Ladataan...

Meidän perheessä asuu henkilöitä, jotka harrastavat alituista "pitääxunaina-napinaa". Jopa perheen pieni henkilö, joka ei vielä ikänsä puolesta osaisi napista tällaisista, on silti (ikänsä puolesta) tehokas matkija, ja apinoi siis isompiaan.

Saatan tulla pian hulluksi! 

Olen mielestäni ihan hyvä vanhempi. En yleensä niuhota turhista (en ehdi), mutta pidän huolen laumastani ja pidän (auttavasti) huolen kodista, jossa asumme. Yritän varmistaa, että perheenjäsenilläni olisi kaikki hyvin. Ruokaa, vaatetta, katto pään päällä, perushygienia kunnossa, harrastusmahdollisuuksia, valmiuksia koulunkäyntiin, valmiuksia kaverisuhteisiin ja muihinkin ihmissuhteisiin... Henkistä pääomaa, sosiaalista pääomaa ja vähän taloudellistakin pääomaa (kullakin ikäkautensa mukaisesti). Talvikamppeet ja luistimet talvella, fillarit ja uikkarit kesällä. Allergialääkkeitä silloin kun niitä tarvitaan ja flunssalääkkeitä silloin kun niitä tarvitaan. Rajoja ja rakkautta, sopivassa suhteessa.

Väitän, että teen aika paljon perheeni eteen. Teen sen iloiten; olen halunnut tämän perheen, tämän talon, tämän elämän.

Mutta siinä kohtaa, kun minun (varsin maltillisiin) muistutuksiin, kysymyksiin, kommentteihin ja huolehtimisiin jatkuvia vastauksia alkavat olla:

- Joo JOO!

- Ei tarvi jankuttaa!

- Tarviixun sanoo samasta asiasta sata kertaa?

- Mä HOIDAN!

- Anna mä hoidan ITSE!

- Joo JOO, mä HOIDAN. (Eikä kuitenkaan hoida, toim. huom.)

- Älä JAKSA!

- Eijjaksa kuunnella.

- Lakkaa hokemasta aina tota samaa!

...jne., niin mulla saattaa palaa käpy.

Yritän ystävällisesti todeta näille ärtyneille perheenjäsenilleni, että jokaisen muistutuksen ja huomautuksen taustalla on keskimäärin 5-25 (tai 250) aiempaa muistutusta ja huomautusta samasta asiasta. Ja että elämäni ehdottomasti onnellisin päivä olisi se, jona jokin asia todella tapahtuisi ja hoituisi niin että joutuisin sanomaan siitä vain kerran. Sitä päivää odotan kuin kuuta nousevaa.

Joskus olen saattanut myös tokaista joka äidin bravuurin: "No, mäpä tästä sitten häivynkin muualle. Hoitakaapa itse."

Mutta niin. Tähänhän se homma sitten kosahtaa. Koska tosiasia on, että tässä firmassa panostani oikeasti tarvitaan tai hommat leviävät käsiin. Tietenkin. Niin kuuluu ollakin. En minä tästä voi häippästä Balille puoleksi vuodeksi peukaloitani pyörittämään. Olen halunnut perheen, ja vastuullani on huolehtia sen perustarpeista. Siitä, että arki sujuu. Siitä, että kouluun mennään ehjissä vaatteissa. Että avain on mukana ja pyöräilykypärä päässä. Että yöllä nukutaan ja että luokkaretkelle on pikkurahaa mukana. Että opitaan ihmisiksi ja että kasvetaan kohti tasapainoista aikuisuutta. Siihen duuniin olen sitoutunut.

Joskus tekisi kuitenkin itsekin mieli vähän napista. (Ja napisenkin.)

Pitääxteidän aina jättää hommat viime tinkaan? Unohtaa ja hukata kaikki mahdollinen? Sotkea ja olla siivoamatta? Väittää vastaan? Olla niin kiittämättömiä lurjuksia? Kiukutella, sulkea korvanne, uppoutua ruutujenne taakse, inttää ja riidellä? Vaatia, pyytää, kinuta, vaatia vähän lisää ja ryöstää päälle vielä lompakkokin tyhjäksi?

Miksi ette voi ymmärtää, että pidän teistä huolta? Että kun valitan, niin välitän.

Koittaako se päivä, jolloin huomaan, että kaikki tämä huolenpito ja huolitseminen (jatkuvan napinan ja joojoottelun säestyksellä) on tuottanut hedelmää? Tuleeko joku joskus kiittämään minua? Tai ei - sitä en sentään odota. Mutta tuleeko päivä, jolloin kukaan ei väitäkään minulle vastaan tai letkauta mitään sarkastista?

Sanokaa pliis, että se tulee. Ja antakaa nyt jotain jeesiä ja vertaistukea naiselle mäessä!  

Kävin retriitissä parin kilometrin päässä kotoa. Helpotti vähän.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Puoli neljältä aamuyöllä itkuhälytin alkaa piipata. Siitä on paristot loppu. Vanha verkkovirtapiuha on rikki, emmekä ole ehtineet ostaa uutta. Hälytintä tarvitaan, koska me aikuiset nukumme nykyään eri kerroksessa kuin lapset, ja pienin heistä on vasta nelivuotias.

En kertakaikkiaan jaksa ryhtyä vaihtamaan paristoja. Jospa se ei nyt tänä yönä heräisi. Ei se yleensä herää. Ja jos herää, niin kuuluuhan se huuto tänne alas. Hälytin on vain varotoimenpide. Hiippailen kuitenkin yläkertaan tsekkaamaan tilanteen. Rauhallista on.

Yökyöpelinä hiippailemassa.

Silmät puoliummessa kömmin takaisin sänkyyn. Työasiat hyökkäävät salamana mielen reunamille, valmiina valtaamaan ajatukset ja pitämään hereillä loppuyön. Torjun ne tehokkaalla mielikuvaharjoitteella, ja olen pian taas unessa.

Puhelin herättää kello 6.30. Puoli tuntia myöhemmin olisin virkeä, nyt väsyttää. Herättelemme uniset lapset yhden toisensa jälkeen. Aamiaista, koululaisilla luurit korvilla, annan olla. Pienelle Pikku Kakkonen vähäksi aikaa.

Avaan koneen ja alan kahvikuppi kädessä säätää työasioita ja autolle katsastusaikaa. Perhana, nuohooja tulee huomenna. Pystynkö hoitamaan yhden palaverin Skypellä?

Haalarinlahkeiden remmit kenkien alle. Onko sulla hanskat? Avain mukaan! Soita kun pääset koulusta. Tossa on sulle bussirahaa.

Perhe heilahtaa ovesta ulos. Minä jatkan vuosikertomuksen oikolukua kotona vielä hetken aikaa. Ennen töihin lähtöä lataan pyykkikoneen täyteen ja ajastan sen niin että pyykit ovat valmiit, kun tulemme kotiin.

Työpäivä etenee hujauksessa. Alkuiltapäivät ovat nyt seesteisempiä kuin viime tai toissa vuonna. Pienempikään koululainen ei enää soittele vartin välein kello 14-16, vaan hankkiutuu omin nokkineen koulusta kotiin, laittaa itselleen välipalaa ja usein aloittelee jo oma-aloitteisesti läksyntekoakin. 

Jäikö eiliseltä mitään ruoaksi kelpaavaa? No ei jäänyt. Ei auta. Nappaan matkalla päiväkodille kaupasta pari pakettia Saarioisen makaronilaatikkoa. Tähän on tultu. Välillä on pakko oikoa. Ainakin lapset iloitsevat; "kaupan makaronilaatikko" on heistä ihanaa.

Kotona meinaa iskeä kooma. Vettä tulee, ja kuopuksen likaiset kuravaatteet ovat myttynä eteisen lattialla. Pyykit pitäisi ripustaa ja uusi koneellinen pestä. Lapsella on märät sukat ja housunlahkeet: olimme unohtaneet aamulla viedä sekä kurahousut että kumpparit päiväkotiin. Näitä sattuu, nauroi tuttu aikuinen lapsen ryhmästä.

Esikoisen tallikengät pitäisi putsata ja valkoiset ratsastushousut pestä viikonlopun kisoja varten. Tiskikone pitäisi tyhjentää ja biojäteroskis viedä. Eteisen lattialla odottaa neljä kassillista kierrätykseen meneviä lastenvaatteita. Uunien pesät pitäisi puhdistaa tuhkasta nuohoojaa varten.

Hetki vaakatasossa. Ulkona on kauniin harmaata.

Käyn ihan vähäksi aikaa nelivuotiaan kanssa sohvalle pötköttämään. Hän katsoo lastenohjelmia ja minä lähettelen viestejä ystävien kanssa. Lämmin lapsi loikoo jalkojeni päällä. Tekisi mieli nukahtaa tähän. 

Kampean itseni ylös. Käsken pojat pöytään. Tsekkaan työmeilit. Vältän nykyään iltahommien tekemistä, mutta joskus on parempi tuoda pikkuisen töitä kotiin kuin venyä tunti myöhempään toimistolla.

