Yhdessä asumisesta, tai: Onks pakko?

Törmäsin kadulla vanhaan tuttuun vuosien takaa ja pikakelasimme läpi kuulumiset: miten työt, missä asut, parisuhdetilanne, plaa plaa. Kerrottuani seurustelleeni jo nelisen vuotta, tuttava oletti automaattisesti minun asuvan yhdessä kumppanini kanssa. Minä korjasin harhaluulon. “Ahaa, eli se ei sitten ole kauhean vakavaa”, sanoi tuttava, aivan kuin asia olisi ilmiselvä.

notlivingtogether.png

Olen törmännyt tähän olettamukseen aiemminkin: että suhteen muuttuessa vakavaksi myös kämppä muuttuu aina yhteiseksi. Että ainoa oikea aikuinen parisuhde on sellainen, jossa asutaan kimpassa. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että erikseen asuessa suhteen molemmat osapuolet ovat ikäänkuin toinen jalka ovesta ulkona koko ajan, valmiina lähtemään lätkimään hetken varoitusajalla. Itse olen kuitenkin sitoutunut parisuhteeseeni. Henkilökohtaisesti en usko loppuelämän kestäviin liittoihin, mutta toivon ja ennen kaikkea suunnittelen viettäväni tämän ihmisen kanssa vielä useita vuosia lisää. En kuitenkaan ymmärrä miten yhdessä asuminen liittyy tulevaisuuteemme – ja ennen kaikkea miksi kaikki muut näkevät yhteisen kämpän puuttumisen niin perkeleen suurena juttuna.

Kuin tilauksesta bongasin The Toast-sivustolta aihetta varsin pisteliäästi käsittelevän tekstin nimeltä Against Domesticity. Kirjoittaja Randa Jarrarin mielestä yhdessä asuminen ja päivittäiset rutiinit tappavat ensin seksin ja sitten suhteen. Ja vaikka omat mielipiteeni eivät ole aivan yhtä radikaaleja kuin Jarrarin (joka muun muassa julistaa, että“I never, ever want to talk about the toilet brush with someone I want to fuck. Ever. There is nothing less appealing to me.”), ymmärrän hyvin tämän yleisfiiliksen. Minustakin on mukavaa ehtiä toisinaan ikävöidä kumppaniani sen sijaan että tämä olisi jatkuvasti lähellä ja sitten riitelisimme sukkalaatikon järjestyksestä. Lisäksi sekä minä että Hyvä Mies™ kaipaamme molemmat paljon omaa tilaa. Minä esimerkiksi en tiedä juuri mitään ihanampaa kuin viettää päivä tai pari kotona, kenenkään häiritsemättä kirjaa lukien tai tietokonepelejä pelaten, ainoastaan kissalle jutellen. Sellaista yksinoloa olisi hankala järjestää yhteisessä kodissa.

Toista toki olisi, jos olisin miljonääri. Muistan lukeneeni Helena Bonham Carterin ja Tim Burtonin asuvan kolmea vierekkäistä taloa: heillä molemmilla omat asunnot, ja keskimäisessä kämpässä perheen yhteinen tila. Vastaava mahdollisuus ei taida koskaan osua omalle kohdalleni (paitsi jos voitan yllättäen lotossa… mitä varten pitäisi varmaan ensin alkaa lotota), mutta vähän pienemmällä skaalalla ajateltuna samankaltaiset järjestelyt eivät suinkaan ole mahdottomuus. Eräskin tuttavapariskuntani osti juuri kaksi kämppää – pienet ja omat, saman kadun varrelta kumpikin. Ja siitäkin huolimatta että tätä pidetään ilmeisesti yleisesti ns. vääränä mielipiteenä, pidän ratkaisua ihan timanttisena.

Kun kerroin tästä tuttavalleni, tämä katsoi minua epäillen. Taisi ajatella minun huijaavan itseäni, ja että todellisuudessa pari joka ei jaa keittiötä ja kylppäriä, ei pian jaa enää mitään muutakaan. Itse pidän kuitenkin tiukasti kiinni omasta kannastani. Tiedän toki yhdessäasumisessa olevan monia hyviä puolia, olenhan sitä itsekin joskus muinoin kokeillut. Mutta oma parisuhteeni on tällä hetkellä sekä pisin että paras koskaan kokemistani. Ja olen ihan sataprosenttisen varma, että se on ainakin osittain erillisten asuntojen ansiota.

 

Mitä mieltä te olette – onko vakavassa suhteessa pakko asua yhdessä? Tykkäätkö sinä omasta tilasta, vai muutatko kimppaan vaikka väkisin?

 

Kuva: someecards

Kommentit (72)
  1. Tätini kertoi pariskunnasta joka asui eri kaupungeissa noin kymmenen vuotta kaupunkien välimatka noin 200 km. Kummallakin hyvä työ josta ei kannattanut lähteä ja toisessa kaupungissa ei olisi ollut toiselle töitä. Joten etäsuhteessa noin kymmenen vuotta ja viikonloppuisin vuorotellen matkustivat toisen luo. Sitten tuli sopiva työpaikka toiselle ja muuttivat samaan kaupunkiin samaan osoitteeseen. 

     

    1. Niin ja omakohtainen kokemus: Etäsuhteessa neljä vuotta ja yhdessä ollaan asuttu nyt puolitoista vuotta josta ensimmäiset neljä kk kävin viikot töissä toisella paikkakunnalla 200 km päässä. Syksyllä poikaystävä oli harjoittelussa kaksi kk 400 km päässä. Oli mulla ikävä mutta samalla rakastin sitä yksin oloa. Ainoastaan sitä kaipasin että joku tekis mulle ruokaa. Osaan itsekin mutta poikaystävä tekee niin paljon parempaa. Nyt olen itse lähdössä kahdeksi viikoksi reissuun. Eikä haittaa mitään. Meille sopii tällainen sopivasti erillään mutta pääasiassa yhdessä.  Kyllä sitä yksin oloa kaipaa joskus. Mutta kyllä mulla tulee ikävä vaikka hiihtolomareissu kestää vaan kaks viikkoa. 🙂

  2. Ooh mikä kommenttiketju, mielenkiintoista pohdintaa.

    Mä en ole koskaan asunut yksin, vaan muutin suoraan kotikotoa poikaystävän kanssa yhteen, tai itseasiassa kimppakämppään hänen ja ystävänsä kanssa, muutamien kuukausien suhteessa olon jälkeen (olemme kuitenkin tunteneet koko elämämme). Olemme olleet yhdessä nyt noin viisi vuotta, nyt jo kolmannessa asunnossamme, ja välillä kieltämättä tulee tunne että vitsit kun olis oma kämppä niin saisi laittaa sen just niinkun haluaa ja päättää aina mitä musiikkia soi vai soiko ollenkaan (tarkennukseksi: tämä kämppis oli siis mukana kuvioissa vain ensimmäisessä asuinpaikassa). Mutta sitten taas alan miettiä kaikenlaista että eihän mulla olisi varaa asua yksin Helsingissä ja kuka sitten kokkaa ja käyttää työkaluja jne.

    Olemme parisuhteessa tosissamme, mutta en silti osaa yhtään aavistaa, tulemmeko olemaan yhdessä loppuelämäämme. Tuntuu, että jossain vaiheessa voisi olla kiva asua jonkin aikaa ihan yksikseen, mutta jos sen tekisi suhteen aikana, pelkään, että se koituisi tuhoksi kun muuttaa yhdestä kämpästä kahteen, eikä toisinpäin. Lasten kanssa on itsestäänselvyys minulle asua yhdessä kämpässä, jos vanhemmat ovat yhdessä.

    Tällä hetkellä tilanne on se että mies on arjen toisella paikkakunnalla töissä ja tulee kotiin vain viikonloppuisin, joten mulla on paljon omaa aikaa, joka onkin asia jota tarvitsen todella paljon. Nyt tuntuu, että tykkään tästä järjestelystä eniten kun saan olla monta päivää ihan rauhassa, mutta toisaalta silloin kun hän onkin välillä esim. lomalla ja kotona niin sekin on ihanaa tulla kotiin kun on joku siellä odottamassa ja ehkä jopa siivonnut tai tehnyt ruokaa ym. Vaikea ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nyt on hyvä näin. (Tulipas pitkä kommentti!)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *