Entä jos lapset kaduttavat?

Viime viikon Me Naisissa oli rohkea juttu, jota haluan hehkuttaa täälläkin. Heidi Heinon kirjoittama Entä jos katuukin? (netissä luettavissa otsikolla Voiko lasten hankkimista katua?) nostaa pöydälle kissan, josta yleensä visusti vaietaan: lasten katumisen. Vapaaehtoisesti lapsettomille ihmisille jaksetaan aina hokea, että entä jos sitten myöhemmin kadut asiaa – mutta entä jos on lapsia saanut, ja sitten katuu sitä? Kyseessä tuntuu olevan jonkinlainen tabu, vaikka tosiasiassa avoimempi keskustelu aiheesta hyödyttäisi ihan kaikkia. Se, että pidämme naisten lapsihaaveita ja tyytyväisyyttä lapsiperhe-elämään itsestäänselvyyksinä, joita ei koskaan kyseenalaisteta, johtaa essentialistisen äitimyytin ylläpitämiseen ja pahimmillaan siihen, että lapsia pyrkivät saamaan myös sellaiset ihmiset, jotka olisivat todennäköisesti huomattavasti onnellisempia ilman.

Mitä jos lastensaanti kaduttaa?

Jostain syystä kulttuurissamme ajatellaan yhä naisten haluavan aina lapsia. Perheellistymistä pidetään automaattisena askeleena meille valmiina tarjottavassa elämän käsikirjoituksessa: käy kouluja, mene töihin, rakastu, mene kihloihin, mene naimisiin, osta asunto, saa lapsi – tadaa, valmista! Naisten vatsanseutuja kyylätään ja raskauden ajatellaan aina olevan kunhan sopiva hetki koittaa tai ehkä jo kohta tai lapsettoman vanhapiian tragedia. Niin itsestäänselvänä asiana naisten lapsitoiveita pidetään, että sitä vaihtoehtoa, että nainen saattaa olla oikein onnellinen ilman, ei yleensä edes mainita. (Samoin ei myöskään oteta huomioon sitä, että jotkut ovat lapsettomia vastoin tahtoaan, jolloin utelut ja odotukset voivat tehdä todella kipeää.)

Tämä käsitys kaikkien naisen tahdosta tulla äidiksi istuu kulttuurissamme niin syvällä, että monet eivät välttämättä koskaan tule kyseenalaistaneeksi koko kertomusta. Kun on kumppani, työ ja talo, on lasten yrittäminen aina oletettu seuraava askel. Osa ihmisistä ei todennäköisesti ikinä pysähdy pohtimaan, haluavatko he oikeasti lapsia ja mitä lasten mukanaan tuoma muutos heille tarkoittaisi.

Minä ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ajattelin nuorempana haluavani varmaankin lapsia, tai en edes ajatellut, vaan asia ikään kuin oli läsnä jossakin takaraivossani, niin kuin itsestäänselvyydet nyt ovat. Olin tuolloin parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla oli jo lapsi, ja ajattelin automaattiohjauksella: joidenkin vuosien kuluttua olisi mukavaa, jos voisimme saada lapsen. En muista koskaan tarkastelleeni kysymystä kriittisesti tai pysähtyneeni pohtimaan perheenperustamisen merkitystä ja seurauksia paljonkaan pidemmälle.

Kyseinen suhde päättyi onneksi ennen kuin pääsimme vaiheeseen, jossa asia olisi tullut tosissaan ajankohtaiseksi. Sanon onneksi, sillä tajusin myöhemmin, että en tosiaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan lapsia sen kautta, mitä minä todella elämältä haluan – ja millainen vanhempi minusta tulisi. Kulttuurimme kaanonissa lapsi esitetään usein jonkinlaisena kulminoitumana parisuhteelle, rakkauden korkeimpana huippuna, ja sitä minäkin kai lähinnä ajattelin. Käytännön lapsiperhe-elämästä en tiennyt juuri mitään enkä sitä miettinyt: niitä kakkavaippoja ja kurahousuja, sitä sitoutumista, valintojen tekemistä pieni ihminen edellä.

