Ladataan...

Sanovat, ettei vanhemmuus saisi määrittää ihmistä liikaa. Äitiys etenkään. Ja ettei työn merkitys identiteetille saisi olla liian suuri. Ulkonäkö nyt varsinkaan ei saisi olla minuutemme ohjaksissa. Eikä sukupuoli.

Hanakasti olemme ohjaamassa oman, tai ehkä etenkin muiden ihmisten, identiteetin rakentumista.

"Kyllä se on aivan liian riippuvainen puolisostaan."

"Sen koko elämää hallitsee se, että se joogaa."

"Se elää työlleen."

"Sen ajatuksiin ei mahdu enää mitään muuta kuin lapset."

Miksi ei saisi? Jostainhan meidän minäkuviemme on muodostuttava. Ja jokin meille tärkeä asia sen muodostumista väkisin dominoi.

Ei kai kukaan ole tasapaksu pötkäle, jonka omimmasta minuudesta tismalleen 20 % muodostuu lapsuuden perusturvan tai sen puutteen sementoimista piirteistä, 20 % nuoruusvuosien kaveripiirin preferensseistä,  20 % vanhemmuudesta, 20 % ammatti-identiteetistä ja 20 % harrastusperäisistä kiinnostuksenkohteista?!

Ei, kyllä meidän identiteettimme aina on vähän johonkin päin kallellaan. Ja mitä se haittaa.

Sanovat niinkin, ettei pitäisi antaa minkään itsensä ulkopuolisen määrittää itseään liikaa. Että sinä olet itse. Ikuinen, kuolematon itse. Ja vain sillä on väliä.

Mutta enpä tiedä siitäkään. Kuinka omanapaista ja oman minuuden ympärille käpertynyttä elämää sitä nyt sitten jaksaa elää? Olen kyllä ollut vähän taipuvainen sellaiseen, mutta ajatuksensa saa lopulta aika solmuun, jos viettää kaikki päivät omia tuntojaan tutkiskellen. Onko se elämisen arvoista elämää?

Minä myönnän rehellisesti, että identiteetistäni ehkä 40 % tulee työstä ja ammatista, 25 % on lapsuuden ja nuoruuden peruja ja saman verran vanhemmuutta.

Loput 10 % on sitten sellaista "vapaata riistaa", minuuden häilyväistä aluetta, joka on valmiina muuttumaan ja mukautumaan sen mukaan, millaista buustausta minäkuvani missäkin elämänvaiheessa kaipaa. Joskus sitä osaa minusta on määrittänyt joku ihmissuhde. Joskus urheilu ja liikunta elämäntapana. Tällä hetkellä ehkä taide ja kulttuuri, suhteeni niihin.

Mutta jos lähivuosina elämääni tulee uusi rooli vaikkapa vanhenevan tai sairaan ihmisen läheisenä, niin identiteettini tuo osa on valmis ottamaan senkin roolin omakseen.

Työn merkitys on iso. Myönnän sen auliisti. Olen aivan törkeän onnellinen, kun saan tehdä työtä. 

Myönnettäköön, että onni täydentyy kovasti siitä tosiasiasta, että olen saanut myös perheen. Olisin saattanut jäädä ilmankin. Olisin ollut siitä surullinen, mutta ilman vanhemmuuttakin olisin varmasti pystynyt elämään onnellisen ja sisällyksekkään elämän. Ilman merkitykselliseksi kokemaani työtä ja ammattia en. Olen sellainen.

Sanovat, ettei työn pitäisi antaa määrittää identiteettiään kovin paljon, koska työn voi menettää koska tahansa. 

Olen eri mieltä. Myöskään raajojen tai liikuntakyvyn ei saman periaatteen mukaisesti pitäisi antaa määrittää itseään, koska nekin voi menettää. Ja silti me annamme.

Kaiken voi menettää koska tahansa. Myös lapsensa tai elämänsä rakkauden tai terveytensä tai mielenterveytensä.

Elämme vain kerran, ja minusta kannattaa kyllä tehdä täysin sieluin ja sydämin sellaisia asioita, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Tuskinpa niitä kuolinvuoteella katuu. 

Minä olen satavarma, etten kadu happiviikset naamalla henkitoreissa maatessani sitä, että olin juuri tällainen: työssäkäyvä, taidetta, kulttuuria, punaviiniä ja ystäviään rakastava äiti. Joku toinen taas ei samassa tilanteessa kadu pätkääkään sitä, että omisti elämänsä kodille, puolisolle ja pullanleivonnalle. Tai uralle tai koira-agilitylle.

Kun teemme elämässämme rehellisiä, omien arvojemme mukaisia valintoja muiden arvoista piittaamatta, voimme elää onnellisen elämän ja kuolla onnellisina.

Ei se ole mikään jalo tavoite, ettei mikään erityisemmin määrittäisi meitä. Annetaan identiteettiemme olla juuri niin vinksallaan kuin ne ovat. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tänään olen yrittänyt palautella mieleeni Mirkka Rekolan runoa, joka menee jotenkin niin, että

arkiset kotityöt ovat elämän pieniä tervehdyksiä meille.

Pidän ajatuksesta. Että elämä siinä meitä tervehtii joka kerta, kun tartumme tiskiharjaan tai imuriin, tamppaamme mattoja tai ripustamme pyykkejä. Elämän pieniä moikkauksia. Elossa ollaan!

Mikä voisi olla suurempi onni kuin saada elää arkea. Pedata sänky aamulla. Siivota keittiö aterian jälkeen. Pyyhkiä pölyt ikkunalaudoilta.

Pidän kotitöiden tekemisestä. Kun minulla on aikaa, mahdollisuus ja kyky tehdä kotitöitä, asiat ovat hyvällä tolalla. Luulen, että tapa ajatella näin kumpuaa lapsuudenkodista.

En ole oppinut pitämään siivoamista tai järjestelyä penseänä ja ärsyttävänä pakkopullana, jota kuuluu kaikin keinoin vältellä. En ole saanut kotoa sellaista mallia, että imuroidessa tai lavuaaria kuuratessa kuuluu aina olla vähän kiukkuinen. Tekemisestä ja työnsä jäljestä voi nauttia. Ja siivotessa ehtii samalla ajatella monenmoista.

Rauhassa, ajan kanssa siivoilu on myös tässä ruuhkaisessa elämänvaiheessa aikamoista luksusta. Kovin usein en slow-flow-siivousmoodiin pääse, mutta sentään välillä.

Sitä oppii olemaan pienestä iloinen... Se hetki, kun kaikki talouden kuusi pyykkikoria ovat hetken aikaa tyhjiä. Se tunne, kun keittiön lattia on vähän aikaa puhdas. Fiilis, kun olet pessyt käsin tiskialtaallisen verran puu- ja valurauta-astioita, kuivannut ja laittanut kaikki kaappeihin, ja ripustat astiapyyhkeen paikoilleen. Onnellinen olo kotiin tullessa, kun makuuhuoneen ohi kulkiessasi näet pedatun sängyn.

Pieniä palasia oikeilla paikoillaan elämän suuressa palapelissä.

Jos jotain haluaisin jättää lapsilleni perinnöksi, niin tavan suhtautua kotitöihin mukavana juttuna. Se säästää niin paljolta turhalta tuskailulta.

Share

Ladataan...

Uusi työ sijaitsee eri puolella koskea ja keskustan vastakkaisella laidalla kuin entiset. Vanhalla puolella ovat myös koti, Prisma, kuntokeskus, koululaisten koulut ja päiväkotilaisen päiväkoti. Ja kaikki lasten harrastuspaikat.

Ennen koko elämä pyöri muutaman kilometrin "bermudankolmiossa" keskustan reunamilla. Ydinkeskustaan ei tullut hankkiuduttua juuri koskaan.

Nyt on uudenlaista. Vaikka olenhan minä tuolla "väärällä puolella" ollut töissä ennenkin. Uusia reittejä kulkiessa tulee näin alkuun jatkuvalla syötöllä mieleen muistoja ajoista ennen lapsia... Ja niiltä ajoilta kun esikoinen oli ihan pieni... Ja niitä ajoilta, kun keskimmäinen oli ihan pieni... Silloin nämä olivat minun työreittejäni. Tuosta kaupasta ostin aamiaisjugurttini, kun en ehtinyt kotona syödä... Täältä hain lounassalaattini... Pyörämatkani kulki tämän sillan yli...

Uuden työn myötä arki hakee vielä uomaansa. Moneltako on lähdettävä aamuisin? Miksi en meinaa ennättää juoda aamukahvia? Mikä lapsilla fiilis, kun alankin häipyä ennen heitä? Kuinka ehdin ikinä hakemaan päiväkotilaista iltaisin, kun työmatkan lisäksi myös työaika on puoli tuntia aiempaa pidempi? Mikä on paras fillarireitti? Kauanko kävelee bussipysäkiltä? Minne saa auton parkkiin, jos on pakko tulla autolla.

Keskustassa liikkuminen ei ole ainakaan kahdeksaan vuoteen ollut osa arkeani. Nyt on. Harpon pitkin keskustan katuja aamuruuhkassa ja taas uudestaan illansuussa. Silmäni ja korvani eivät ole hiljaisten, laitamilla vietettyjen vuosien jälkeen tottuneet jokapäiväiseen vilinään ja hälinään.

Eipä sillä, olen aivan urbaani ihminen ja rakastan suomalaisittain isossa kaupungissa asumista. Voisin hyvin asua eurooppalaisittain tai maailman mittakaavassa paljon isommassakin. Mutta minulla nyt ei vaan ole ollut vuosikausiin asiaa keskustaan kuin aniharvoin. Pääni ja sieluni ovat tottuneet liikuskelemaan rauhallisemmissa miljöissä.

Tänään viiden maissa Keskustorin laidalla bussia odottaessani tajusin, että jos pidän puhelimeni Spotifyn volyymin entisissä lukemissa, en keskustassa liikkuessani kuule kuulokkeistani soljuvasta sellomusiikista säveltäkään. Ulkopuolinen äänimatto on niin dominoiva.

Alan ehkä harkita vaihtoehtoisia reittejä. Näinä ruuhkaisina vuosina rauha ja hiljaisuus ovat näköjään tulleet yllättävän tärkeiksi tavoitteiksi päivittäisessä (ja pään sisäisessä) elämässäni.

No, oli miten oli, uudet reitit, rytmit ja äänimaisemat löytävät paikkansa arjessani pikkuhiljaa.

Ja uusi työ - siitä minä pidän.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viime aikoina olen sanonut tosi paljon ei monenlaisille asioille. 

Olen sanonut ei illanvietoille ja ravintolaillallisille ja keikoille ja ystävien tapaamiselle ja monille muille hauskoille riennoille.

Ja olen sanonut ei ihanille klassisen musiikin konserteille ja oopperalle ja taidenäyttelyille. Olen sanonut ei jopa televisiolle (mutta en kirjoille).

Olen sanonut ei, kun minua kysyttiin mukaan siihen yhdistykseen ja tähän tehtävään ja tuohon hallitukseen. Vaikka olen periaatteessa kiinnostunut. Vaikka olen periaatteessa mukaan menevää sorttia.

Sillekin sanoin ei, kun minua pyydettiin kouluttamaan vapaaehtoisia (vaikka yleensä lähden aina). Ja sille, kun minua pyydettiin keskustelemaan työelämän kiinnostavista teemoista aurinkoisena lauantaipäivänä. (Siinä kohtaa sydämeni kyllä itki vähän verta, kun en tiennyt, koska seuraava pyyntö tulee, vai tuleeko.)

Suureksi osaksi tämä ponteva ein sanominen johtuu siitä, että olen halunnut raaauuuhoittaa tämän syksyn. Rauhoittaa niin rauhalliseksi kuin mahdollista. Se taas johtuu siitä, että päätin sanoa ei enää nykyiselle työlleni. Ja nyt olen suuntaamassa kohti uutta.

Uusi on hienoa, jännittävää, odotettua ja innostavaa. Uuteen liittyy, kuten aina, aluksi myös epätietoisuutta. Ja väsymystä. Uudessa asiantuntijaroolissa aloittaminen väsyttää alkuun, osaan jo ennakoida sen. Uuden opettelu, pihalla oleminen ja erilaisuuteen totuttelu vie paljon energiaa ja kaistaa aivoista. Haluan varautua siihen.

Ja siihen, että teen jatkossa vähän enemmän töitä kuin ennen. Ja siihen, ettei minulla ole hetkeen lomiakaan, kuten tähän asti on vuosikaudet ollut.

Yritän rauhoittaa syksyni, jotta olisin täydessä terässä uutta varten. Ja jotta jaksaisin hyvin. Ja jotta silloin kun en ole uudessa työssäni oppimassa uutta, olisin lasteni lähellä, perheeni parissa, latautumassa ja lepäämässä.

Siksi nämä lukuisat eit.

Onneksi osaan tämän jo aika hyvin. Ein sanomisen. Tiedän, mitä tarvitsen voidakseni hyvin muutostilanteissa. Ja tiedän, mitä lapseni tarvitsevat. Kun elämä muuttuu miltä nurkalta tahansa, karsi ja rauhoita

Silti päässä surisee ja pörrää juuri nyt. Niinhän siellä tekee normaalistikin, tai ainakin aika usein. Työelämä ja kolme eri-ikäistä lasta, remontit, omat vanhevat vanhemmat, ystävien vaiheet, entä minä itse... Koko tämä kohta nelikymppisen setti. 

Ja juuri nyt, tässä hetkessä, vanhan työn paketointi ja lankojen päiden solmiminen seuraajaa varten. Ja samaan aikaan uuteen työhön orientoituminen. Ajatuksissa on ruuhkaa, kyllä.

On hiljennettävä kurvissa, sanon itselleni. On sunnuntai-iltapäivä, ja kotityöt ja metatyöt ja muuttuvat työkuviot ja koko tämä elämä täyttävät pääni yhtenä vyyhtenä. Lasten kavereita kulkee ovista ja ikkunoista (siltä tuntuu hetken aikaa), ja jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on minulta jotakin kysyttävää. On saatava happea, tilaa ajatuksille, jotta ne lakkaisivat parveilemasta. 

Lähden lenkille. Painan hiki otsalla peltojen halki syksyn matalassa auringonvalossa. Yritän saada murheet karistettua ja mieleni tyyntymään. Liikunta auttaa stressiin, hoen mielessäni, ja huomaan purevani takahampaita yhteen. Syke on korkea ja ajatukset pyörivät päässä vimmattua luuppia, ahdasta kehää.

Kiristän tahtia ja ohitan edellä kulkijat.

Kurkien aura halkaisee sinisen taivaan. Maisemapellon rinteessä viimeiset kukat riiputtavat päitään. Taivaanranta väreilee oranssinpunaisena.

Mitä hemmettiä, sanon itselleni. Ikään kuin mieli voisi rauhoittua, jos en anna edes hengityksen virrata vapaana! Mikä minua vaivaa; ravaan täällä kuin henkeni hädässä 

Ja sitten sanon ei sillekin.

Share

Pages