Kirje vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle

Oisko tulta?

"Ja kattona sillä on taivas."

Rakas 

Pidän sinusta, laulujesi kaiusta ja nukuttavan turvallisesta puherytmistä. Armon askelista, toukomettisistä, etsikkoajoista ja lukemattomista muista kielikuvista. Pidän niistä kauniista ja turvallisista kuvista joita ne maalaavat mieleeni, pidän siitä lämpimästä tunteesta seurapenkissä useiden tuttujen ihmisten lämmön ympäröimänä, talkootöiden sujuvuudesta ja iltakylien luovista viettotavoista.

Viime vuosina on tapahtunut asioita. On ollut kevätmyrskyä ja kohua ja kirjaa ja kirjettä. Eroa ja erottamista. Epäilyjä ja unohtamisia. Virheitä ja vastoinkäymisiä. Myöntämistä ja kieltämistä. Siinä me olemme kaikki eläneet, kukin omalta paikaltaan ja omilla tunteillaan. Niin minäkin. Joskus on ollut helppoa, joskus ei.

Helppoja hetkiä ovat olleet ne, kun olen löytänyt vapauden olla muuttuva minä, joka kasvaa ja oppii, elää ja liikkuu. Kun armo on oikeasti noussut kaikkein tärkeimmäksi ja olen saanut oivaltaa sen aina uusia ulottuvuuksia.

Vaikeita hetkiä ovat olleet ne, kun lähellä olevia ihmisiä on henkisesti lyöty ja poljettu, toiset eivät ole uskaltaneet avata suutaan, ja jos ovat niin tehneet, ovat saaneet aimo annoksen armottomuutta ja kritiikkiä paluupostissa.

Minulla olisi sinulle muutamia toiveita:

Toivoisin, että julkinen ja yksityinen puhe puhuttaisiin auki niin että ne vastaisivat toisiaan ja liikkeen jäsenet ja ulkopuoliset ymmärtäisivät saman puheen samalla tavalla. Kun puhutaan meistä kristityistä, niin tarkoitettaisiin todella kaikkia kristittyjä, eikä vain niitä, jotka seurojen käynnin lisäksi usein hyvin pinnallisiin valintoihin perustuen sellaisiksi luokitellaan. Avoimesti pohdittaisiin, mitä kriteereitä kristityn määritelmään kuuluu, ihan oikeasti. Ja että kuka sellaisia kriteereitä voi asettaa. Voiko joku? Ihminenkö? Ihmisjoukko?

Että ulkonaisten seikkojen synniksi saarnaamisen sijasta keskityttäisiin tämän maailman todellisiin ongelmiin ja vaaranpaikkoihin. Mitä on ahneus todella, mitä kateus ja mitä rakkaus. Kuka on lähimmäinen ja voiko ihmisiä laittaa millään perusteella järjestykseen, voiko heitä millään perusteella tuomita? Voiko toinen ihminen todella tietää toisen ihmisen sieluntilan, levittää siitä tietoa muillekin ja sulkea pois? Millaisilla arkipäivän asioilla me todella voisimme olla kynttilänjalkoina ja valoina ja suolana maailmassa, poistamassa epätasa-arvoa ja ihmisoikeusrikkomuksia, vähentämässä yksinäisyyttä ja monella tavalla sairaiden kärsimystä?

Minä olen kokenut positiivisen kokemuksen siinä, kun olen vetäytynyt ja viettänyt hiljaiseloa paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta. Minua ei ole suoraan eikä käsittääkseni kovin epäsuorastikkaan tuomittu, ystäväni ovat olleet kanssani valmiita keskustelemaan silloin kun minä olen ollut siihen valmis, minua ei ole keskusteluun vaadittu. Olen saanut olla kesken. Joitain ihmisiä on jäänyt arjesta pois, toisia tapaan harvemmin, uusia on onneksi tullut mukaan ja vanhoja tuttuja löytynyt uudestaan.

Valitettavasti tällainen tapahtumaketju tuntuu harvinaisuudelta. Ja valitettavasti olen silti kokenut ulkopuolisuutta, vaikka olen kokenut että uskoani en ole halunnut heittää pois sen enempää kuin koskaan aiemminkaan, vain siis ehkä joka toinen päivä. Kun ei se minun mielestäni minusta ole kiinni, olenko minä uskovainen vai en. Aina tietenkin toivoa saa jos niin haluaa.

Onko se sitten niin, että golfklubilla on oltava pikeepaidassa, suomalaisessa bussissa tuntemattoman ihmisen vieressä hiljaa ja rauhanyhdistyksellä ilman (näkyvää) meikkiä, jos haluaa tuntea edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta? Onko siinä suurempana tekijänä oma vai muiden ajatusmaailma? Kenellä on suurempi vastuu?

Erityisesti olen huolissani nuorista ja teini-ikäisistä, jotka ovat viisaita ja fiksuja, ja osaavat erittäin taitavasti poimia vanhempien puheesta sen, mitä siitä halutaan jäävän mieleen. Että tietynlainen musiikki vie uskon ja tanssiahan me emme halua. Sellaisista asioista minä kuulen siskojeni ja heidän ystäviensä puhuvan ja hiljaa mielessäni pohdin, että nämäkö ovat edelleen niitä asioita, jotka nuoren mieleen uskoa kuvaavina jäävät? Vaikenen, koska olen oppinut pelkäämään heidän puolestaan erilaiseksi leimaantumista ja haluan säästää heidät. Miltä oikeastaan? Ystävien menettämiseltä, hämmentymiseltä. Niin totta, hämmennyksen aiheuttaminen, yksi ehdottomasti vaarallisimmista asioista, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä!

Kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka uskovat liikkeen parempaan huomiseen ja siihen, että sillä voi olla vielä annettavaa - todellista hengellistä annettavaa - ja viestiä kaikille ihmisille. Ei sisäänlämpimästi ja omia kehuen ja pinnallisten tapojen valintoja vahvistaen vaan avoimesti henkilökohtaisen uskon perusteita ja näkökulmia avaten ja vaihtoehtoja kuunnellen ja sallien. Lestadiolaisessa teologiassa on ihania kohtia, toivon että ne aukenisivat myös sille riviseurapenkkiläiselle, joka kokee, että hänen ei itse tarvitse asioita selvittää kun ”veljet jo siitä niin turvallisesti kertovat”.

Siinä minä näen mahdollisuuden liikkeelle, yhteisölle ja hengelliselle omakotitalolle, jossa minäkin voisin tuntea oloni nykyistä kotoisammaksi. Sellainen liike onkin todellista joidenkin ystävieni kanssa ja keskuudessa, toivottavasti he uskaltavat edelleen olla äänessä ja kertoa ajatuksiaan, toiveitaan ja uskonsa perusteita koko liikkeelle. Toivottavasti heitä kuunnellaan.

Minäkin haluaisin siihen parempaan huomiseen uskoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin voimavaroihini nähden liian suurta vastusta, joka nousee totutuista toimintatavoista, jotka ottavat huomioon vain tiettyyn muottiin istuvat ihmiset. Kyseenalaistamattomista periaatteista ja käytännöistä, joita opeiksikin kutsutaan.

Kuulemisiin,

Jumalan rauhan rakkain terveisin

Juudit

Share

Kommentit

Mirge (Ei varmistettu)

Oman teologiani opiskelleena, ihmettelen yhä, kuinka ihmiset tuon tuosta sotkevat sosiaalisen yhteisön normit (ja paineet) henkilökohtaiseen uskoonsa/uskon kokemukseensa. Teologiassa jokainen ihminen on yksin Jumalan luomana olentona. Sosiaaliset paineet ovat ihmisten luomia. Sosiaalisten paineiden tehtävä on säilyttää ihmisryhmän luoma normisto, lähes hinnalla millä hyvänsä.
- Omakohtaisessa uskossa sinä olet aina yksin. Et pelastu naapurisi vuoksi tai siksi, että hän on samaa mieltä sinun kanssasi.

Sosiaalisessa yhteisössä voi kokea sekä hyvää että pahaa. Mutta miksi tehdä siitä uskonkokemus?

Juudit
Ihmisen kokoinen

Vanhoillislestadiolaisessa kontekstissa tämä sosiaalinen kokemus yhdistetään mielikuvani mukaan hyvin usein (ja mielestäni joskus aika väärin perustein) käsitykseen Jumalan valtakunnasta/seurakunnasta. Siten siitä voidaan tehdä hyvinkin vahva uskonkokemus. Siten toisten vanhoillislestadiolaisten ja erityisesti "seurakunnan hyväksi näkemät asiat" voidaan nostaa perusteiksi kun keskustellaan yksittäisen ihmisen uskosta. Ja kun on pienestä asti kuullut puhetta siitä, että yksi tärkeimmistä uskovaisuuden tunnusmerkeistä on lause "hänestä oli hyvä todistus seurakunnassa", on siitä monille pitkä ja kivikkoinen tie henkilökohtaisen uskon tarkasteluun.

Kiitos että kirjoitit näkemyksestäsi, yksi tärkeimmistä asioista, jotka on sanottava ääneen _hyvin_ monta kertaa, varsinkin itselleen.

hanne_tasteofhoney

Jaan tämän saman tunteen kanssasi, Juudit. Äärettömän hyvä teksti, voisi olla omasta kynästäni, jos vain osaisin pukea tunteeni sanoiksi yhtä hyvin kuin sinä. Iso kiitos!

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos Hanne. Onhan tämä muhinutkin :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvin sanottu se mitä pohdin lähes joka päivä, itse en ehkä olisi asiaa noin hillitysti osannut esittää. Ihmettelen aina, että miten jollakin voi olla oikeus tuomita joku erilaisen ajatusmallinsa ja tekojen perusteella, jos henkilö vilpittömästi haluaa uskoa. Minusta on outoa, että jokaisen arvomaailma pitäisi olla samanlainen keskenään. Kukin miettiköön omalle kohdalleen mitä tekee tai mitä jättää tekemättä. Jos jollakin on meikkiä naamassa ja todella haluaa uskoa, niin kuka on saanut sellaiset valtuudet, että voisi tuomita tällaisen henkilön epäuskovaiseksi. Eiköhän kaikilla tosisukovaisillakin ole omat luurankonsa kaapissa. Onneksi uskallan tehdä itse omat päätökseni enkä niitä sen kummemmin peittele, vaikka huomaankin sen häiritsevän monia (erityisesti niitä juoruilijoita joiden kanssa en ole tekemisissä).

Juudit
Ihmisen kokoinen

Amen. <3

Toivon lähellesi paljon ihmisiä, jotka saavat sinut tuntemaan olosi hyväksi ja hyväksytyksi. Sellainen varmasti joka tapauksessa olet.

Roosa T (Ei varmistettu)

Kiitos Juudit kirjoituksesta, joka pukee monien, myös minun, ajatuksia sanoiksi. Huolia, jotka liittyvät esimerkiksi nuoriin ja uskon tärkeimpien asioiden henkilökohtaiseen uskomiseen. Usko on syvimmältään oman sydämen tila, lahja ja armo. Elävästä uskosta nousee elävän uskon mukaisia sanoja, tekoja ja luottamusta. Tarvittaisiin puhdasta ja luottavaa keskustelua tärkeimmistä asioista, jotta vähäpätöisistä asioista (joilla ei ole pelastuksen kanssa mitään tekemistä) ei tulisi liian tärkeitä. Mutta sinä sanoitkin sen jo - kauniisti tiivistäen.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos rakas Roosa T. <3 Sinä olet ehdottomasti yksi niistä ihmisistä, joista tuossa kirjoitin, joiden toivon tulevan kuulluksi. 

Ho (Ei varmistettu)

Ymmärrän hyvin, että sinua alkaa jo väsyttää. Näyttää siltä, että yksi toisensa jälkeen törmää kiviseinään ja luopuu paremman huomisen toivosta. Minullekin kävi niin. Silloin on itselle armollisinta laittaa ovi kiinni. Onneksi siihen vaiheeseen saa nykyään enemmän tukea kuin joskus aikaisemmin, eikä jää aivan yksin. En ole katunut, näin on hyvä. Kiitos tekstistä.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Ja on myös niitä, jotkavat väsyvät olemaan erittäin hitaan muutoksen moottoreita. Onneksi todella on totta tuo, mitä viimeisimmissä riveissäsi kirjoitat. Ole hyvä. Armo lisääntyköön.

hupsut (Ei varmistettu)

Erittäin kaunis kirjoitus! Helluntaimullat jalkapohjissa vielä osaan samaistua!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kirjoituksesta, samassa veneessä koen olevani kanssasi. Minua pysäytti erityisesti tämä: "Helppoja hetkiä ovat olleet ne, kun olen löytänyt vapauden olla muuttuva minä, joka kasvaa ja oppii, elää ja liikkuu. Kun armo on oikeasti noussut kaikkein tärkeimmäksi ja olen saanut oivaltaa sen aina uusia ulottuvuuksia." Oma tie uskallukseen ajatella ja olla juuri tuo muuttuva minä oli raskain. Kun se lukko aukesi, tuli noita helppoja vapauden hetkiä, joihin sitten taas liittyy niitä raskaita hetkiä, kun tajuaa että ei enää yhtään sovi siihen tarkasti määriteltyyn soveliaisuuden muottiin. Kiitos tästä kirjoituksesta, sallitaan itsemme muuttua ja kasvaa &lt;3

Juudit
Ihmisen kokoinen

Se tie on kyllä pitkä ja kivinen, vaikka toisinaan juurikin pääsee sellaiselle levähdyspaikalle, jossa on vapaus ja ilo olla. Ole hyvä, kiitos kommentistasi.

Hilu (Ei varmistettu)

Olipa ihana ja hyvä kirjoitus! Hyvää kesää sinulle Juudit!

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos! Samoin sinulle, valoa ja iloa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Pidin kirjoituksestasi vaikka en aivan perinmäistä ideaa tajunnutkaan siitä, en ole samaa mieltä kanssasi asioista mutta mielestäni on tärkeää ja jokseenkin pakollista että saa tuoda omat näkemyksensä esiin!
Itse olen saanut uskovaisista sellaisen käsityksen mitä ainakin olen jutellut ja kuullut ryllä että se kuulutko srk:hon tai tanssitkö yms ei ole se mitta millä määrätään oletko uskovainen. Raamatussahan juurikin sanotaan vain että kun elää raamatun oppien mukaisesti ja uskoo, niin pääsee Taivaaseen. Eikä siitä tarvitse tehdä sen monimutkaisempaa.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Juuri tuon toivoisin olevan totta joka puolella. Minun kokemukseni kun on että niin saatetaan sanoa, mutta todellisuus on silti jotain toista. Toivoisin siis että sitä puhetta elettäisiin todeksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luin postauksen otsikon ja mietin, lukeako vai eikö. Niin monet katkerat kirjoitukset lukeneena, mieleni pahoittaneena mutta toisaalta ymmärtäneenä. Kiitos, että otit tärkeitä asioita esille, ei katkerasti vaan lempeästi. Tällaisia tekstejä tarvittaisiin julkisuuteen enemmän! Se ulkokultaisuus mistä kovasti varoitellaan on monessa niin syvällä, etteivät he sitä itse ymmärrä. Yksittäisiä tekoja vaarallisempaa on elämänasenne, jossa tahdotaan esittää muille "parempaa ihmistä", sitä, miten hyvä on, miten paljon varaa on - samalla muita tuomiten. Meitä on kuitenkin moneksi. Olen onnellinen siskojeni puolesta koska heillä on turvallinen, uskovainen kaveripiiri, hyvä koti ja perhe. Ei vähiten siksi, että itse saman ikäisenä kokeilin kaikkea samalla särkien itseäni henkisesti.. Toivon, että sinun äänesi kuullaan. Edes joskus, jossakin.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos kauniista sanoistasi. On minulla ollut kuuntelijoita, osaksi olen myös itse vaiennut ja olettanut että esimerkiksi että "tuo ihminen ainakaan ei minua ymmärrä, niin siksi en sille puhu." siitä olisi myös ihana päästä irti, vaikka se todeksi on joskus osoittautunutkin.
Tunnistan hyvin kuvailemasi elämänasenteen. Sen kanssa saa olla kyllä varovainen.

Henri (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä tekstistä! Sait kirjotettua sen mitä toivottavasti jokainen pääsee jossain vaiheessa elämäänsä ajattelemaan: omaa, omakohtaista uskoa.

Minä huomasin aika nuorena, lopullisesti rippikoulussa, etten sovi oman uskoni kanssa muiden muottiin ja uskovaisten yhteisöön. Puhutaan, että kielsin uskon, mutta todellisuudessa en mitään kieltänyt vaan päinvastoin omat arvoni, omat tekoni ja oma uskoni löysi itsensä.

Kieroon katsottavana oleminen oli vaikeaa, kavereita jäi, riparilta en saanut ainoatakaan ja kaupungilla vastaan tullessa ei tutut moikannut. Kaikki oli niin ehdotonta ja itse usko unohtui keskustelussa kokonaan. Vaikeinta oli kuitenkin olla isoveli ja vanhin lapsi, ja tietää miltä "uskon kieltäminen" tuntui vanhemmista ja niistä sisaruksista joille minun piti olla mallina. Meni pitkään ennen kun porukat huomasivat ja sain kerrottua että en ole muuttunut keneksikään muuksi, en vaan enää ole kukaan muu vaan toteutan omaa uskoani.

Sinänsä minulla on erilainen tausta kuin monella muulla, että samalla kun kohtasin niitä huonoja reaktioita aloin vuoden sisään vastareagoida ylikorostamalla omia ei-lestadiolaisia piirteitä. Sen sijaan että olisin ottanut vaikutteet pop/hiphop -tyyleistä (mistä monet lestadiolaiset imevät tyyliinsä hyväksytysti) otin miehenä vaikutteet rock-musiikista: hiukset kasvoi, vaatteet vaihtui ja meikkaaminen tuli mukaan. Samaan aikaan hain siis uskon lisäksi omaa identiteettiä ja ilmaisutapaa, ja nuorelle tyypillisen ylikorostetusti. Voi olla että oma reaktioni ruokki entisestään muiden suhtautumista eri tavalla kuin tavallisesti, mutta luulen että asiat kuitenkin tuntui minusta pääasiassa samalta kuin yleensä. Oman ulkonäön muutoksen myötä osaan ehkä myös paremmin ymmärtää naisten tuskaa oman meikkaamisensa ja hiusten värjäämisen jne kanssa ja näen koko kysymyksen laajemmin.

Joka tapauksessa ajan takaa sitä, että jos lestadiolainen uskon ja uskovaisen määritelmä ei olisi niin ehdoton mitä se on, minulla olisi ehkä erilainen identiteetti ja lestadiolaisia ystäviä. Olisin ehkä käynyt suviseuroissa viimeisten kuuden vuoden aikana. Ehkä jopa seuroissakin. Ei olisi tarvinnut hävetä turhaan. Ei olisi tarvinnut itkeä yksinäisyyttään rippikoulussa, puhumattakaan ajasta sen jälkeen. Ei olisi tarvinnut pohtia sitä, miten kohtaan vanhemmat ja sisarukset. Tuntuu pahalta kun se ehdottomuus ja muiden määrittelyt minusta määrää mitä voin olla ja tehdä, vaikka koin oman "uskon kieltämisen" vaikuttavan positiivisesti uskooni, arvoihini ja elämääni.

Kyllä mullakin on ikävä niitä muistoja, seuroissa istumista ja etenkin suviksiin liittyviä asioita. Kaikkea mistä sinäkin kirjoitit. Ehkä olen valmis joskus suviseuroissakin käymään, joskin hiukset kiinni, ilman korviksia ja massaan sulautuvimmissa vaatteissa. Siitä yhteisöstä olen kuitenkin jo kaukana, sillä siinä vaiheessa kun uskoni kehittyi se työnsi minut ehdottomuudellaan ulos. Avoimempi hyväksyntä pitäisi valtavan määrän uskoaan puntaroivia liikkeen lähietäisyydellä, säilyttäisi lestadiolaiset ystävät ja antaisi tilaa juuri sille henkilökohtaiselle uskolle. Lestadiolaisuudessa on paljon hyvää, mikä heitetään ihan suotta hukkaan.

Henri (Ei varmistettu)

Oho, tulipas tekstiä!:)

Juudit
Ihmisen kokoinen

Minä ajattelin mielessäni kommenttisi luettuani että "Oho, tulipas kaunista tekstiä!"

Siis Kiitos.

Pääsit ytimeen, ehkä eniten haluaisin ravistella ajatusta siitä että vanhoillislestadiolaisuuden jättäminen=uskon kieltäminen. Monen lähipiirini ihmisen kohdalla se tuntuu menneen juuri niin kuin sinullakin, eli että vanhoillislestadiolaisuuden jättäminen=uskon henkilökohtaistuminen. Tämä ei missään nimessä tarkoita siis että uskon henkilökohtaistuminen tarkoittaisi vanhoillislestadiolaisuuden jättämistä. Monelle ja itsellenikin se on alkanut vain siltä, että ainakin etäisyyden ottaminen mahdollistaa ja tekee uskon henkilökohtaistamisesta helpompaa.

Tuosta ylikorosstamisesta/ylimenemisestä tuli puhetta erään pastorin kanssa ja hänen rohkaiseva viestinsä oli se, että "aina ei ilman äärilaitojen kokeilua löydy sitä keskitietä, ylimenemisestä ei siis kannata liikaa syyllistyä." 

Selja (Ei varmistettu)

Hieno, kaunis ja lempeä teksti, ajatuksesi ihan tuttuja itsellekin. Kirjoittaminen vaatii rohkeutta ja rakkautta - kiitos kirjoittamasta! Kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta sinulle!

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos kommentistasi, erityisen mukava kuulla jos siitä rohkeuden lisäksi löytyi myös sitä rakkautta. Kiitos samoin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos kun kirjoitit ajatukseni ylös! Tätä on helppo jakaa läheisille, ehkä he tämän avulla ymmärtävät mitä olen yrittänyt ajaa takaa omilla puheillani. Toivoisin, että tämän tekstin avulla läheiseni ymmärtävät, että vaikka välillä kritisoin, teen sen rakkaudella.

Viime aikoina olen miettinyt, miten kiva olisi, jos laittaisin nätit helmet korviini. En tee sitä, koska tiedän, että rakkaat kämppikseni joutuisivat sen jälkeen miettimään, voivatko he enää asua kanssani. Ehkä joku päivä rohkaistun kysymään, mitä he olisivat asiasta mieltä. Tai sitten en, minäkin kun olen oppinut siihen, että on turha hämmentää toisia, sen kuin vaan mennään vanhan totutun tavan mukaan. Enkä tiedä, haluanko olla se, jota katsotaan ja josta mietitään, lieköhän tuo enää uskovainen. En raski luopua tästä yhteisöstä, olenhan kasvanut tähän. Eivät ne korut kuitenkaan niin tärkeät ole.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Tuntuu niin hyvältä kuulla, että voi toimia keskustelunaloittajana. Toivottavasti ne ovat hedelmällisiä!

Rohkeutta ja rakkautta, niin kuin tuossa yhdessä edellisessäkin kommentissa puhuttiin, molempia toivon elämääsi paljon.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä pahaa joissakin viattomissa koruissa voi olla? En ymmärrä... iät ja ajathan ihmiset ovat halunneet koristautua koruilla....

Juudit
Ihmisen kokoinen

Hyvä kysymys. Minun kokemassani vanhoillislestadiolaisuudessa ne viattomat korut on saatu edustamaan sellaisia asioita kuin "tottelemattomuus seurakunnan äänelle" "tyytymättömyys Jumalan luomistyöhön" ja muutamia muita esimerkkejä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä uskon liekki voimistuu, kun sitä rakkaudella varjelee. Aina voi rukoilla ymmärrystä, viisautta, miten elää oikein. On pahempia asioita kuin mitä luettelit. Monilla on läheisessä ympäristössä tai sydämessä syvälle uurrettuja haavoja, tuskaa, asioita, joista ei yleisesti puhuta. Miksi? jotta olisi helpompi olla, kevyempi tie. Uskomisen ilo ja kiitollisuus antaa minulle ainakin enemmän voimaa kuin kilvoitusten korostaminen. Outoa sanoa, mutta koettelemukset myös vahvistavat uskoa.

Asiat, kuten tanssi ja meikki ovat, ulkoisia, pinnallisia asioita. Minun mielestäni tanssi korostaa seksuaalisuutta ja alentaa kynnystä vääränlaisille seksikokeiluille jne. Meikki taas peittää usein sitä ongelmaa, että omaa ulkonäköä pitää riittämättömänä. Tulee naamariksi kasvoille, vaikka tärkein asia on se, että sisällä olisi kaikki hyvin, niin voi ulkoisestikin loistaa.

Näinpä pienistä asioista kasvaa suuria! Nuorille pitäisi perustella miksi, ettei elämä opeta ja vie samalla uskoa.

Raamattua lukemalla löytyy moneen vastaus. Avaisipa sen useampi nykypäivänä.

Me uskovaiset elämme hyvin kahtia jakautuneessa maailmassa, lestadiolaisuus on samalla kuin oma kulttuurinsa. Ulkoinen paine on voimakas molemmilta puolilta. Mutta kun ottaa ensimmäisen askeleen poispäin, tuntuu toinenkin valitettavasti paljon kevyemmältä. Mielestäni on parempi rimpuilla/kilvoitella uskomassa edes sen pienen hippusen verran, ja toivoa sitä parempaa huomista, että lopulta saa asiat järjestykseen.

Toisten onni näyttää ulkoisesti tavoittelemisen arvoiselta, mutta entä jos ulkokuori pettää? Miksi entiset lestadiolaiset ovat aina entisiä lestadiolaisia? Koska he muistavat, että eikös uskovaisena kaikki ollut loppujen lopuksi hyvin, rauha sydämellä ja sielulla...

Minä sain vain ei-meikäläisten elämässä sisimmän haavoille.

Taivaskaipuun lisäksi, nämä uskovaisten elämäntavat kalliita ohjeita myös maanpäälliseen elämään, ne ovat hyvä tapa elää täällä, joita monet ei-meikäläiset meiltä kadehtivat, mutta osaavat pahimmillaan pilkata vain. Kyllä usko lisää onnellisuutta. Ja kun väsyttää, eikä löydy neuvoja, on hyvä luottaa Jumalaan.

Toivon, että jaksaisit pitää uskon ja hyvän omantunnon. Ettet vahingoita sydämen uskoa, mitään niin arvokasta ei maailmasta löydä.

Ja missä muualla saa uskoa synnit ja epäilykset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä kuin Jumalan lasten keskellä...

Meidät kun täällä keskinäisestä rakkaudesta Jumalan lapsiksi tunnistaa. Raamatussakin sanotaan, että kun laittomuus pääsee valloilleen, uskovaisten välinen rakkaus kylmenee.

HMS (Ei varmistettu)

Amen.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos kommentistasi.

Olen kanssasi samaa mieltä muutamissa kohdissa; toiveesta Raamatun lukemisen lisääntymisestä, siitä, että jos väsyttää, eikä löydä neuvoja, niin on hyvä luottaa Jumalaan, ja siitä että saisin pitää uskon. 

Yleisesti haluan sanoa muutamia asioita.

On hienoa, että olet löytänyt asioita, jotka sinun mielestäsi ovat uskollesi ja uskonelämällesi olennaisia ja tärkeitä. Minä ajattelen, että omakohtainen usko avaa sellaisia jokaiselle, ne voivat olla jokaisen kohdalla erilaisia. On varmasti uskon perusasioita, joista ei voida olla eri mieltä ja ne ovat siellä keskipisteessä. Keskipisteen ympärillä on ympyröitä, jotka laajenevat vähän joka suuntaan. Onko niillä ympyröillä väliä? Eikö ole tärkeintä pitää se keskipiste kirkkaana ja katsoa eri näkökulmista samaan suuntaan? Tämä on minun kokemukseni, minusta tuntuu, että olemme tästä eri mieltä.

Ja ehdottomasti on sanottava että ensimmäinen kappaleesi pelottaa minua. Se muistuttaa minua lähinnä sellaisesta kuilusta, joka on sukupolvien välillä ja koskee todellakin asioista puhumista. Minä ajattelen, että jos ihmisessä on "syvälle uurrettuja haavoja, tuskaa, asioita, joista ei yleisesti puhuta" niin vaikka ihminen itse kuvittelisi, että ne eivät näy, tai muihin vaikuta, niin niillä voi olla peruuttamattomia seurauksia. Sekä ihmisen itsensä, että hänen monien läheistensä elämään. Erityisesti, jos kyseisellä ihmisellä on omia jälkeläisiä tai muita yhtä läheisiä ihmisiä arjessaan. Vaikenemalla voidaan saada aikaan monta sukupolvea kestäviä masennuksen, henkisen ja fyysisen väkivallan ja monen muun tätä maailmaa entisestään raastavan ilmiön pitkiä ketjuja. En tiedä sinun läheistesi tilannetta enkä siis voi väittää että jotain näistä ilmenisi sinun läheisissäsi, näistä on toki lievempiäkin (ja pahempia) muotoja. Mutta henkilökohtainen toiveeni on, että jokainen voisi avoimesti ja rehellisesti kertoa oman elämänsä kipupisteistä, meidän jokaisen tehtävänä olisi antaa siihen mahdollisuuksia ja luoda sellainen ilmapiiri, jossa tällaisten asioiden esiinnostaminen olisi mahdollisimman helppoa. En tiedä, voiko siitä varsinaisesti helppoa tulla, mutta ainakin toivon, että kukaan ei sanoisi, että "parempi pitää ongelmat itsellään" tms. 

Se että koettelemukset vahvistaisivat uskoa, on mielestäni hyvin, hyvin varovasti käytettävä lause. Se voi ehkä pitää paikkaansa joidenkin ihmisten kohdalla, mutta sen käytössä niin niin vaarallisia mahdollisia seurauksia, että mielummin jätän käyttämättä. Mielestäni liittyy läheisesti tuohon vaikenemiseen.

Minä en tiedä, kannattaako minun avata tähän kaikkia noita muita kohtia. Ymmärtäisin ne sinun tekstistäsi niin, että olen niiden kanssa enemmän tai vähemmän eri mieltä. Jos haluat niistä tarkemmin keskustella niin minulle se kävisi luontevammin esimerkiksi sähköpostilla. Voit välittää sähköpostisi minulle esimerkiksi kommentoimalla tähän niin, että lisäät sähköpostin tietoihisi, olen ymmärtänyt että se näkyy vain blogin ylläpitäjille. 

VierailijA (Ei varmistettu)

Kiitos Juudit.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Ole hyvä, oli ilo.

Vapaa ja onnellinen (Ei varmistettu)

Entiset lestadiolaiset ovat nimenomaan entisiä lestadiolaisia ja nykyisiä vapaita ihmisiä. Kristittyjä, ei-kristittyjä tai ihmisiä muuten vain. Sellaisia, Joiden sisin on haavoilla liikkeen jättämisen takia vain joidenkin vl-ihmisten omassa mielikuvituksessa ja seurapuheissa. Järkyttävää väittää tuollaista ihmisistä, joita ei edes tunne! Samaa kuin väittäisin kaikkia liikkeseen kuuluvia, no, vaikka samoilla sanoilla. Minä olin haavoilla niiden väärien opetusten ja ihmisten väärän toiminnan takia, mitä liikkeessä oli. Nyt olen päässyt irti ja parantumassa hyvää vauhtia. Se on iloista, onnellista ja oikein. Toivoisin , että Vierailijankin silmät avautuisivat näkemään.

Juudit
Ihmisen kokoinen

"Kristittyjä, ei-kristittyjä tai ihmisiä muuten vain" Totta.

Sisin voi olla haavoilla liikkeen jättämisen takia, tai sisin voi olla haavoilla koska ei ole jättänyt liikettä. Sisin voi myös olla olematta haavoilla liikkeessä tai sen ulkopuolella. Vääriä opetuksia ja väärää toimintaa on liikkeessa ja liikkeen ulkopuolella, niin myös oikeita opetuksia ja oikeaa toimintaa.

Parantuminen on totisesti iloista, onnellista ja oikein. Toivon ilon, vapauden ja rakkauden hetkiä arkeesi.

joku (Ei varmistettu)

Heitämpä omia ajatuksia entisenä lestadiolaisena mukaan myös.

Mielestäni uskonnot ja uskominen ovat nimenomaan sitä itseään: uskomista. Kristinusko, kuten myös lestadiolaisuus perustuu käsittääkseni raamattuun. Raamatun tekstien ja oppien uskomisen kautta myös uskovaisen ihmisen elämä ja arvot tulisi rakentua raamatun oppeja vastaaviksi.

Monien mielestä Raamattu on kirjoitettu n. 2000v sitten. Joten myös opit/tekstit ovat hyvinkin vanhoillisia/erilaisia 2010-luvun elämään suhteutettuna. Esim. Kirkko itsessään on mielestäni jo irtaantunut osittain raamatun opeista. Naispappeus ja homo-avioliitot ovat yhtenä esimerkkinä.

Se, miten tällaisia muutoksia, joista blogin kirjoittajakin kirjoitti on alkanut tapahtumaan ja tapahtuu myös jatkossa johtuu siitä, että on otettu järki uskon rinnalle. Mielestäni uskominen ja järkeileminen ovat kuin yö ja päivä. Jumalan olemassa oloa ei voi todistaa eikä sitä myös tarvikkaan. Riittää kun ihminen uskoo siihen.

Vanhoillis lestadiolaisuudessa korostuu entisestään uskomisen merkitys ja järjen käyttämättömyys. Sit jos alkaa hakeen muutosta asioihin (esim. se meikkaamisen "hyväksyntä") niin nämähän ovat uskomiseen perustuvia asioita. Järjellistä syytä meikkaamattomuuteenhan ainakin itellä on vaikea löytää. Uskoa vaativien asioiden muuttaminen murentaa lestadiolaisen uskon-näkemyksen perustaa.

Itse olen sitä mieltä että jokainen saa uskoa mihin tahansa. Toisten uskomisen pohjaa en pyrkisi lähtemään murentamaan. Jos ei usko niihin oppeihin mitä tietyssä herätysliikkeessä tms. on, sillon voi perustaa vaikka oman.

Koska edelleen: usko on uskomista, ei siis järkeilyä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meikkaamisella tai meikkaamattomuudella ei ole sydämen uskon kanssa mitään tekemistä, joten siksi varmaan vaikea löytää järjellistä syytä uskon näkökulmasta sille, että "me emme vain halua meikata".

joku (Ei varmistettu)

Lestadiolaisen ajattelutavan mukaan meikkaaminen on itsensä ehostamista ja vissiinkin raamatussa jossakin lukee että jokainen ihminen on Jumalan edessä kaunis sellaisena kun on. Siitä kait se on sit lähtenyt. En tiedä kuka tai mikä tai miks ihmeessä tuokin asia on noin pitäny tulkita mutta jokaisen oma asia. Tiedän mitä on olla Lestadiolainen ja mitä se maailmankuva siellä on. Arvostan tietyllä tapaa ihmisiä jotka pystyy elämään lestadiolaisena ja nimenomaan elämään niin. Sanat ja teot kohtaa.

Koska ensimmäinen askel oman identiteetin ja itsetuntemuksen kehittymisessä on olla rehellinen itselleen. Sitä kautta voi myös olla toisille. Ja siinä on yks isoimpia ongelmia Vanhoillis Lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Rehellisyys.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Seuraavanlaisia ajatuksia tuli mieleeni aiheesta:

Usko ja järki eivät ole toistensa vastakohtia, toinen ei sulje toista pois. On asioita, jotka voi ymmärtää sekä uskon, että järjen kautta, ja on asioita, jotka voi ymmärtää vain toisella. Ajattelen myös että nämä asiat vaihtelevat henkilökohtaisesti. Joku ymmärtää jonkin asian kokonaan uskon, toinen kokonaan järjen kautta, ja kaikkea siltä väliltä. Asiaa ei voi kenenkään kohdalta tietää, ennenkuin hän siitä itse kertoo.

Raamattu on tosiaan kristillisen uskon perusta. Raamatusta voidaan poimia mitä vain, ja korostaa sitä niin kauan että voidaan sanoa että "näin on aina ajateltu". Siitä voidaan tehdä myös vallan väline. Erityisesti pelottavaa on se, jos tulkintoja pidetään tosina sen vuoksi, että ne tulevat tietyltä henkilöltä. Raamattua voidaan siis halutessa tulkita melkein miten päin vaan. Aina voidaan sanoa että "Pyhä Henki tämän on seurakunnalle näin avannut" ja näin voidaan vastata kaikkeen kritiikkiin. Raamattua voidaan käyttää siis väärin. Siksi olisikin minusta ensiarvoisen tärkeää pohtia, millainen pohja ja perustelu erilaisilla asioilla on, millaisessa ympäristössä jotenkin on nähty parhaaksi toimia? Jos jokin asia ei tätä tarkastelua kestä, eikö se silloin osoittaudu epäolennaiseksi? Uskon, että asiat, joilla todella on merkitystä, kestävät kyllä kylmänkin kritiikin. Heikolla pohjalla lepää maailmankuva ja sen opit, jos ne eivät kestä tarkastelua ja ravistelua.

Rehellisyys on totta tosiaan tärkeää.

K.H. (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus! Itsekin olen pohtinut viime aikoina samoja asioita, mutta en ole osannut pukea niitä oikein sanoiksi. Onneks jotku osaavat, kuten sinä! Meitä monella tavalla rikkipoljettuja on tässä yhteisössä liikaa. Itekin olen yhellä tapaa rikki poljettu, joskin en niin julmalla tavalla, mitä olen monien kuullun poljettavan. Minua lähinnä kiusataan rauhanyhdistyksellä ja se on pääasiassa sellaista naljailua, naureskelua jne. Siionissa on onneksi paljon kivojakin ihmisiä. Niitäkin, jotka uskaltavat puhua aroistakin asioista rohkeasti pelkäämättä seuraamuksia. Ilman tällaisia ei voitaisi saada kuriin yhteisössä piileviä sairaita toimintamalleja. Ja olen onnekseni huomannut, että myös SRK:ssa on havahduttu moniin epäkohtiin. Päivämiehessä on uskallettu jo rohkeasti kertoa, kuinka 70-luvulla monet asiat ovat saaneet ihan vääriä painotuksia ja vaikuttavat tässä kristillisyydessä yhä. Yhtenä esimerkkinä suhtautuminen musiikkiin ja konsertteihin. 70-luvulla otettiin tosi torjuva kanta musiikkiin. Jos soitti viulua ammatikseen, saattoi jo siitä joutua erotetuksi. Odotan innolla suviseuroissa julkaistavaa Musiikin lahja - kirjaa, joissa käydään laajasti läpi musiikkia. Toisaalta siionissamme pitäisi ottaa vähän rennompi kanta musiikkiin. Voiko jo se olla syy erottamiselle, jos joku on päättänyt ruveta soittamaan rumpuja? Eikö sisällön pitäisi ratkaista enemmän, kuin soittimet, joilla musiikki tuotetaan? Mitä mieltä sinä Juudit olet tästä?

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos! On ollut ilo olla sanoittamassa sinunkin ajatuksiasi.

En koe oikeutta ottaa kantaa yksittäiseen soittimeen tai tyylilajiin tai muuhunkaan "pinnalliseen" valintaan. Sisältö pääsee käsitteenä aika lähelle silti ajatusta siitä, että ajattelen, että jokainen ihminen toimii omilla motiiveillaan. Motiviit, keinot ja tavoite ovat kaikki erillisiä asioita, ja yhtä niistä on vaikea ymmärtää jos ei tunne kahta muuta. En tiedä kuinka kokonainen teoria tämä on, mutta nyt tältä istumalta hahmottelisin sen näin. Erityisesti toivoisin että jonkun valitsemista keinoista ei tehtäisi automaattisia päätelmiä kyseisen henkilön motiiveista ja tavoitteista. Vaan annettaisiiin ihmisen itsensä kertoa, jos niin luontevasti käy.

Toivottavasti jotain sellaista tapahtuisi, joka lopettaisi tuon naljailun ja naureskelun. Toivottavasti oikeus ja rakkaus voittaisivat kaikissa tilanteissa.

Äiti-ihminen (Ei varmistettu)

On harmillista, että tästä asiasta uskalletaan puhua "vasta" nyt. Toki ymmärrän, että internet aikakausi mahdollistaa tämän. Itse olen joutunut lähtemään liikkeestä vuosia vuosia sitten elämäntilanteeni vuoksi, joihin en välttämättä itse päässyt vaikuttamaan. Avioero oli viimeinen niitti sille, että sukulaiset pääsivät sanomaan "Maija ei ole enää uskovainen..." En ole koskaan lakannut uskomasta Jumalaan. Koen, että sana uskovainen vietiin minulta. Minulla ei ole oikeutta sanoa, että olen edelleen uskovainen, uskoni ei ole hävinnyt minnekään. En olisi koskaan toivonut eroa. Se oli ainoa ratkaisu, että sain lasteni ja oman elämäni lopullisesti rauhoitettua elettyäni sellaista maanpäällistä painajaista useita vuosia. Joskus rukolilin, että "Jumala auta, etkö näe miten minulla on vaikeaa.." Nyt olen ymmärtänyt, että kyllä Jumala on minua auttanut. Ei ehkä sillä tavalla, kuin on yleisesti vl piireissä tapana. Mutta minä uskon. Sitä armollisuutta yritän lapsilleni opettaa. Ainoastaan Taivaanisä näkee meidän sydämeen&lt;3

Maria Q (Ei varmistettu)

Äärimmäisen tärkeä keskustelun avaus. Kiitos.

'Jos jokin asia ei tätä tarkastelua kestä, eikö se silloin osoittaudu epäolennaiseksi?'

'Heikolla pohjalla lepää maailmankuva ja sen opit, jos ne eivät kestä tarkastelua ja ravistelua.'

Juuri näin.
Keskustelkaamme ja pohtikaamme vapaasti kaikista asioista. Näin löydämme itsemme ja ajatuksemme. Rakastakaamme.

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos kommentistasi.

Olisikin todella ilo kuulla että joku käyttäisi tätä tai tämän herättämiä ajatuksia keskustelunavauksena. Uskon että mielessäänkin voi yksin muuttua mutta se voi jäädä helposti aika kapeaksi muutokseksi jos se jää vain päänsisäisten näkökulmien varaan, näin olen itse kokenut. Keskustelu entisestään luo tilaa monenlaiselle muutokselle ja ehdottomasti myös sille, jos jonkun on että nyt on hyvä.

Rakkautta ilman pelkoa.

eri-ka (Ei varmistettu)

Iso KIITOS tästä hienosta tekstistä! On hieno fiilis lukea tekstiä, joka on täynnä omia ajatuksia, vain hienommin ja kauniimmin kirjotettuna, kuin olisin itse ikinä osannut kirjoittaa. Vuosia näitä asioita pohtineena, tästä yhteisöstä jo hiukan kauemmaksi joutuneena, luen äärimmäisen helpottuneena tekstiä ja kommentteja ja huomaan, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Uskoa en ole pystynyt heittämään pois. Päinvastoin, mitä kauemmaksi olen vl-yhteisön kulttuurisidonnaisista asioista mennyt, sen vahvemmaksi usko on tullut. Siitä ei ole päässyt irti, vaikka olisi joskus halunnutkin, sillä kamppailu kyseisen asian kanssa on hyvin raskasta ja kuormittavaa. Jonkinlainen valinta elämänsä suunnalle pitäisi löytyä. Haluan uskoa, mutta tietyt piintyneet kuviot ja käyttäytymismallit eivät enää istu itselleni. Sanotaanko, etten voi enää hyvällä omallatunnolla niitä noudattaa, ne eivät tunnu oikeilta. Itse koen, että nimenomaan juuri se ulkoisten seikkojen synniksi saarnaaminen (jotka itse koen täysin epäoleellisiksi asioiksi uskomisen kanssa), on viemässä sitä uskoa pois. En vaan voi ymmärtää ulkoisten seikkojen suurta merkitystä uskon kannalta, etenkin kun todellakin niiden alle peittyy juurikin ne uskon kannalta tärkeimmät ja oleellisimmat asiat. Olet rohkea! Itseltäni tämmöiseen ei olisi löytynyt sitä ns. munaa! :) Ihailen kykyäsi kirjoittaa aiheesta näin lempeästi, pehmeästi, kauniisti... Toivottavasti tämä avaa keskustelua!

Juudit
Ihmisen kokoinen

Se on niin totta, että kun irrottautuu tai etääntyy sellailista sosiialisista kuvioista, joissa on helposti voinut elää uskoaan ja valintojaan perustelematta, ulkoaopittujen lauseiden kanssa "keskustelemalla", asettuu oma usko ihan uuteen näkökulmaan ja haasteen eteen, kun sitä selittää sellaisille, jotka eivät nuita aiemmin käytettyä lauseita ymmärrä.

Kiitos kommentistasi!

hulia (Ei varmistettu)

Tätä lisää! Näistä asioista pitäisi pystyä puhumaan. Lahkoissa vaan suljetaan suut ja anteeksi antamalla unohdetaan. Sukupolvesta toiseen ihmiset elää sielunsairaina. Vasta kun ihminen uskaltautuu piiristä ulos ja miettii mitä on todellinen usko, löytää hän itsensä ja todellisen minänsä.
Suosittelen kaikille Tommy Hellstenin kirjoja. Niitä lukiessa avautuu moni asia. Lahkoissa (esim. Lestadiolaisuus) on valitettavasti laitettu uskonollisuus uskon edelle. Ihminen itse on laitettu asioiden keskipisteeksi. Luodaan järjestelmä, jota itse kontrolloidaan säännöillä ja vaatimuksilla. Näin ihminen yrittää vain hallita elämää ja jopa Jumalaa. "Monet ajattelevat, että taivasten valtakunnan etsiminen on uskonnolliseksi ryhtymistä, uskonnollisten tapojen ja rituaalien omaksumista. Kristus kuitenkin torjui ihmisten itse rakentaman uskonnollisuuden sanomalla esimerkiksi, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Toisin sanoen uskonnolliset säännöt ja tavat eivät saa tulla niin tärkeiksi, että ihmisestä tulee niiden orja."

Juudit
Ihmisen kokoinen

Kiitos kommentistasi. Valaisevan hienoa analyysia uskosta ja uskonnollisuudesta, Hellsten-suosituksia olen kuullut aiemminkin, enpäs ole päässyt tarttumaan.

Q (Ei varmistettu)

Kiitos Juudit, puit sanoiksi paljon mitä itse ei osaa! Itselleni aikanaan kynnyskysymykseksi nousivat kirjoittamattomat säännöt, joita ei haluttu- tai edes osattu- selittää. Tunne on kuin kulkisi ohutta viivaa uskovaisten ja "uskottomien" välissä.

Pages

Kommentoi