Ladataan...
Onnenpäivä

Naapurustomme täällä Orange Countyn periamerikkalaisessa lähiössä alkaa pikkuhiljaa olla täydessä halloween-loistossa; on jättihämähäkkejä, hautakiviä, kummituksia ja tikun nokkaan lyötyjä pääkalloja. Poikkeuksena tästä kaikesta hapatuksesta on kuitenkin talo numero 22052, jonka laiska emäntä ei ole saanut aikaiseksi hoitaa pihamaalle asianmukaisia koristeita. Niin, tuo naapuruston musta lammas olen tietysti minä, jonka innostus pihakoristeluihin kuoli yhdessä etupihan ruukkukukkien kanssa.


Ilmeisesti olen tällä välinpitämättömällä käytökselläni suututtanut sekä universumin että luonnonvoimat, sillä hurtista huumoristaan tunnettu luontoäiti järjesti tiluksillemme vähän turhankin todenoloisia halloween-koristeita. Seuraavassa siis selvennys yllä olevaan postilaatikon kuvaan:


Vaikkei tämä hämähäkki kavereineen kovin järeää tekoa olekaan eikä kasva edes karvaa, ei koon pidä antaa hämätä. Tuo hämiksistä suurempi on nimittäin pahamaineinen mustaleski, jonka puremasta tulee iso pipi. Pienemmän hämähäkin lajista minulla ei varmaa tietoa ole, mutta epäilisin sen kuuluvan Hipsimys Oksetusten alalahkoon. Joka tapauksessa kaveri on eksynyt kyllä väärään seuraan.

Myrkkyhämähäkit, nuo pimeyden lähettiläät, ovat Kaliforniassa vaiettu salaisuus, josta ei ulkomaailmalle hiiskuta. Näin lievästi araknofobisena olen sitä mieltä, että hämähäkeistä pitäisi ehdottomasti varoittaa etukäteen niitä, jotka tänne muutosta haaveilevat. Sillä asiahan on niin, että noita riivatun vipeltäjiä on jokaisessa kukkapurkissa, pihakasvissa, pihakalusteessa ja aurinkotuolissa. Yäääääk.

Niin, ettäs tiedätte, täällä on aina halloween eikä mihinkään kannata koskea ilman näppylähanskoja.
 

Loppuun vielä pari muutakin pikkuseikkaa, joista ei kukaan kuitenkaan etukäteen kerro:
• Täällä on muuten myös tarantelloja. Itse olen nähnyt vain yhden auton alle litistyneen, mutta voinette kuvitella kuinka iso otus on kyseessä, jos sen voi tunnistaa vielä senkin jälkeen.
• Ja onhan meillä kalkkarokäärmeitäkin. Kesäpäivinä näihin metrin parin matoihin törmää lenkkipolulla yhtenään.
• Ah, heinäsirkan siritys luo etelänloman eksoottista tunnelmaa. Paitsi kun siritys alkaa kuulua valojen sammuttua sisätiloista, sängyn alta.
• Missä hedelmäpuu, siellä tsiljoonittain muurahaisia. Ja hedelmäpuita kasvaa joka pihassa.
• Jälleen yksi esimerkki luontoäidin oudosta huumorintajusta, haisunäätä. Auton alle jääneen haisunäädän haju tunkee hetkessä autoon sisälle ja syöpyy tiukasti kaikkiin tekstiileihin. Voitte vain kuvitella paniikin määrän moottoripyöräkypärän sisällä, kun huomaat liian myöhään tien varressa retkottavan haisunäädän raadon.

Että juu, tervetuloa vaan.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Näinä vaikeina taloudellisina aikoina, lehtien täyttyessä yt-uutisista ja synkeistä tulevaisuuden näkymistä, olen eksynyt yhä useammin iltapäivälehtien viihde-sivuille kevyemmän luettavan toivossa. Ja hyvä on, vaikka nämä painoarvoltaan riisinjyvän luokkaa olevat viihdeuutiset eivät koskaan ole suoranaista journalismin ilotulitusta ollutkaan, olin silti kuvitellut, että jopa kohuotsikoiden takana olisi edes hitunen ammattimaista näppäimistön tapailua ja ammattiylpeyttä.

