On ollut työläs ja haastava syksy. Ei sellaisella tavalla raskas, että olisi ollut suuria murheita tai tapahtunut jotakin kamalaa. (Sellaisiakin syksyjä on joskus ollut, ja ne ovat aivan oma lukunsa.) On vain ollut tosi kiire töissä – ja olen antantanut itsestäni töille aika paljon. Sekä aikaani että aivokapasiteettiani.

Myös viisihenkisen perheen arki vaatii melkoisesti energiaa ja eforttia pyöriäkseen sujuvasti. Samaan aikaan oma terveyteni on aiheuttanut päänvaivaa ja olen rampannut lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ja myös huoli ikääntyvistä vanhemmista ja isovanhemmista on vienyt kaistaa ajatuksissani.

Olen kuitenkin jaksanut kaiken. Ja hoitanut kaiken. Pärjäillyt. Olemme koko perhe selvinneet syksystä mallikkaasti. Siksi melkein hätäännyin, kun aivan äskettäin, kesken kuumimman pikkujoulukauden, tajusin, että olen todella väsynyt. Mitä ihmettä, vaikka koko syksy on sujunut niin hienosti?!

Päivät ovat viime aikoina tuntuneet loputtoman pimeiltä, silmäluomet painavilta, askel raskaalta ja arki mahdottoman tahmealta. Ajatukset ovat matalia ja alakuloisiakin. Ainoa, mikä kiinnostaa, on hiljaisuus ja lepo. Yksinolo. Uni.

Minulta on syksyn aikana tutkittu kaikki mahdolliset veriarvot, ja kaikki ovat olleet kunnossa. Jopa kilpirauhasarvoni, joita jo aloin epäillä, ovat moitteettomat. Nukun aivan hyvin ja lenkkeilen aina kun ehdin. Enkä ole ainkaan ennen ollut kaamoksesta kärsivää sorttia, vaan lukeudun pikemminkin syksyn rakastajiin.

Voisiko olla, että elämä vain joskus on hieman väsyttävää? Päivät ja viikot ovat täysiä, ja palloja on koko ajan ilmassa enemmän kuin oikeastaan ehtisi ottaa kiinni.

Meillä ei ylisuoriteta arkea, vaan rima on hyvinkin matalalla. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois jo vuosia sitten. Hommaa vain on niin paljon.

Ehkä olen vähän väsynyt myös alituisesta sosiaalisesta luotaamisesta, kuulostelusta ja tilanteiden arvioimisesta. Sekä töissä, omassa elämässäni että lasten arkea tukiessani. Olen aina ollut melko herkkä tuntosarvi- ja peili-ihminen, ja jostain syystä olen viime aikoina ollut vielä normaaliakin tarkkaavaisempi.

Tähän ilmiöön liittyy myös ennen kokematonta itsereflektiotaipumusta ja myös itsen kriittistä tarkastelua, mikä ei ole ollut minulle ehkä kovin tyypillistä aiemmin. Tuntuu, että mieli myllertää melkein kuin teininä.

Täytyykö tästä kaikesta kenties syyttää vuosi sitten alkanutta nelikymppisyyttä? Olenko kriisissä? Ja eikös ne teinitkin ole niin väsyneitä osin sen vuoksi, kun niiden täytyy ajatella alusta lähtien uudestaan itsensä ja koko maailma… Taidan uida samoissa vesissä.

Nyt määrään itselleni loppuvuodeksi töiden oheen lepoa, lueskelua, leffoja ja lenkkeilyä. Ja lasten kanssa touhuilua, sillä se on lopulta parasta murheen karkoitusta. Parit juhlatkin on vielä tiedossa, ja se on ihanaa.

Jospa se tästä.

Väsyttääkö sua?