Kirje vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle

IMG_0635.JPG

”Ja kattona sillä on taivas.”

Rakas 

Pidän sinusta, laulujesi kaiusta ja nukuttavan turvallisesta puherytmistä. Armon askelista, toukomettisistä, etsikkoajoista ja lukemattomista muista kielikuvista. Pidän niistä kauniista ja turvallisista kuvista joita ne maalaavat mieleeni, pidän siitä lämpimästä tunteesta seurapenkissä useiden tuttujen ihmisten lämmön ympäröimänä, talkootöiden sujuvuudesta ja iltakylien luovista viettotavoista.

Viime vuosina on tapahtunut asioita. On ollut kevätmyrskyä ja kohua ja kirjaa ja kirjettä. Eroa ja erottamista. Epäilyjä ja unohtamisia. Virheitä ja vastoinkäymisiä. Myöntämistä ja kieltämistä. Siinä me olemme kaikki eläneet, kukin omalta paikaltaan ja omilla tunteillaan. Niin minäkin. Joskus on ollut helppoa, joskus ei.

Helppoja hetkiä ovat olleet ne, kun olen löytänyt vapauden olla muuttuva minä, joka kasvaa ja oppii, elää ja liikkuu. Kun armo on oikeasti noussut kaikkein tärkeimmäksi ja olen saanut oivaltaa sen aina uusia ulottuvuuksia.

Vaikeita hetkiä ovat olleet ne, kun lähellä olevia ihmisiä on henkisesti lyöty ja poljettu, toiset eivät ole uskaltaneet avata suutaan, ja jos ovat niin tehneet, ovat saaneet aimo annoksen armottomuutta ja kritiikkiä paluupostissa.

Minulla olisi sinulle muutamia toiveita:

Toivoisin, että julkinen ja yksityinen puhe puhuttaisiin auki niin että ne vastaisivat toisiaan ja liikkeen jäsenet ja ulkopuoliset ymmärtäisivät saman puheen samalla tavalla. Kun puhutaan meistä kristityistä, niin tarkoitettaisiin todella kaikkia kristittyjä, eikä vain niitä, jotka seurojen käynnin lisäksi usein hyvin pinnallisiin valintoihin perustuen sellaisiksi luokitellaan. Avoimesti pohdittaisiin, mitä kriteereitä kristityn määritelmään kuuluu, ihan oikeasti. Ja että kuka sellaisia kriteereitä voi asettaa. Voiko joku? Ihminenkö? Ihmisjoukko?

Että ulkonaisten seikkojen synniksi saarnaamisen sijasta keskityttäisiin tämän maailman todellisiin ongelmiin ja vaaranpaikkoihin. Mitä on ahneus todella, mitä kateus ja mitä rakkaus. Kuka on lähimmäinen ja voiko ihmisiä laittaa millään perusteella järjestykseen, voiko heitä millään perusteella tuomita? Voiko toinen ihminen todella tietää toisen ihmisen sieluntilan, levittää siitä tietoa muillekin ja sulkea pois? Millaisilla arkipäivän asioilla me todella voisimme olla kynttilänjalkoina ja valoina ja suolana maailmassa, poistamassa epätasa-arvoa ja ihmisoikeusrikkomuksia, vähentämässä yksinäisyyttä ja monella tavalla sairaiden kärsimystä?

Minä olen kokenut positiivisen kokemuksen siinä, kun olen vetäytynyt ja viettänyt hiljaiseloa paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta. Minua ei ole suoraan eikä käsittääkseni kovin epäsuorastikkaan tuomittu, ystäväni ovat olleet kanssani valmiita keskustelemaan silloin kun minä olen ollut siihen valmis, minua ei ole keskusteluun vaadittu. Olen saanut olla kesken. Joitain ihmisiä on jäänyt arjesta pois, toisia tapaan harvemmin, uusia on onneksi tullut mukaan ja vanhoja tuttuja löytynyt uudestaan.

Valitettavasti tällainen tapahtumaketju tuntuu harvinaisuudelta. Ja valitettavasti olen silti kokenut ulkopuolisuutta, vaikka olen kokenut että uskoani en ole halunnut heittää pois sen enempää kuin koskaan aiemminkaan, vain siis ehkä joka toinen päivä. Kun ei se minun mielestäni minusta ole kiinni, olenko minä uskovainen vai en. Aina tietenkin toivoa saa jos niin haluaa.

Onko se sitten niin, että golfklubilla on oltava pikeepaidassa, suomalaisessa bussissa tuntemattoman ihmisen vieressä hiljaa ja rauhanyhdistyksellä ilman (näkyvää) meikkiä, jos haluaa tuntea edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta? Onko siinä suurempana tekijänä oma vai muiden ajatusmaailma? Kenellä on suurempi vastuu?

Erityisesti olen huolissani nuorista ja teini-ikäisistä, jotka ovat viisaita ja fiksuja, ja osaavat erittäin taitavasti poimia vanhempien puheesta sen, mitä siitä halutaan jäävän mieleen. Että tietynlainen musiikki vie uskon ja tanssiahan me emme halua. Sellaisista asioista minä kuulen siskojeni ja heidän ystäviensä puhuvan ja hiljaa mielessäni pohdin, että nämäkö ovat edelleen niitä asioita, jotka nuoren mieleen uskoa kuvaavina jäävät? Vaikenen, koska olen oppinut pelkäämään heidän puolestaan erilaiseksi leimaantumista ja haluan säästää heidät. Miltä oikeastaan? Ystävien menettämiseltä, hämmentymiseltä. Niin totta, hämmennyksen aiheuttaminen, yksi ehdottomasti vaarallisimmista asioista, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä!

Kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka uskovat liikkeen parempaan huomiseen ja siihen, että sillä voi olla vielä annettavaa – todellista hengellistä annettavaa – ja viestiä kaikille ihmisille. Ei sisäänlämpimästi ja omia kehuen ja pinnallisten tapojen valintoja vahvistaen vaan avoimesti henkilökohtaisen uskon perusteita ja näkökulmia avaten ja vaihtoehtoja kuunnellen ja sallien. Lestadiolaisessa teologiassa on ihania kohtia, toivon että ne aukenisivat myös sille riviseurapenkkiläiselle, joka kokee, että hänen ei itse tarvitse asioita selvittää kun ”veljet jo siitä niin turvallisesti kertovat”.

Siinä minä näen mahdollisuuden liikkeelle, yhteisölle ja hengelliselle omakotitalolle, jossa minäkin voisin tuntea oloni nykyistä kotoisammaksi. Sellainen liike onkin todellista joidenkin ystävieni kanssa ja keskuudessa, toivottavasti he uskaltavat edelleen olla äänessä ja kertoa ajatuksiaan, toiveitaan ja uskonsa perusteita koko liikkeelle. Toivottavasti heitä kuunnellaan.

Minäkin haluaisin siihen parempaan huomiseen uskoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin voimavaroihini nähden liian suurta vastusta, joka nousee totutuista toimintatavoista, jotka ottavat huomioon vain tiettyyn muottiin istuvat ihmiset. Kyseenalaistamattomista periaatteista ja käytännöistä, joita opeiksikin kutsutaan.

Kuulemisiin,

Jumalan rauhan rakkain terveisin

Juudit

Kommentit (62)
  1. Ihana teksti Juudit. Viisaita vaan ei mahtipontisia sanoja. Rohkeutta ja rakkautta. Alhaalta ylöspäin niin kuin kuuluukin. Heräsin päivävuoron jälkeen yöunilta, ajattelin ja kohta olinkin lukemassa tätä tekstiä. Tuntui kuin olisin keskustellut sinun kanssa (sitähän tämä on). Toivottavasti nähdään. Tai keskustellaan. 🙂 Hyvää kesää!

    1. Kiitos, kuulostaa hyvältä keskusteluhetkeltä, mahtavaa että sain osallistua 🙂 Nähdään ihmeessä! Sitä samaa! 🙂

  2. Hei.
    Kirjoituksesta heräsi monta asiaa mieleen. Se oli suoraa puhetta sydämestä, ajatuksia ja sanoja, ei kriittisesti vaan hyvin lempeästi.
    Puhuit asiaa. Asia joka minuun iski kiinni, oli tuomitseminen.
    Jokainen vl pelkää varmasti tuomituksi tulemista, siis sitä että uskovaiset ihmiset alkavat puhumaan pahaa ja kehittelevät pienissä päissään ajatuksia kuinka tuomita ihminen joka on tehnyt vääryyttä.
    Silloin unohtuu katsoa peiliin, unohtuu oma henkilökohtainen elämä ja usko ja tehdään juuri se mistä varoitetaan raamatussa.
    Kateus, ahneus, yms..asiat jotka tulevat näkyviin jokainen päivä. Ihmiset osaa olla pahoja, pahojen joukkoon kuuluu myös niin ihanat lestadiolaiset ihmiset. Joskus jopa tuntuu että juuri he ovat pahimmasta päästä.

    Mutta niinkun sanoin, ihmiset ovat perisyntiin taipuvainen olento. Kaikki ihmiset, kukaan ei kukaan ole synnitön. Pitää vaan muistaa että jos uskot oikein, sen tietää sydämen kautta. Elä elä muille, elä tee elämästä muiden elämää, vaan elä elämä hyvässä omassatunnossa ja uskossa. .ja ne ihmiset jotka tuomitsevat ja tekevät uskosta lakihenkisen ja rakkaudettoman : niitten loppu on siinä että ne myös taivaassa tuomitaan.

    Pienenä viattomana tyttönä muistan aina kun seuroissa puhuttiin uskosta ja sen varjelemisesta. Että taistele loppuun asti ja säilytä uskon siemen sydämessä.
    Minun uskoni hiipui, askel askeleelta tie kävi raskaaksi. Jokainen uskon asia tuntui kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta. Menetin tärkeimmän ja arvokkaimman asian maan päältä. Uskon, lapsen uskon.
    Järkeilin, ajattelin ja elin epäuskossa.

    Nyt, tätä tekstiä kirjoittaessani, sanon sen ihan suoraan.
    Jumalan valtakuntaa parempaa paikkaa ei ole maailman päällä, se paikka missä oli turvassa, oli koti. Siellä tunsi kuinka sai olla Jumalan lapsi, turvassa.
    Nyt minä pelkään, jokainen päivä, ikuista kuolemaa. Koska tiedän, että jos en saa armoa takaisin, niin elän toteen sen mitä raamatussa sanotaan.
    Ja uskokaa tai elkää. Taivas ja helvetti on olemassa.
    Kaikille rakkaudelle sydämestään uskoville ihmisille sanon; sitä tietä mitä taivallat on ahdas ja ohut. Niin vaikea kulkea, mutta ikuisen elämän antava. Elä koskaan luovu siitä, mitä armosta sinulle on annettu, kulje turvallisin mielin, elä järkeile liikaa sillä se tuhoaa kaiken.
    Lopun ajat on lähellä, minä jos kuka sen tiedän.

    Terv.Ex-lessu
    Rukoilkaa kaikkien uskonsa menettäneiden puolesta.

    1. Hei,

      Poistin toisen kommenttisi, sama taisi tulla kaksi kertaa peräkkäin.

      Uskon ja järjen suhteesta ja suhteettomuudesta kirjoitin jo tuolla aiemmin näin: 

      Usko ja järki eivät ole toistensa vastakohtia, toinen ei sulje toista pois. On asioita, jotka voi ymmärtää sekä uskon, että järjen kautta, ja on asioita, jotka voi ymmärtää vain toisella. Ajattelen myös että nämä asiat vaihtelevat henkilökohtaisesti. Joku ymmärtää jonkin asian kokonaan uskon, toinen kokonaan järjen kautta, ja kaikkea siltä väliltä. Asiaa ei voi kenenkään kohdalta tietää, ennenkuin hän siitä itse kertoo.”

      Kiitos kommentistasi ja jakamastasi elämänkokemuksesta. Kuulostaa kovalta kokemukselta, toivon elämääsi läheisiä tai muita valoa ja lohtua tuovia asioita.

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *