Entä jos lapset kaduttavat?

No Sex and the City

Viime viikon Me Naisissa oli rohkea juttu, jota haluan hehkuttaa täälläkin. Heidi Heinon kirjoittama Entä jos katuukin? (netissä luettavissa otsikolla Voiko lasten hankkimista katua?) nostaa pöydälle kissan, josta yleensä visusti vaietaan: lasten katumisen. Vapaaehtoisesti lapsettomille ihmisille jaksetaan aina hokea, että entä jos sitten myöhemmin kadut asiaa – mutta entä jos on lapsia saanut, ja sitten katuu sitä? Kyseessä tuntuu olevan jonkinlainen tabu, vaikka tosiasiassa avoimempi keskustelu aiheesta hyödyttäisi ihan kaikkia. Se, että pidämme naisten lapsihaaveita ja tyytyväisyyttä lapsiperhe-elämään itsestäänselvyyksinä, joita ei koskaan kyseenalaisteta, johtaa essentialistisen äitimyytin ylläpitämiseen ja pahimmillaan siihen, että lapsia pyrkivät saamaan myös sellaiset ihmiset, jotka olisivat todennäköisesti huomattavasti onnellisempia ilman.

Jostain syystä kulttuurissamme ajatellaan yhä naisten haluavan aina lapsia. Perheellistymistä pidetään automaattisena askeleena meille valmiina tarjottavassa elämän käsikirjoituksessa: käy kouluja, mene töihin, rakastu, mene kihloihin, mene naimisiin, osta asunto, saa lapsi – tadaa, valmista! Naisten vatsanseutuja kyylätään ja raskauden ajatellaan aina olevan kunhan sopiva hetki koittaa tai ehkä jo kohta tai lapsettoman vanhapiian tragedia. Niin itsestäänselvänä asiana naisten lapsitoiveita pidetään, että sitä vaihtoehtoa, että nainen saattaa olla oikein onnellinen ilman, ei yleensä edes mainita. (Samoin ei myöskään oteta huomioon sitä, että jotkut ovat lapsettomia vastoin tahtoaan, jolloin utelut ja odotukset voivat tehdä todella kipeää.)

Tämä käsitys kaikkien naisen tahdosta tulla äidiksi istuu kulttuurissamme niin syvällä, että monet eivät välttämättä koskaan tule kyseenalaistaneeksi koko kertomusta. Kun on kumppani, työ ja talo, on lasten yrittäminen aina oletettu seuraava askel. Osa ihmisistä ei todennäköisesti ikinä pysähdy pohtimaan, haluavatko he oikeasti lapsia ja mitä lasten mukanaan tuoma muutos heille tarkoittaisi.

Minä ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ajattelin nuorempana haluavani varmaankin lapsia, tai en edes ajatellut, vaan asia ikään kuin oli läsnä jossakin takaraivossani, niin kuin itsestäänselvyydet nyt ovat. Olin tuolloin parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla oli jo lapsi, ja ajattelin automaattiohjauksella: joidenkin vuosien kuluttua olisi mukavaa, jos voisimme saada lapsen. En muista koskaan tarkastelleeni kysymystä kriittisesti tai pysähtyneeni pohtimaan perheenperustamisen merkitystä ja seurauksia paljonkaan pidemmälle.

Kyseinen suhde päättyi onneksi ennen kuin pääsimme vaiheeseen, jossa asia olisi tullut tosissaan ajankohtaiseksi. Sanon onneksi, sillä tajusin myöhemmin, että en tosiaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan lapsia sen kautta, mitä minä todella elämältä haluan – ja millainen vanhempi minusta tulisi. Kulttuurimme kaanonissa lapsi esitetään usein jonkinlaisena kulminoitumana parisuhteelle, rakkauden korkeimpana huippuna, ja sitä minäkin kai lähinnä ajattelin. Käytännön lapsiperhe-elämästä en tiennyt juuri mitään enkä sitä miettinyt: niitä kakkavaippoja ja kurahousuja, sitä sitoutumista, valintojen tekemistä pieni ihminen edellä.

Nykyään tiedän, että vanhemmuus ei koskaan voisi todella olla minua varten. Kuten Me Naisten jutussa ajatuksistaan kertovat naiset, minunkaan elämäni ei olisi mennyt pilalle, jos olisin saanut lapsen ennen tätä heureka-hetkeäni. Olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen, sillä ihminenhän sopeutuu kaikenlaiseen. Ja varmasti sitä lapsiaan rakastaa. Mutta jossakin vaiheessa asia olisi alkanut kalvaa. Olisin alkanut miettiä, olisinko sittenkin ollut onnellisempi toisin, kaivannut artikkelissakin mainittuja asioita: vapautta ja erilaisia vaihtoehtoja elämälle. Ja koska vanhemmuus ei todella sopisi minulle, en usko että olisin myöskään kovin hyvä äiti – en ainakaan niin hyvä kuin lapsi kuin lapsi ansaitsisi.

Onkin aika pysäyttävää miettiä, miten lähellä oli se, etten päätynyt elämään hyvin erilaista elämää – vain siksi, että minulle ei ollut tullut mieleen kyseenalaistaa tarinaa, jonka mukaan kaikki naiset tahtovat äideiksi ja ovat sellaisina onnellisia. Ja juuri tästä syystä vanhemmuuden katumisesta ja ylipäänsä vanhemmuuden valinnasta tulisi puhua enemmän: että me kaikki kyseenalaistaisimme ja pohtisimme, ja tekisimme sitten valintoja, jotka ovat sataprosenttisesti omiamme. Siten voimme toivottavasti paitsi elää onnellisimman mahdollisen elämän, myös varmistaa, ettemme jätä jälkeemme toisia, onnettomia ihmisiä.

