä.

...en sortuisi ääräimmäisyyksiin, vaan valitsisin rinta rottingilla keskitien.

...en ehdoin tahdoin pakottaisi itseäni epämukavuusalueille; elämä tarjoaa kyllä haasteita muutenkin aivan kyllin. Sitä paitsi taikaa tapahtuu täällä tavallisuudessakin aamusta iltaan, kunhan vain tajuaa avata silmänsä ja nähdä.

...en olisi itseäni kohtaan armoton. Riittäisin.

...en pitäisi mitään muuta yhtä tärkeänä kuin unta. Sekä omaani että muiden.

...en epäröisi pyytää anteeksi.

...en uskottelisi lapsilleni, että joulupukki tai jumala on olemassa.

...en pakottaisi itseäni jumppiin, asentoihin tai vaatteisiin, joista en pidä.

...en silittäisi mitään muuta kuin juhlavaatteet satunnaisesti.

 

Mitä sinä tekisit seuraavassa elämässä toisin? Mistä et luopuisi?

Share

Pages