Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas
Olen Pudasjärven lentokentällä, suviseuroissa, kun tämä blogi tulee luettavaksi eli juuri nyt. Meiltä on kysytty kirjoituksia hengellisistä kesäjuhlista. Te olette, ihan ymmärrettävästi, ihmetelleet ketkä näille oikein menevät ja mitä näiltä saa. Eihän täällä ole kiinnostavia artistivieraita tai alkoholitarjoilua, vain samaa saarnaa vuodesta toiseen. Vastaan omasta puolestani, omien perinteisten suvijuhlieni tunnelmista.
Ihmiset menevät suviseuroihin, koska se on perinne, samalla tavalla kuin he syövät pääsiäisenä mämmiä ja siivoavat jouluksi saunansa. He menevät sinne tavatakseen tuttuja, sukulaisia ja ystäviä. He menevät sinne nauttimaan siitä yhteisöllisyydestä, jota peräänkuulutetaan jokaisessa hyvinvointiraportissa ja tulevaisuusselonteossa. Yhteisöllisyys on siellä ihan oikeasti totta. Lestadiolaiset ovat todellista believing by doing -kansaa, kuten Torvi-blogisti asian kerran ilmaisi. Talkoovoimin he rakentavat kokonaisen kaupungin, joka ikinen vuosi!
He menevät sinne, koska siellä on usein aika mukavaa. Lapsena moni on ajatellut, että suviseurat ovat kuin taivas. Loputtomiin serkkuja ja kavereita, karkkia, jäätelöä ja limukkaa, mielenkiintoisia asioita kuten mönkijöitä, enemmän vapautta kulkea kuin kotioloissa, hymyilevät vanhemmat sekä äärimmäisen turvallinen olo, kun kaikki pahuus on jossakin muualla. Kuten helluntalaisystäväni sanoi heidän ”suviseuroistaan”, juhannuskonferenssista: ”Lapsena ajatteli, että tämä on taivas ja syntiset ovat Keuruun tuolla puolen.”
Ihmiset menevät suviseuroihin saadakseen hengellistä ravintoa. Osa ravinnosta tulee kovaäänisistä. Suurempi voima on kuitenkin yhteenkuuluvuudessa. (Oikeaan) joukkoon kuulumisen tunteesta he ammentavat uskonsa. Toiseuden haipuminen taka-alalle ja sen korvautuminen yhteyden tuomalla ihanalla olotilalle antaa lohdun. Suviseuroissa on helppoa(?) työntää raskausmahaisena kaksosten rattaita. Arjessa tunnet ihmisten kummastelevat katseet, mutta tässä hetkeksi rakennetussa pakolaiskaupungissa olet paitsi tavallinen, myös kiitetty ja arvostettu. Suviseuroissa olet normaali 15-vuotias, kun et juo, et meikkaa, et tunnista tv-sarjojen tunnareita (vaikka nykyiset teinit taitavat kyllä tunnistaa ne), etkä ole suudellut ketään kotibileiden sohvannurkassa.
Jos olet arjessa silmiinpistävän lestadiolainen, niin suviseuroissa sulaudut monituhatpäiseen massaan. Suviseuroissa saat levätä tutussa ympäristössä, jonka jokaisen käyttäytymismallin tiedät, jonka äänimaisema on tuttu jo äitisi kohdusta, jonka hajumaailma tyynnyttää mielesi ja jossa kuultavat laulut kertovat sinun valinneen hyvän osan. Täällä olet kummallisena tavallinen, lestadiolaisena arvokas ja syntisenä vanhurskas (=Jumalalle kelpaava).
Minä en tunne kuuluvani joukkoon, en kelpaavani seurakansalle. En, vaikka tallattu heinä on tuttua tutumpi jalkojeni alla ja tiedän aamun ensimmäisen kuulutuksen äänenpainot tismalleen: ”Hyvää huomenta ja Jumalanterve. Taas on valjennut uusi seurapäivä. Sen aluksi laulamme siioninlaulun 44.”
https://www.youtube.com/watch?v=5SOnGogDAss
En tunne kuuluvani joukkoon, sillä suuri osa joukosta ajattelee minun oleva epäuskoinen. En kelpaa seurakunnalle ja siten en myöskään seurakunnan ymmärryksen mukaan Jumalalle. Seurakunnalle uskollinen lestadiolainen ajattelee minun vetävän perässäni pitkää syntiviittaa. Syntejäni ovat naiselle sopimattomat pappisopinnot, vääränlainen kanta homouteen, ylipäänsä vääränlainen käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, liian pitkälle menevä ekologinen ajattelu, liian pitkälle menevä teologinen ajattelu, ajattelu ylipäänsä, kyseenalaistamisen arvostaminen ja ennen kaikkea tämän kaiken ääneen myöntäminen. Lopullta syntini voi tiivistää siihen, että en halua olla seurakunnan neuvoille kuuliainen. En edes tahdo kuulua joukkoon. En, jos joukkoon kuuluminen tarkoittaa omien ajatusten ja omatunnon äänen ohittamista.
Miksi sitten tulen paikkaan, jossa tiedän armon kuuluvan kaikille, mutta loppuvan juuri ennen omia varpaankynsiäni? (Lisätään syntilistaani ehostus.) Tulen tänne, koska suviseurat ovat perinne myös minulle, koska myös minä tapaan täällä tuttuja, ystäviä, perhettä, rakkaitani. Vaikka yleinen mielipide tuomitsisi minut joukon ulkopuolelle, niin aina tapaan myös ihmisiä, jotka ottavat minut vastaan avosylin, toivottavat tervetulleiksi syntiviittoineni päivineni. Lopulta vain niillä ihmisillä on väliä.
Tulen suviseuroihin, koska hiljaa sisälläni toivon, että siellä kuuluva armo koskisi myös minua, joka tiedän olevani syntinen. En pyydä anteeksi yllä olevaa syntilistaa, mutta tunnustan syyllisyyteni Jeesuksen kasvojen edessä. En kaipaa lestadiolaisen seurakunnan armahdusta, mutta tarvitsen Jumalan armoa. Itseni, kaikkien läheisteni ja rakkaan herätysliikkeen tulevaisuuden tähden toivon, että suviseurakaiuttimista kuuluisi seurakunnan kirkastamisen sijaan Kristuksen kirkastamista, ansaitsemattoman armon vakuutusta, todellista ilosanomaa.
– Mirka Maaria
Kuva: www.suviseurat.fi