Ladataan...
Onnenpäivä

Tiedättekö sen tunteen, kun olet juuri Teneriffan auringon alla asettunut mukavasti hotellin aurinkotuoliin ja näet horisontissa allasaluetta kohti vaappuvan miehen. Hotellin varjoista valoon tullessaan pistät merkille saapujan ravunpunakat kasvot, sandaaleihin tukitut sukat, maantienharmaan tukan sivujakauksineen ja aamuolutta tiukasti puristavan suuren kouran. Kas, toinen suomalainenhan se siinä.

Ei suomalaisen paikantaminen väkijoukosta ole toki aina näin helppoa, mutta jostain kumman syystä sen maailmalla liikkuvan kanssasuomalaisen vaan tunnistaa. Toisinaan en osaa edes sanoa, miksi se joku kaupan kassajonossa tai lentokoneen takarivissä näytti suomalaiselta, mutta hitsit, jotain tuttua ja isänmaallista siinä kaverissa silti oli. 

Olen aina toisinaan tuijottanut peiliin ja mietiskellyt, että mikähän se meidän suomalaisten yhteinen, tunnistettava piirre oikein on ja onkohan minullakin se? Nämä jenkit veikkaavat minua aina ensimmäisenä venäläiseksi tai saksalaiseksi ja kun sitten kerronkin olevani Suomesta, he pyöräyttävät silmiään ja toteavat, että luulivat suomalaisten olevan vaaleampia. Niin minä sitten olen kuvitellut, että olen jäänyt isossa jaossa ilman tuota suomalaista tunnistettavuus-geeniä ja tyytynyt kohtalooni näyttää venäläisen ja saksalaisen risteymältä.

Eilen sitten tapahtui jotain, mikä muutti käsitykseni sekä omistani että kaikkien suomalaisten geneettisistä piirteistä täysin.

Olimme suomityttöjen kesken salilla, tukevasti roikkumassa ylätaljasta painojen jatkeena, kun puuhasteluamme aikansa katsellut mies tuli yllättäen juttusille. Olin ällikällä lyöty, kun hän ensimmäisenä kysyi, että olemmeko mahdollisesti Suomesta. Oli nimittäin ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun kukaan arvaa alkuperäni oikein. Ajattelin tietysti heti, että hän tunnisti suomen kielen syystä tai toisesta, mutta asiaa tiedusteltuani sainkin varsin yllättävän vastauksen.

Kun te suomalaiset olette niin kookkaita ihmisiä.

Suomalaisen tunnistaa vaikka varjokuvasta.
 

Ai sekö se yhteinen piirre olikin! Ei seitinohut, maantienharmaa tukka, ei kaukana kotoa paistavan auringon paahteessa punakaksi muuttunut nahka, eivät pienet ja terävät kasvonpiirteet, eivät Marimekon vaatteet eikä Hankkijan lippis, vaan ruumiinrakenneMe suomalaiset olemme jättiläiskansaa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Kiitos rakkaan kämppikseni Katjan, olen viime aikoina päässyt testaamaan reiki-energiahoitoa. Koska reikihoito ei ole kovinkaan yleistä ja menetelmä tunnetaan lähinnä kansanparantajien ja poppamiesten epämääräisenä rituaalina, avaan teille aluksi hieman reikihoidon perusteita. Ja myönnetään, että kyllähän menetelmä kaikkine universumin energioineen kuulostaa melko... no, henkimaailman jutulta.

Reikihoito on perujaan Japanista ja se perustuu universaalin energian siirtämiseen hoidettavan kehoon hoitajan käsien välityksellä. Lisäenergia antaa sekä mielelle että keholle lisää elinvoimaa, rentouttaa, vahvistaa vastustuskykyä, auttaa energiatukkeumien avautumisessa, puhdistaa elimistöä, tasapainottaa tunteita ja ennen kaikkea antaa keholle lisäenergiaa parantumisen tueksi. Reiki itsessään ei siis paranna vaan sen tarkoitus on antaa keholle voimaa parantaa itse itsensä.


Koska reikihoidon vaikutusta ei voida mitata ja toimenpide muutenkin liikkuu tavallisen tallaajan ymmärryksen ulkopuolella, on reiki varsin kiistanalainen hoitomuoto eikä sen vaikutuksille ole löytynyt luotettavaa tieteellistä tukea. Virallinen kanta onkin, ettei reikihoidosta ole hyötyä.

Itse en ole asian suhteen aivan yhtä jyrkkä kuin tiedemiehet. En edes yritä ymmärtää, kuinka universumin energia siirtyisi käsien - tai jopa ajatusten välityksellä hoidettavan kehoon enkä usko, joskaan en kielläkään, että näin tapahtuisi.  Olen asian suhteen kuitenkin avoimin mielin, sillä tapahtuuhan luonnossa paljonkin asioita, joita emme osaa selittää, on kykyjä ja aisteja, joista me ihmiset olemme autuaan tietämättömiä. Joten, ken tietää? Se nyt on kuitenkin varmaa ja tutkittuakin, että positiivinen ajattelu ja levännyt mieli edesauttaa sekä parantumista että solmuun menneiden elämänlankojenkin setvimistä. Sillä tavalla reikihoito siis ainakin ajaa asiansa.

Mutta mennäänpä itse hoitokokemukseen. Hoitoja minulla on nyt takana kaksi ja jos reiki itsessään on hieman epämääräinen menetelmä niin epämääräisiä ovat hoidettavat vaivanikin. Kuten vakiolukijat varmasti muistavat, olen kärsinyt ahdistuksesta ja taistelen edelleen siitä johtuvan kuristavan tunteen kanssa, joten Katja keskittyi hoitamaan erityisesti kaulani seutua ja avaamaan siellä mahdollisesti olevia energiatukkeumia.


Hoitotapahtuma itsessään on ennen kaikkea rentouttava. Hoitaja voi joko koskettaa hoidettavaa käsillään tai pitää kädet hieman koholla hoidettavan kehosta, auran tuntumassa. Se, tunteeko hoidettava hoidon aikana muuta kuin hoitajan kosketuksen, on yksilöllistä. Omia tuntemuksiani hoidon aikana kuvailisin sanalla epämääräinen. Skeptisesti ajateltuna tuo tuntemus saattaa olla joko mielikuvitukseni tuotetta tai muuten vain erikoinen fiilis poikkeavasta kosketuksesta. Mutta vaikka mitään selkeää, sähköistä universumin energiaa en tuntenutkaan, ajattelen silti kosketusta jollain tasolla voimaannuttavana kokemuksena.

Hoidon jälkeen oloni oli rentoutunut, ehkä uninenkin ja tuntui hieman nurinkuriselta ajatella, että minussa olisi ollut enemmän virtaa kuin ennen hoitoa. Väsymyskoomasta selvittyäni olo palautui kuitenkin pirteäksi ja selkeäksi melko nopeasti. Erityisen merkitykselliseksi koen hoidon jälkeen käydyn pienen terapeuttisen keskustelun, jossa Katja antoi minulle vinkkejä niin jaksamiseen kuin ahdistuksen käsittelyynkin. On vaikeaa sanoa auttoiko reikihoito ahdistuksen hallintaan ja jos auttoi, niin minkä verran, mutta ainakin tuo tunnin mittainen rentoutumistuokio keskusteluineen selkeytti ajatuksiani ja loi uskoa ahdistuksesta toipumiseen.

Ihan vain huvin vuoksi, ilman erityistä syytä, en välttämättä reikihoitoon hakeutuisi, mutta muun hoidon, toipumisen tai muutoin haastavan elämäntilanteen tueksi voin kyllä avaramielisille reikiä suositella!

 

Kiinnostuitko? Haluaisitko itse kokeilla reikihoitoa? Lue lisää Katjan nettisivuilta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Joskus vaan kiukuttaa. Syypää saattaa löytyä peilistä tai työpaikalta, ehkä känkkäränkkä on pissinyt puolison aamukahviin, vessapaperi loppunut kesken tai muuten vaan ovat kuu ja tähdet taivaalla siinä asennossa, että hammasrivistön kiristymisen saattaa kuulla kylän toiselle laidalle. Ja että minä inhoan sitä, kun huonon käänteen saanut, alavireinen päivä ei ota millään kääntyäkseen nousuun. Mutta sitten keksin keinon, jolla sisäistä jöröjukkaa voi helposti höynäyttää.

Ja tämä sitten kuulostaa tosi hihhuli-touhulta ja sitä varmasti onkin, mutta se toimii, ainakin allekirjoittaneella.

Hakeudu hetkeksi omaan rauhaan (ihan vain, etteivät ihmiset pitäisi sinua täysin kajahtaneena), luikahda makuuhuoneeseen, telkeydy työpaikan vessaan tai vaikka siivouskomeroon, sulje silmät ja hymyile. Työpaikan vessassa hermoromahduksen partaalla loihdittu tekohymy saattaa äkkiseltään kuulostaa pähkähullulta, mutta se auttaa.

Aito tekohymy.

 

En ole sen enempää tehnyt tutkimusta siitä, miksi kiukkuisena hymyn loihtiminen kasvoille saa mielenkin kirkastumaan, mutta olen perustellut asiaa itselleni maalaisjärjellä. Uskon, että mieltä voi huijata. Ajatellaanpa tapahtumaketjua aidon hymyn takana. Ensin tulee positiivinen ajatus ja ilo, sen jälkeen kasvot kääntyvät hymyyn. Miksei se siis toimisi myös toisinpäin? Ensin taiotaan kasvoille tekohymy ja koska mieli on ohjelmoitu siten, että kasvolihasten ollessa hymyyn virittäytyneenä kuuluu mielenkin olla positiivinen, huomaat pian hymyileväsi ihan aidosti, vaikket edes tiedä miksi.

Eikö kuulostakin loogiselta?

 

Hymyä ja iloa viikonloppuun!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Naapurustomme täällä Orange Countyn periamerikkalaisessa lähiössä alkaa pikkuhiljaa olla täydessä halloween-loistossa; on jättihämähäkkejä, hautakiviä, kummituksia ja tikun nokkaan lyötyjä pääkalloja. Poikkeuksena tästä kaikesta hapatuksesta on kuitenkin talo numero 22052, jonka laiska emäntä ei ole saanut aikaiseksi hoitaa pihamaalle asianmukaisia koristeita. Niin, tuo naapuruston musta lammas olen tietysti minä, jonka innostus pihakoristeluihin kuoli yhdessä etupihan ruukkukukkien kanssa.


Ilmeisesti olen tällä välinpitämättömällä käytökselläni suututtanut sekä universumin että luonnonvoimat, sillä hurtista huumoristaan tunnettu luontoäiti järjesti tiluksillemme vähän turhankin todenoloisia halloween-koristeita. Seuraavassa siis selvennys yllä olevaan postilaatikon kuvaan:


Vaikkei tämä hämähäkki kavereineen kovin järeää tekoa olekaan eikä kasva edes karvaa, ei koon pidä antaa hämätä. Tuo hämiksistä suurempi on nimittäin pahamaineinen mustaleski, jonka puremasta tulee iso pipi. Pienemmän hämähäkin lajista minulla ei varmaa tietoa ole, mutta epäilisin sen kuuluvan Hipsimys Oksetusten alalahkoon. Joka tapauksessa kaveri on eksynyt kyllä väärään seuraan.

Myrkkyhämähäkit, nuo pimeyden lähettiläät, ovat Kaliforniassa vaiettu salaisuus, josta ei ulkomaailmalle hiiskuta. Näin lievästi araknofobisena olen sitä mieltä, että hämähäkeistä pitäisi ehdottomasti varoittaa etukäteen niitä, jotka tänne muutosta haaveilevat. Sillä asiahan on niin, että noita riivatun vipeltäjiä on jokaisessa kukkapurkissa, pihakasvissa, pihakalusteessa ja aurinkotuolissa. Yäääääk.

Niin, ettäs tiedätte, täällä on aina halloween eikä mihinkään kannata koskea ilman näppylähanskoja.
 

Loppuun vielä pari muutakin pikkuseikkaa, joista ei kukaan kuitenkaan etukäteen kerro:
• Täällä on muuten myös tarantelloja. Itse olen nähnyt vain yhden auton alle litistyneen, mutta voinette kuvitella kuinka iso otus on kyseessä, jos sen voi tunnistaa vielä senkin jälkeen.
• Ja onhan meillä kalkkarokäärmeitäkin. Kesäpäivinä näihin metrin parin matoihin törmää lenkkipolulla yhtenään.
• Ah, heinäsirkan siritys luo etelänloman eksoottista tunnelmaa. Paitsi kun siritys alkaa kuulua valojen sammuttua sisätiloista, sängyn alta.
• Missä hedelmäpuu, siellä tsiljoonittain muurahaisia. Ja hedelmäpuita kasvaa joka pihassa.
• Jälleen yksi esimerkki luontoäidin oudosta huumorintajusta, haisunäätä. Auton alle jääneen haisunäädän haju tunkee hetkessä autoon sisälle ja syöpyy tiukasti kaikkiin tekstiileihin. Voitte vain kuvitella paniikin määrän moottoripyöräkypärän sisällä, kun huomaat liian myöhään tien varressa retkottavan haisunäädän raadon.

Että juu, tervetuloa vaan.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Näinä vaikeina taloudellisina aikoina, lehtien täyttyessä yt-uutisista ja synkeistä tulevaisuuden näkymistä, olen eksynyt yhä useammin iltapäivälehtien viihde-sivuille kevyemmän luettavan toivossa. Ja hyvä on, vaikka nämä painoarvoltaan riisinjyvän luokkaa olevat viihdeuutiset eivät koskaan ole suoranaista journalismin ilotulitusta ollutkaan, olin silti kuvitellut, että jopa kohuotsikoiden takana olisi edes hitunen ammattimaista näppäimistön tapailua ja ammattiylpeyttä.

En tiedä kumpi tuli ensin, toimittajien laiskuus vai Instagram, mutta ainakin jälkimmäinen tuo ensimmäisen ilmi varsin selvästi. Viihdeuutisten seassa ovat jo ärsyyntymiseen saakka yleistyneet ns. Instagram-uutiset, joiden sisältö koostuu julkkiksen Instagram-tililtä napatusta kuvasta ja kuvan hashtageista.

Se, että Neiti X:n Instagramissa julkaisema bikiniselfie siirretään Iltapäivälehteen kohuotsikon alle, ei vielä ole artikkeli, viihdeuutinen tai edes huono juoru. Se taas, että joku kerrankin avaisi sen huuliaan törröttävän, bikiniselfieitä napsivan kohukaunottaren motiiveja ja sielunmaisemaa satojen ja taas satojen kuvien takaa, olisi jo oikeastikin ihan kiinnostava juttu. Mutta niin, ottaisihan sen tekeminen toki enemmän aikaa kuin kuvakaappauksen ottaminen Instagramista.

"Bloggaaja ratkesi mäissäilemään! Julkaisi Instagramissa kuvan suklaaostoksilta."

 

Ehkä tämä asia ärsyttää minua siksi niin paljon, että joskus yön pimeinä tunteina olen itsekin salaa haaveillut toimittajan työstä, mutta kääntänyt sitten kylkeä ja ajatellut, ettei kynäni kuitenkaan olisi tarpeeksi terävä. Ja sitten eräänä päivänä sitä huomaa, että ihan oikean lehden alle sisältöä tuottaakseen ei itse asiassa tarvitse olla kynää tai itsekritiikkiä laisinkaan.

Nyt ihan oikeasti.

Kiltit viihdetoimittajat ja roskasisällöntuottajat, vaikka nykyaika kuvapalveluineen onkin näppärää, niin voisitteko silti kaivaa pöytälaatikosta taas ne kynät, paperit ja aivot esille?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Meitä ihmisiä on kahteen junaan, toiset uskovat puhtaaseen sattumaan ja toiset tapahtumien syvempään tarkoitukseen, kohtaloon. Itse kuulun heihin, joiden mielestä on hieman lohduttavaakin ajatella, että kohdatuilla tapahtumilla ja ihmisillä on elämässämme jokin tarkoitus, että asiat menevät lopulta kuten niiden kuuluukin mennä ja niin ikävillä kuin ihanillakin ihmisillä on oma luonnollinen tarkoituksensa maallisen vaelluksemme varrella.

Jokin aika sitten mieheni bongasi Facebookista ilmoituksen, jossa kaksi suomalaisnaista etsi väliaikaista majoitusta omilta kotikulmiltamme. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat, meillä oli talossamme muutama ylimääräinen huone, riittävästi tilaa neljälle ja miehen pinnassa juuri sen verran löysää, että kestäisi hetken kolmea naista saman katon alla. Jokunen viikko myöhemmin, eräänä pimenevänä iltana, seisoi ovemme takana matkalaukkuineen kaksi ennalta tuntematonta ihmistä, Katja ja Tea.

Mikä täydellinen ajoitus ja ajatus kohtalolta.

Kotimme on muutaman viime viikon aikana täyttynyt positiivisesta energiasta, innostuksesta ja ilosta, joka on tarttunut myös minuun. Tiedättekin ehkä sen tunteen, kun aito innostus ja siitä syntyvä energia on niin voimakasta, että se tarttuu kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin, vaikkei ymmärtäisi itse asiasta hölkäsen pöläystä. Sellaista energiamäärää ei yksi ihminen pysty millään ilveellä itsekseen luomaan. Ja juuri tuo positiivisen energian määrä, elinvoima ja innostus on sitä, mitä ahdistuksesta toipuakseni tarvitsen.


Mutta kerrotaanpa sananen näistä mahtavista ihmisistä, joiden kanssa tiemme ovat hetkeksi yhtyneet. Katja ja Tea ovat elämäntaidon valmentajia (Spiritual Life Coach), jotka tulivat tänne suuren meren taakse kouluttautuakseen Santa Monican yliopistossa spirituaalisen psykologian maistereiksi. Lisäksi näillä naisilla on sellaisia erityistaitoja (meikäläisen mielestä puhutaan lähestulkoon superkyvyistä), joita haluan ehdottomasti päästä lähitulevaisuudessa hyödyntämään. Vai mitä mieltä olette, eikö taito tehdä elämäntarkoituksen kartoituksia kuulostakin aika huimalta ja mielenkiintoiselta kyvyltä?

Tämän lisäksi Katja on Usui Reiki Master, eli hän antaa Reiki-energiahoitoja ja Tea taas on Light Grids -menetelmän taitaja, joka auttaa sisäisen valon löytämisessä ja joka puhdistaa mahdollisista tunteiden ja ajatusten aiheuttamista tukoksista. Lisäksi Tea on hiljattain valmistunut Hatha/Vinyasa joogan opettajaksi, joten kun en itse saanut aikaiseksi mennä joogan luokse, tuli jooga minun luokseni. Kätevää!

Koska tiedän, että moni meistä on puolisalaa näistä henkimaailmaa liippaavista jutuista kiinnostunut tai ainakin halukas ymmärtämään omaa syvempää olemusta ja tarkoitusta paremmin, otan asiakseni kokeilla näitä Katjan ja Tean elämänpolkua valaisevia metodeja ja kertoa täällä blogissa minkälaista valaistumista olen asioiden suhteen kokenut. Varsin mielenkiintoisia juttuja on siis tiedossa lähitulevaisuudessa, sekä minulle että teille lukijoille!

 

Mutta palatakseni siihen kohtaloon, kumpaan koulukuntaan te kuulutte? Siihen, joka uskoo kaikkien kohtaamisten olevan vain sattumaa, vai siihen joka uskoo, että kaikilla tapaamillamme ihmisillä on jokin erityinen, pienempi tai suurempi tarkoitus?

 

Katjan ja Tean oma blogi: www.spiritofnorthernlights.com/spiritual-journey
Katjan nettisivut: www.elamantaidonvalmentaja.katjarusanen.com

 

Share
Ladataan...

Pages