Nykyään tiedän, että vanhemmuus ei koskaan voisi todella olla minua varten. Kuten Me Naisten jutussa ajatuksistaan kertovat naiset, minunkaan elämäni ei olisi mennyt pilalle, jos olisin saanut lapsen ennen tätä heureka-hetkeäni. Olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen, sillä ihminenhän sopeutuu kaikenlaiseen. Ja varmasti sitä lapsiaan rakastaa. Mutta jossakin vaiheessa asia olisi alkanut kalvaa. Olisin alkanut miettiä, olisinko sittenkin ollut onnellisempi toisin, kaivannut artikkelissakin mainittuja asioita: vapautta ja erilaisia vaihtoehtoja elämälle. Ja koska vanhemmuus ei todella sopisi minulle, en usko että olisin myöskään kovin hyvä äiti – en ainakaan niin hyvä kuin lapsi kuin lapsi ansaitsisi.

Onkin aika pysäyttävää miettiä, miten lähellä oli se, etten päätynyt elämään hyvin erilaista elämää – vain siksi, että minulle ei ollut tullut mieleen kyseenalaistaa tarinaa, jonka mukaan kaikki naiset tahtovat äideiksi ja ovat sellaisina onnellisia. Ja juuri tästä syystä vanhemmuuden katumisesta ja ylipäänsä vanhemmuuden valinnasta tulisi puhua enemmän: että me kaikki kyseenalaistaisimme ja pohtisimme, ja tekisimme sitten valintoja, jotka ovat sataprosenttisesti omiamme. Siten voimme toivottavasti paitsi elää onnellisimman mahdollisen elämän, myös varmistaa, ettemme jätä jälkeemme toisia, onnettomia ihmisiä.

 

Jos aihe kiinnostaa, lue lisää:naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainenvähemmän täydellinen elämä: avioliiton ja lasten pakostano kidding – women writers on bypassing parenthood  seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Kommentit (63)
  1. mesikämmen
    10.8.2017, 11:12

    Joku täällä perusteli lasten hankkimista viettinä ja toinen maailman luonnollisempana asiana. Pakko nyt hieman kommentoida tätä asiaa ihan evoluution ja genetiikan näkökulmasta. Ensinnäkin se, että väite kaikkien naisten kuuluisi hankkia lapsia on yhtä vanhanaikainen ajatus kuin, että kaikkien naisten kuuluisi olla kotona lasten kanssa tai että on luonnollista olla hetero.

    Tuhansiatuhansia vuosia sitten,  evoluution kannalta,  on lasten hankkiminen ollut välttämätöntä, jotta ihmiskunta kehittyisi. Nyt kun maailma alkaa olla ylikansoitettu, niin väestönkasvu itseasiassa aiheuttaa enemmän ongelmia kuin hyötyjä. Evoluution kannalta onkin siis ns. luonnollista etteivät ihmiset lisääntyisi ja miettivät lasten hankkimista ihan järkiperäisten syiden kannalta. Ihmiset jotka eivät koe haluavansa lapsia ovat itseasiassa geneettisesti hieman kehittyneempiä. Joku todennäköisesti vetää tästä kommentista herneet nenään, mutta kannattaa miettiä mikä on tällä hetkellä maailman tilanne.  Ilmastonmuutos tulee ennen pitkään johtamaan ihmisten joukkokuolemiin ja vain tietty joukko tulee sopeutumaan ja selviytymään.

     

    1. Näille väitteille olisi kiva saada jotain tieteellistä taustaa. Erityisesti kohta ”evoluution kannalta onkin siis ns. luonnollista etteivät ihmiset lisääntyisi ja miettivät lasten hankkimista ihan järkiperäisten syiden kannalta” on mielestäni erittäin kummallinen.

        1. En kyllä löytänyt tuolta mitään tukea väitteillesi. Toki evoluution henkeen kuuluu, että kaikki yksilöt eivät lisäänny, mutta kyseenalaistan voimakkaasti, että voisi olla mitään sellaista mekanismia luonnonvalinnassa, millä esim ilmastonmuutos olisi jo vaikuttanut nyt aikuisten ihmisten genomiin. Sen sijaan ihmisten toimet, saasteet kuten mikromuovit ja ftalaatit, sotkevat hormonitoimintaa ja ovat täten paljon todennäköisempi syy tämänhetkisiin lisääntymisongelmiin. Evoluution taustalla ei ole mitään suunnitelmaa.

    2. Kommentoin sen verran, että nimimerkki mesikämmenellä ei ole ollenkaan hallussa evoluution käsite. Ei ole olemassa mitään ”evoluution kannalta” koska evoluutiolla ei ole mitään tarkoitusta. Niin kauan kun eliöt lisääntyvät evoluutiota on, jos lisääntymistä ei tapahdu niin evoluutiota ei ole.

      Haluaisin myös kuulla tieteellisen määritelmän sille mitä tarkoittaa ”geneettisesti hieman kehittyneempi”. Onko lisääntymishaluttomuus osattu yhdistää johonkin tiettyyn geeniin, vai oliko tämä kenties kuitenkin lapsellista mutuilua?

  2. Minusta oli hyvä, että otit esiin asian pohtimisen itselle mahdollisimman rehellisesti. Kovin usein kuulen ”päätimme katsoa mitä tapahtuu”. Mietitään sitten kävikö hyvä tuuri vai ei. Olen paheksunut tämän kaltaista toimintaa jo pitkään, miten aikuiset ihmiset eivät muka pysty tehdä rationaalisia päätöksiä asiasta vaan heittävät asiasta kolikkoa?

    Silti, sorruin siihen itsekin. En halua olla kuten tuttavani, joka on omaishoitajana miehelleen ja viimeiset kymmenen vuotta ikävöinyt lapsia elämäänsä. Unelmiin jäivät myös matkat ja kaikki, kun puolison terveys petti. Eihän tätä olisi voinut arvata kukaan? En myöskään halua olla kuten toinen tuttavani, jonka elämää varjostaa jatkuva masennus ja väsymys, ja joka kolmeen vuoteen ei ole nukkunut kahta tuntia pitempään kerralla. Minä haluan molemmista elämistä parhaimmat osat, kuten kaikki. Mutta eihän se niin mene. Elämä taitaa olla niin monessa asiassa arpapeliä, että vaikka kuinka miettii ja harkitsee niin silti voi käydä toisin. Ehkä siis ihan hyvä idea tosiaan on myös se, että tunnustaa sen ettei omaa elämäänsä voi täysin suunnitella ja päättää? Ja, että koittaa vain tehdä aina parhaansa niillä korteilla mitkä saa.

    Olen kuitenkin sitä mieltä, että mihin sitten päätyykään, on hyvä idea olla itselleen ja omille tunteillensa rehellinen.

    1. Myös minua on välillä kauhistuttanut tuo kuvailemasi asenne. En tietenkään väitä että homman tuolla tavalla ns. herran haltuun jättäneistä tyypeistä tulisi jotenkin epäkelpoja vanhempia, mutta huomaan kyllä itse toivovani, että jokainen lapsi olisi vähän vakaamman harkinnan tulos. Eihän lemmikkiäkään pitäisi ottaa asiaa tarkkaan pohtimatta, miettimättä sitä miten se vaikuttaa elämään seuraavien vuosien ajan ja ovatko muutokset sellaisia, että ne miellyttävät tai että niiden kanssa pystyy elämään. Ja lapsen kohdalla muutos on vielä niin valtavasti suurempi, että kyllä sitä toivoisi ihmisten olevan mahdollisimman varmoja siitä, mille tielle ovat lähdössä. No, kukin tietysti tyylillään. Ja siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että omia tunteitaan tulisi tarkastella mahdollisimman rehellisesti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *