Feminismin pilaamaa, tai: Populaarikulttuurista
The Variety Show-blogissa kyseltiin viime viikolla tv-sarjoista, joiden katsomisen olemme lopettaneet erilaisten arvojen takia – ja niitähän riittää. Hittisarjoista esimerkiksi Game of Thronesin katsominen päättyi omalla kohdallani siihen, että menetin hermoni jatkuvaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sellaisiin juonenkäänteisiin kuin naisen rakastuminen raiskaajaansa. (Miksiköhän lohikäärmeitä pursuava fantasiamaailma on helpompi kuvitella kuin sellainen, jossa vallitsisi sukupuolten tasa-arvo?) Telkkariasiaa pohtiessani törmäsin sattumalta myös Subway to Venus-blogin tekstiin 10 asiaa, jotka feminismi pilasi. Sen kirjoittajalta feminismi on vienyt ilon paitsi telkkarista, myös suomiräpistä ja Stephen Frystä. Ja minä oivalsin: Kappas! Ihan totta! Feminismi on siis käytännössä pilannut minulta populaarikulttuurin, ihan kokonaan!
Feminismi on siitä jännä juttu, että se saa katsomaan asioita uudelta kantilta, ja usein aika paljon kriittisemmin kuin ennen. Tämä lisääntynyt kriittisyys on ollut aika kuolettavaa omalle populaarikulttuurin kulutukselleni. Tv-sarjoista suurin osa on täynnä epäilyttävää naiskuvaa, homofobisia vitsejä, ja ihanteellisina esitettyjä, sukupuolistereotypisiä ja peräti sairaita parisuhteita. (Kyllä, puhun nyt sulle, Carrie Bradshaw!) Eikä siinä vielä kaikki: telkkarisarjojen lisäksi myös monet muut populaarikulttuurin muodot ovat kärsineet feministilaseista. Elokuvissa vituttaa yllättävän usein – esimerkiksi kun jopa tekoälyn kohdalla sukupuolistereotypiat johtavat erilaiseen esitystapaan ja seksualisointiin heti tekoälyn ollessa naisenmallisessa kropassa. Sarjakuvien naiskuva vuoroin naurattaa ja itkettää, ja tietokone- ja konsolipelien tapa esittää eri sukupuolet on edelleen vähintäänkin ongelmallinen.
Ja entäpä sitten musiikki! Monilla biiseillä on hyvät biitit, mutta sanoitukset ihan täyttä tuubaa. Heitän toisinaan dj-keikkoja kavereiden kemuissa ja päädyn kerta toisensa jälkeen skippaamaan listalta muuten vetäviä biisejä siksi, että ne esimerkiksi viljelevät sellaista seksististä ja halventavaa kieltä, jota ainakaan minä en halua vapaailtanani kuunnella tai jonka tahtiin peppua heiluttaa. Myös musiikkivideot ovat minulle nykyään täysin vieraita, sillä lakkasin katsomasta niitä huomattuani 99% videoiden naisista olevan vain vauvaöljyttyjä pakaroita ja rinnankaaria: seksikkäiksi tarkoitettuja osasia, ja joskus toki melkein kokonaisia vartaloita… Mutta vain aniharvoin jotenkin kokonaisia ihmisiä.
Tottakai on olemassa myös paljon sellaisia populaarikulttuurin muotoja, joiden kohdalla minäkin heitän toisinaan aivot ämpäriin ja kulutan niitä monista poliittisista epäkorrekteista piirteistään huolimatta. (En sentään elä tynnyrissä tai luostarissa, vaikka tiukkapipo olenkin.) Mutta noin yleisellä tasolla on myönnettävä, että peruspopulaarikultuuri ei yksinkertaisesti puhuttele minua enää.
Mutta älkää käsittäkö väärin: en missään nimessä ole asiaan pettynyt, päinvastoin. On ollut yllättävän helpottavaa siivota elämästä sellaisia vaikutteita, jotka aiemmin aiheuttivat jollakin tasolla pahaa mieltä ja pientä ahdistusta. Nykyään yritän kuluttaa myös populaarikulttuuria samalla tavalla kuin kaikkea muutakin aina ruoasta vaatteisiin asti: eettisenä ja omia arvojani vastaavana.