Kosketa minua!
Tällä viikolla luemme toistemme vanhoja postauksia ja jatkamme niistä. Minä muistan monta, joihin palaisin mielelläni.
Luin viikolla junassa Taina Kinnusen uuden kirjan ”Vahvat yksin, heikot sylityksin”. Kinnunen kirjoittaa, miten ”kosketus on edelleen vaikea aihe suomalaisille, suorastaan tabu. Ihojen läheisyyteen, tai pikemminkin niiden etäisyyteen, liittyy häpeää, kaipuuta ja kipua.” Kinnunen on kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija, joka tarkastelee kosketuksen merkitystä eri sukupolvien kokemusten kautta.
Kirjaa lukiessa palautui mieleen monia Minna T:n kirjoituksia ja erityisesti Mirka Maarian Ei-kukaan ei ole koskaan. Mirka kirjoitti henkilökohtaisesti Kinnusen kirjan teemoista: ”Jos siitä on puhuttava, mistä on vaikea puhua, niin tämä tarina on ehdottoman tärkeä kertoa. Tämän tarinan lähtöasetelmassa nuori tyttö kieltää oman kehonsa ja seksuaalisuutensa, käännekohdassa hän ymmärtää sen olevan mahdotonta ja haitallista.”
Mirka kertoo, miten päätti elää yksin. Matka ei ollut ollut se tavallisin, edessä oleva ei tuntunut omalta, ja silti: ”kehoni sitten alkoi huutaa tarpeitaan kaikista hiljentämisyrityksistä huolimatta.” Mirka kirjoittaa, miten haluaa tulla nähdyksi, eikä vain nähdyksi vaan myös hyväksyen katsotuksi ja kuulluksi, sillä lohdutonta on elää ”yksin, ilman kenenkään hellyyttä ja hyväilyjä, katsetta ja käsivarsia.”
Meri-Anna jatkoi Mirkan pohdintoja ja kirjoitti: ”Kosketus, lämpö, ymmärrys ja läsnäolo kaikilla aisteilla kuuluu ihmiselle”.
Kinnusten kirja kutsuu pohdiskelemaan omaa kosketushistoriaa. Kosketus ja sen puute tekevät syvästi hyvää ja pahaa. Kinnunen katsoo, että suomalaisilla on pitkä pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne, jonka varjo lankeaa kauas. Sotavuodet jättivät kipeän jälkensä suomalaiseen koskemisen tapaan. Rintamalta palanneet isät olivat traumatisoituneita, äidit eivät jaksaneet. Sotavuosien hintaa maksetaan Kinnusen mukaan yhä vieläkin.
Kinnusen mukaan viimeistään aikuisena olisi hyvä oivaltaa, että läheisyyttä syystä tai toisesta karttava ihminen siirtää tapansa seuraaville sukupolville. Osaatko olla hellä lapsillesi, läheisillesi? Kirja kuvaa kosketuselämäkertojen kautta, miten nuorempien sukupolvien yhteiset kokemukset ovat onneksi valoisampia. Ja miten läheisyyttä voi yhä vaan opetella, oli oma kosketushistoria millainen tahansa.
Samalla Kinnunen muistuttaa, että koskettamisesta pitää olla yhteinen käsitys, jokaisella on ruumiillinen itsemääräämisoikeus. Toista ei saa koskettaa ilman lupaa.
Minua kosketti, kun Hemuli kirjoitti vastikään, miten ehtoollinen koskettaa häntä lähes aina. On myös erilaista kosketusta, jotakin muutakin kuin ihmisen iho. Samasta kirjoitin itsekin taannoin, ja palasin ihmiseen, kun pohdiskelin Marian ja Jeesuksen kohtaamista pääsiäisaamuna: ”Juuri tämä kohtaaminen kuvaa minulle parhaiten sitä, millainen Jumala tänäänkin on. Tulee, koskettaa, juttelee.”
Mari Inka