Ramppaan pyykkimuijana kolmen kerroksen väliä. Autan tokaluokkalaista läksyissä. Pieni lapsi huutaa pyyhkimään. Olkapään vanha urheiluvamma vihoittelee, kun raahaan imuria yläkertaan. 

Puoliso on tullut töistä ja lähtee melkein samantien hakemaan esikoista harrastuksesta. Patistan porukkaa jo pesulle, kello tulee kahdeksan. Iltapalaa pöytään, kehotuksia tsekata reppu kuntoon huomista varten. Puolison vuoro lukea nuoremmille iltasatu.

Kello 21.20 pakkaan kuopukselle uimakamoja seuraavalle päivälle. Ainoa sopivan kokoinen muovipussi, jonka löydän, on Alkon pussi. Haittaaksse?

Kello 21.40 tajuan, että aamiais- ja välipalatarvikkeet ovat finaalissa. Ajaa hurautan epäekologisesti autolla lähikauppaan.

Kello 22.10 tyhjennän ne uuninpesät. Kello 22.30 kaadun sänkyyn. Luen puoli tuntia kirjaa ja nukahdan. Viimeinen ajatukseni ennen unta on: Miten hyvin arki sujuukaan, kun kaikki ovat terveinä. Tänään ei puhjennut yhtään kriisiä. Olen kiitollinen siitä.

Kuuluuko sun arkeesi työtä ja perhettä ja kaikenlaista säätöä? Minkälainen on ihan tavallinen arkivuorokausi teilläpäin? Kerro ja tägää #hyväarki

Share

Ladataan...

Rakastan tällaisia viikonloppuja, jolloin ei ole mitään erityistä menoa eikä ohjelmaa. En voisi olla onnellisempi!

Perjantaina lähdin hyvissä ajoin töistä kotiin. Kuopus päiväkodista, helppoa ruokaa tiskistä mukaan, uutuusriesling Alkosta. Kotona hyväntuulista chillailua, ja koko jengi hyvissä ajoin nukkumaan. Siinä on onnellisen lauantaiaamun salaisuus.

Lauantaina sopivassa suhteessa ulkoilua, pientä pihan laittoa, sauna. Kuopus meni ajoissa koisimaan, haettiin pitsat, koululaiset katsoivat elokuvaa. Siemailin pari lasia viiniä ja lueskelin lehtiä. Olin taas ennen yhtätoista sängyssä. Luin Lauri Viidan Moreenia (ks. #hyllynlämmittäjä-haaste) ja nukuin päälle yli yhdeksän tunnin yöunet. Parasta!

Sunnuntaina heräsin ihanan myöhään, vasta yhdeksän maissa. Aurinko paistoi. Kävin jumpassa ja tulin kotiin parahiksi lounaalle punaposkisten, pihalla touhunneiden lasten kanssa.

Trio istahti katsomaan Miayzakin käsikirjoittamaa Kätkijät-elokuvaa, eikä olohuoneesta kuulunut puoleentoista tuntiin hiiskahdustakaan. Minä luin ja otin torkut. Iltapäivän aurinko lämmitti päiväpeitettä.

Kotitöitä ennätin tehdä sopivasti. Hölkkäsin kaksikin lenkkiä juuri pyöräilemään oppineen juniorin perässä. Uuniruoka hautui muhevaksi. Illalla kuulustelin esikoiselta historian kokeen asioita. Talo oli hiljainen ennen yhdeksää. Luin taas Moreenia, enkä ajatellut töitä.

Voisin viettää viikonloput aina näin. Ulkoillen ja urheillen, koti- ja pihahommia verkkaisesti puuhastellen. Kirjoja lueskellen, hitaita ruokia laitellen. En kyllästyisi koskaan.

Tuntuu, että tällaiset viikonvaihteet saavat lapsetkin latautumaan. En muista, että kukaan olisi kiukutellut mistään asiasta perjantai-iltapäivän ja sunnuntai-illan välillä.

Sanoinko jo: parasta!

Hiljaa hyvä tulee, sano Tampereen mummeli.

Share

Ladataan...

Tänään se tapahtui. Tänään huomasin, että minusta on tullut oman keski-ikäisyytensä ja keskeneräisyytensä iloisesti hyväksyvä, itselleen armollinen ihminen.

En ole koskaan ollut erityisen ankara itselleni, mutta on minulla ollut tiettyjen asioiden suhteen joitakin henkilökohtaisia levelejä ja standardeja.

...jotka ovat toki yksi toisensa jälkeen karisseet sitä mukaa kun elämä on lasten ja kaiken myötä muuttunut yhä täydemmäksi ja täyteläisemmäksi. Yhtäkkiä sitä vaan huomaa käyvänsä tuulipuku päällä Prismassa. (Monethan ovat tuulipukuihmisiä jo parikymppisinä, ja se on tosi ok, mutta minä en ole ollut.) Ei vaan enää tahdo tulla niitä hetkiä, jolloin ennättäisi välittää... 

Tänään oli henkilökohtaisen standardeista luopumiseni ja suorastaan läskiksi lyömiseni multihuipentumapäivä. 

Ensinnäkin, menin aamulla lapsen kanssa neuvolaan verkkareissa (en ole varsinaisesti verkkari-ihmisiäkään), meikittä ja pipo päässä. Kaikki nämä vuodet, jopa lapsivuodeaikoina, hyvänen aika, olen aina mennyt neuvolaan jokseenkin huolitellun näköisenä. (Siis sellaisessa siistit farkut, siisti neule, kammatut hiukset ja kevyt meikki -lookissa, en nyt missään jakkupuvuissa sentään.) En tiedä, miksi. Minulla vain on ollut sellainen tapa. En ajattele, että kenenkään muun kuuluisi tehdä niin.

Tänään tuo tapa lensi romukoppaan. Eikä ilmekään värähtänyt.

Lisäksi! Tajusin jo eilisiltana, että kuopuksen neuvolakortti on hukassa. Teillä tietymättömillä. Mutta sen sijaan että olisin käyttänyt aikaa sen etsimiseen, ajattelin (itselleni) vallankumouksellisen ajatuksen: Ei se niin vakavaa ole. Saahan ne tiedot kirjattua tietokoneelle ja siirrettyä sieltä vaikka toisella kertaa siihen kirjaseen.

Minä nähkääs olen tietyissä asioissa pikkuisen säntillisyyteen ja kuuliaisuuteen taipuvainen ihminen. Mutta tänään en ollut. Edes aamulla en uhrannut kuin ehkä pari ylimalkaista ajatusta kadonneelle neuvolakortille - ja marssin pokkana terkkarin ja neuvolalääkärin pakeille todeten, että kortti jäi nyt valitettavasti kotiin.

Eikä edes hävettänyt, vaikka olin antanut itsestäni huithapelin kuvan jo edellisellä viikolla, jolloin olin itse asiassa unohtanut koko neuvola-ajan. Sen piti siis alkun perin olla silloin. Yleensä olen tarkka siitä, että jos kämmään (ihan inhimillisesti) jollakin rintamalla, niin yritän ainakin sillä saralla olla lähitulevaisuudessa erityisen skarppi.

No, nyt voin varmaan luopua siitäkin pakkomielteestäni. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Vein lapsen päiväkotiin (kylmänviileästi niissä verkkareissani ja siinä pipossani - eivätköhän ne jo meidän perheemme tunne, eivätkä tee lastensuojeluilmoitusta, vaikka normaalisti villakangastakeissa kulkeva äiti näyttääkin yhtäkkiä spurgulta) ja painelin töihin.

Samassa habituksessa edelleen. Hah!

Ruokiksella menin ostamaan K-marketista salaattia. Syömistottumukseni ovat tosi rentoja, mutta yritän (välillä) noudattaa kohtuutta ja keskitietä. Joskus se ilmenee vähän hassuina asioina. Esim. jos ripottelen salaattiannokseni päälle suolapähkinöitä, en samalla kertaa ripottele enää paahdettua sipulia tai krutonkeja. Koska tiedättehän, joku raja!

Tänään ripottelin kuulkaa niitä kaikkia! Ja sitten rouskuttelin tyytyväisenä menemään. Ai että.

Illalla menin jumppaan, jossa käyn tyylikkäässä ja virtaviivaisessa kuntokeskuksessani. Siellä minä mummeli nyöritin auki järkevät, ruskeat, sään mukaiset talvikenkäni ja riisuin tuulitakkini. Sitten otin jumppavaatteet Prisman kestokassista, johon olin ne sullonut, koska treenikassini oli kadonnut kodin uumeniin, puin trikoot ylleni ja lähdin nostelemaan vähän rautaa.

Eikä siinä kaikki. Kohta meinaan poksauttaa auki viikonlopuksi varatun cavan ja juoda lasillisen päivän päätteeksi. Ihan vain koska huvittaa.

Ei se niin tarkkaa aina tarvitse olla.

Share

Pages