Ladataan...

On tehty töitä. On leikitty. On urheiltu ja harrastettu. On käyty koulussa ja päiväkodissa. Tultu ja menty. Matot on rutussa ja kuistilla kenkämeri. Remontti on kesken ja kaikki vähän vinksin vonksin.

Ei aina ehditä siivota. Syödään joskus nakkeja. Ripustetaan pyykit iltamyöhällä.

Piha on hyrskynmyrskyn ja talo huvikumpu. Rappusten nurkissa pölyvillakoirat, ehtisköhän vappuna tehdä niille jotain...

Saa rakentaa majan. Saa kiivetä olohuoneessa pöydälle. Saa käyttää pihakalusteita ja rakentaa niistä keppariradan. Saa kiipeillä omenapuissa. Saa tehdä suklaamukikakun koulun jälkeen, ja pikkuveljelle toisen.

Saa syödä riisikakkuja olohuoneessa, muruset voi imuroida. Saa mennä parhailla farkuilla hiekkalaatikolle, ne voi pestä. Saa järjestää olympialaiset just ennen nukkumaanmenoa, kyllä se uni silti tulee.

Pääset kaverin kanssa Helsinkiin flash mobiin, voin lähteä mukaan. 

Pyöräilen sun kanssa metsään ja annan sun opettaa mut miekkailemaan.

Saat tulla syliin vaikka mulla on kiire ja paljon kotitöitä tehtävänä.

Keitätkö mulle kahvia siks kun tuun.

Jätettiin sulle ruokaa.

Mä voin hoitaa lasten iltahommat, tee sä rauhassa töitä.

Ei haittaa, että joudut olemaan pidempään, täällä on kaikki ok.

Hei ihanaa, oot tyhjentänyt tiskikoneen.

Oot ehtinyt imuroida, jes!

By the way, hoidin sen ilmoittautumisen, tankkasin auton, ompelin napin, vaihdoin renkaat, ostin sulle vissyä...

Sitähän se kaikki on. Rakkautta, rakkautta vain. Niin täyttä elämää, että kaikki turha hioutuu pois. Turha pingotus, turha kieltäminen, turha stressi, turha oman edun tavoittelu. Autetaan toisiamme. Annetaan olla. Unohdetaan - ja muistetaan. Yllätetään iloisesti pienissä asioissa. Ei tehdä numeroa. Huolehditaan toisistamme. Päivä kerrallaan, yhteistä arkea.

Share

Ladataan...

Vuodenajat. Gotta love 'em.

Yksi asia, jota rakastan Suomessa ja pohjolassa, ovat neljä kutakuinkin yhtä pitkää vuodenaikaamme. Myönnetään: en kuulu kevään faneihin. En pidä loskasta, liasta enkä liian kirkkaasta valosta. Mutta heti tämän todettuani haluan huudahtaa, että todella rrrrrakastan sitä, että meillä on nämä vuodenaikamme.

Sitä aina talven aikana unohtaa, että on olemassa sellainenkin asia kuin perhoset.

Kesäkuusta elokuuhun, kun on ihka oikea kesä! Miten uskomattomalta se joka kerta tuntuukaan. 

Kesäkuu, kun kaikki on vielä uutta! Vihreys, lämpö, uimavedet, ulkona syödyt jäätelöt. Lasten riemu. No entäs sitten heinäkuun helteet! Loma ja päämäärätön hengailu pitkin Suomea ja kotona Tampereella. Ihanaa, ihanaa! 

Kesä ja kultahiput skumppalasissa.

Ja elokuu, elokuu on aivan fantastinen. Hämärtyvät illat, vielä kuumiksi käyvät päivät, viimeiset lomapuuhat ennen arjen alkua, aavistus kaikesta uudesta...

Elokuu on parasta pihajuhlien aikaa.

Syksy taas. Syksy on ehdottomasti rakkain vuodenaikani. Syyskuu, jolloin arki alkaa rullata ja ollaan täynnä energiaa. Kuulaat aamut, kuulaat illat. Omenat ja pihlajanmarjat. 

Kriikunasato yllättää joka syksy runsaudellaan.

Lokakuussa aletaan jo lähestyä sitä syksyä, joka on minusta kaikkein pakahduttavin. Oli sitten leiskuva ruska tai synkkää ja myrskyisää. Lokakuu sopii sieluni maisemaan aina. 

Kuten myös jylhä marraskuu. Lehtensä pudottaneiden puiden silhuetit. Ensimmäiset satunnaiset lumihiutaleet kuin lupauksena tulevasta talvesta. Se kontrasti, jonka erilaiset valot ja tuli muodostavat pimeän kanssa. Musta vesi.

Syksy. Esteettisin vuodenaika, jos minulta kysytään.

Suhteeni talveen on paljon neutraalimpi. Talvi on ihan ok. Toivon talviini kunnolliset nietokset, jotta luonto saa levätä. En rakasta kylmyyttä, mutta oikea, kunnon talvi saa oloni tuntumaan turvalliselta. Silloin maailma makaa mallillaan. Pakkanen on lopulta suurimman osan aikaa pukeutumiskysymys. (Ja toki vanhassa puutalossa asuessa myös lämmityskysymys ja villasukkakysymys.)

Potkukelkkoja Itä-Suomessa.

En ole kummoinen jouluihminen. Enkä oikein välitä joulukuun kiihkeästä hössötyksestä. Minulle joulu on rauhan aika, joka kestää noin aatonaatosta tapaninpäivään. 

Enpä kaipaa jouluiltani juuri muuta kuin hiljaisuutta ja kynttilänvaloa.

Tammikuu ja helmikuu ovat niin ikään minulle melko yhdentekeviä. Tähtikirkkaista öistä jaksan silti iloita. Eikä minulle tulisi koskaan mieleenikään purnata Suomen talven kestoa. Päin vastoin, olen avoimen huolissani siitä, että terminen talvi täällä etelässä tuntuu viime vuosina jääneen kovin lyhyeksi.

Olen oppinut pitämään tietyistä asioista kevättalvissa. Esimerkiksi upeista iltaruskoista ja auringonlaskuista.

Kuten jo totesin, kevät on minulle vähän hankala paikka. Kevääseen liittyy paljon fyysisiä haasteita: migreeniherkkyys ja koko perheen siitepölyallergiat. Erityisesti lapsena ja nuorena ahdistuin kurasta, liasta ja kaiken paljaudesta.

Tätä nykyä en ehdi paljon ahdistua, mutta ei minusta taida kevään ylintä ystävää silti koskaan tulla.

Mutta siis valoisat illat! Ovathan ne nyt aivan mielettömiä! Olen herännyt tajuamaan niiden hienouden kunnolla vasta viime vuosina. Minua, toisin kuin monia muita, ei haittaa yhtään kellojen siirtely. Perheessämme ei liikahda mikään moisen vuoksi; olemme heti kaikki ongelmitta uudessa rytmissä. Mutta kesäaikaan siirtymisen myötä yhtäkkiä ilmaantuvasta iltojen pidentyneestä valosta jaksan iloita. (Siitäkin huolimatta, että kaikista tuntemistani ihmisistä taidan kärsiä vähiten kaamoksesta ja pimeästä vuodenajasta.)

Narsistit katselevat kuistin ikkunasta maaliskuun hankia.

Olen joskus nuorempana sanonut, että vuoden ensimmäinen kvartaali on minulle aivan yhdentekevä. Että voisin hyvin nukkua talviunta uudestavuodesta vappuun. Ja miksipäs ei. Mutta näin iän kartuttua olen kyllä alkanut arvostaa luonnon heräämisen ihmettä uudella tavalla. Arvostaa ja seurata! 

Ja näin talollisena on kai vähän pakkokin. Että "jaahaa, se omena-, kirsikka- ja kriikunapuiden leikkaamisaika meni taas". Ja että "jaaha, lehtikotilot ovat saapuneet" ja että "pitäskös nuo viime talven kuivat lehdet haravoida pois tuon perennapenkin päältä, kun sieltä näyttää pukkaavan krookusta ja narsissia taas". Näitä tämmöisiä.

Luonto herää, apua. Pitäisikö asialle tehdä jotakin?!

Ilman viheliäisiä siitepölyoireita ja niihin perheessämme kiinteästi liittyvää päivittäistä lääkintää saattaisin alkaa oikeasti vuosien mittaan pitää keväästä.

Se on kyllä sanottava, että pääsiäinen on ällö. Keltainen väri on ällö. En piittaa makeasta. Vihaan askartelua. En arvosta yllätysvieraita. Seesteisenä pakanana paasto-kärsimys-riemujuhla-överit-tematiikka tuntuu vastenmieliseltä. Olen aina ollut kohtuuden puolella, kaikkea äärimmäistä ja ylenpalttista vastaan.

Mutta ehdottomasti minä rakastan ja arvostan näitä meidän vuodenaikojamme. En ikinä haikaile ikuisen kesän maihin, en tropiikkiin, en edes Keski-Eurooppaan. Ei tulisi mieleenkään lähteä pakoon mitään Suomen vuodenajoista tai toivoa yhtäkään niistä pois.

Lokakuu, tammikuu vai huhtikuu, kenpä tietäisi sen...

Neljä vaihtuvaa vuodenaikaa ovat minusta mieletön ihme, ja olen aina salaa vähän loukkaantunut (ehkä pohjolan luonnon puolesta?!) kun ihmiset purnaavat vuodenajoista tai säistä, tai, herra paratkoon, kehtaavat statementina ilmoittaa muuttavansa puoleksi vuodeksi etelän lämpöön. Moista petturuutta ja suoranaista kevytkenkäisyyttä ei tämä mummeli tahdo kestää.

Nih! VUODEN AIKOJEN ARVOSTUSTA NYKY NUORISOLAISTEN KESKUDESSA ON LISÄTTÄVÄ!!1111!!!1

Lukusuositus teemaan liittyen: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja.

Share

Ladataan...

Olen vahtinut lasteni nukahtamista pian kolmentoista vuoden ajan keskimäärin joka toinen ilta.

Esikoinen oli nukuttamalla nukutettavaa sorttia melkein nelivuotiaaksi saakka. Nuoremmat ovat nukahtaneet yleensä, lyhyitä kausia lukuun ottamatta, nopeasti.

Esikoisen jälkeen olemme välttäneet imetysaikojen päätyttyä lasten nukuttamista vieressä tai kosketuskontaktissa. Kuopus itse asiassa opetettiin (ja hän oli suostuvainen oppimaan, toim. huom.) nukahtamaan itsekseen jo vauvana. Mikäs siinä oli "opettaessa", kun oli tyytyväinen ja hyväuninen vauveli vailla vatsavaivoja. Toisenlaisesta meiningistäkin tiedämme kyllä yhtä sun toista.

Meillä lapsilla on ollut noin kolme-nelivuotiaaksi saakka sellainen palvelu, että aikuinen on jossakin lähistöllä saatavilla sillä välin kun lapsi odottelee unta. 

Pitkään univahdin paikka oli meidän omassa makuuhuoneessa, sängyllä hämärässä pötkötellen. Usein siihen tuli nukahdettua itsekin ja näin mentyä ihanan ajoissa nukkumaan. Jos uni ei korjannut nukuttajaa, oli kuitenkin mukava rauhoittua pitkän päivän jälkeen lueskellen tai omiaan ajatellen.

Muistelen univahtitunteja pimeässä, hiljaisessa yläkerrassa kauniina ja tasapainoisina hetkinä pikkulapsivuosien melskeessä. Suht vähän meillä ovat taaperot ilta-aikaan aikuisia juoksuttaneet.

Viime talvena univahdin passipaikka vaihtui. Meidän vanhempien makuuhuone siirtyi eri kerrokseen, ja lapset ovat nyt yläkerrassa keskenään. 

Kuopus ei paljon iltaisin palveluksia kaipaa, ja itkuhälyttimestä hänen huhuilunsa kuuluisi kyllä alakertaankin.

Silti istun vuorollani joka toinen ilta noin puolen tunnin ajan yläkerran rapussa. Harvoin pienimmäinen mitään kaipailee. Joskus täytyy laittaa sukat, nostaa pupu tai kertoa vielä yksi tarina päiväkotipäivän varrelta.

Silti haluan istua tässä vielä hetken. Villasukat jalassani ja neuletakki ylläni, sillä rapussa on aina vähän viileää. Kirja kädessäni tai portaikon ikkunasta ulos katsellen. Talvi-iltoina siellä näkyy tähtitaivas. Nyt kevät on jo pitkällä, ja saan katsella auringonlaskua. Kuunnella lintujen liverrystä pihapuussa. Unipuuksi minä sitä kutsun.

Ihan kohta univahdin homma käy tarpeettomaksi. Nuorimmainenkaan ei enää kaipaa näin lähellä olevaa aikuista unenhakunsa ajaksi. Vapaudumme omiin hommiimme. Illat ovat taas kokonaan meidän.

Mutta vielä tänään, ainakin vielä tänään, istun rappusissa ja katselen hämärtyvään iltaan. Päivän touhut ja tohinat hiipuvat mielestä.

Lastenhuoneissa on jo hiljaista, mutta istun tässä vielä hetkisen verran.

Share

Ladataan...

Kuinka vanha olisit, jos et tietäisi oikeaa ikääsi?

Joskus 40, joskus 30. Oikeasti olen 38.

Kumpi on pahempi, epäonnistuminen vai yrittämättä jättäminen?

Epäonnistuminen. En ole sillä tavoin intohimoinen ihminen, että jaksaisin pistää kamalasti eforttia epävarmoihin koitoksiin.

Jos elämä on niin lyhyt, miksi teemme asioita joista emme pidä, ja jätämme tekemättä asioita joista pidämme?

Turvallisuudentunteen vuoksi. Olosuhteiden pakosta. Pelosta. Muita huomioidaksemme. Koska emme näe vaihtoehtoja. Velvollisuudentunnosta.

Mikä on se yksi asia, jonka haluaisit muuttaa maailmassa?

1) Että lapsia ei kuolisi. 2) Poistaisin syövän.

Jos onnellisuus olisi rahaa, millainen työ tekisi sinusta rikkaan?

Työ, jossa saisin lukea ja kirjoittaa, koska ne ovat asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Jossa saisin välillä tehdä asioita yksin ja rauhassa, koska hiljaisuus ja yksinolo tekevät minut onnelliseksi. Ja jossa saisin välillä luoda ja kehittää asioita viisaiden, osaavien ihmisten kanssa yhdessä, koska rakastan yhteisöllisyyttä ja joukkoälyä.

(Kuulostaa itse asiassa aika paljon nykyiseltä työltäni. Harmillisesti se ei kuitenkaan ole tehnyt minusta rikasta.)

Teetkö sitä mihin uskot vai tyydytkö vain tekemääsi?

Teen aina sitä, mihin uskon. Jos huomaan, etten usko, kyseenalaistan tekemisen aika nopeasti.

Jos ihmisen keskimääräinen elinikä olisi 40 vuotta, eläisitkö elämäsi toisin?

Jos ihmisen keskimääräinen elinikä olisi 40 vuotta, en eläisi enää kauan. Olen miettinyt tätä usein, ja voin täydestä sydämestäni sanoa, että vaikka lähtö koittaisi nyt heti, en katuisi mitään enkä toivoisi tehneeni toisenlaisia valintoja.

Oletko enemmän huolissasi siitä, teetkö asiat oikein vai teetkö oikeita asioita?

Tiedän tekeväni sinänsä oikeita asioita, mutta välillä kyllä mietin, miten voisin tehdä niitä jollakin tapaa toisin.

Jos voisit antaa vastasyntyneelle lapselle yhden neuvon, mikä se olisi?

Yritä nukkua öisin.

Rikkoisitko lakia, pelastaaksesi sinulle rakkaan ihmisen?

Kyllä.

Oletko koskaan nähnyt hulluutta jossakin, jossa olet myöhemmin nähnyt luovuutta?

Kyllä.

Minkä asian tekisit eri tavalla kuin useimmat ihmiset?

Kynähommat. Tekisin ja teen. Olen vasenkätinen.

Mitä yhtä asiaa et ole tehnyt vaikka haluaisit?

Kirjoittanut romaania.

Mikä pidättelee sinua?

Aihe on on sellainen, että pelkään ihmisten reaktioita.

Pidätkö kiinni jostakin, josta tulisi päästää irti?

Ehkä.

Jos sinun tulisi muuttaa uuteen kaupunkiin tai maahan, mikä se olisi ja miksi?

Ehkä Tukholmaan, joka on niin tuttu ja rakas ja riipaiseva. Toisaalta en tiedä, haluanko muuttaa minnekään tunteiden vuoksi. Minulla on vahvoja tunteita vanhaa kotikaupunkianikin kohtaan, mutta olen todennut, että vaalin niitä tunteita ennemmin mielessäni.

Jos todella muuttaisin tunteideni johdattamana, ne lakkaisivat olemasta palavia. Elämäni on muutoin niin tasaista, että tarvitsen vastapainoksi suuria tunteita pääni sisälle.

Painatko hissin nappia useammin kuin kerran? Luuletko todella, että se saa hissin liikkumaan nopeammin?

En paina.

Olisitko mieluummin huolestunut nero vai iloinen typerys?

Vastaus tähän riippuu päivästä. Näin eilen Kansallisteatterin Canth-esityksen, ja ajattelin sen jälkeen puoli yötä sitä, että koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni, en halua valita muusakseni taidetta tai politiikkaa ja niiden väistämättä mukanaan tuomia kärsimystä ja vimmaa. Toisin kuin Minna (joka on ehdottomasti idolini), olen halunnut valita rauhallisen ja tasaisen tien. Se on myös lasteni etu. (Ajattelen näin siis vain omalla kohdallani, en yleistä.)

Yritän kyllä tehdä osani maailman ja yhteiskunnan muuttamiseksi - ja teenkin, sekä työelämässä että siviilissä - mutta en halua uhrata taiteelle tai politiikalle terveyttäni, mielenterveyttäni tai perhettäni. Tämä on minulta tietoinen arvovalinta. Olen ollut tienristeyksessä, jossa takaisinpäin ei ollut mahdollista kääntyä, ja kolme muuta suuntaa olivat juuri taide, politiikka tai tämä nykyinen elämä, jota elän. Valitsin tämän. Olen onnellinen. Olen nähnyt ne kaksi muuta vaihtoehtoa riittävän läheltä. En halunnut niitä.

Miksi sinä olet sinä?

Kasvatuksen vuoksi, that's for sure. Ja lapsuuden ja nuoruuden elämänpiirien. Ystävien. Kirjallisuuden. Opintojen. Puolisonikaan vaikutusta en voi kiistää. Enkä äitiyden! Jokainen lapseni on opettanut minua ja muokannut minua ihmisenä. Samoin työelämä. Tällainen minusta on tullut.

Oletko ollut sellainen ystävä, jonka haluaisit itsellesi?

Luulisin. Kyllä.

Mistä olet eniten kiitollisin?

Kiitollisin olen 1) lapsistani ja 2) saamastani kasvatuksesta ja perhetaustasta.

Menettäisitkö mieluummin kaikki vanhat muistosi kuin menettäisit kykysi luoda uusia muistoja?

Joo. Vaikka olen kyllä aika kiintynyt vanhoihin muistoihini.

Onko mahdollista tietää totuutta ennen totuuden haastamista?

Sanoisin, että ei ole.

Onko pahin pelkosi koskaan toteutunut?

On. Se oli ja on kamalaa.

Muistatko sen hetken viisi vuotta sitten, kun olit todella järkyttynyt? 

Juu.

Onko sillä enää väliä?

Tavallaan se vaikuttaa edelleen.

Mikä on onnellisin lapsuuden ajan muistosi?

Se liittyy pihayhteisöömme ja lapsilauman leikki- ja pelihetkiin. 

Mikä tekee siitä niin erityisen?

Yhteisöllisyys on minulle tärkeää. Lapsena se oli vain muikea onnellisuuden tunne, nykyään se on arvo.

Millaisena hetkenä olet viimeksi tuntenut olevasi liekeissä?

Rekrytointitilanteessa.

Jos ei nyt, milloin?

Myöhemmin, kun on parempi hetki. On todellakin olemassa parempia ja huonompia hetkiä.

Jos et ole vielä saavuttanut sitä, mitä sinulla on menetettävää?

Paljonkin. Siksi himmaan.

Oletko koskaan ollut jonkun kanssa puhumatta mitään ja silti tuntenut, että olet juuri käynyt elämäsi parhaan keskustelun?

Olen. Sitten kävi ilmi, että olin väärässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan käymästämme keskustelusta.

Miksi uskonnot, jotka tukevat rakkautta, aiheuttavat niin paljon sotaa?

Uskonnot eivät minusta sinänsä aiheuta sotaa. Vallanhimoiset, ennakkoluuloiset ja katkerat ihmispolot ja ryhmittymät käyttävät uskontoja astinlautoina ja tekosyinä vihanpidolle ja väkivallalle. Tämä on paatuneen pakanan mielipiteeni. Arvostan uskontoja hyvän ja humaanin välikappaleina sekä ihmisten henkilökohtaista uskoa silloin kun sellainen tuo mukanaan onnea, empatiaa ja harmoniaa.

Onko mahdollista tietää varmasti, ilman epäilyksiä, mikä on hyvä ja mikä paha?

Ei todellakaan ole. En ylipäänsä usko, että on olemassa pahuutta an sich. Pahuus, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, johtuu nähdäkseni aina olosuhteista. Joko vallitsevista tai ammoisista.

Milloin viimeksi marssit pimeään vain heikon valon kanssa, joka lähti ideasta johon todella uskoit?

Varmaan silloin kun päätin olla sitä mieltä, että kolmas lapsi olisi sittenkin hyvä idea. Ja niinhän se sitten olikin. 

Jos tietäisit, että kaikki tuntemasi ihmiset kuolisivat huomenna, kenet tapaisit tänään?

Lapseni.

Milloin on aika lopettaa riskien ja palkintojen laskeminen, ja tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta?

Silloin kun väsyy laskelmoimaan.

Ja silloin kun on varma, ettei teosta seuraa mitään katastrofaalista eikä kukaan kuole.

Jos opimme virheistämme, miksi pelkäämme tehdä virheitä?

Koska virhe voi aiheuttaa myös vahinkoa. Vaikka itse saisimmekin vain oppimisen kokemuksen, tehty virhe voi aiheuttaa vahinkoa jollekulle toiselle. On uskoakseni mahdollista olla kyllin viisas myös ilman virheiden kautta saatua oppia. En itse ehdoin tahdoin syöksy päin virheitä, vaan yritän olla fiksu jo etukäteen. Ei se aina onnistu.

Mitä tekisit eri tavalla, jos tietäisit että kukaan ei tuomitse?

Kirjoittaisin sen kirjan.

Milloin viimeksi huomasit hengityksesi äänen?

Lenkillä.

Mitä rakastat?

Lukemista.

Onko mikään viimeaikaisista toimistasi ilmaissut tätä rakkautta?

Kyllä vain. Luen joka ilta. Rauhoitan sen hetken kaikelta muulta. Vain minä ja kirja.

Muistatko viiden vuoden päästä, mitä teit eilen? Entä toissa päivänä? Päivää ennen sitä?

Muistanen eilisen, koska olin Helsingissä tapaamassa rakasta ystävääni ja ilta oli spesiaali. Toissapäivä ja sitä edellinen painuvat varmasti unholaan

Päätökset tehdään tässä hetkessä. Teetkö ne itse vai annatko toisten tehdä ne puolestasi?

Teen päätökset itse, mutta tekemiini päätöksiin vaikuttaa vaihtelevan verran varmaan kymmenkunta muuta ihmistä. Jo silkalla olemassaolollaan.

Kysymyksen löytyivät kaikkien keski-ikäisten itsetutkiskelijoiden paratiisista, Hidasta elämää -sivustolta.

Share

Pages