Kummallisena tavallinen ja lestadiolaisena arvokas

kuva4_0.jpg

Olen Pudasjärven lentokentällä, suviseuroissa, kun tämä blogi tulee luettavaksi eli juuri nyt. Meiltä on kysytty kirjoituksia hengellisistä kesäjuhlista. Te olette, ihan ymmärrettävästi, ihmetelleet ketkä näille oikein menevät ja mitä näiltä saa. Eihän täällä ole kiinnostavia artistivieraita tai alkoholitarjoilua, vain samaa saarnaa vuodesta toiseen. Vastaan omasta puolestani, omien perinteisten suvijuhlieni tunnelmista.

Ihmiset menevät suviseuroihin, koska se on perinne, samalla tavalla kuin he syövät pääsiäisenä mämmiä ja siivoavat jouluksi saunansa. He menevät sinne tavatakseen tuttuja, sukulaisia ja ystäviä. He menevät sinne nauttimaan siitä yhteisöllisyydestä, jota peräänkuulutetaan jokaisessa hyvinvointiraportissa ja tulevaisuusselonteossa. Yhteisöllisyys on siellä ihan oikeasti totta. Lestadiolaiset ovat todellista believing by doing -kansaa, kuten Torvi-blogisti asian kerran ilmaisi. Talkoovoimin he rakentavat kokonaisen kaupungin, joka ikinen vuosi!

He menevät sinne, koska siellä on usein aika mukavaa. Lapsena moni on ajatellut, että suviseurat ovat kuin taivas. Loputtomiin serkkuja ja kavereita, karkkia, jäätelöä ja limukkaa, mielenkiintoisia asioita kuten mönkijöitä, enemmän vapautta kulkea kuin kotioloissa, hymyilevät vanhemmat sekä äärimmäisen turvallinen olo, kun kaikki pahuus on jossakin muualla. Kuten helluntalaisystäväni sanoi heidän ”suviseuroistaan”, juhannuskonferenssista: ”Lapsena ajatteli, että tämä on taivas ja syntiset ovat Keuruun tuolla puolen.” 

Ihmiset menevät suviseuroihin saadakseen hengellistä ravintoa. Osa ravinnosta tulee kovaäänisistä. Suurempi voima on kuitenkin yhteenkuuluvuudessa. (Oikeaan) joukkoon kuulumisen tunteesta he ammentavat uskonsa. Toiseuden haipuminen taka-alalle ja sen korvautuminen yhteyden tuomalla ihanalla olotilalle antaa lohdun. Suviseuroissa on helppoa(?) työntää raskausmahaisena kaksosten rattaita. Arjessa tunnet ihmisten kummastelevat katseet, mutta tässä hetkeksi rakennetussa pakolaiskaupungissa olet paitsi tavallinen, myös kiitetty ja arvostettu. Suviseuroissa olet normaali 15-vuotias, kun et juo, et meikkaa, et tunnista tv-sarjojen tunnareita (vaikka nykyiset teinit taitavat kyllä tunnistaa ne), etkä ole suudellut ketään kotibileiden sohvannurkassa.

Jos olet arjessa silmiinpistävän lestadiolainen, niin suviseuroissa sulaudut monituhatpäiseen massaan. Suviseuroissa saat levätä tutussa ympäristössä, jonka jokaisen käyttäytymismallin tiedät, jonka äänimaisema on tuttu jo äitisi kohdusta, jonka hajumaailma tyynnyttää mielesi ja jossa kuultavat laulut kertovat sinun valinneen hyvän osan. Täällä olet kummallisena tavallinen, lestadiolaisena arvokas ja syntisenä vanhurskas (=Jumalalle kelpaava).

Minä en tunne kuuluvani joukkoon, en kelpaavani seurakansalle. En, vaikka tallattu heinä on tuttua tutumpi jalkojeni alla ja tiedän aamun ensimmäisen kuulutuksen äänenpainot tismalleen: ”Hyvää huomenta ja Jumalanterve. Taas on valjennut uusi seurapäivä. Sen aluksi laulamme siioninlaulun 44.”

https://www.youtube.com/watch?v=5SOnGogDAss

En tunne kuuluvani joukkoon, sillä suuri osa joukosta ajattelee minun oleva epäuskoinen. En kelpaa seurakunnalle ja siten en myöskään seurakunnan ymmärryksen mukaan Jumalalle. Seurakunnalle uskollinen lestadiolainen ajattelee minun vetävän perässäni pitkää syntiviittaa. Syntejäni ovat naiselle sopimattomat pappisopinnot, vääränlainen kanta homouteen, ylipäänsä vääränlainen käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, liian pitkälle menevä ekologinen ajattelu, liian pitkälle menevä  teologinen ajattelu, ajattelu ylipäänsä, kyseenalaistamisen arvostaminen ja ennen kaikkea tämän kaiken ääneen myöntäminen. Lopullta syntini voi tiivistää siihen, että en halua olla seurakunnan neuvoille kuuliainen. En edes tahdo kuulua joukkoon. En, jos joukkoon kuuluminen tarkoittaa omien ajatusten ja omatunnon äänen ohittamista.

Miksi sitten tulen paikkaan, jossa tiedän armon kuuluvan kaikille, mutta loppuvan juuri ennen omia varpaankynsiäni? (Lisätään syntilistaani ehostus.) Tulen tänne, koska suviseurat ovat perinne myös minulle, koska myös minä tapaan täällä tuttuja, ystäviä, perhettä, rakkaitani. Vaikka yleinen mielipide tuomitsisi minut joukon ulkopuolelle, niin aina tapaan myös ihmisiä, jotka ottavat minut vastaan avosylin, toivottavat tervetulleiksi syntiviittoineni päivineni. Lopulta vain niillä ihmisillä on väliä.

Tulen suviseuroihin, koska hiljaa sisälläni toivon, että siellä kuuluva armo koskisi myös minua, joka tiedän olevani syntinen. En pyydä anteeksi yllä olevaa syntilistaa, mutta tunnustan syyllisyyteni Jeesuksen kasvojen edessä. En kaipaa lestadiolaisen seurakunnan armahdusta, mutta tarvitsen Jumalan armoa. Itseni, kaikkien läheisteni ja rakkaan herätysliikkeen tulevaisuuden tähden toivon, että suviseurakaiuttimista kuuluisi seurakunnan kirkastamisen sijaan Kristuksen kirkastamista, ansaitsemattoman armon vakuutusta, todellista ilosanomaa.

– Mirka Maaria

Kuva: www.suviseurat.fi

Kommentit (31)
  1. Hieno kirjoitus, Mirka. Luen aina mielelläni sinun analyyttiset ja ajatuksia herättävät blogikirjoituksesi. Kuvasit hyvin suviseurojen todellisuutta ja siihen liittyviä tiedostamattomia puolia. Tai jos tiedostetaan, niin se kyllä kielletään itseltäkin. Olen ollut suviseuroissa joka ikinen kesä, melkein kolmekymmentä kertaa. Aiemmin menin sinne usein ristiriitaisissa tunnelmissa, koska tunsin huonoa omatuntoa siitä, etten viihtynyt niissä festarimeiningeissä. Jossain vaiheessa velvollisuus vaihtui vapauteen, kun ymmärsin, että suviseuroissa viihtyminen ei määritä uskoani. Nyt opettelen suhtautumaan suviseuroihin rennommin ja omilla ehdoillani. Kuten totesit, yhteisöllisyys on suviseurojen isoin juttu. Jos ei olisi, suurin osa jäisi kotiin kuuntelemaan seuroja radiosta.

    Hieman pohdintaa aiempaan lukijan kommenttiin viitaten. Olen miettinyt paljon sitä, miksi jotkut uskovaiset ”ahdistuvat” lestadiolaista elämäntyyliä koskevasta kritiikistä. Teini-iässä voidaan tietysti olla hyvin ehdottomia, mutta olen huomannut myös monien vanhempienkin nuorten mielipiteiden muuttuvan konservatiivisemmiksi viimeistään avioitumisen ja lastensaannin myötä. Moni elää tällöin eräänlaista kuherruskuukautta yhteisön kanssa, sillä nuoret perheelliset ovat sen ytimessä. Lasten vanhemmat eivät ole enää vain keitä tahansa, vaan heillä on yhteisössä merkittävä tehtävä: ottaa vastaan, kasvattaa ja juurruttaa lapset Jumalan valtakuntaan. Tällöin kaikki kritiikki on uhka heidän tuoretta elämänmuotoaan, perhettään ja sen arvoja kohtaan. Suviseuroissa lastenrattaiden paljouden voi nähdä ryhmää voimaannuttavana manifestina: me vanhemmat yhdessä olemme osa tätä tärkeää tehtävää. Tiivis sitoutuminen yhteisöön ja sen elämäntapoihin suojelee perhettä ja tukee lastenkasvatuksessa, mutta ennen kaikkea merkityksellistää vanhempien kasvatustehtävän. Jos joku epäilee tai kritisoi yhteisön elämäntapoja tai niiden tärkeyttä, kasvattajan mieleen voi tulla huimaavia ajatuksia: Olenko tehnyt (tai jättänyt tekemättä) joitakin asioita aivan turhaan? Eikö usko olekaan arkipäivän teoissa? Jos sallin itselleni tiettyjä asioita, onko se sitten menoa, mikä minua enää määrittää uskovaisena? Jos elämäntapasäännöksistä luovutaan, miten uskomme sitten erottautuisi muiden kristillisten yhteisöjen uskosta? Tällöin puolustaudutaan piikit ojossa, koska uhkaavat ja vaikeat kysymykset halutaan torjua ajatuksista. Kovuus kertoo pelosta. Ja sitähän pelätään, mitä ei tunneta.

    Henkilökohtaisesti minulle itselleni uskon ydin on alkanut vähitellen kirkastua sen myötä, kun olen antanut elämäntapasäännöksille vähemmän painoarvoa. Kuuliaisuus ei tarkoita pilkuntarkkaa sääntökirjan noudattamista. Usko ei ole tekemisissä tai tekemättä jättämisessä, eikä se ole kilpailua siitä, kuka omaksuu konventiot parhaiten. Kaikki eivät suhtaudu tiettyihin valintoihini suopeudella, ne koetaan loukkaavina ja uhkaavina. Kun kuitenkin yrittää hyväksyä, että kelpaa Jumalalle juuri sellaisena kuin on, armoa riittää paremmin myös muille.

    1. Mirka Maaria
      14.7.2013, 18:17

      Kiitos ajatellusta ja kauniista kommentista! Kirjoitat: Kovuus kertoo pelosta. Ja sitähän pelätään, mitä ei tunneta. Niin totta! Jotenkin kummallisesti totuudessa rakastaminen ja kovuus ovat muuttuneet samaksi asiaksi. Totuudessa rakastamisen ei suinkaan pitäisi olla toisen tuomitsemista vaan Kristuksen esiin tuomista.

  2. Mirka, kiitos aivan ihanasta kirjoituksesta. Ellimaria ja Matka Sanoihin, samoja tuntoja eletään täälläkin. tänä kesänä jäi Pudasjärvi väliin. katsotaan miten tulevina vuosina, epäilen etten uskalla sinne enää tämän elämän aikana. kaikkea hyvää teille kaikille! <3

    1. Mirka Maaria
      9.7.2013, 14:29

      Kiitos J. A. ja kaikkea hyvää myös sinulle. Ehkä tavataan joskus jollakin suviseurakentällä. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *