Ladataan...
Onnenpäivä

Koska itsessäni ei tietenkään ole mitään mikä ärsyttäisi muita, voinen huoletta keskittyä siihen, mikä minua ärsyttää muissa. Ja tänään ärsyttää viime aikoina esiin noussut, lähinnä nuorten naisten harrastama ruokailunillitys. Ja olkaapa huoleti, en nyt puhu siitä, että joku jättää parsat ja makkarat syömättä periaatteen, uskonnollisen vakaumuksen, allergian tai dieetin vuoksi. Ehei. Minä puhun niistä, jotka päinvastoin pistelevät poskeensa sitä mitä ovat lautaselleen haalineet, mutta muistavat nillittää ja kauhistella jokaisen haarukallisen välissä:

"...mun ei todellakaan pitäis syödä tätä, mut... mumskismumskismumskis"
"...yääääk, tää on ihan kamalan rasvasta, mut... mumskismumskismumskis"
"...siis mä lihon ihan silmissä, ku mä nyt syön tän pizzaslaissin, mut... mumskismumskismumskis"
"...tää on ihan kauheeta, mä olin täynnä jo ekan haarukallisen jälkeen, mut... mumskismumskismumskis"
"...eiiiih, tää on niin epäterveellistä, mä oon niin kauhee ahmatti, mut... mumskismumskismumskis"
"...no niin, nyt mä sit söin sen kaiken, oon ihan kauhee läski."
 

Ihan pikku vinkki, jos se tilaamasi/valmistamasi/tarjottu ruoka on niin saatanasta ettei omatuntosi sitä kestä, niin älä syö sitä. Ja jos nyt kuitenkin syöt, niin nauti siitä ja lopeta se turhanpäiväinen nillitys. En tiedä onko tarkoituksesi todistella, ettet normaalisti syö epäterveellisesti tai niin paljon vai onko kyseessä jokin omantunnon puhdistusrituaali, mutta kuule, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sen sijaan, että keskittyisin kauhistelemaan annoksesi kalorimääriä, suolasta turpoavaa naamaasi tai kykyäsi syödä puolijoukkueen edestä, minä haluan nauttia omasta annoksestani ilman vierustoverin jatkuvaa synnintunnustus-monologia.

Että nyt kuule, suuta soukemmalle ja anna mun syödä rauhassa.
 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Kun aamuisin avaan verhot, näen sen nousevan auringon valossa. Kun tiskaan astioita, näen sen keittiön ikkunasta. Kun nautiskelen elämästä takapihalla, nousee se korkeana horisontissa. Yli kolme vuotta olen katsellut 1700 metrin korkeuteen kohoavaa Saddleback Mountainia kotimme ikkunoista ja lähes yhtä pitkään haaveillut kiipeämisestä sen huipulle.

Siellä se on.
 

Tilaisuuteni vuorenvalloitukseen koitti viimein, kun tarjosimme muutamalle maailmanympärysmatkalaiselle majapaikan ja sain heidät matkaseuraksi taipaleelle, joka lyhimmillään olisi 26 kilometriä pitkä ja jonka taivallukseen annettiin arvioksi seitsemästä kahdeksaan tuntia.

Suunnittelimme reissua useamman päivän ja tutkimme eri reittivaihtoehtoja. Ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että varsinaisen reitin alkupisteeseen oli keskustelupalstojen perusteella mahdotonta päästä henkilöautolla tien huonokuntoisuuden vuoksi. Tämä tarkoitti, että itse reitille päästäkseen pitäisi mennen tullen kävellä ylimääräiset 7,5 kilometriä. Koska vaihtoehtoiset reitit oli maastopalon aiheuttamien sulkujen vuoksi pakko jättää pois laskuista, ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lisätä reittiin ylimääräiset viisitoista kilometriä. Ei paha, mehän olemme Suomesta.

Käveltyämme kilometrikaupalla tuota jenkkien mahdottomaksi kuvailemaa hiekkatietä, kävi selväksi, että jenkkien käsitys huonokuntoisesta tiestä on tyystin eri kuin suomalaisilla. Todellisuudessa tuo hiekkatie oli ensimmäiset viisi kilometriä parempikuntoinen kuin suurin osa suomalaisista mökkiteistä ja täysin ajettava Ferraria korkeammalla henkilöautolla. Eipä auttanut kuin kirota omaa tyhmyyttään ja pistää töppöstä toisen eteen. Lähes puolitoista tuntia myöhemmin saavutimme lopulta varsinaisen vuorille vievän polun ja aloitimme totisen kiipeämisen kukkulalta toiselle kohti Saddleback Mountainia ja sen huippua.

Maisemia matkalta.
 

Korkeus kasvoi aluksi melko nopeasti kunnes maasto hieman tasaantui. Lähemmäksi huippua tullessa reitti taas jyrkkeni ja pisti pohkeet tekemään tosissaan töitä. Tässä vaiheessa ehkä hitusen kadutti pari päivää aikaisemmin juostu kymppi, joka tuntui edelleen pienenä kivistyksenä pohjelihaksissa. Hieman yllättäen jalat eivät muuten tuntuneet erityisen kipeiltä ja matka taittui jyrkkyydestä huolimatta jopa niin mukavasti, että vähän ennen huippua jätin muun seurueen taakseni ja hölkkäsin kantamuksineni huipulle.

Huipulta näki kauas.
 

Selfie huipulta. Kotikin on jossain tuolla taustalla, samoin Tyynimeri ja Catalina Island.
 

Näkymät huipulta olivat sanalla sanoen huikeat. Pakko myöntää, että kolme vuotta kestänyt odottelu aiheutti sen verran suuren tunnemyrskyn, että tirautin lopulta huipulla muutaman onnenkyyneleen. Sieltä ylhäältä näin mäennyppylän, jolla oma kotimme sijaitsee ja kaukana horisontissa Tyynenmeren kuin pystysuorana seinämänä. Lähetin vielä miehelle hehkutukset tekstiviestitse ja pyysin tulla hakemaan seurueemme viitisen kilometriä lähempää polun alkupistettä. Harmiksemme nousussa oli ylimääräisen kävelyn vuoksi kulunut niin pitkä aika, että takaisin oli käännyttävä melkein saman tien, jotta ehtisimme alas ennen auringonlaskua.

Paluumatkalla varjot alkoivat uhkaavasti pidentyä.
 

Mutta meikäläistä jaksoi vielä hymyilyttää.
 

Aivan kuten kaikilla reissuilla, myös tällä reissulla tärkeintä olivat eväät. Varasin itselleni mukaan kaksi hiilaripitoista patukkaa, yhden proteiinipatukan sekä pienen pakkauksen meetwurstia, juustoa ja suolakeksejä. Hiilaripatukoista toisen söin nousun aikana, toisen laskun aikana ja gourmeet proteiinipatukoineen säästin vuorenhuipulle nautittavaksi. Juotavaa minulla oli mukanani yhteensä neljä litraa, joista kaksi litraa oli BCAA:lla ja kaksi Gatoradella terästettyä vettä. Näillä eväillä pysyi tahti yllä koko matkan eikä nälkä tai jano päässyt yllättämään.

Paluumatka sujui rivakasti kelloa vastaan taistellessa. Huipulta lähtiessämme tajusimme, että aikaa pimeäntuloon olisi vain vajaa kolme tuntia eikä meillä tietenkään ollut mukanamme kännyköitä kummempia taskulamppuja. Ajatus vuoristopolulla kännykänvalossa kompuroimisesta piti huolen siitä, ettei tahti päässyt hyytymään, vaikka kilometrit alkoivat jo selvästi painaa seurueemme jaloissa loppumatkasta. Yksi valitteli kipeitä nivusia, toinen polvea ja itse kitisin lähinnä jumiutuvista lonkista ja särkevistä jalkateristä. Jotakuinkin samalla hetkellä, kun astuimme ulos metsäiseltä polulta, laski aurinko lopullisesti ja pimeys lankesi ympärillemme. Edessä oli vielä puolen tunnin kävelymatka kanjonissa kulkevalla hiekkatiellä kännykänvalossa. Tässä vaiheessa jalkojani särki jo melkoisen kovasti ja olin siirtynyt robotti-moodiin, jossa jalka siirtyi toisen eteen välittämättä kivusta tai oikeastaan mistään mitä ympärillä tapahtui. Kun yli yhdeksän tuntia ja 35 kilometriä lähdön jälkeen pimeyden keskellä näkyivät autonvalot, oli helpotus melkoinen.

Viimeisistä, melko tuskaisistakin kilometreistä huolimatta, oli reissu kertakaikkisen mahtava. En ollut ennen reissua niinkään huolestunut kuntoni puolesta, sillä olenhan maantiepyöräillyt viime aikoina melkoisesti. Sen sijaan minua huoletti lihasmassani, sillä mitä enemmän on lihasta, sitä suurempi on todennäköisyys, että jokin kohta pettää jossain vaiheessa tai maitohappojen määrä käy sietämättömäksi. Onnekseni säästyin kuitenkin niin krampeilta kuin lihasjumituksiltakin matkan aikana.

Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että vaikka kuntoni olisi kestänyt pidemmänkin taipaleen, en yksinkertaisesti ole tottunut taittamaan noin pitkiä matkoja jalkaisin ja tämä tuntui reissun jälkeen koko illan kestävänä poltteena ja särkynä alaraajoissa. Palkkariksi vetäisin Sofian oppien mukaan oluen heti kotiin päästyäni ja ravitsin itseni pizzalla ja buranalla. Nukkumatti vei minut lopulta mukanaan venyttelysession jälkeen jo iltakymmeneltä, mutta yö sujui levottomasti. Heräsin välillä palellen, välillä kuumissani ja vielä aamullakin oloni oli melkein kuin flunssainen.

Kun nyt katselen ikkunasta kohti vuoria, muistan tämän hetken hyvin elävästi.
 

Nyt päivän kunnolla valjettua, on oloni jo lähestulkoon normaali ja ravaan tämän tästä ikkunassa vilkuttelemassa vuorelle kuin vanhalle tutulle. Me tulemme kohtaamaan vielä monta kertaa!

 

Ps. retkiseurueemme toisen osapuolen version tapahtuneesta voinee lähitulevaisuudessa lukea täältä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Olen aina ollut puuhastelija, joka tekee jatkuvasti jotain, täyttää tehokkaasti jokaisen hetken päivästä ja joka ei jää vaan odottelemaan aamupuuron valmistumista, vaan siivoaa, keittää kahvit ja kirjoittaa parin kappaleen verran blogia siinä odotellessa. Saan helposti koko päivän kulumaan siten, että ripustettuani yhden askareen osalta hanskat naulaan, ryhdyn samalta istumalta hoitamaan seuraavaa asiaa ja sitten sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa, kunnes päivä on pulkassa ja pulkka komeassa sivuluisussa kohti höyhensaaria.

Pohdittuani keinoja ahdistuksen ja jatkuvan stressintunteen selättämiseksi, katsoin aiheelliseksi puuttua myös ylenpalttiseen touhuamiseeni. Ihminen tarvitsee taukoja, tilaa itselleen ja ajatuksilleen, hetkiä, jolloin ei tarvitse olla tai tehdä mitään. Olen onnistunut tavoitteessani kohtuullisen hyvin, pieninä annoksina. Pienen hetken erottaminen kaiken tekemisen välissä on auttanut rauhoittamaan päivää, katkaisemaan kiireentunnun ja näin auttanut mieltäni voimaan paremmin. 

Mutta sitten tuli päivä, jolloin ei ollut tiedossa mitään pakollista ohjelmaa. Päivä ilman koulua, ilman töitä ja ilman treenejä. Päivä, jolloin ei tarvinut tehdä mitään. Sen sijaan, että olisin aamulla nukkunut pitkään ja sen jälkeen lojunut sängyssä kiireettömyydestä nauttien, revähtivät silmäni auki jo aamuseitsemältä ja ryhdyin välittömästi pohtimaan kaikkia niitä kotiaskareita, joille olisi nyt ruhtinaallisesti aikaa. Imurointia, lattianpesua, pyykinpesua ja tiskejä. Siinä vaiheessa, kun mieleni saavutti liinavaatekaapin uudelleenorganisoinnin, säikähdin jo vähän itsekin. Nyt ihan oikeasti.

Tuona aamuna päätin testimielessä olla tavoistani poiketen tekemättä mitään hyödyllistä koko päivänä. Haahuilin pyjamassa ja villasukissa, soittelin välillä vähän pianoa, lueskelin lehtiä, surffasin netissä ja söin ohimennen puoli levyä suklaata. Alku sujui hyvin, kunnes kurkkasin ulos ikkunasta ja ryhdyin ajattelemaan pihatöitä. Tarkempi silmäys pianon päälle taas muistutti pölyjen pyyhkimisestä ja juomalasin lattialta kurottaminen sohvanalusen imuroimisesta. Lopulta rentoutuminen osoittautui lähes mahdottomaksi, kun jokainen pienenpieni tekemätön kotityö soimasi omantunnon sopukoissa. Lepopäivä oli hyvää vauhtia muuttumaisillaan vielä stressaavammaksi kuin normaali arkipäivä.

Lopulta otin itseni puhutteluun. Eihän tämä nyt voi näin olla, että rentoutuakseen on pakko poistua kotoa. Ettei kotonaan voisi olla ilman, että näkee vain tekemättömät kotityöt ja ettei sohvalle voi heittäytyä tuntematta itseään patalaiskaksi. Olen jo pitkään ollut jumissa ajatusmallissa, että minun on lähdettävä matkoille voidakseni rentoutua, mutta vasta nyt ymmärsin minkä takia. Jos olen kotona tekemättä mitään, se tuntuu laiskottelulta. Jos taas olen lomamatkalla tekemättä mitään, se tuntuu rentoutumiselta. Ja kyllä, ajatusmalli on juuri niin typerä kuin miltä se kuulostaa.

Pyjamat ja villasukat, varma merkki vapaapäivästä.
 

Jälleen kerran, pienen asian oivaltaminen omasta itsestä oli suuri harppaus eteenpäin. Sanottuani itselleni ääneen, että voin rentoutua kotona siinä missä Tahitillakin - ja vieläpä ihan ilmaiseksi - putosi velvollisuuksien taakka harteiltani lähestulkoon samantien. Päivän käännyttyä illaksi, osasin ensimmäistä kertaa aikoihin nauttia kaikesta tekemättömyydestä syvälle sohvannurkkaan hautautuneena. Mikä tunne!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Käväisin reilu viikko sitten värjäyttämässä haalistuneen tukkani paikallisessa kampaajakoulussa, kun eräällä suomalaistytöllä sattui sopivasti olemaan tarvetta pitkätukkaiselle värjäysmallille. Kun tukka oli taas palautettu oikeisiin sävyihin (kiitos ihana!), kysäisi viereisen pisteen tyttö, että kiinnostaisiko minua mahdollisesti hiustenleikkuu, hän kun tarvitsisi seuraavalle viikolle leikkausmallia. Koska reuhkani oli saanut kasvaa rauhassa jo hyvän tovin ja latvat olivat kipeästi tasauksen tarpeessa, vastasin myöntävästi.

Tänään koitti sitten se päivä, kun suuntasin kohti kampaajakoulua ja teroitettuja saksia. Istahdettuani peilin eteen, heitti päivän artisti eteeni suunnitelman hiustenleikkuusta: 

"Tämmöisen leikkauksen ajattelin sulle tänään tehdä". 


(tähän pari väliin jäänyttä sydämenlyöntiä)

Tuijotin paperia silmät pyöreinä enkä tajunnut siitä paljoakaan. Ensisilmäyksellä kaikissa kuvissa hahmo näytti kaljulta tai ainakin hyvin lyhyttukkaiselta ja kun pyörittelin paperia hetken, näytti jokaisen piirroshahmon päässä keikkuvan irokeesi. Voih*lvetinp*rkeleenp*rse. En sitten tajunnut kysyä etukäteen, että minkälaiseen leikkuuseen olinkaan malliksi lupautunut.

Ilmeisesti tyttö tulkitsi lakananvalkoisilta kasvoiltani, että hätä on nyt suuri ja kiirehti rauhoittelemaan, ettei suinkaan ole pätkäisemässä tukkaani lyhyeksi. Vedin pari kertaa henkeä, kun sakset peilikuvassa alkoivat viuhua ja hiussuortuvat putoilla lattialle. Kyllä kai tästä ihan hyvä tulee...

Leikkausoperaatio otti hyvän tovin ja tarkkailin ihaillen, kuinka ote saksiin ja leikkauskulma vaihteli sujuvasti suortuvasta toiseen siirtyessä. Olin aina kuvitellut, että hiustenleikkuu on sitä, että otetaan sakset käteen, rapsaistaan valitsemasta kohdasta ja sillä selvä. Tuo paperilla ollut suunnitelma, erilaiset otteet ja lopputulos todistivat kuitenkin luuloni vääräksi. Se on pelkkä pitkän tukan kerroksittain leikkauskin taitolaji.


Ja hitsit, hyvähän siitä tuli!


 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Kuulun niihin juoksuharrastajiin, joiden innostus lajiin kulkee ylä- ja alamäkeä, yleensä sen mukaan, kuinka yhteistyökykyiset jalkani kulloinkin ovat. Saliharrastuksen myötä kasvanut massa on viime vuosina rajoittanut menoa lenkkipoluilla melkoisesti, mutta nyt tuntuisi vihdoin siltä, että palikat niin työstetyn juoksutekniikan kuin varusteidenkin osalta olisivat vihdoinkin loksahtamassa paikoilleen. Vaikka nykyisillä juoksumäärillä ei vielä henkseleitä paukutellakaan, elättelen toiveita siitä, että hamassa tulevaisuudessa voisin vielä osallistua johonkin juoksutapahtumaan.

Näistä juoksuhaaveista johtuen olen vilkuillut sekä lehdistä että netistä erinäisiä juoksutapahtumia ja todennut, että Jenkeistä löytyy kyllä mitä kummallisempia houkuttimia ihmisten juoksuun saamiseksi.

Seuraavassa siis juoksutapahtumien parhaat palat, olkaapa hyvät!
 

TWINKIE RUN, 5K & HOT CHOCOLATE, 5K/15K
Twinkie Runin teemana ovat shortcaket, eli eräänlaiset amerikkalaiset leivonnaiset, joita on tarjolla rajaton määrä starttiviivalta lähtien koko matkan ajan aina maaliin saakka. Eipähän jää ainakaan energiavajeesta kiinni juoksun suorittaminen.

Kuten Twinkie Runin, myös Hot Chocolate Runin vetovoima perustuu uurastuksen palkitsemiseen herkkujen muodossa. Mutta toisin kuin leivosjuoksussa, Hot Chocolate Runissa pääsee herkkujen äärelle vasta matkan suoritettua. Maaliviivalla juoksija palkitaan suurella suklaafondue-kupilla, laajalla valikoimalla erilaisia dipattavia herkkuja sekä kuumalla kaakaolla. Mmmm... nyt viimeistään alkoi juoksutouhut kiinnostamaan ihan tosissaan.
 

KRISPY KREME CHALLENGE, 5 miles & NEW YORK HOT DOG CHALLENGE, 3-5 miles
Herkkuteemaiset juoksutapahtumat senkus paranevat! Krispy Kreme Challengen haasteena ei ole pelkkä juoksumatka, sillä matkan puolivälissä osallistujalle lyödään kouraan tusinan verran donitseja, jotka juoksijan täytyy syödä ennen maaliviivan ylittämistä. Viisi mailia, kaksitoista donitsia ja aikaa suoritukselle on kuusikymmentä minuuttia. 

Jos liika makea ei houkuta, on suolaisen purtavan ystävälle tarjolla samalla idealla kulkeva New York Hot Dog Challenge, jossa juostaan hodarikojulta toiselle. Kojuja matkalle mahtuu kaikkiaan kymmenen ja ennen seuraavalle kojulle juoksemista, tulee edellisen kojun annit pureskella viimeistä sämpylämurua myöten eikä oksentelua sallita.

Mainittakoon vielä, että samanlaisia pakkosyöntijuoksuja löytyy myös sekä pizza- että corndog-teemalla.


THE WICKED WINE RUN, 5K & SAN DIEGO BEER RUN, 5/10K
Miltä kuulostaisi juoksu, joka päättyy viinitilalle ja viinimaistajaisiin? Meikäläisen korviin The Wicked Wine Runin idea kuulostaa toki hauskalta, mutta myös elämäni karmeimmalta krapulalta.

Samalla teemalla jatkaa San Diego Beer Run, jonka jälkeen palautusjuomaksi nautitaan olutta ja erilaisia juomaleikkejä. Olisi muuten takuulla hitti myös Suomessa. Ai niin, mutta sehän olisi nykyisin laitonta...


CALIANTE BARE DARE, 5K & CUPID'S UNDIE RUN, 1 mile
Caliante Bare Dare on nudistijuoksu, jonka lähtöviivalle asetutaan ilkosen alasti. Jos ei alastomana juoksentelu vielä onnistu täyttämään vaativan viuhahtajan tarpeita, järjestetään osallistujille juoksun jälkeen nudistibileet nudistihotellissa. Samanlainen teemajuoksu löytyy muuten myös Suomesta nimellä Nakukymppi.

