Miksi kannatan sukupuolikiintiöitä
Tyhjä ajatus -blogissa puhuttiin pari päivää sitten feminismistä ja aiheeseen liittyen siitä, miten ei kannata sukupuolikiintiöitä eri ammattialoille. Halusin tarttua tähän kysymykseen, sillä kiintiöistä kuulee keskusteltavan usein, mutta olen kokenut ettei niiden ajatusta aina ymmärretä ihan oikein. Kiintiöitä vastustavien kanta on usein sama – se, että työhön tulisi aina valita siihen parhaiten sopiva tyyppi sukupuolesta riippumatta, ja että tämä tapahtuu parhaiten ilman kiintiöitä. Kyseinen käsitys ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan itse asiassa nimenomaan sukupuolikiintiöt olisivat paras tapa varmistaa tasa-arvoiset mahdollisuudet ja se, että paikat todella menevät pätevimmälle hakijalle.
Kuva: Debating Europe
Aivan ensiksi sukupuolikiintiöistä keskusteltaessa tulee ymmärtää se, että niitä kannattaville feministeille kiintiöt eivät ole tavoite sinänsä, vaan työkalu, jonka avulla päästä tavoitteeseen: (työ)elämän tasa-arvoistumiseen ja tilanteeseen, jossa sukupuoli ei vaikuta kenenkään ammatilliseen kehitykseen.
Moni muistanee vielä pari vuotta sitten uutisoidun tapauksen, jossa naispuolinen teekkari haki töitä Metsä Groupilta ja sai vastaukseksi, että “meillä ei ole näihin hommiin naisia otettu.” Ei ihan kuulosta siltä, että paikkaa täytettäessä pohditaan vain hakijan pätevyyttä, vai mitä? Kyseessä ei myöskään ole satunnaisesta rekrytoijasta kertova yksittäistapaus: TEK:n kyselyn mukaan joka kolmas naispuolinen teekkari on kokenut syrjintää tai epätasa-arvoista kohtelua työssään, ja tapauksen taustalta löytyykin vallitseva asenneilmapiiri ja siitä johtuvat rakenteelliset ongelmat.
Tekniikan alan lisäksi sama pätee myös politiikkaan ja liike-elämään. Europarlamentissa vain 37 % edustajista on naisia, Suomen eduskunnassa naisten osuus on ollut enimmillään 42,5 % ja Iso-Britanniassa suuryritysten johdosta löytyy enemmän John-nimisiä miehiä kuin naisia. Uskommeko tosiaan, että esimerkiksi John-nimiset miehet ovat keskimäärin pätevämpiä yritysjohtajiksi kuin naiset ylipäänsä? Ajatus kiintiöiden puuttuessa syntyvästä tasa-arvosta ja pätevimmän tyypin palkkaamisesta on pelkkä illuusio, ja tosiasiassa kulttuuriset käsityksemme eri sukupuolille soveltuvista aloista vaikuttavat hurjasti työllistymiseen sekä esimerkiksi jo uravalintaan. Kiintiöissä ideana onkin tällaisen asenteellisuuden poistaminen sillä keinoin, että niin naisten kuin miestenkin läsnäolosta tietyissä ympäristöissä tehdään normaalia.
Tilannetta voisi verrata vaikkapa perhevapaiden jakautumiseen. THL:n mukaan tällä hetkellä vain 1–3 % miehistä käyttää vanhempainvapaata. Tämä on ongelmallista monella tapaa: sen lisäksi, että näin vanhemmuuden kulut kasaantuvat naisvaltaisille aloille, nykyinen käytäntö vie monilta miehiltä mahdollisuuden jäädä lasten kanssa kotiin ilman että valintaa hämmästellään. Vanhempainvapaan tasa-arvoisempaan jakamiseen onkin ehdotettu esimerkiksi ns. 5+5+5 mallia, jossa molemmille vanhemmille korvamerkitään vapaasta viisi kuukautta. Heteroparien kohdalla miesten tulisi siis käyttää vapaasta vähintään tämä osuus tai muuten se menetetään. Vaikka malli ei ole ongelmaton, voivat tällaiset kiintiöt olla yksi keino saada suurempi osa miehistä jäämään kotiin lasten kanssa, mikä puolestaan tekisi siitä tavallisempaa ja sosiaalisen paineen poistuessa helpottaisi moisen valinnan tekemistä. Lienee myös sanomattakin selvää, että tämä edistäisi tasa-arvoista vanhemmuutta.
Työelämässä onkin kyse tismalleen samasta asiasta: kiintiöt ovat keino vähentää stigmaa ja normalisoida sellaisia olemisen tapoja, joita nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä pidetään outoina ja jotka siksi kohtaavat vastustusta.
Kiintiöiden tarkoituksena on lopulta tehdä itsensä tarpeettomaksi. Niiden avulla pyritään eroon vahvasta sukupuolittuneisuudesta ja pyritään tilanteeseen, jossa kukaan ei enää yllätty nähdessään vaikkapa naispuolisen insinöörin tai miespuolisen kotivanhemman. Vasta tällaisten valintojen normalisoiduttua ja muututtua todella tasa-arvoisiksi voidaan totuudellisesti sanoa, että tiettyyn työpaikkaan valitaan aina pätevin hakija.
Niin kauan kun naisia ei ole tapana palkata tietynlaisiin yrityksiin ja lastensa kanssa kotiin jäävää miestä kummastellaan työpaikalla, kiintiöille on kuitenkin tarvetta. Ja siksi minä kannatan sukupuolikiintiöitä.