 

Jos aihe kiinnostaa, lue lisää:
naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainen
vähemmän täydellinen elämä: avioliiton ja lasten pakosta
no kidding - women writers on bypassing parenthood
 
 
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share

Kommentit

Sanna45 (Ei varmistettu)

Kommentti vain isojen lasten (lukioikäisten) äidiltä tässä. Että se, että saa lapsia, ei tarkoita, etteikö voi elää omanlaistaan elämää. Lapsethan asuvat kotona vain hetkisen, jotkut 16 vuotta ja jotkut 20 vuotta - sehän on lyhyt aika elämästä. Suurimman osan ajasta myös äitinä elää ilman lapsia ja varsinkin ilman kurahousuja ja kakkavaippoja. Tuo aika kestää alle viisi vuotta, jonka jälkeen lapsista tulee itsenäisiä koululaisia aika pian. Meillä ainakin minä teen ihan mitä tahansa haluan, harrastan, matkustan ja teen ihan mitä tahansa - elän sitä "omanlaista elämää". Väliaikana, kun lapset olivat pieniä siis noin viisi vuotta korkeintaan, elämä oli enemmän heidän ehdoillaan menemistä. Tällainen kommentti vaan täältä isojen lasten perheestä! :-)

Jemina
No Sex and the City

On toki totta, että elämä lasten kanssa ei ole vain lasten paapomista 24/7, vaan kaikenlaiselle muullekin on tilaa. Mielestäni on silti hyvä muistaa, että kaikille tällainen elämä ei tästä huolimatta sovi, ja ihmisten olisikin uskoakseni hyvä pohtia asiaa kunnolla etukäteen. Itse esimerkiksi tarvitsen paljon yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta, ja hermostun helposti jos minulta vaaditaan jatkuvasti jotakin. Tämän vuoksi tiedän, että minusta ei tulisi hyvää vanhempaa, enkä olisi sellaisena onnellinen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä taas en halua elää elämää, joka ei mulle sovi ja jossa olen onneton edes viittä vuotta. Toisekseen saattaa hyvin olla että kuolen huomenna, ei sitä kukaan voi sanoa että 20 vuotta on lyhyt aika jos nyt sattuu vaikka kuolemaan 35-vuotiaana. Epäsopivan äidin traumauttamista lapsista nyt puhumattakaan...

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm, eikö hyvä vanhempi saa tarvita rauhaa ja hiljaisuutta sekä yksinoloa tai hermostua, jos häneltä vaaditaan koko ajan jotain? Itse olen kasvattanut lasta ainakin yksivuotiaasta kunnioittamaan muiden tilan ja rauhan tarvetta. Meillä ei saa metelöidä, äänekkäät leikit kuuluvat ulos. Lisäksi tällä hetkellä asun viikot erossa perheestäni työni takia, enkä todellakaan koe olevani huono vanhempi, vaikka nautinkin rauhasta ja yksinolosta. Alan valintaa kyllä kadun, kun mielekkäitä töitä ei ole missään, missä haluaisin perheeni kanssa asua.

Jemina
No Sex and the City

Tottakai vanhempikin saa tahtoa rauhaa ja hiljaisuutta, ja jotkut vanhemmat kaipaavat niitä varmaan enemmän kuin toiset. Itse olen kuitenkin huomannut pitäväni myös monia lasten ihan "normaaleja" ääniä omaan korvaani tosi ärsyttävinä enkä usko että jaksaisin kuunnella moista. Samanaikaisesti en myöskään missään nimessä ajattele, että lapsia voisi tai olisi hyvästä kasvattaa niin, että he saavat näkyä vaan ei kuulua, sillä siten tuskin tuotetaan onnellisia ihmisiä. Tämä yhtälö onkin sitten tehnyt minulle harvinaisen selväksi, että meikä vanhempana tuskin olisi millään muotoa hyvä ajatus.

Norihama (Ei varmistettu)

Tämä on niin totta. Olen onnellinen 2 lapsen äiti ja totuuden nimessä en koskaan halunnut lapsia ja sitten niitä on 2. Näin se kävi ja mies hoiti vauvat (muutin ihan eri huoneeseen vauva-ajaksi) ja minä sitten loput. Nyt lapset on kolmekymppisiä, mukavasti menestyviä ihmisiä ja tämä on ihanaa. Kotoa sai heti lähteä kun vaan kynnelle kykeni ja lähtiväthän ne. Jälkeenpäin olen kysellyt, miltä elämä meillä maistui, kun paljosta sai itse huolehtia, vastaukset kertovat, että kyllä vähälläkin huolenpidolla ja vastuun jakamisella jo nuorena on vaan positiivinen vaikutus. Tämä on sitä parasta aikaa, jolloin voi täysin rinnoin nauttia lapsista, kun he käyvät kylässä, mutta eivät jää olemaan. Osaavat jutella kuin aikuiset ja toimia kuin aikuiset.
Nyt todella pelottaa, että jälkikasvu kohta lisääntyy. Tämä täti ei osaa tai halua lapsenlapsia hoitaa ja asia taitaa olla aika selvä lapsille. Onneksi puolisoiden vanhemmat ovat enemmän lapsiorientoituneita.

Hwe (Ei varmistettu)

Nyt on hyvä aihe käsillä! Tätä pelkään vahvasti omalla kohdalla. Tuntuu että aika ja biologia taitaa lopulta päättää jälkikasvuasian puolestani, mutten ole koskaan kokenut "äidinvaiston heräämistä". On hassua, miten sitä muistaa etten edes pikkutyttönä kiinnostunut kotileikeistä tai vauvanuken hoivaamisesta.

Silti, minun odotetaan lisääntyvän. Jollain tasolla myös minä oletan niin, vaikka samaan aikaan kipuilen siitä valitako toisin. Kuitenkin vahvimpana on tunne ettei se olisi viisasta sillä uskoisin persoonallani olevani huono äiti, tai en ainakaan kovin rakastava ja kuka ei haluaisi olla lapselleen se parhaan alun antaja. Kun yhtäkkiä olisinkin vastuussa jonkun toisen kokonaisesta elämänalusta ja äärimmäisen tärkeänä osana minun täytyisi olla aina, siis AINA läsnä enkä tiedä pystynkö siihen. Tarvitsen paljon omaa hiljaista aikaa joka parisuhteessa samanlaisen henkilön kanssa toteutuu mainiosti antaemme toisillemme tilaa puuhaamalla puhumatta erillämme omia juttujamme, mutta pienen lapsen kanssa se ei onnistu. Tuskin alle teini-ikäisellekään se hyväksi olisi.

Olen myös aiemmin asiasta keskustellut saaden vain vihaisen naisen perääni. Tietenkin olin lapsellinen (pun not intended), itsekäs ja kaikesta kitisevä ämmä koska en ymmärrä miten tärkeän ja upean tehtävän olen biologiani puolesta saanut enkä tätä "suurta lahjaa, suorastaan etuoikeutta" ymmärrä. Voi jumalauta apua. Ei tällä suurenmoisella lahjalla sattuisi olemaan palautuskuittia tallella?

Huolestuttaa miten minulle, parisuhteelle ja lapselle käy jos perustan perheen ja kadunkin koko asiaa ja haluaisin kuulla tästä enemmänkin ajatuksia.

Jemina
No Sex and the City

Tunnistan tuon huolen myös itsessäni: että miten sitten kävisi? Toisinaan olen pelännyt myös sitä, että biologia päättää – että entä jos jossain vaiheessa hurahdan jostain lisääntymisbiologisesta syystä vauvakuumeiseksi ja sitten saisin lapsen, herätäkseni joidenkin vuosien kuluttua hormonihuuruistani ja muistaessani, että enhän minä tätä elämältä tahtonut? Tästäkin syystä sterilisaatio kuulosta mielestäni koko ajan varteenotettavammalta idealta, ja olen nyt vuosien ajoittasen pohtimisen jälkeen ruvennut miettimään sitä ihan tosissani.

Omassa prosessissani mielipiteeni selvittämiseksi tähän lapsiasiaan auttoi tosi paljon se, että luin erilaisia kirjoja aiheesta. Kulttuurista suorastaan verenkiertoon omaksuttujen käsitysten, kuten tuon lisääntymisoletuksen, kyseenalaistaminen ja sen oman todellisen mielipiteen löytäminen voi olla tosi haastava jutut. Jos siis haluat saada uutta pontta pohdinnoillesi ja erilaisia perspektiivejä, suosittelen ainakin tuota linkeistä löytyvää No Kidding -kirjaa, Nicki Defagon kirjaa Childfree and loving it (jossa itse asiassa on myös parin vanhemmuutta jossain määrin katuvan tyypin kertomuksia) ja Jessica Valentin Wy have children -kirjaa. Näistä kahdesta viimeisestä olen jostain syystä jättänyt bloggaamatta, vaikka niistä kovasti pidinkin. Valentilla esimerkiksi on lapsi ja tämä käsittelee koko aihetta paitsi henkilökohtaisella tasolla myös yleisemmin, ja mielestäni muiden ajatusten lukeminen kysymyksen puolin ja toisin onkin tosi hyödyllistä jos oma mielipide ei ole vielä 100% selvillä.

Järjen jättiläinen

Jännä juttu: minä en koskaan ole kokenut mitään painetta tulla äidiksi, ja nuorempana olin jo aika varma lapsettomuudesta. Kliseisesti tapasin sopivan miehen ja nyt olen vauvan äiti, mutta se ei nyt ole oleellista enkä kuvittele muille vapaaehtoisesti lapsettomille käyvän niin.

Joka tapauksessa en ole tuntenut painetta äitiyteen, ja vain lapsena perheellisyys tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta - jo teininä mieli oli muuttunut. Ymmärsin silloin ja nytkin, miksi ajatus vanhemmuudesta ja lapsista ahdistaa, sillä onhan tämä loputon vaatimusten suo, vaikka tiedän tehneeni omalla kohdallani oikean päätöksen enkä kadu.

Ymmärrän myös, miksi jotakuta voi kaduttaa, jos ei ole miettinyt mitä se lapsiarki oikeasti tulee olemaan tai jos on taipunut painostuksen alla. On myös hyvä, että vertaistukea löytyy, ettei tarvitse demonisoida itseään. Tärkeintä kuitenkin on muistaa, että lapsi on syytön ulkopuoliseen paineeseen tai virhevalintaan, eikä hän siksi saisi joutua kantamaan syyllisyyden taakkaa omasta syntymästään - eli saa katua, mutta lapsen ei tarvitse sitä koskaan kuulla tai tietää. Siksi on hienoa, että äitiyttä unelmaolotilana kyseenalaistetaan, jotta mahdollisimman harva lapsi joutuu tuntemaan itsensä ei-toivotuksi ja vanhemmiksi haluamattomat saavat elää omannäköistään elämää.

Jemina
No Sex and the City

on hienoa, että äitiyttä unelmaolotilana kyseenalaistetaan, jotta mahdollisimman harva lapsi joutuu tuntemaan itsensä ei-toivotuksi ja vanhemmiksi haluamattomat saavat elää omannäköistään elämää.

Siis just näin! Oikeastaan koko tekstini olisi varmaan voinut tiivistää näillä sanoilla, jolloin kaikki olisivat säästyneet pitkän rimpsun lukemisen vaivalta. :D

Itse pidänkin tätä hattaraista äitimyyttiä samanlaisena vahingollisena konseptina kuin lehtien sivuilla leviteltäviä prinsessahäitä. Molemmissa otetaan yksi tietty hetki, yksi tietty osa laajempaa prosessia, ja luodaan sillä mielikuva jostakin täydellisestä ja helposta ja kuvankauniista - vaikka todellisuus (siis lapsiperhe-elämä tai avioliitto) on jotakin paljon monimutkaisempaa ja aivan vitusti vaikeampaa. Myös hienoa, tietysti, mutta paljon vaikeampaa. Ainoastaan kiiltokuvamaisten kertomusten tarjoaminen ei anna kenellekään realistista kuvaa siitä, mitä tulevaisuudessa on tarjolla. Ja kuitenkin juuri sen realistisen kuvan tarjoaminen olisi ihan kaikkien edun mukaista, sillä sillä saatettaisiin välttyä monilta onnettomilta ihmisiltä.

Vierailija (Ei varmistettu)

On hankalaa, kun ilmeisesti samanaikaisesti on ihmisiä, jotka lykkää haluamiensa lasten hankkimista, että olisi ne täydelliset puitteet kasassa, ja joiden nautintoa omasta perheestään varjostaa riittämättömyyden tunne, kun joka paikasta tunnutaan toitotettavsn, että vain täydellisesti lapsillensa omistautuva äiti kelpaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät vain halua lapsia, mutta kokevat painetta perustella sitä esimerkiksi juuri tuolla, että koska eivät voi olla täydellisiä äitejä, eivät hanki lapsia ollenkaan. En koe itse, että lapsen hankkiminen olisi muuttanut omaa elämääni juurikaan jo parisuhteeseen sitoutuneena ja vastuulliseen elämäntapaan pyrkivänä, otan muutenkin tekojen seuraukset huomioon ja pyrin olemaan läsnä ympäröiville ihmisille. Koen, että äitiys on vain yksi mukava lisäulottuvuus elämään uran, opintojen, harrastusten, sosiaalisen elämän ja parisuhteen ohella. Minulle sopii, että paine onnistua, menestyä ja kokea elämä mielekkääksi jakautuu mahdollisimman laajalle kentälle. En ole koskaan ollut yhden asian ihminen, ja tuntuu vieraalta, että omistautuisin millekkään yhdelle asialle täydellisesti. Silti olen huomannut, että välillä joudun puolustelemaan valintojani aika rentona äitinä ihmetteleville, ja edelleen ihmisiä kummastuttaa, jos perheessä isä onkin suuremmassa roolissa lastenhoidossa ja kotona, vastuussa siitä kuuluisasta metatyötaakasta.
Toivoisin, että lakattaisiin lietsomasta pelkoa, että perheellistyminen pilaa elämän. Kuka tahansa kohtuullisen hyvin aikuisuudesta selviävä ihminen kykenee aivan riittävään vanhemmuuteen. Eri asia on, jos ei vain halua lapsia, tällöin niitä ei varmaan kannata hankkia. Ymmärrän lisääntymiskritiikin ympäristönäkökulmasta, itsekin vastustan samasta syystä lemmikkien pitämistä. Silti ymmärrän ja kunnioitan myös toisin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä ja heidän valintojaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

No mun äiti esimerkiksi tajosi meille kireätunnelmaisen, näkymättömyyteen kannustavan, melko väkivaltaisen ja henkisesti erittäin turvattoman lapsuuden vaikka selviää aikuisuudesta mainiosti ilman lapsia että ei pidä paikkaansa. Itse jätän lapset hankkimatta koska olisin huono äiti. Ei epätäydellinen vaan niin huono että lapsi kärsisi, niin kuin oma äitinikin oli.

Vierailija (Ei varmistettu)

On tietysti mahdotonta jälkikäteen tietää, olisivatko vanhempasi kyenneet tarjoamaan sinulle turvallisen ja väkivallattoman kodin, jos olisivat saaneet asianmukaista tukea ja hoitoa mahdollisiin psyykkisiin ongelmiinsa. Lisäksi onneksi lapsiin kohdistuvan väkivallan suhteen on tapahtunut huikeaa kehitystä asenneilmapiirissä ihan parinkymmenen vuoden sisään. Se, että äitisi ei tarjonnut sinulle tarvitsemaasi rakkautta ja turvaa, ei tarkoita, etteikö hän olisi kyennyt.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että äitiydestä ei pidä puhua jonain automaattisesti naisen elämään kuuluvana valintana. Samoin kaikenlainen vatsanseudun kyyläily ja lapsista vihjailu on syvältä, monestakin syystä.

Omaan korvaani kuitenkin usein tästä aiheesta puhuttaessa särähtää se, miten mustavalkoisesti lapsiperhe-elämästä puhutaan: tuntuu, että se aina typistetään kurahousuiksi ja kakkavaipoiksi, vaikka se on paljon muuta ja paljon enemmän. Reetta Räty kirjoitti tästä kolumnissaan hienosti: https://yle.fi/uutiset/3-9726968

Vanhemmuudessa on myös erilaisia vaiheita. Varmasti itsekin pienen koliikkivauvan kanssa mietin välillä, että mihin hittoon tässä tuli ryhdyttyä. Mutta nyt isomman lapsen kanssa olen sitä mieltä, että lapsi on paras asia elämässäni. Ihan samoin kuin vaikka uravalintaansa voi jossain vaiheessa kriiseillä, sitten taas löytää uudelleen työnsä ilon. Harva valinta elämässä on joko tai.

Jemina
No Sex and the City

Epäilemättä elämä lapsen kanssa on paljon kaikkea muutakin, kuten esimerkiksi tuo Rädyn kaunis kolumni tosi taidokkaasti ilmaisee, enkä siis toki pyrkinyt väittämään kurahousujen kuvaavan vanhemmuutta jotenkin tyhjentävällä tavalla. Käytinkin kurahousut ja kakkavaipat -esimerkkejä lähinnä siksi, että ne ovat yksi suuri osa sitä, miksi lapsiperhe-elämä ei kaikille sovi ja miksi monet eivät sitä halua.

Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö 99% vanhemmista rakastaisi lapsiaan aivan suunnattomasti, olivat lapset sitten suunniteltuja tai eivät tai lapsiperhe-elämä sellaista kuin toivottiin. Uskon itsekin, että jos olisin saanut lapsen silloin nuorempana, olisin varmasti kokenut kaikki nuo Rädyn mainitsemat asiat, ollut valmis kääntämään maailman ylösalaisin lapsen takia. Olet siis ihan oikeassa: vanhemmuuteen kuuluu paljon kaikenlaista, eikä se tietenkään ole niin mustavalkoista kuin kärjistetyistä esimerkeistä voisi kuvitella.

Tästä huolimatta pidän itse tärkeänä painottaa, etenkin tämän nimenomaisen tekstin yhteydessä, niitä mundaaneja ja tylsiä ja ehkä negatiivisiakin puolia. Sillä jos lapsi esitetään parisuhteen huipentumana ja oman elämäntarkoituksen löytymisenä, aikakauslehtijuttujen onnenhuokauksina, tämän puolen pohdinta jää pahasti puuttumaan. Ja kuitenkin se juuri olisi niin tärkeä aihe ajatella: sillä jos ei usko kykenevänsä siihen kurahousukauteen, haluavansa elämältään kaikkea sitä (kirjaimellistakin) paskaa mitä toisen ihmisen tarpeista huolehtimisesta voi seurata, silloin kannattaisi mielestäni pohtia useampaan kertaan, olisiko vanhemmuus sittenkään se itselle paras vaihtoehto.

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo, ymmärrän hyvin sun pointin!

Ehkä kyse on myös siitä, että ihminen lukee ympäröivää maailmaa aina osin valikoivasti/omista lähtökohdistaan. Itsestäni on viime vuosina nimenomaan tuntunut, että hallitseva puhetapa vanhemmuudesta on se raadollinen kakkavaippamässäily ja äitiyteen mustaan aukkoon hukkuminen - eivät ne onnenhuokaisut. Etukäteen ennen lapsen hankkimista itsekin murehdin lähinnä näitä puolia ja hämmästyin, kun eräs kaveri alkoikin puhua siitä, kuinka ihana ja rakas se oma lapsi sitten on. Että ai niin, on tässä tämäkin puoli.

Eli summa summarum: raadolliselle vanhemmuuspuheelle on varmasti tarvetta, jotta jokainen osaa punnita, onko äitiys/isyys itseä varten. Mutta kolikolla on myös se valoisampi kääntöpuolensa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla on yksi lapsi (toinen tulossa suht isolla ikäerolla) ja sisko, joka on koko ikänsä puhunut kuinka hän ei ikinä halua lapsia. Minusta on todella upeaa että siskoni on jo pienestä pitäen ajatellut asiaa ihan oikeasti ja kunnolla. Hän ei viihdy pienten lasten kanssa (on kuitenkin huomaavainen täti lapselleni) ja tietää sen hyvin. Hän ei halua hoivata tai sitoutua keneenkään niin intensiivisesti. Minusta on myös erittäin hienoa että (minun kuulteni) kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut siskoani kun hän sanoo että tahtoo pysyä lapsettonmana.

Minä puolestani olen se kammottava kävelevä äitimyytti, jolle äitiys sopii erinomaisesti. Jo lapsena halusin hoitaa pienempiäni ja tiesin haluavani oman lapsen sitten joskus. Minulla on mielenkiintoinen ura ja hyvä parisuhde. Lapseni on maailman paras tyyppi ja tykkään viettää aikaa hänen kanssaan. En kaipaa enempää omaa aikaa. Miehen kanssa kaikki on hyvin, eikä parisuhdekaan ole kärsinyt.

Onneksi elämässäni on käytännössä aina ollut esimerkki lapsettomaksi haluavasta ihmisestä jota perheeni ei kyseenalaista. Muuten pelkään että olisin julistamassa kaikille typeränä kuinka on ihanaa olla äiti. En sentään kokenut että olisin löytänyt elämäni tarkoituksen tai muuta vastaavaa. Elämäni oli hyvää ennen lasta ja se on hyvää edelleen.

On tärkeää että elämästä ilman lapsia tehdään validi ja normaali vaihtoehto. Maailmassa on ihan tarpeeksi lapsia ja olisi hienoa, jos jokainen heistä syntyisi toivottuna sellaisille vanhemmille jotka ovat oikeasti ajatelleet että lapsiperhe-elämä voisi olla heitä varten.

Jemina
No Sex and the City

On tärkeää että elämästä ilman lapsia tehdään validi ja normaali vaihtoehto. Maailmassa on ihan tarpeeksi lapsia ja olisi hienoa, jos jokainen heistä syntyisi toivottuna sellaisille vanhemmille jotka ovat oikeasti ajatelleet että lapsiperhe-elämä voisi olla heitä varten.

Tässä toinen loistava tiivistys, joka kiteyttää ajatukseni paljon paremmin kuin itse osasin tehdä!

HetaR
determined.

Kiitos. Onnistuit hyvin pukemaan sanoiksi sen, mitä olen iteki pyöritelly mielessä. Huojentavaa, että myös tällaset näkökulmat ja kriittinen tarkastelu nousevat puheeksi. Tärkeintähän tässä elämässä on elää se niin kuin parhaaksi kokee ja kuunnella rohkeasti itseään, omia haluja ja intressejä. Kiitos!

steriloimislaki (Ei varmistettu)

Lasten hankkimista ei tarvitse katua, jos hankkii sterilisaation.
Suomessa steriloinnille on päävaatimukset 30-v tai kolme lasta.
Nyt kansalaisaloitteella haluttaisiin lisätä oikeuksia laskemalla ikäraja muiden pohjoismaiden tasolle eli 25-v, ja lapsiluku kahteen, koska 82% perheistä on enintään kaksilapsisia, ja vähentää terveyssyiden byrokratiaa.

Aloitteen edustajat ovat lähettäneet medialle tiedotteita, mutta asiasta ei uutisoida näkyvästi, eikä edes tule keskustelua.
Kansalaisaloite on "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta"
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401
Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi terveyssyiden lisäksi.

Kannatusta olisi kertynyt paljon enemmän, jos aloitteesta olisi uutisoitu ja se olisi levinnyt somessa.
Joten jakakaa kansalaisaloitetta.

Jemina
No Sex and the City

Tämä on tärkeä pointti, ja sterilisaatiovaatimukset Suomessa ovat kyllä ihan harvinaisen perseestä! Tuntuu aika uskomattomalta, että lasten saamiseen ei tarvitse kysellä kenenkään lupia tai mielipiteitä, mutta vapaaehtoiseen lapsettomuuteen on suunnilleen ruinattava lupaa.

paulahelena
ALUAP

Mun mielestä taas nykyaikana jotenkin ihan liikaa mietitään ja vatvotaan, tekeekö lapset onnelliseks vai ei ja verrataan elämää lasten kanssa ja ilman ja ollaan jotenkin jakauduttu kahteen leiriin, jotka kilvan kiistelee, kuinka heidän elämänsä on parempaa.

Lasten tehtävä ei oo tehdä vanhempiaan onnellisiks. Lapset on ihmisen alkuja, jotka on meillä lainassa, kunnes ne on tarpeeks isoja elämään omaa elämäänsä. Meidän tehtävä on pitää ne hengissä siihen asti. siinä sivussa saa toki kokea sydämen täydeltä rakkautta ja nauttia tyyppien kehittymisestä ja harrastaa hauskoja lapsiperhejuttuja jne. mut pointtina ehkä se että jälkeläisten hankkiminen ei oo mitään ydinfysiikkaa vaan maailman luonnollisin juttu, josta nykyaikana tehään jotenkin ihan liian vaikeeta.

ja siis jättäköön jokainen lapset tekemättä, jos haluaa (en mäkään aatellut niitä tehdä niin montaa, kuin luonto ehkä sois), mutta mun mielestä sen ei tarttis olla niin mullistavan periaatteellinen päätös. Enempi samaa linjaa kuin se, juoko teetä vai kahvia tai tykkääkö kissoista vai koirista.

Jemina
No Sex and the City

No jaa, kyllä minä ainakin toivon ihmisten miettivän lapsia hieman enemmän kuin sitä, että tekeekö yleensä mieli kahvia vai teetä - yhdessä asiassa kun on varsin helppo muuttaa mielipidettä, toisessa taas ei.

paulahelena
ALUAP

Mun mielestä liika miettiminen lataa vaan hirveesti turhia paineita vanhemmuutta pohtiville. Että voinko mä nyt hankkia lapsia, jos en jaksa käyttää kestovaippoja tai keittää soseita tai imettää viittä vuotta tai tarjota riittävän virikkeellistä ympäristöä. Kun oikeesti kyse on siitä hengissä pitämisestä ja rakkaudesta. Jos uskoo niistä selviävänsä niin kaikki muu on toissijasta.

ja toisaalta taas nää "lapset on avain onneen" -jutut lataa hirveet paineet sille lapselle ja vanhemmalle myös. Että jos mä en nyt ookaan joka hetki 100% onnellinen vanhemmuudestani niin oon jotenkin epäonnistunut ja kaduttaa koko homma.

mun mielestä lasta ei pitäis hankkia mihinkään puutteeseen tai täydentämään jotain, vaan vain valmiiks onnelliseen elämään - jos siltä tuntuu. Mun 2 lapsen kokemuksella lapsi väistämättä heikentää elämänlaatua jonkun aikaa mutta nää on niin mahtavia tyyppejä et ansaitsevat silti olla olemassa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ottaen huomioon että lasten hankintaan liitty aina viaton ja suojaton uusi ihminen, en oikein käsitä miten siitä voisi ottaa liikaa paineita. Minun mielestä lapsella on oikeus hyvään lapsuuteen ja rakastaviin aikuisiin ja niihin ei pelkkä hengissä pitely riitä.

paulahelena
ALUAP

No eipä ne turhat paineet ja stressi siitä, onko nyt tarpeeks onnellinen, siinä hyvässä lapsuudessa ja rakastamisessa auta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Paineet pitää kokea nimenomaan ennen lapsen hankintaa kun oikein todella miettii, voiko tarjota lapselle hyvän lapsuuden. Tätä ei voi miettiä liikaa. Syvästi onneton äiti ei pysty hyvää lapsuutta tarjoamaan koska lapsi kyllä huomaa äidin epätoivon. Kokemusta on.

Vierailija (Ei varmistettu)

En oikein ymmärrä, mistä voisi tietää varmuudella etukäteen, voiko tarjota lapselleen hyvän lapsuuden. Ei esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta voi ennustaa tai tahtoa tai päättää pois. Lisäksi, lapset ovat yksilöitä ja jokaisen paras mahdollinen lapsuus on hieman erilainen. Vanhemmuus on perusedellytysten tarjoamista ja sitten tutustumista lapseen. Itse olen kokenut, että parasta mahdollista vanhemmuutta on nimenomaan se, että elää ensisijaisesti itselleen, eikä ole mikään lastensa ja kumppaninsa palvelija.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tietysti voi vaikka kuolla synnytykseen mutta pointtina oli että miettii onko jo valmiiksi jotain mikä estää hyvän lapsuuden tarjoamisen ja josta ei pääse ennen lapsen syntymää eroon. Kenenkään hyvään lapsuuteen ei kuulu syvästi onneton marttyyriäiti, esimerkiksi. Ja masennus on sairaus josta voi parantua, se on aivan eri asia kuin äidiksi soveltumattomuus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä sitten on sellainen vanhemmaksi soveltumattomuus, josta ei voi parantua? Edellyttäen, että henkilö haluaa lapsia ja haluaa tulla parhaaksi mahdolliseksi vanhemmaksi lapselleen? Ainakin kaikki tietämäni tapaukset, missä lapset ovat esimerkiksi päätyneet huostaanottoon tai jälkikäteen arvioituna heidän olisi pitänyt päätyä, ovat sisältäneet yllätyselementtejä ja toisaalta asioita, joista olisi ollut mahdollista selvitä hyvällä tukiverkolla ja hoidolla kuten psyykkiset sairaudet ja päihteiden käyttö.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikö kyse ole vähän enemmästä kuin lapsen hengissä pitämisestä ja rakkaudesta? Myös tästä meidän maapallosta, jonka pelastamiseksi olisi tärkeää jaksaa käyttää niitä kestovaippoja ja tehdä muita ekologisia valintoja, jos haluaa että täällä joku vielä joskus pystyy elämään. "Ihmisen alulla" ei mielestäni ole sinänsä mitään itseisarvoa, ihmiset on enemmänkin tämän maailman syöpä. Kai lapsen teko on aina itsekäs valinta; ketä varten ne sitten tehdään jos ei vanhempia? Muita ihmisiä? Ei se ympäristöteko ainakaan ole.

paulahelena
ALUAP

Niitä itteään varten. Että ne sais elää ja kokea ja olla olemassa. Että elämä jatkuis kun meitä ei enää oo. Elämän jatkuvuuden kannalta mun mielestä myös ois kannattavaa tehdä lapsia nimenomaan tällasiin oloihin, joissa koulutetut vanhemmat ja sivistysvaltio pitää huolta että niistä kasvaa tyyppejä, jotka ymmärtää maailman tilan ja pystyy vaikuttamaan siihen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielestäni lapsi on aina vanhemman itsekkään toiveen toteuttamista: "Minä haluan lapsen, minä haluan perheen, minä hankin lapsen ja perheen". Aika marginaalista on varmaan tuo ajatus, että hankin lapsen, jotta se saa olla olemassa. Omaan järkeen ei käy tuo ajatus millään. Haluan tarjota olemassa olemisen jollekulle?

paulahelena
ALUAP

Mä taas en tajuu miten vanhemmuus ois itsekästä koska onhan se elämä hitosti vaikeempaa lasten kanssa :D hedelmöityshoidoilla lasten hankkiminen ehkä vähän enempi joo mut luonnollinen lisääntyminen on vaan, no, luonnollista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis väität että valinta joka vaikeuttaa elämää ei voi olla itsekäs? Just joo. Todella monet itsekkäät valinnat vaikeuttavat elämää. Kukaan ei ehdoin tahdoin hanki lapsia kärsiäkseen vaan koska kokee että oma elämä olisi parempaa lasten kanssa.

paulahelena
ALUAP

Mä jotenkin miellän itsekkään valinnan niin, että siitä ois itelle hyötyä/huvia/nautintoa ja se ois joltain muulta pois. Että vie vaikka vikan kakkupalan jonkun toisen nenän edestä. Lapsia mä oon tehny tähän maailmaan toistaseks kaks siitä huolimatta, että tiedostan niiden hetkellisesti aiheuttavan vaikkapa univajetta, heikomman tulotason, vähemmän parisuhde- ja omaa aikaa ja kaikenlaista säätöä, koska mä uskon olevani kykeneväinen saattamaan ne aikuisuuteen onnellisina, rakastettuina ja tasapainoisina ihmisinä. Tottakai myös tykkään seurata niiden kehittymistä ja touhuta niiden kanssa ja nautin perhe-elämästä. Musta on ihana tarjota omille yhden lapsen vanhemmilleni lapsenlapsia, joiden kanssa touhuta. Mä nautin elämyksistä, joita vanhemmuus mulle tarjoaa. MUTTA mä uskon että lapsettomana oisin saanu ihan samanlaisia onnentunteita muista asioista. En oo hankkinut lapsia tuomaan mulle onnea vaan ne on osa mun muutenkin onnellista elämää sitä asiaa sen kummemmin miettimättä. Enkä mä tiiä miten mun vanhemmuus ois keltään muulta pois.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei itsekkyyden määritelmään kuulu se että se olisi joltain muulta pois.

paulahelena
ALUAP

Mut sithän kaikki valinnat on itsekkäitä? Jos itsekkäästä valinnasta voi olla itelle haittaa ja itsekkään ei tartte olla muilta pois? Sithän vois puhua vaan valinnasta ja unohtaa koko itsekkään? Mitä mä en nyt tajuu tässä :D

Ilargia (Ei varmistettu)

Mä näkisin asian näin:

Itsekäs valinta on sellainen, jonka henkilö tekee perustuen pelkästään tai ensisijaisesti omaan näkökulmaansa muiden näkökulmista piittaamatta. Esim. Henkilö A hankkii lapsen. Hänen ainoa perustelunsa lapsen hankkimiselle on se, että hän haluaa lapsen. -> Valinta on itsekäs. Eikä asiaan vaikuta millään tavalla se, onko lapsen saaminen joltain muulta pois tai nukkuuko A sen takia vähemmän.

Epäitsekäs valinta on sellainen, jonka henkilö tekee perustuen jonkun muun näkökulmaan. Esim. Henkilö A hankkii lapsen. Hänen ainoa perustelunsa lapsen hankkimiselle on se, että lapsen toinen vanhempi haluaa lapsen. -> Valinta on epäitsekäs. Taaskaan ei ole millään tavalla oleellista, onko siitä A:lle haittaa vai hyötyä, jos nämä asiat eivät oleellisesti vaikuta päätökseen.

Toki todellisuudessa valintojen taustalla on aika usein sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä vaikuttimia. Mutta kyllä mä väittäisin, että huomattava osa ihmisistä hankkii lapsen itsekkäistä syistä, esim. siksi, että heistä tuntuu, että he haluavat lapsen. Ja ihan hyvä niin, musta se on suunnilleen ainoa hyväksyttävä syy lapsen hankkimiseen. Jokainen lapsi ansaitsisi olla toivottu. Mistä johtuen itse en luultavasti lapsia hanki.

Oletko aivan tosissasi vertaamassa lasten hankkimista siihen tykkääkö teestä vai kahvista :D? Luultavasti juuri tästä syystä mielenterveyshäiriöt ovat rajussa kasvussa. Ihmiset hankkivat lapsia sen enempää miettimättä ja lopputulos on katastrofi. Lapsia kasvaa ilman rakkautta ja välittämäistä, sillä lapsethan ovat, kuten kommentistasi voi päätellä, esineitä.

paulahelena
ALUAP

Apua miten voi ymmärtää mut näin väärin :D

Jos nyt jotenki yritän viel kiteyttää itteni (eli luultavasti vaan upotan itteni syvemmälle suohon).

A. Lisääntyminen on luonnollista, koska biologia, vietti jne. Jos heteroyhdyntää harrastaa, niin luonnollinen lopputulos siitä on lapsi. Se ei oo sen kummallisempaa.

B. Vaikka kuinka pitäis vanhemmuutta itelleen luonnollisena polkuna (tai vaihtoehtoisesti lapsettomuutta), ei voi etukäteen tietää millasta se on. Vaikka kuinka miettisit pääs puhki, et voi tietää siitä mitään ennenku oikeesti elät sitä arkea.

C. Lapsi ei ratkaise ongelmia tai tuo onnea tilanteeseen, joka ei oo jo valmiiks hyvä ja onnellinen. Lapsen tehtävä ei oo tehdä vanhempiaan onnelliseks. Lapsen arvo on siinä itsessään. Se on pieni ihminen, joka vanhempien tehtävä on saattaa kunnialla isoks ihmiseks.

D. Hetkellinen katuminen tai onnettomuus vanhempana ei tarkota että oot totaalisen epäonnistunut ihminen, jonka ei olis ikinä pitäny hankkia lapsia. Hetkellinen katuminen tai onnettomuus lapsettomana ei tarkota että lapset ois ollu ratkasu siihen. Elämään kuuluu erilaiset tunteet oli lapsia tai ei.

E. Jos susta tuntuu että haluut antaa elämän jollekin mahtavalle tyypille ja oot valmis panostamaan sen hengissä pitämiseen ja hyvinvointiin, go for it. Jos susta tällä hetkellä ei tunnu siltä, älä ryhdy siihen. Jos se huomenna tai vuoden päästä tuntuukin hyvältä ajatukselta, niin, again, go for it. Ei sen tartte olla niin kiveen hakattua kumpaankaan suuntaan.

(hah perus kiteytys, ennemminki satunnaista tajunnanvirtaa romaanin verran. Ois kivempi puhua livenä niin ei tarttis arvailla ja kirjottaa itteään auki kilometrikaupalla.)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Okei eli me puhutaan nyt aidasta ja aidan seipäistä. Kukaan nyt ei ole sanonut että valinta, joka joskus aiheuttaa hetkellisen huonon fiiliksen on epäonnistuminen sillä kaikki valinnat aiheuttavat tuota. Luonnollisuuteen vetoaminen taas on argumentaatiovirhe, esim. ebola, rutto ja karhun raatelemaksi tuleminen on myös luonnollista mutta pyrin silti välttämään niitä. Toisekseen se raskaaksi tuleminen ja synnyttäminen mikä saattaa heteroseksistä seurata itsekseen ei käsittääkseni ihan vanhemmuudeksi riitä.

Pakko nyt vähän vääntää, mutta evoluution näkökulmasta vietti seksiin on luonnollista, ei vietti lisääntymiseen. Lisääntyminen on seuraus vietistä seksiin. Ja koska evoluutio  on sukupolvien myötä tapahtuvia muutoksia ihmisten, eläinten ja kasvien periytyvissä ominaisuuksissa (geenit), on evoluution kannalta luonnollista ja välttämätöntä, että lisääntyminen vähenee.

 

paulahelena
ALUAP

Joo en mä muiden lisääntymistä mitenkään yritäkään perustella luonnollisuudella (vaikka toi kieltämättä vähän siltä kuulosti), oon ymmärtäny et esim hedelmällisyysongelmat vois olla nimenomaan luonnon keinoja rajottaa väestönkasvua. Mutta itelle kun ajatus lapsista tuntuu luontevalta ja luonto niitä tuntuu suovan varsin iisisti, niin siinä en oo kokenu tarvetta ryhtyä sitä sen enempää analysoimaan. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei pidä paikkaansa, lisääntyminen on huomattavasti seksiä ja sukupuolta ja suvullista lisääntymistä vanhempi ilmiö, joten eliöitä lisääntymiseen ajavat mekanismit eivät voi olla ainakaan pelkästään seksiin tai esim. nautintoon liittyviä. Aika hyvä ja yleistajuinen artikkeli suvullisen lisääntymisen merkityksestä evoluution kannalta, jossa myös puretaan hieman näitä populaarikulttuurin evoluutioväärinkäsityksiä:
https://www.nature.com/scitable/topicpage/Sexual-Reproduction-and-the-Ev...

mamofonia
Mamofoni

Mulle tuli niin pitkä vastaus, että kirjotin siitä oman blogipostauksen: 

http://www.lily.fi/blogit/mamofoni/katumusharjoitus

Pääpiirteittäin tiivistettynä mun ajatukset: ehdottomasti äitiys pitää kyseenalaistaa ja sitä päätöstä pitäs miettiä hartaasti ja tarkkaan. Toisaalta vanhemmuudesta saa joka paikasta nykyään tosi negatiivisen kuvan, kun se voi olla tosi kivaakin - itellä ollu. Haluan myös korostaa etten ole mikään hurahtanut sössöttäjä, vaan puhun ihan normaalisti lapsille ja mulla on omat mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ( ja mua vähän ärsyttää et äitinä on pakko aina myös sanoo noin, koska muuten oletetaan et on vaan kotona soseuttamassa porkkanaa samalla kun laulaa tuiki tuiki tähtöstä). 

Kiitos hyvästä kirjotuksesta .

Maritt (Ei varmistettu)

Ajattelin nyt jostain hassusta syystä kommentoida, vaikka todella harvoin yleensä kommentoin mihinkään :)
Toi sun blogiteksti oli mun mielestä todella hyvä! Mulle heräsi vain ajatus siitä, että mitä pahaa on niissä sössöttäjissä? Miksi pitää korostaa, ettei ole lapsille sössöttäjä? :)

mamofonia
Mamofoni

Ei niissä ookaan mitään pahaa :D Alennuin tässä itse vaan todistelemaan etten ole juuri sellainen stereotyyppinen äiti-ihminen, joka ei osaa ajatella asioita muiden näkökulmasta. Siistiä että tykkäsit mun kirjotuksesta! 

Ja siis vaikka en sössötä vauvoille, niin eläinvauvoille kyllä sössötän :D 

Jemina
No Sex and the City

Huippua, että teksti herätti noin paljon ajatuksia, kiitos kun toit oman perspektiivisi keskusteluun mukaan!

Hölöttävin Pöllö

No, se huiskaistaan maton alle, tyyliin, "No tää on tätä vanhemmuuden väsymystä, se menee ohi".  Koska jos niin ei tee, ei ole nainen, koska lapset, aah ne lapset, on tulevaisuuden toivo, etkä sä nyt herttileeri sentään voi olla haluamatta lapsia, koska jos niin teet, et ole nainen. Sitten vedetään pepsodenttihymy nassulla eteenpäin, koska jos et niin tee, olet epänormaali.

Pages

Kommentoi