Jos syntymäasussa juoksentelu kuulostaa liian rohkealta, on ujommille tarjolla tästä hieman lievempi versio, Cupid's Undie Run, jossa juoksija saa kiskaista strategisten paikkojen suojaksi alusvaatteet.


SUPERHERO SCRAMBLE & THE ZOMBIE RUN, 5K
Nyt kuka tahansa voi olla oman elämänsä supersankari! Ei kun pitkikset jalkaan, viitta ylle ja starttiviivalle! Eri mittaisten matkojen varrelle on ripoteltu mutaplutakkoja ja muita sen sellaisia supersankarille tuttuja esteitä.

Zombie Run taas tarjoaa todellista saalistuksen meininkiä, kilpailijan osalta tosin saaliin muodossa. Väistele tiesi kohti maaliviivaa matkan varrella hortoilevien zombien hampaista. Elävänä maaliin selvinneet tunnistetaan lipuista, joita katalat zombiet yrittävät matkan varrella kilpailijalta napata.

Supersankari juoksee. Kuva täältä.


No, kuka on messissä? Mihin ja joko mennään?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Olin juuri lueskellut Kristaliinan hormonihuuruista yöpohdintaa siitä, kuinka kuolon korjattua järjestellä itselle seuraaja perhettä pyörittämään, kun löysin postiluukustamme kirjeen - krematoriosta. Jassoo, se tarvitsee vissiin aloittaa sitten täälläkin kuoleman jälkeisen elämän suunnittelu.

Aluksi kävi kylmäämään selkäpiitä, että tähänkö ikään on jo tultu, etteivät enää lääkärin vuositarkastuskutsut riitä, vaan jo krematoriostakin lähestytään kirjeitse. Että hyvänen aika, seuraavaksi kai lähettävät uurnakatalogin ja ehdotuksia viimeisen ehtoollisen menuksi. Olin jo heittää kirjeen roskikseen, kun tuo tuhkaus ei tuntunut aivan tämän päivän asialta, mutta päädyinkin pohdiskelemaan asiaa kahvikupillisen ääressä hieman pidemmälle. Jos ei viimeisen matkan suunnittelu ole ajankohtaista tänään, niin milloin sitten? Kun ei viimeistä käyttöpäivää ole tatuoituna korvan taakse, niin ehkäpä oikea ajankohta olisi juurikin nyt, kun sitä vähiten ajattelisi.

Krematoriosta päivää.
 

On sinänsä nurinkurista, että hautaus- ja tuhkaussuunnitelmien tekeminen etukäteen kalskahtaa korvaan kovinkin karulta, mutta esimerkiksi testamentin tekeminen, elintenluovutuspapereiden allekirjoittaminen tai henkivakuutuksen ottaminen ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Suunnitelmat ja päätökset viimeisen matkan osalta on kuitenkin helpompi sysätä läheisille sitten, kun on jo itse poistuttu vehreämmille nurmille. Että tehkää mitä tykkäätte, minimibudjetilla. Ja ei jessus, en todellakaan halua mitään hinnat alkaen -kekkereitä ja kinkkukiusausta pääruoaksi.

Jos nyt käy niin, etten elinaikanani ehdi säästää tarpeeksi rahaa syväjäädytykseen, niin ehkä sitä tosiaan voisi tehdä varmuuden vuoksi joitain suunnitelmia sen viimeisen matkan ja etenkin niiden loppubileiden osalta. Se kun on nyt kuitenkin varmaa, että jossain vaiheessa kohtalo korjaa parempaan talteen. Vaikken tässä nyt vielä ajatellut ryhtyä kukkalaitteita tilaamaan, niin kai sitä voisi laatia jonkinmoisen budjetin, että on vara krematoriossa laittaa tulet pesään, hankkia muistomerkki, jota ei räkänokkien joukko saa potkittua kumoon ja suunnitella sellaiset kekkerit, joilla satapäinen juhlakansa tanssii urkujen tahdissa aamuyön tunteihin saakka. Ja hanhenmaksapalleroita, niitä pitää olla.

Mitenkäs te muut, onko jo juhlamenu ja pukukoodi päätettyinä ja hautapaikka katsottuna? Entä onko krematorion suoramainos teidän mielestänne uhka vai mahdollisuus?

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages