Yhdessä asumisesta, tai: Onks pakko?

No Sex and the City

Törmäsin kadulla vanhaan tuttuun vuosien takaa ja pikakelasimme läpi kuulumiset: miten työt, missä asut, parisuhdetilanne, plaa plaa. Kerrottuani seurustelleeni jo nelisen vuotta, tuttava oletti automaattisesti minun asuvan yhdessä kumppanini kanssa. Minä korjasin harhaluulon. “Ahaa, eli se ei sitten ole kauhean vakavaa”, sanoi tuttava, aivan kuin asia olisi ilmiselvä.

Olen törmännyt tähän olettamukseen aiemminkin: että suhteen muuttuessa vakavaksi myös kämppä muuttuu aina yhteiseksi. Että ainoa oikea aikuinen parisuhde on sellainen, jossa asutaan kimpassa. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että erikseen asuessa suhteen molemmat osapuolet ovat ikäänkuin toinen jalka ovesta ulkona koko ajan, valmiina lähtemään lätkimään hetken varoitusajalla. Itse olen kuitenkin sitoutunut parisuhteeseeni. Henkilökohtaisesti en usko loppuelämän kestäviin liittoihin, mutta toivon ja ennen kaikkea suunnittelen viettäväni tämän ihmisen kanssa vielä useita vuosia lisää. En kuitenkaan ymmärrä miten yhdessä asuminen liittyy tulevaisuuteemme – ja ennen kaikkea miksi kaikki muut näkevät yhteisen kämpän puuttumisen niin perkeleen suurena juttuna.

Kuin tilauksesta bongasin The Toast-sivustolta aihetta varsin pisteliäästi käsittelevän tekstin nimeltä Against Domesticity. Kirjoittaja Randa Jarrarin mielestä yhdessä asuminen ja päivittäiset rutiinit tappavat ensin seksin ja sitten suhteen. Ja vaikka omat mielipiteeni eivät ole aivan yhtä radikaaleja kuin Jarrarin (joka muun muassa julistaa, että“I never, ever want to talk about the toilet brush with someone I want to fuck. Ever. There is nothing less appealing to me.”), ymmärrän hyvin tämän yleisfiiliksen. Minustakin on mukavaa ehtiä toisinaan ikävöidä kumppaniani sen sijaan että tämä olisi jatkuvasti lähellä ja sitten riitelisimme sukkalaatikon järjestyksestä. Lisäksi sekä minä että Hyvä Mies™ kaipaamme molemmat paljon omaa tilaa. Minä esimerkiksi en tiedä juuri mitään ihanampaa kuin viettää päivä tai pari kotona, kenenkään häiritsemättä kirjaa lukien tai tietokonepelejä pelaten, ainoastaan kissalle jutellen. Sellaista yksinoloa olisi hankala järjestää yhteisessä kodissa.

Toista toki olisi, jos olisin miljonääri. Muistan lukeneeni Helena Bonham Carterin ja Tim Burtonin asuvan kolmea vierekkäistä taloa: heillä molemmilla omat asunnot, ja keskimäisessä kämpässä perheen yhteinen tila. Vastaava mahdollisuus ei taida koskaan osua omalle kohdalleni (paitsi jos voitan yllättäen lotossa... mitä varten pitäisi varmaan ensin alkaa lotota), mutta vähän pienemmällä skaalalla ajateltuna samankaltaiset järjestelyt eivät suinkaan ole mahdottomuus. Eräskin tuttavapariskuntani osti juuri kaksi kämppää - pienet ja omat, saman kadun varrelta kumpikin. Ja siitäkin huolimatta että tätä pidetään ilmeisesti yleisesti ns. vääränä mielipiteenä, pidän ratkaisua ihan timanttisena.

Kun kerroin tästä tuttavalleni, tämä katsoi minua epäillen. Taisi ajatella minun huijaavan itseäni, ja että todellisuudessa pari joka ei jaa keittiötä ja kylppäriä, ei pian jaa enää mitään muutakaan. Itse pidän kuitenkin tiukasti kiinni omasta kannastani. Tiedän toki yhdessäasumisessa olevan monia hyviä puolia, olenhan sitä itsekin joskus muinoin kokeillut. Mutta oma parisuhteeni on tällä hetkellä sekä pisin että paras koskaan kokemistani. Ja olen ihan sataprosenttisen varma, että se on ainakin osittain erillisten asuntojen ansiota.

 

Mitä mieltä te olette – onko vakavassa suhteessa pakko asua yhdessä? Tykkäätkö sinä omasta tilasta, vai muutatko kimppaan vaikka väkisin?

 

Kuva: someecards

Kommentit

Eksyksissä elämässä

Hienoa että päätit käsitellä tätä asiaa! Olen nimittäin myös itse pohtinut samaa viime aikoina.

Itsehän olen sinkku, ja nautin omasta tilastani ja ajastani suunnattomasti. Tuntuu todella ahdistavalta ajatella, että joutuisin luopumaan niistä jakamaan ne mahdollisen tulevan kumppanin kanssa. Olenkin ajatellut, etten tuon hypoteettisen miehen kanssa muuta yhteiseen asuntoon ennen kuin suhdetta on takana jo monia vuosia. Mutta se jää nähtäväksi.

Olen myös sitä mieltä, että yhteen muuttamisella oli iso rooli edellisen suhteeni päättymisessä. Kun yhdessä oltiin koko ajan, tuli tehtyä asioita vähemmän yhdessä. Siinä vaan oltiin ja aktiviteetit tehtiin kavereiden kanssa, koska toista näki niin paljon muutenkin.

Lisäksi eksäni valitti jatkuvasti siitä että pelasin liikaa tietokonepelejä. Pelasin ihan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ennen pelasin kun olin yksin, ja yhdessä asuessa hän koki minun pelaamiseni vievän pois meidän yhteistä aikaamme. Ja mikäli menin makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa, hän kipitti perässäni tenttaamaan olenko jostain vihainen kun sulkeudun toiseen huoneeseen. Että se siitä omasta ajasta.

Jemina
No Sex and the City

Muistelen suht samanlaisen kaavan toteutuneen myös minun aiemmassa avoliitossani - toisesta saattaa helposti lipsahtaa jonkinlainen huonekalu, jonka läsnäolo on niin itsestäänselvää ettei yhteistä aikaa enää järjestetä eikä myöskään tehdä yhdessä mitään erityistä. Tämä ei tokikaan päde kaikkiin avoliittoihin, mutta itselleni sopivinta taitaa olla tämä tapa viettää aikaa 100% yksin ja tehden mitä tykkään, ja sitten kumppanin kanssa ollessa 100% tämän kanssa.

Kivaa (Ei varmistettu)

Samasta aiheesta kirjoitettiin Trendissä muistaakseni viime syksynä. Asun yhdessä poikaystäväni kanssa jo kolmatta vuotta (yhdessä 4-vuotta) ja naureskelimme artikkelille, joka antoi ymmärtää, että parit muuttavat yhteen vain koska kokevat sen pakolliseksi ja yhdessä asuminen kuihduttaa suhteen. Me emme ole kokeneet asumista yhtään kuihduttavaksi. Yhdessä olomme aikana olemme asuneet mm. viime vuodesta noin 8-9kk erillään ja eri maissa ja olleet useita kertaa 1-2vk erillään, kun toinen on ollut työreissulla. Aina tulemme myös samaan johtopäätökseen: elämä on hauskempaa, järjestelmällisempää ja terveempää, kun olemme yhdessä :D erillään molemmat menemme paljon kaoottisempaan suuntaan esim ruuan, nukkumisen ja liikunnan suhteen. Jotenkin tuntuu, että buustaamme toisiamme paremmiksi ihmisiksi arkena.

Mutta siis tämän kirjoituksen pointti on, että mun mielestä kenenkään ei kuuluisi ajatella, että yhdessä asuminen on se ainoa vaihtoehto parisuhteessa ololle, mutta tiedostaa myös se, että parhaimmillaan se on ihanaa eikä ne kliseiset kauhukuvat nalkuttamisesta ja arkiasioista puhumisesta välttämättä pidä paikkaansa. Itselläni on käynyt niin hyvä tuuri, että osaamme antaa toisillemme tilaa saman katon alla, mutta meillä on usein myös hillittömän hauskaa arkena. Poikaystävä naurattaa huonoina päivinä, opetin hänelle lantion keikutusta viime viikolla jonain iltana joka päätyi tunnin sheikkaussessioon ja lisäksi on huippua, että joku tekee 50% kotihommista. Että ei hele, meillä onkin ruokaa jääkaapissa tai pyykit pesty. Economics of scale! Elikä, vastauksena kysymykseesi, mielestäni ei välttämättä tarkoita, että hyvin yhteen sopivat ihmiset ovat hyviä asumaan yhdessä - esim kaikki ystävät eivät ole hyviä kämppiksiä. Silti aivan mahtavaahan se olisi asua hyvän ystävän kanssa kämppiksinä, jos kemiat pelaa. Sama pätee parisuhteessa!

Jemina
No Sex and the City

Olet toki ihan oikeassa, että parhaimmillaan avoliitto voi olla tosi nannaa. Järjestelyssä on myös aspekteja jotka minuakin, ainakin hetkittäin, vähän houkuttelevat. (Itse tykkäisin esim. siitä, että taloudesta löytyisi joku ruoanlaitosta innostunut aikuinen.) Avoliiton dissaamisen sijaan meinasinkin lähinnä hämmästellä tässä sitä, että miten ihmeessä erillään asuminen on yhä edelleen jotenkin niin valtavan suuri juttu.

(Alan vähitellen epäillä kaikkien muidenkin syövän vain pussinuudeleita yksinollessaan, ja että avoliitto on sellainen salakikka saada edes joskus ihan kunnon ruokaa napaan.)

v (Ei varmistettu)

Itse en asu yhdessä poikaystäväni kanssa kuudenkaan vuoden jälkeen. Olemme toki harkittunneet sitä. Aina tulemme kuitenkin siihen lopputulokseen että oma tila ja aika on kummallekin henkisen hyvinvoinnin tärkeä pilari!

Jemina
No Sex and the City

Kiva kuulla että meitä on muitakin, omasta tilastaan kynsin ja hampain kiinnipitäviä, parisuhteellisia yksineläjiä!

kukapelkaapallinaamaa (Ei varmistettu) http://kukapelkaapallinaamaa.blogspot.fi/?m=0

Minä olen ainakin sitä mieltä, että yleensä suhteen ongelmat alkavat juuri yhteenmuuttamisen seurauksena. Ihmiset tarvitsevat omaa aikaa ja tilaa. Sitä on vaikea saada yhdessä asuessa. Suhteesta tulee helpommin myös rutiininomaista yhdessä asuessa.

http://kukapelkaapallinaamaa.blogspot.fi/

Jemina
No Sex and the City

Ilmeisesti on olemassa myös sellaisia erikoisia tyyppejä, jotka eivät tarvitse hirveästi omaa tilaa. Itse huomaan kuitenkin vanhemmiten (köh) kaipaavani sitä enemmän ja enemmän, ja epäilen etteivät semierakkopiirteeni ehkä enää sopisi yhteen avoliiton kanssa.

Toinen haudutus

Heh, jos vielä joskus olen sellaisessa elämäntilanteessa, että mulla on varaa asua yksin (eikä kimppakämpässä ventojen kanssa), niin siinä ei kuvitteellisella sulholla ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin kämpätä omillaan. Sitä tuskin haittaa, mielikuvitusolennot on yleensä aika joustavaa sakkia. A room of one's own on ehdoton vähimmäisvaatimus jos taloudelliset realiteetit eivät muuta mahdollista.

Jemina
No Sex and the City

Harmittavan usein taloudelliset realiteetit tosiaan ovat unelmien tiellä - myös tässä asiassa. Itse olen nuorempana muuttanut avioliittoon varsin pikaisestikin, juurikin siitä syystä että kimpassa säästää niin vuokrassa kuin muissakin kuluissa. Ymmärrän myös sen, että rahojen ollessa tosi tiukilla avoliitto saattaa olla monellakin tapaa järkivaihtoehto. Mutta siitä olen samaa mieltä, ettäs jos valinta on vapaa, niin a room of one's own on tosiaan se paras vaihtoehto.

Pamina (Ei varmistettu)

Minä muutin poikaystäväni kanssa yhteen kahden kuukauden seurustelun jälkeen :D Olimme kyllä tunteneet jo 12 vuotta. Yhteenmuutto tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta, sillä muuten olisimme joutuneet etäsuhteeseen. Nyt asumme yhdessä paikassa A, ja poikaystäväni käy pari päivää viikosta opiskelemassa paikassa B. Toimii meille loistavasti, ja molemmat saavat päivän tai pari viikosta myös omaa aikaa :) Kotitöistä tulee välillä riideltyä, sillä molemmat ovat häseltäviä taiteilijoita, mutta yleisesti ottaen meillä on ihan älyttömän hauskaa. Vaikutukset seksielämässäkin ovat pelkästään positiiviset ;)

Silti olen sitä mieltä, ettei suhteen arvoa tai vakavuutta mitata kummankaan osapuolen asuinpaikalla. Jokainen asukoon missä haluaa! Löytyisiköhän ero myös lapsihaaveista? Voisi äkkiseltään ajatella, että lapsia haluavat parit myös todennäköisemmin haluavat asua yhdessä. Varmaan tähänkin löytyy poikkeuksia!

Kiitos loistoblogista, olen ollut hiljainen lukija jo ties kuinka kauan : )

Jemina
No Sex and the City

Veikkaan että nykyään löytyy niitäkin, jotka lapsista huolimatta asuvat erillään. Olisi itse asiassa tosi kiinnostavaa kuulla moisesta, joten jos lukijoiden joukosta löytyy joku tilanteesta itseänsä tunnistava, huudelkaa ihmessä asiasta!

Ja kiitos, Pamina, kommentistasi sekä kehuistasi. Kiva kun luet ja kommentoit!

Ihana Johanna (Ei varmistettu)

No hep! Mulla roikkuu tässä just tississä kiinni 3kk ikäinen vauva eikä me asuta isänsä kanssa yhdessä vaikka parisuhteessa ollaankin. Toimii helvetin hyvin. Mä elelen vauvan kanssa ihan 100% vauvantahtisesti ja mies saa sitten niin halutessaan elellä omassa kodissaan ns. normaalin päivärytmin mukaan. Ollaan molemmat aika erakkoluonteita, joten omaa tilaa on oltava riittävästi ja näin se on helpointa järjestää. En jaksa tätä tilannetta enää läheisille selittää kun tosiaan oletus on et suhteessa on jotain mätää kun ei vieläkään asuta yhdessä eikä ees suunnitella moista...

Jemina
No Sex and the City

Jee, kiitos kommentistasi! Ilahdun aina kuullessani, että ihmiset etsivät ja löytävät itselleen sopivimpia muotoja olla ja elää - silloinkin kun se muoto on perusmallista poikkeava ja siten johtaa siihen että itseään ja valintojaan joutuu jatkuvasti selittelemään. On tosi rohkaisevaa kuulla, että myös lasten kanssa parisuhdettaan voi toteuttaa monella tavalla, ilman että on automaattisesti valittava esimerkiksi yhdessäasuminen jos sitä kerran ei halua. Siispä kiitos kun kerroit tilanteestasi, ja kaikkea hyvää teille!

Ilana

No ei tietenkään ole pakko. Kun kumpikin suhteen osapuoli on asumisratkaisuun tyytyväinen, niin mitä siihen kellään ulkopuolisella on sanottavaa?

Itse seurustelin mieheni kanssa reilut kolme vuotta niin, että asuimme eri kaupungeissa. Kun sitten muutimme yhteen, tosi moni kommentoi jotain sellaista, että kyllä kaikilta löytyy jotain luurankoja kaapista, odottakaa vaan. Olettivat siis, että emme tuossa yli kolmessa vuodessa olisi vielä oppineet tuntemaan toisiamme kunnolla, vaan että siihen vaadittaisiin ehdottomasti yhdessä asumista. No ei vaadittu ja ei ollut luurankoja (sellaisia, joista ei siis jo etukäteen olisi tiedetty). Yhteen muuttaminen kuitenkin pelasti meidän suhteemme, koska jatkuva ravaaminen kaupungista toiseen nakersi kumpaakin ja pahasti. Vaihtoehdot olivat tuolloin 9 vuotta sitten ero tai sama kämppä. Onneksi päädyttiin jälkimmäiseen!

Jemina
No Sex and the City

Näin minäkin kovasti ajattelisin - mutta kummasti sitä tuntuu monilla olevan asiaan nokankoputtamista... Ja etäsuhteet voivat kyllä olla sen verran raastavia, että ymmärrän oikein hyvin yhteenmuuttamisen jos vaihtoehdot ovat tuossa. Hyvä että päädyitte teille sopivimpaan!

oceansoul / housuitta (Ei varmistettu) http://housuitta.com

Ei kai sitä mikään pakko koskaan ole. :D Toki se tuntuu vähän oudolta ajatukselta... Ehkäpä ihan jo siksi, että monilla (ei tokikaan kaikilla) on suunnitelmissa lapsen hankkiminen vakavassa suhteessa jossain vaiheessa, joten ei kai sitä nyt lasta asunnosta toiseen heiteltäisi jne. Ja kyllä mä ainakin haluaisin (halusin) nähdä jo ennen sitä lasta, millaista arki / yhdessä asuminen toisen kanssa ihan oikeasti on.

Me muutettiin mieheni kanssa yhteen (molemmat vielä ihan lapsuudenkodeista suoraan, oltiin 18-19-vuotiaita) yhteen noin 1,5 vuoden seurustelun jälkeen... Olihan se paljon halvempaa muuttaa heti yhteiseen kotiin kuin että molemmat olisivat maksaneet oman asunnon vuokraa. Eli jo siinä oli yksi hyvä syy.

No, nyt ollaan oltu yhdessä yli 8 vuotta ja siitä osa naimisissa. Yksi lapsikin löytyy, joten selvää, että yhdessä asutaan ja arki jaetaan, kun ei eronneita olla. :D Eikä seksielämäkään ole kuollut, mutta eihän se toki niin aktiivista ole kuin suhteen ensimmäisinä vuosina rakastumishuumassa. Arki on toki täynnä rutiineja ja esim. kotityöt aiheuttaa välillä kinastelua, mutta silti on ihanaa asua yhdessä (jo pelkästään vieressä nukkuminen joka yö <3).

Jemina
No Sex and the City

Snadisti off-topic ehkä, mutta tämä lapsia-tilanteessa-jossa-ei-asuta-yhdessä -kela on mielestäni tosi mielenkiintoinen. Osaan kyllä hyvin kuvitella senkin, että pariskunnalla olisi lapsia ilman että asutaan saman katon alla. Onhan sitä nykyään kaikenlaisia avioero- ja uusperheitä ja ties mitä, joten keinot varmasti aina löytyvät. Itse asiassa muistelen lukeneeni joskus lehdestä kertomuksen perheestä, jossa vanhemmat asuivat kämppää vuoroviikoin, niin että lapsen ei tarvinnut muuttaa ollenkaan. Aika kiinnostavaa - sekä parisuhteita että perheitä kun on nykyään niin kovin monimuotoisia!

Tove Janssonin tytär

Mulle on tulossa lapsi, jonka isän kanssa emme ole yhdessä, kun emme oikeastaan ehtineet niin pitkälle tapailussamme että olisi sovittu seurustelusta ja viikkoa ennen raskaustestin tekemistä päätettiinkiin olla vain kavereita. Isä on kuitenkin todella aktiivisesti mukana sekä raskaudessa että tulevassa arjessa vauvan kanssa. Unelmatilanne olisi asunnot vierekkäisistä taloista. Ja sitten jos joskus tapaan uuden kumppanin, en pidä mitenkään välttämättömänä yhdessä asumista. Itseäni vaan ahdistaa sellainen jatkuva kyhnyttäminen. Toisen seuraa arvostaa eri tavalla, kun sen aamutoimia vessassa ei tarvitse kuulla päivittäin.

Jemina
No Sex and the City

Hienoa kuulla, että olette löytäneet hyvän ratkaisun potentiaalisesti hankalassa tilanteessa! Ja lähekkäin asuminen auttaisi varmasti - olen myös kuullut ihmisistä, jotka ovat eron jälkeen muuttaneet saman kerrostalon eri kerroksiin jotta lasten arki olisi mahdollisimman helppoa kahden kodin kanssa. Kuulostaa ainakin minun korvaani aika ideaalilta tavalta hoitaa asia.

ikuinen optimisti (Ei varmistettu)

Kiinnostavaa! Minulla ei ole käynyt oikeastaan mielessäkään jatkaa ns. deittailuvaihetta vuosikausia, mutta olen silti täysin tyytyväinen avoliittoomme. Se ei nyt kuitenkaan ollut syy, miksi halusin kommentoida. Esität siis asian jotenkin näin; "En usko, että loppuelämän kestäviä onnellisia parisuhteita on olemassa (tai se on hyvin epätodennäköistä), mutta minua se ei estä rakastamasta täysillä kumppaniani, ja asumme erillään vain siitä syystä, että tarvitsemme niin paljon tilaa". Voisi tosiaan kuvitella, että jos ei usko rakkauden kestävän, sitä ei vaan haluaisi antautua suhteeseen kovinkaan paljon. Sitten vielä mietin, että miten parisuhde voi olla "vakava" jos se ei perustu haluun olla yhdessä nyt ja aina. Minusta se nyt vaan on vakavan parisuhteen määritelmä, niin olen ainakin aina luullut… No, yhdessä asumisesta voin sanoa ainakin oman kokemukseni perusteella sen, että se auttaa jos rakkaus on kärsivällinen, ja kertoo avoimesti omista tunteistaan (niin noloja kuin ne ovatkin) :-) Plus, että se yhteenmuutto ei ketään erota, vaan se mitä sen jälkeen tehdään… Ollaanko vaan kotona ja istutaan sohvan eri nurkissa katsomassa TV:tä, vai käydäänkö edelleen yhdessä treffeillä, ja otetaan myös omaa aikaa vaikka joka päivä.

Eksyksissä elämässä

Täytyy sen verran kommentoida, että on eri asia haluta olla toisen kanssa aina ja ikuisesti, kuin uskoa siihen. Ihmiset muuttuvat ja kasvavat koko ajan, joskus yhdessä, joskus erikseen. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että on vain realistista tiedostaa, ettei suhde välttämättä kestä koko elämää.

Ilana

Samaa mieltä kuin mandy. Tämän takia meillä esim. on avioehto eron varalta.

ikuinen optimisti (Ei varmistettu)

Tietysti itsekin tiedostan ettei monikaan suhde kestä loppuelämää, eikä siis välttämättä omanikaan. On varmaan kuitenkin hyvä tiedostaa kummalta pohjalta itse on suhteessa: siltä, että se kestää, vai siltä, että se ei kestä. Se vaikuttaa moneen asiaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nämä tällaiset asiat ovat kyllä hyvin parisuhdekohtaisia...

Minä olen sellaisella mentaliteetilla liikenteessä että kyllä parisuhteen saa kestämään kun pistää kestämään. Ei sillä että oma suhteeni suuria effortteja vaatisi (ainakaan vielä), ei juuri koskaan edes riidellä poikaystäväni kanssa.

Muttamutta... Kun ihan rationaalisesti asiaa ajattelee niin suurella todennäköisyydellähän suhde tulee jossain välissä päättymään. Kivahan se toki olisi jos kestäisi loppuelämän ajan, mutta nykyaikana on niin monta eri muuttujaa jotka saattavat koitua suhteen kohtaloksi. Ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu ja ympäristö muuttuu. Jonain päivänä sitä saattaa huomata että kas, tää tyyppi jonka kanssa aloin seurustelemaan 20 vuotta sitten on ihan erilainen kuin ennen (ja tietystihän se onkin, huolestuttavaa olisi jos ihminen ei tuossa ajassa yhtään muuttuisi). Mutta siinä vaiheessa voi myös tajuta että sillä uudella tyypillä ei itseasiassa olekaan enää mitään yhteistä kanssasi. Ehkä rakkauden tilalle on tullut turtuneisuus ja inho. Ollaan ajauduttu erilleen. Eikä siinä vaiheessa enää auta kaiholla muistella niitä menneitä ja sitä ihmistä jonka kanssa alkoi silloin kultaisessa menneisyydessä seurustella. Sitä ihmistä kun ei enää ole.

Nooo ehkä mielipiteeni haiskahtaa pikkasen kyyniseltä, mutta itse haluaisin ajatella olevani vain realisti.

gigi<3 (Ei varmistettu)

Kyllä varmaan useimmat tietävät tämän, mutta itse ajattelen tätä "ollaan yhdessä aina" siitä näkökulmasta, etten luule/pelkää/odota, että huomenna tulee "parempi" vastaan ja siksi en lähde suhteeseen mukaan täysillä vaan olen täysillä mukana ja annan kaikkeni ja samalla on myös ajatus siitä, että suhde jatkuu, vaikka tulisi vastoinkäymisiä, koska molemmat haluavat niin.
Tulevaisuudessa voi tapahtua mitä vain, mutta asenne suhdetta kohteen on sellainen, että me ollaan yhdessä aina. Ja vaikka tiettyinä hetkinä olen kyyninen ja äärirealisti, haluan vielä 7 vuoden jälkeenkin välillä tipahtaa sinne ihanaan rakkaushuumaan... Ihmiset on erilaisia, mutta minä en halua elää sellaisessa parisuhteessa, jossa tulevaisuuden kuvat on "sitten kun erotaan", "jos vielä ollaan yhdessä" jne. vaikka en suinkaan ajattele, etteikö niin voisi käydä meillekin.

Jemina
No Sex and the City

Minäkin olen pitkälti sitä mieltä, että kestämiseen voi vaikuttaa - sehän juuri on sitoutumista, että on valmis tarpomaan niiden vaikeidenkin aikojen lävitse yhdessä, sen sijaan että lähtisi litomaan välittömästi. Mutta en näe miksi tämän olisi jotenkin pakko kestää loppuelämän, ihan sama mitä tapahtuu. Kuten sanoit, muutokset voivat olla vuosie saatossa todella suuria - miksi se olisi ainoaa oikeanlaista sitoutumista, että silloinkin suhteeseen jäätäisiin, vaikka se ei enää sopisikaan kummallekaan osapuolelle tai tekisi heitä onnelliseksi?

No, meitä on moneen junaan, ja onneksi kaikkien mielipiteiden ei tarvitse osua yksiin. Kunhan kumppani on samaa mieltä, se olisi varmaan ihan hyvä juttu. Omalle kohdalleni on onneksi osunut ihan yhtä realistinen tyyppi jonka kanssa ollaan sitoutuneita - vaan ei olla lyöty kättäpäälle ja tehty verivalaa, että loppuelämä yhes perkele, ihan sama vaikka menis millaiseksi kärvistelyksi.

gigi<3 (Ei varmistettu)

Ymmärsit ehkä vähän väärin... Ei me olla ikinä sovittu, että ollaan aina yhdessä vaan se on vain tunne ja ajatus ja asenne ja nämä voi toki muuttua vaikka vuoden päästä ja sitten suhde päätetään, kun siinä ei haluta olla. En vain näe mitään syytä miksi tuota vaihtoehtoa edes pitäisi pitää esillä, koska mieluummin elämme tällä hetkellä sitä toista skenaariota.
Ei minulle tulisi mieleen tehdä mitään valoja, että hautaan asti ollaan yhdessä, vaikka tällä hetkellä se onkin ihan realistinenkin kuva. Mutta olen huomannut, että tässä blogissa kaikkea rakkauslässytystä pidetään tyhmänä.

Ilana

Hassua. Mä luulin, että te olette itse asiassa hyvin pitkälti samaa mieltä tästä asiasta. Eli että totta kai suhteessa ollaan tosissaan, mutta kuitenkin tiedostetaan se, että mistään ei tässä elämässä voi olla täysin varma.

Jemina
No Sex and the City

Heh, en toki pidä "rakkauslässytystä" mitenkään tyhmänä - haluatko avata enemmänkin, että mistä sanomisistani tällainen mielikuva nousee? Tai mitä termillä meinaat, että varmistamme puhuvamme samasta asiasta? Tiedän kyllä oman näkökantani olevan jossakin määrin normia realistisempi/kyynisempi, joten ehkä kyse on siitä.

Se on kyllä totta, että olen sellaista normatiivista rakkauskuvaa vastaan, jonka mukaan "oikea rakkaus" tai "todellinen parisuhde" toimivat tietyllä tavalla ja vain se tapa kelpaa. Mielestäni yhteiskunnassamme koetetaan kovasti ahtaa ihmisiä tietynlaisiin muotteihin, ja jostakin syystä erityisesti mitä esimerkiksi rakkauselämään tulee - eli yhdessä on asuttava, naimisiin on mentävä, ja jos ei puhuta loppuelämästä niin sitten ei kannata puhua ollenkaan. Ja siitä en tykkää yhtään.

Mutta niin, minun puolestani kukin saa toimia miten tahtoo, ja jos rakkauslässytys toimii suhteen osapuolille, niin antaa lässyttää just niin paljon kuin mieli tekee! Itse suhtaudun asiaan vähän samalla tavalla kuin uskontoihin ja muihin ihmisten omiin elämäntapavalintoihin: että ihan kiva, ja tehkää mitä teette, kunhan ette tule mulle tuputtamaan.

Jemina
No Sex and the City

On myös kerrassaan mahdollista olla suhteessa siltä pohjalta, että se kestää... Ilman että ajattelee sen olevan pakko kestää loppuelämän. Tämä ilmeisesti kummastuttaa monia, mutta itse en totta puhuakseni näe asiassa minkäänlaista ristiriitaa. :)

Jemina
No Sex and the City

Heh, Hyvä Mies™ sai viikon naurut kerrottuani tälle jonkun saattavan nyt ajatella meidän olevan yhä ns. deittailuvaiheessa. :D

Ja minusta on täysin mahdollista panostaa suhteeseen täysillä ilman happily ever after-tyyppistä unelmointia. Tämä lienee monien mielestä taas ns. väärä mielipide, mutta usko kun kerron: suhde voi olla sitoutunut ilman yhdessäasumista ja "vakava" vaikkei uskoisikaan siihen että vasta kuolema erottaa. Ei kaikkien tarvitse määritellä suhteen vakavuutta samojen määreiden mukaan.

Soppaneiti (Ei varmistettu)

Yhdessä oltu 2 ja puoli vuotta, ensimmäinen vuosi kaukosuhteessa ja sitten muutettiin yhteen SAMAAN HUONEESEEN. Asumme siis kalliissa kämpässä, kalliissa kaupungissa, yksiössä. Suhde on läheinen ja arkikokemusten jakaminen tuntuu intiimiltä ja turvalliselta. Jaetaan kotityöt ja molemmat pesevät omat pyykkinsä. Seuraavaan kämppään vaadimme kuitenkin ne tästä puuttuvat asiat: Toisen huoneen (ehkä jopa kolmio!) ja tiskikone. Hankalaa kun on vähän erilaiset rutiinit ^^

Lapsista sen verran, että ei ole ja ei tule. Eli ei liity yhdessä asumiseen.

Jemina
No Sex and the City

Rispektiä samassa huoneessa asumisesta! Itse repisin luultavasti pelihousuni toisena päivänä moisessa järjestelyssä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että seuraavassa kämpässä ylimääräinen huone houkuttelee. :)

Soppaneiti (Ei varmistettu)

Yhdessä oltu 2 ja puoli vuotta, ensimmäinen vuosi kaukosuhteessa ja sitten muutettiin yhteen SAMAAN HUONEESEEN. Asumme siis kalliissa kämpässä, kalliissa kaupungissa, yksiössä. Suhde on läheinen ja arkikokemusten jakaminen tuntuu intiimiltä ja turvalliselta. Jaetaan kotityöt ja molemmat pesevät omat pyykkinsä. Seuraavaan kämppään vaadimme kuitenkin ne tästä puuttuvat asiat: Toisen huoneen (ehkä jopa kolmio!) ja tiskikone. Hankalaa kun on vähän erilaiset rutiinit ^^

Lapsista sen verran, että ei ole ja ei tule. Eli ei liity yhdessä asumiseen.

liinana (Ei varmistettu)

Mä oon näissä kahdessa elämäni parisuhteessa huomannut, että suhde, jossa periaatteessa ei edes ollut mitään vikaa, parani aivan käsittämättömästi yhteenmuuton jälkeen. Tietysti riippuu täysin ihmisistä onko yhdessä asuminen hyvä idea vai ei, enkä mä ketään kritisoisi erillään asumisesta, vaikka on kyllä totta, että jotenkin olettaa pitkään seurustelleiden asuvan yhdessä.. Ja oikeestaan, kun nyt mietin, niin kyllä musta tuntuu vähän omituiselta, että ihmiset jotka haluaa elää toistensa kanssa, ei kuitenkaan haluais asua yhdessä. Koen jotenkin, että sillon jää niin käsittämättömän paljosta paitsi. Mutta kukin tyylillään.

Mun omissa suhteissani yhteenmuuton jälkeen ainakin riitely on vähentynyt ja seksielämä parantunut valtavasti.

Jemina
No Sex and the City

Niinhän se tapaa mennä, että jengi olettaa yhteistä kämppää välittömästi. Ja hienoa kuulla, että joillekin yhdessäelo sopii noin hyvin. Itse taas tykkään nimenomaan jakaa elämäni toisen kanssa, mutta en asuntoani. :)

Jemina
No Sex and the City

Näinpä juuri!

Ja joo, vessaharjakeskusteluja kykenen minäkin käymään. Taisi linkkaamani jutun kirjoittajalla olla jonkinlaisia vessa-aiheisia traumoja...

gigi<3 (Ei varmistettu)

Ei oman tilan ja ajan tarvitse loppua siihen, että muuttaa yhteen eikä myöskään kaikesta tekemisestä tarvitse tehdä yhteistä, seksielämän ei tarvitse väljähtyä jne. Vaikka asuu yhdessä, tulee aikoja, jolloin toista ei näe kuin vilaukselta ja ehtii jo ikävöidä aikaa kun ollaan kahden.
Eli aivan yhtä tyhmiä oletuksia siitä miten suhde laimenee, kun muutetaan yhteen kuin, se että suhde on laimea ja siksi ei muuteta yhteen. Ihmiset tekee itse suhteensa ja voivat tehdä paljon sen eteen millainen suhde on.
Minusta myös asenne "olemme yhdessä hautaan asti" auttaa kriisitilanteiden yli ja tuo suhteellisuudentajua, vaikka tietenkin tiedän, että saatamme joskus erota ja siksi esim. avioehto on itsestäänselvyys.

Jemina
No Sex and the City

Ei suhde tietenkään automaattisesti rutinoidu tai väljähdy yhteenmuuton myötä - olen toki nähnyt oikein hienosti saman katon alla toimivia suhteita, ja peräti sellaisessa ollut itsekin! Olen samaa mieltä, että ihmiset tekevät suhteensa itse. Nämä stereotypiat (molempiin suuntiin toki) ärsyttävätkin eniten juuri siksi, että ne yrittävät tunkea jengiä tietynlaisiin muotteihin ja kertoa heille miten pitää elää, sen sijaan että kaikki saisivat etsiä itselleen ja parisuhteelleen sopivimman toteuttamismallin.

Nāiádes
Naiádes

Ei munkaan mielestä ole mikään pakko. Mun äitinikin on ollut naimisissa miehensä kanssa jo lähemmäs kymmenen vuotta ja edelleen miehensä asuu viikot Vaasassa, jossa käy töissä ja tulee viikonloppuisin Tampereelle.

Mun poikaystävä taas lähtee kolmeksi päiväksi viikossa töihin toiseen kaupunkiin.
Ja mua se ei haittaa - päinvastoin, musta on ihanaa kun toista ehtii tulla ikävä ja sitä yhteistä aikaa arvostaa huomattavasti enemmän.

Oon töideni puolesta tutustunut muutamiin suomalaisiin "setämuusikoihin" ja viime kesänä istuttiin terassilla Dave Lindholmin ja tämän naisystävä kanssa. He ovat olleet yhdessä jo lähemmäs 20 vuotta, mutta eivät edelleenkään asu yhdessä, eikä heillä kuulemma ole mitään aikomustakaan muuttaa yhteen. Sanoivat, että miksi ihmeessä muuttaa yhteen ja alkaa tappelemaan tiskeistä, laskuista, siivoamisesta ja muista asioista, mistä yleensä ihmiset riitelevät. Että noin on hyvä - ei heidän tarvitse asua yhdessä ja tietää missä toinen ja mitä toinen tekee joka sekunti elämästä. Että noin he voivat päättää milloin näkevät ja milloin viettävät aikaa yhdessä.

Monesti ihmiset ottaa esiin luottamuksen, kun puhutaan yhdessä asumisesta. Jotenkin niin, että jos pariskunta ei asu yhdessä, niin parisuhde ei voi olla hyvä ja luottamuksellinen. Mä näkisin itse niin, että vahvempi luottamus silloin on, kun yhdessä ei tarvitse viettää jokaista hetkeä vain tietääkseen mitä toinen nyt tekee. 
Osittain samaa sain eilen selittää käydessäni viihteellä, kun kysymystulva alkoi siitä, että miksi poikaystäväni ei ole mukanani. Niin. Hmmm. Miksi olisi..? Kyllä meillä on ihan omat elämämme silti, vaikka seurustellaankin. Ei meillä ole mitään tarvetta viettää jokaista hetkeä yhdessä - vastaavasti poikaystävä kävi baarireissulla kavereidensa kanssa perjantaina, kun mä olin Helsingissä Assemblyillä.

gigi<3 (Ei varmistettu)

En minä ainakaan aina tiedä missä mieheni on eikä me soitella koko ajan perään. Viikonloppuisin voidaan olla molemmat omissa menoissa ja viikolla tullaan kotiin silloin kun tullaan. Toki sitä useimmiten kerrotaan menoista, mutta ei se mikään välttämättömyys ole.
Kotona ollessa saatetaan olla tuntitolkulla tekemässä omia juttuja, joten omaa tilaa ja aikaa meillä kyllä on yhdessäasumisesta huolimatta ja uskon, että jos saamme lapsia, omaa aikaa jää edelleen molemmille, vaikka tietenkin vähemmän. Tiskeistä, laskuista tai muusta arkisesta emme riitele.

Tärkeintä lienee siis se, että löytää oikean ihmisen, jonka kanssa arki rullaa sellaisena kuin kumpikin haluaa ja vapautta ja läheisyyttä on tarpeeksi. :)

Jemina
No Sex and the City

En olisi ikinä uskonut kirjoittavani näin, mutta:

Lindholmin Dave <3

Banaanisplit (Ei varmistettu)

"Monesti ihmiset ottaa esiin luottamuksen, kun puhutaan yhdessä asumisesta. Jotenkin niin, että jos pariskunta ei asu yhdessä, niin parisuhde ei voi olla hyvä ja luottamuksellinen. Mä näkisin itse niin, että vahvempi luottamus silloin on, kun yhdessä ei tarvitse viettää jokaista hetkeä vain tietääkseen mitä toinen nyt tekee. "

Mä taas näkisin tämän asian niin että varmaan riippuu pariskunnasta onko suhde hyvä ja luottamuksellinen vaikka asuttaisiin yhdessä tai erikseen. En oikein näe mitään hyvää siinä, että lähdetään arvottamaan kumpi tapa on parempi tai rakentamaan stereotyyppiä onnellisemmasta ja paremmasta erillään asuvasta pariskunnasta vrt. tylsään, lauman mukana menevään konservatiiviseen massaan, joka ei ajattele omilla aivoilla, vaan on ahtamassa muita laatikoihin, ja vahvistamassa vanhanaikaista parisuhdekäsitystä. Voisiko tämä tyypittely kenties olla se syy, miksi joitakin ihmisiä jotka haluavat asua yhdessä kumppaninsa kanssa, saattaa ärsyttää koko aihe? Erikseen asuminen kun tekee pariskunnasta tasan tavallisen. Ei tule susiparimerkkiä tai saa murrettua inhaa muottia todellisesta parisuhteesta, vaan saa itselleen toimivan ratkaisun. Bravo!

Mua häiritsee tässä keskustelussa se, miten parisuhteita on lähdetty vertaamaan jotenkin tähän tyyliin: erikseen asuvat = boheemit = suurempi luottamus parin välillä = valtavirtaa vastaan jne. kun taas yhdessä asuvat mukautuvat normeihin = eivät valitse itse = konservatiivit. Voi hyvä ihme.

Jeminan aiempaa kommenttia mukaillen: "Itse suhtaudun asiaan vähän samalla tavalla kuin uskontoihin ja muihin ihmisten omiin elämäntapavalintoihin: että ihan kiva, ja tehkää mitä teette, kunhan ette tule mulle tuputtamaan."

Kun asenne on tämä, niin ei varmaan tule yllätyksenä, että jotkut niistä konservatiivisiksi leimatuista pareista voi ajatella ihan samalla tavalla tästä aiheesta.

gigi&lt;3: Kannatan rakkauslässytystä, nyt ja aina.

Nāiádes
Naiádes

Hmm ymmärrän kyllä pointtisi ja ärtymyksesi (?), mutta kyllä mun mielestäni edelleenkin vaatii tietyllä tapaa suurempaa luottamusta se, ettei asu kumppaninsa kanssa yhdessä : ) Kun taas se, että asuu yhdessä ja tietää jatkuvasti missä toinen on. Tai no, suurempaa ja suurempaa, tai vaan erilaista. Tuskin sitä käy kieltäminen, että niinkuin jokainen parisuhde on omanlaisensa, on eri asia myös asua kumppanin kanssa yhdessä, kuin olla asumatta.

En mä täällä muiden parisuhteita ole kritisoimassa - johan sanoin, että asun itsekin poikaystäväni kanssa yhdessä, vaikka tämä käykin muualla töissä. Enkä ole lukenut keskusteluketjua kokonaan, eli en tiedä oliko tämä tekstisi kakkoskappale massasta ja erottuvuudesta jotenkin mun kommenttiini liittyvä? Jos oli, niin en ihan ymmärtänyt. 

Mä tulin tänne ihan vaan kertomaan omistani ja lähipiirini kokemuksista : )

Mutta sisäisen psykologini mielenkiinto kyllä heräsi - miten täysin vieraiden ihmisten käsitys siitä, missä oma tai toisen osoite sijaitsee, voi herättää näinkin aggressiivisia tunteita?

Banaanisplit (Ei varmistettu)

En kyllä itse ajatellut kommenttiani aggressiiviseksi eikä sitä kirjoitettu minkään erityisen tunnekuohun vallassa. Siinä kyllä olet oikessa, että se miten tässä keskustelussa on tyypitelty parisuhteet tietynlaiseksi -puolin ja toisin - asumistavan perusteella, on musta kyllä erittäin kummallista. Siihen ovat syyllistyneet sekä yhdessä asuvat, erikseen asumista ymmärtävät, yhdessä asumista ymmärtävät ja sitten erikseen asuvat. Ihmiset ovat kuitenkin niin erilaista sakkia, että on täysin mahdotonta ja mielestäni epätoivottavaa rakentaa stereotypioita muista asumistavan perusteella. Stereotypiat ärsyttävät ja minusta on jännä, miten täällä keskustelu on edennyt jotenkin näin: voi herrajestas miten ihmiset eivät nyt tajua tätäkin asiaa, erikseen asuvat ovat tällaisia ja yhdessä asuvathan ovat tällaisia. Yleistykset on vaarallisia, eikä yhtä stereotyyppiä vastaan voi taistella rakentamalla toista: tässä tapauksessa nyt sitten sitä että erikseen asuvat ovat tietynlaisia ja yhdessä asuvat tietynlaisia.

Tekstini loppuosa oli yleinen kommentti tähän koko keskusteluun. Olin laiska ja laitoin tekstin yhteen pötköön. Pahoittelen, jos se aiheutti hämmennystä.

kumminkammin (Ei varmistettu)

Tiedätkö, mulla on ihan samanlaisia fiiliksiä tuosta, että välillä olisi kiva ikävöidäkin ja tarviin myös paljon omaa tilaa. Toisaalta tuo oma seurustelukumppani haluaa kyllä joskus muuttaa saman katon alle, ja olisihan siinä hyviäkin puolia. Näin opiskelijabudjetilla saisi ehkä kivemman asunnon ja kalusteet (ihan oikea olkkari ja makkari!) ja mun kahdelle koiralle löytyis leikittäjä-lenkittäjä-hoitaja ihan omasta takaa, heh. Vois myös olla kiva kun molemmat ois omassa kotonaan niin voisi välillä tehdä omia juttuja ja välillä yhdessä jotain, eikä ensin monta tuntia niitä omia juttuja ja sitten monta tuntia yhdessä.

Siltikin mua jotenkin kammottaa edelleen tuo, että oikeasti iskisi hynttyyt yhteen ja menettäisi jotenkin sen oma tupa, oma lupa -meiningin. Jotenkin sellanen vapaus ja ikioma tila katoaisi. Toisaalta myös jopa ärsyttää välillä tuo peruskaava että tavataan, aletaan seukkaamaan, seukataan puolesta vuodesta vuoteen ja muutetaan yhteen. Jotenkin en osaa istua siihen muottiin ja koko se skene vähän ahdistaa. En jotenkin osaa samaistua tollasiin konventionaalisesti seurusteleviin. Omituista.

kumminkammin (Ei varmistettu)

Toisesta kappaleesta voi huvikseen laskea sanan jotenkin määrän. Jotenkin toistan itseäni.

Jemina
No Sex and the City

Tuttuja keloja kaikki! Tottakai yhteenmuuton monet käytännölliset ja kätevät puolet toisinaan houkuttelevat... Mutta. Itse olisin tosi varovainen luopumaan tästä omasta tilastani. En sano etteikö niin tule ikinä tapahtumaan, koska never say never, mutta ainakin harkinta tulee olemaan perkeleen pitkä ja perusteellinen ennen kuin moisiin päätöksiin ryhtyisin.

Ja konventionaalisesti seurusteleviin en aina oikein osaa samaistua minäkään. Hyvä Mies™ huomautti, että minulla meni kuulemma lähemmäs pari vuotta ennen kuin opin jotenkin semi-luontevasti kutsumaan tätä poikaystäväkseni/kumppanikseni. Sitä ennen kuvailin tätä kuulemma aina, siis vielä reippaasti yli vuoden jälkeen, tyyliin errr, well, this guy I'm kind of seeing. :D

Pages

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.