En tiedä kumpi tuli ensin, toimittajien laiskuus vai Instagram, mutta ainakin jälkimmäinen tuo ensimmäisen ilmi varsin selvästi. Viihdeuutisten seassa ovat jo ärsyyntymiseen saakka yleistyneet ns. Instagram-uutiset, joiden sisältö koostuu julkkiksen Instagram-tililtä napatusta kuvasta ja kuvan hashtageista.

Se, että Neiti X:n Instagramissa julkaisema bikiniselfie siirretään Iltapäivälehteen kohuotsikon alle, ei vielä ole artikkeli, viihdeuutinen tai edes huono juoru. Se taas, että joku kerrankin avaisi sen huuliaan törröttävän, bikiniselfieitä napsivan kohukaunottaren motiiveja ja sielunmaisemaa satojen ja taas satojen kuvien takaa, olisi jo oikeastikin ihan kiinnostava juttu. Mutta niin, ottaisihan sen tekeminen toki enemmän aikaa kuin kuvakaappauksen ottaminen Instagramista.

"Bloggaaja ratkesi mäissäilemään! Julkaisi Instagramissa kuvan suklaaostoksilta."

 

Ehkä tämä asia ärsyttää minua siksi niin paljon, että joskus yön pimeinä tunteina olen itsekin salaa haaveillut toimittajan työstä, mutta kääntänyt sitten kylkeä ja ajatellut, ettei kynäni kuitenkaan olisi tarpeeksi terävä. Ja sitten eräänä päivänä sitä huomaa, että ihan oikean lehden alle sisältöä tuottaakseen ei itse asiassa tarvitse olla kynää tai itsekritiikkiä laisinkaan.

Nyt ihan oikeasti.

Kiltit viihdetoimittajat ja roskasisällöntuottajat, vaikka nykyaika kuvapalveluineen onkin näppärää, niin voisitteko silti kaivaa pöytälaatikosta taas ne kynät, paperit ja aivot esille?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Meitä ihmisiä on kahteen junaan, toiset uskovat puhtaaseen sattumaan ja toiset tapahtumien syvempään tarkoitukseen, kohtaloon. Itse kuulun heihin, joiden mielestä on hieman lohduttavaakin ajatella, että kohdatuilla tapahtumilla ja ihmisillä on elämässämme jokin tarkoitus, että asiat menevät lopulta kuten niiden kuuluukin mennä ja niin ikävillä kuin ihanillakin ihmisillä on oma luonnollinen tarkoituksensa maallisen vaelluksemme varrella.

Jokin aika sitten mieheni bongasi Facebookista ilmoituksen, jossa kaksi suomalaisnaista etsi väliaikaista majoitusta omilta kotikulmiltamme. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat, meillä oli talossamme muutama ylimääräinen huone, riittävästi tilaa neljälle ja miehen pinnassa juuri sen verran löysää, että kestäisi hetken kolmea naista saman katon alla. Jokunen viikko myöhemmin, eräänä pimenevänä iltana, seisoi ovemme takana matkalaukkuineen kaksi ennalta tuntematonta ihmistä, Katja ja Tea.

Mikä täydellinen ajoitus ja ajatus kohtalolta.

Kotimme on muutaman viime viikon aikana täyttynyt positiivisesta energiasta, innostuksesta ja ilosta, joka on tarttunut myös minuun. Tiedättekin ehkä sen tunteen, kun aito innostus ja siitä syntyvä energia on niin voimakasta, että se tarttuu kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin, vaikkei ymmärtäisi itse asiasta hölkäsen pöläystä. Sellaista energiamäärää ei yksi ihminen pysty millään ilveellä itsekseen luomaan. Ja juuri tuo positiivisen energian määrä, elinvoima ja innostus on sitä, mitä ahdistuksesta toipuakseni tarvitsen.


Mutta kerrotaanpa sananen näistä mahtavista ihmisistä, joiden kanssa tiemme ovat hetkeksi yhtyneet. Katja ja Tea ovat elämäntaidon valmentajia (Spiritual Life Coach), jotka tulivat tänne suuren meren taakse kouluttautuakseen Santa Monican yliopistossa spirituaalisen psykologian maistereiksi. Lisäksi näillä naisilla on sellaisia erityistaitoja (meikäläisen mielestä puhutaan lähestulkoon superkyvyistä), joita haluan ehdottomasti päästä lähitulevaisuudessa hyödyntämään. Vai mitä mieltä olette, eikö taito tehdä elämäntarkoituksen kartoituksia kuulostakin aika huimalta ja mielenkiintoiselta kyvyltä?

Tämän lisäksi Katja on Usui Reiki Master, eli hän antaa Reiki-energiahoitoja ja Tea taas on Light Grids -menetelmän taitaja, joka auttaa sisäisen valon löytämisessä ja joka puhdistaa mahdollisista tunteiden ja ajatusten aiheuttamista tukoksista. Lisäksi Tea on hiljattain valmistunut Hatha/Vinyasa joogan opettajaksi, joten kun en itse saanut aikaiseksi mennä joogan luokse, tuli jooga minun luokseni. Kätevää!

Koska tiedän, että moni meistä on puolisalaa näistä henkimaailmaa liippaavista jutuista kiinnostunut tai ainakin halukas ymmärtämään omaa syvempää olemusta ja tarkoitusta paremmin, otan asiakseni kokeilla näitä Katjan ja Tean elämänpolkua valaisevia metodeja ja kertoa täällä blogissa minkälaista valaistumista olen asioiden suhteen kokenut. Varsin mielenkiintoisia juttuja on siis tiedossa lähitulevaisuudessa, sekä minulle että teille lukijoille!

 

Mutta palatakseni siihen kohtaloon, kumpaan koulukuntaan te kuulutte? Siihen, joka uskoo kaikkien kohtaamisten olevan vain sattumaa, vai siihen joka uskoo, että kaikilla tapaamillamme ihmisillä on jokin erityinen, pienempi tai suurempi tarkoitus?

 

Katjan ja Tean oma blogi: www.spiritofnorthernlights.com/spiritual-journey
Katjan nettisivut: www.elamantaidonvalmentaja.katjarusanen.com

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Lupaus varsinaisista uutisista on tällä kertaa ehkä hieman liioittelua. En ole aloittanut balettitunteja, ryhtynyt vesihiihtämään tai edes heittämään saapasta, mutta omien tuttujen lajien äärelle olen täällä meren takana taas vaivihkaa palannut.

Otettuani kesän verran taukoa salitreenistä ja supistettuani muitakin treenejä muutamiin kertoihin viikossa, tajusin syksyn tullen, että oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kannalta on parempi ottaa taas säännöllinen liikunta osaksi arkea. Sillä vaikka taustaltani löytyykin hieman kyseenalainen riippuvuussuhde liikuntaan ja treenaamiseni on pahimmillaan ajanut minut uupumuksen ja hulluuden rajamaille, toimii se kohdallani myös stressitason laskijana - kunhan pysyn kohtuudessa. Niinpä niin. On helppoa puhua kohtuudesta, mutta moniko oikeasti tietää missä kohtuuden rajat kulkevat?

Liikuntamääriä vähitellen lisätessäni ja addiktion syvään kuoppaan uudelleen astumista vältellessäni, olen hahmotellut mielessäni omia rajojani. Sen verran jo tiedän, että liikuntamääräni huomioon ottaen ne ovat kauempana kuin keskiverto ihmisellä, minä kun saatan huimasta liikuntamäärästä huolimatta tuntea edelleen pysyväni kohtuudessa ja voida erinomaisesti. Koska pelkän tuntimäärän käyttäminen kohtuuden mittarina ei kohdallani toimi, täytyy rajoja etsiä jostain muualta kuin treenikalenterista.

Liikunta on kohtuudella nautittuna parhautta!


 

Ystäväni neuvosta päätinkin listata erinäisiä hälytysmerkkejä joista tiedän, että olen astumassa kohtuuden rajojen ulkopuolelle eikä liikkumiseni ehkä ole enää terveellä pohjalla. Listan jokainen kohta on minulle tuttu viime talvelta/keväältä ja niistä suurin osa on aivan päivänselviä merkkejä ylettömyyksiin menemisestä, mutta kuten tiedätte, itseään on hankala kuunnella jos ei koskaan malta pysähtyä kuuntelemaan.

Hälytysmerkki nro 1:
Yhtään ei kiinnosta, mutta treenaan silti

Jos ihan aidosti tykkää lajistaan, haluaa kehittyä ja tulla paremmaksi, niin aika harvoin tulee jätettyä treenejä välistä. Siksi tiedän, että jos jonain päivänä minua ei tippaakaan kiinnosta salille meno, on kyse todennäköisesti jostain ihan muusta kuin laiskuudesta. Silloin kroppani (ja pääni) vaatii syystä tai toisesta lepoa ja on parempi jäädä latautumaan kotisohvalle. 

Hälytysmerkki nro 2:
Treenin jälkeen ei naurata

Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka salitreeni olisi miten rankka tai pyörälenkki miten pitkä tahansa, minua naurattaa aina treenin päätteeksi. Jos se nauru joku päivä katoaa, on aito polte ja into hävinnyt ja tilalle astunut pakkopulla. Vaikka sydän hakkaisi kuinka ja vaikka maitohapot riivaisivat lihaksia, niin meiningin täytyy pysyä hyvänä.

Vaikka treenin aikana joskus irvistyttääkin...
 

Hälytysmerkki nro 3:
Liikunta on aina etusijalla

Jos jättää tapaamisen ystävän kanssa välistä vain, koska tänään on hauistreeni, on prioriteetit väärässä järjestyksessä. Sallittakoon kuitenkin poikkeus silloin, kun kiikarissa on oikeasti niin tärkeä tavoite, että se vaatisi säntillistä suunnitelmassa pysymistä. Tavallisen tallaajan kehityskaari ei kuitenkaan siihen kaadu, vaikka treeni tai pari jäisikin välistä.

Hälytysmerkki nro 4:
Söin perhepizzan, pakko tehdä kolmen tunnin lenkki

Vaikka syönkin yleensä aina laskelmoiden ja tulevia treenejä silmällä pitäen, ei minun tarvitse rankaista itseäni siitä, että toisinaan syön kaloreita pienen armeijan edestä. Ja sama homma toisinpäin; jos tiedän vetäväni illalla ravintolaähkyt, ei minun tarvitse kuluttaa sitä kolmeatuhatta kilokaloria etukäteen. Toisin sanoen, en halua käyttää rakastamaani asiaa rankaisuna.

Hälytysmerkki nro 5:
Hirveä kiire, mutta treeneistä en tingi

Joskus on päiviä, jolloin on aivan liikaa tekemistä. Ehkä tavallista enemmän töitä, pari muutakin juoksevaa asiaa pitäisi hoitaa, käydä ruokakaupassa, pestä pyykit, käydä salilla ja hetki pitäisi ehtiä rentoutumaankin ennen nukkumaanmenoa. Silloin ensimmäinen asia, joka päiväjärjestyksestä täytyy pystyä pudottamaan pois, on treenit. On turhaa stressata ja kiirehtiä asian vuoksi, joka ei ole pakko.

...täytyy suorituksen jälkeen kuitenkin hymyilyttää.
 

Hälytysmerkki nro 6:
Sattuu ja särkee, mutta treenejä en jätä välistä

Tämä on nyt sitä kuuluisaa kroppansa kuuntelua. Myönnettäköön kuitenkin, että tällä treenimäärällä minulla ei ole sellaista päivää, jolloin ei johonkin jäseneen sattuisi. Juju piileekin siinä, että on turha kiusata lisää sitä ruumiinosaa, joka on jo valmiiksi jumissa ja kipeänä. Jos jalkapuntin jälkeen on jalat kovasti kipeänä, jätetään pyörälenkki välistä ja sillä siisti. Saati sitten, että joku paikka olisi oikeasti hajoamispisteessä tai flunssan merkit leijuisi ilmassa. Silloin on syytä antaa aikaa toipumiselle, unohtaa treenit ja keskittyä ihan vain telkkarin katseluun.

Hälytysmerkki nro 7:
Tässä mitään hempeilyä nyt ehdi tai jaksa

Jos treeneiltä ei jää aikaa parisuhteen hoitamiselle, sen puolison viereen sohvalle köllähtämiselle, pienelle keskustelutuokiolle tai ettei sen verran jaksa pysyä sängyssä hereillä, että ehtisi hetken toista helliä, ollaan jo todella syvällä suossa. Nyt viimeistään pitäisi hälytyskellojen soida niin, että tärykalvoja särkee.

 

Siinäpä ne nyt ovat, omat hälytysmerkkini, joita silmällä pitäen minun pitäisi pysyä kohtuuliikkujana. Vaikka jokaisen rajat ovatkin hieman erilaiset, niin ehkä tekin löydätte joukosta sellaisia merkkejä, joista tiedätte liikkuvanne heikoilla jäillä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Eilen aamulla mies täytti maantiepyörästäni renkaat, nosti pyöräni ulos tallista ja lähti seurakseni lenkille kohti lähivuoria. Tuona ihan tavallisena aamuna yksi ratin takana väsymyksestä ummistunut silmäpari oli muuttaa kaiken. Aamu vaihtui silmänräpäyksessä hätään ja menettämisen pelkoon. 

Me ihmiset olemme vähän hassuja. Vasta kun menetämme jotain, tai käymme menetystä lähellä, ymmärrämme kuinka paljon meillä itse asiassa onkaan menetettävää. Koko elämäni perustan vavistessa jalkojeni alla, minä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Et nyt *#%* jätä mua tänne yksin.

Tuona aamuisena epätietoisuuden hetkenä en niinkään miettinyt mitä kaikkea olen suutuspäissäni tullut sanoneeksi. Mietin, mitä kaikkea jäi sanomatta ja mitä jäi tekemättä. Muistinko kiittää siitä, että hän aamulla täytti pyöränrenkaat? Annoinko herätessä suukon? Hymyilinkö, kun hän kääntyi kotiin päin ja minä jatkoin vielä matkaa? Sillä hetkellä juuri niillä kaikkein pienimmillä asioilla oli eniten väliä.

Se, että selvittiin, jos ei nyt pelkällä säikähdyksellä, niin olosuhteisiin nähden helpolla kuitenkin, opetti paljon. Vaikka tulevaisuudessa kitisen todennäköisesti edelleenkin pesemättä jätetystä paistinpannusta tai tuolin syrjälle heitetyistä farkuista, niin en koskaan unohda sitä miltä eilinen huoli ja pelko menettämisestä tuntui. Se, kuinka paljon toinen merkitsee, onkin paljon enemmän kuin olin aikaisemmin kyennyt edes ymmärtämään.

Jos tällekin tapahtumalle on pakko keksiä jokin tarkoitus, niin ehkä se on se, että ymmärrän nyt toisen todellisen arvon ja merkityksen, kun hän vielä on täällä kanssani, herää samasta sängystä, jättää likaiset sukat lattialle, pussaa ennen töihin lähtöä ja tekee maailman parhaita Excel-taulukoita.

Minun rakkaani on vieläkin rakkaampi.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Pyysivät täällä Lilyssä meitä bloggaajia kysymään läheisiltämme, että miltä se nyt sitten tuntuu olla bloggaajan lähipiirissä. Halusin ehdottomasti kantaa korteni kekoon, sillä kiinnostaahan tuo kovasti itseänikin. Niinpä annoin kirjoitusvuoron miehelleni ja pakotin hänet pohtimaan, kuinka blogini on elämäänsä vaikuttanut. Syntyi hiljaisuus ja sen jälkeen insinööri käynnisti Excelin.

***

Siis miten niin miten vaikuttanut? Olisko blogin myota jonkun muka pitanut muuttua? Oota ma teen vertailumatriisin (nakisittepa vaimon ilmeen nyt!).


Paivan postauksen tarjoaa:
Paska paiva 
Suhteen tasapainottava osapuoli

ps: Pilkunjyystajille tiedoksi, tietokoneeni ei ole skandinappaimistolla varustettu enka laiskuuttani ole viitsinyt opetella at+&%$#&# symboolihassakoita.

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages