Ladataan...
Onnenpäivä

Niin monta kertaa kun olenkin jenkeissä karkkihyllyllä pettynyt, tulin vahingossa löytöretkeilleeksi paikallisesta sekatavarakaupasta jotain niin hyvää, että olen valmis perumaan ainakin osan pahoista puheistani koskien amerikkalaisten kyvyttömyyttä valmistaa herkkuja.

Koska suolaisen ja suklaan yhdistelmä on parasta, mitä makunystyröilleni on koskaan tapahtunut, olen kokeillut melkoisen määrän erilaisia suklaan ja suolaisen yhdistelmiä aina pekonisuklaasta perunalastusuklaaseen. Näistä etenkin jälkimmäisellä on aivan erityinen, lämmin kolo sydämessäni.


Kunhan tässä kuivaan suupieleni, niin päästäänkin itse asiaan... Eteeni tuli nimittäin jotain vielä perunalastusuklaatakin parempaa, suklaaperunalastuja! Siinä, kun perunalastusuklaa on sipsimuruilla höystettyä suklaata, ovat suklaaperunalastut suklaaseen dipattuja kokonaisia perunalastuja. Voi elämän kevät miten järkyttävän hyvää ja turmiollista! Ja oih, näitä on harmillisen helppo tehdä myös itse. Ruokaympyräni ei enää koskaan ole entisellään.

Ja todellakin tämä löytö ansaitsi ihan oman postauksensa, sillä tällaisen paatuneen herkuperseen ja namien sekakäyttäjän makuhermoja ei ole ihan helppoa enää hetkauttaa suuntaan taikka toiseen. Mites on, maistuiskos sullekin?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Menneellä viikolla eräs ystäväni kyseli tämän vuotisen joulusisustuspostauksen perään, joulumieli kun ei kuulemma tule, ellei pääse ihastelemaan lähes neuroottisin ottein aseteltuja joulukoristeitani. Siispä yleisön pyynnöstä, tässä jo perinteeksi muodostunut joulusisustuskrääsäpostaus (ja uusi painajaismainen yhdyssana), olkaa hyvät!


Siinä vaiheessa, kun ripustelin palloja ja vaihdoin verhoja ja petivaatteita kai jo yhdeksättä tuntia, mietin vähän itsekin, että mitä järkeä. Toisin kuin viime vuonna, jolloin tupamme oli täynnä vieraita, vietämme tänä vuonna joulua ihan vain kaksin. Vieraat eivät siis ainakaan ole minulle tekosyy kaikkeen vaivannäköön.



Joulu on aina ollut minulle valtavan tärkeä. Täytyy olla aito kuusi, perhe koolla, hyvää ruokaa, joululauluja ja lahjoja. Sellainen meillä oli joulu silloinkin kun olin lapsi. Ei siihen aikaan tietenkään koristeluja tehty kuten minä teen nykyään, mutta muistan, että äiti vaihtoi jouluksi jouluverhot ja -matot, mummolassa laitettiin kartanon ikkunoihin kyntteliköt ja perheen muusikot soittivat aattona joululauluja. Jo silloin ajattelin, että näin minäkin haluan sitten omaan kotiin laittaa joulua.


Aivan eivät asiat menneet kuten suunnittelin ja siinä aikuisuuden kynnyksellä tuli omasta tyhmyydestä johtuen muutama sellainen joulu, joista ei jäänyt joulumuistoja oikeastaan lainkaan. Joulukuusen virkaa toimitti Ikeasta ostettu fiikus, johon oli ripustettu yksi mäkkäriaterian mukana tullut Coca-Colan mainospallo. Ei ollut joulumieltä, ei varaa ostaa lahjoja eikä voimia laittaa jouluruokaa. Pidin television sammuksissa koko päivän, ettei mikään muistuttaisi koko joulun olemassaolosta. Päätin, että jos vaan suinkin mahdollista, en enää koskaan viettäisi jouluani näin.


Nyt vuosia myöhemmin minä koristelen kotia, soitan pianolla joululauluja, nuuhkin kuusentuoksua, paketoin lahjoja, lähetän joulukortteja, valmistan jouluruokia, hyräilen ja hääräilen ihan vain siksi, että nyt minä voin. Ehkä meillä kaikilla on joku sellainen asia, josta joskus olemme jääneet paitsi ja jota sitten myöhemmin itsellemme hyvittelemme. Joulu on minulle sellainen.

 

Ihanaa ja rauhallista joulun odotusta kaikille ja erikoisterkut Katjalle. Josko se joulumieli sieltä näiden kuvien myötä löytyisi.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Ensinnäkin kyllä - ihan oikeasti tämä lapseton kirjoittaa perhe-kategorian alle. Mutta kuulkaa, lapsettomalla on nyt asiaa.

Vielä joitakin vuosia sitten minulla ei ollut montaakaan perheellistä ystävää ja ne harvat tuttavat joilla lapsia jo oli, vaikuttivat elävän näin sivusta katsottuna sellaista seesteistä ja onnellista lapsiperhearkea, jossa hymyillään, leivotaan yhdessä ja käydään leikkipuistossa. Niihin aikoihin lause "äiti on vähän väsynyt" oli vain vitsi t-paidassa eikä oikeastaan kukaan sanonut ääneen, että tuli itku, kun lapsi nukkui päiväunilla vain puoli tuntia, miten imettäessä tunsi itsensä lähinnä lehmäksi, joskus tuli työnnettyä sormet korviin ettei kuulisi lapsen itkua, oma tukka saattoi olla pesemättä toista viikkoa ja joskus teki vaan mieli hylätä puoliso ja kakarat ja paeta Timbuktuun. Ehei, päinvastoin. Minuaki kehoitettiin hankkimaan lapsia, koska sitten kaikki on iiiiiiihanaa.

Viime aikoina lavasteita on kaadettu urakalla ja lapsiperheen arjesta on keskusteltu todellisuutta kaunistelematta. Vanhempien väsymyksestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsiperheen arjen vaikeuksista on ryhdytty puhumaan avoimemmin. On yleisökirjoituksia, lehtiartikkeleita ja rohkeita blogijuttuja, jotka ravistelevat vauvablogimaailman täydellistä idylliä. Se, että äiti tai isä on oikeasti vähän saatanan väsynyt ja pinna kireällä, ei ole enää tabu vaan realismia. On ihan ok sanoa ääneen, että joskus se oma lapsi on ihan järjettömän rasittava ja kaikki on yhtä kaaosta.

Silloin, kun lapsiperheiden arki oli vielä ulospäin silkkaa juhlaa, minä ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, sillä olisin maailman huonoin äiti. Tiesin, etten olisi jatkuvaa hymyä ja ymmärrystä, että ennemmin tai myöhemmin hermostuisin lahkeessa roikkuvaan taaperoon, väsyisin kuusivuotiaan jatkuvaan kysymystulvaan ja kiukustuisin aivan liian helposti. Tiesin, että minua väsyttäisi joskus. Tiesin, että kaipaisin omaa tilaa ja aikaa, etten missään tapauksessa olisi alati pullantuoksuinen ja iloinen ohjelmatoimisto, kuten äidin kuuluisi olla. 

Koska kukaan ei koskaan puhunut vanhempien negatiivisista tuntemuksista, ajattelin, ettei hyvän äidin sellaisia kuuluisi tunteakaan.

Toisin kuin voisi kuvitella, nämä nykypäivän jutut vanhempien väsymyksestä, itkusta ja synkistä hetkistä eivät olekaan se viimeinen naula lapsettomuuspäätöksen arkkuun. Sen sijaan se arkku on ehkä hieman raottunut. Tajuan nyt, että vanhemmat, sekä äidit että isät, ovat edelleenkin inhimillisiä olentoja, samalla tavalla väsyviä, turhautuvia ja malttinsa menettäviä kuin he olivat jo aikana ennen lapsia ja että ollakseen hyvä, ei tarvitsekaan jaksaa loputtomasti hymyssä suin. Sillä ne täydelliseksi luulemani, mutta todellisuudessa silloin tällöin hyvinkin lähellä äärirajoja tasapainoilevat tuttavani ja blogimaailman naiset ovat kaikesta huolimatta hyviä vanhempia, kuten vaikkapa bloginaapurini Emmi, joka toisinaan on kovinkin sydäntä riipivästi kertonut väsymyksestään perhe-elämän myllerryksessä. En ole ikinä, en pienen hetken vertaa epäillyt, etteikö hän silti olisi erinomainen äiti.

Että kiitos teille, hyvät epätäydelliset äidit, että olette tuoneet realismia mielikuviini. En sano, että ryhtyisin tässä nyt samalta istumalta lisääntymään, mutta tiedänpähän ainakin, että minulla epätäydellisenäkin olisi mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

 

ps. Toivon vielä, ettei keskustelu luisuisi niihin julkisuudessa olleisiin epätoivoisiin ääritapauksiin, joihin vanhemmat syystä tai toisesta ovat ajautuneet. Ne kun ovat ilmiöinä aivan eri luokkaa kuin mistä minä kirjoitan.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Vietimme viime viikolla seitsemättä hääpäivää ja päädyin sen vuoksi kaivelemaan vanhoja kuva-arkistoja ja muistoja hääkuvaussessiostamme. En tarkalleen muista kauanko tuona päivänä vietimme aikaa kameran edessä, mutta kuvia on joka tapauksessa hirvittävä määrä ties monellako eri poseerauksella, taustalla, teemalla ja ilveellä. Tämän vuoksi kuvat ovat olleet järjestettyinä kahteen eri kansioon kovalevyllä. Toiseen on poimittu käyttökelpoiset, säädetyt ja säädylliset kuvat ja toiseen taas on heitetty kaikki epäonnistuneet ja epämääräiset räpsyt. Ja jotenkin päädyin selailemaan juuri tuota jälkimmäistä kansiota, joita en ole avannut kai kertaakaan sitten varsinaisen jälkikäsittelyn.

Olihan muuten naurussa pitelemistä, kun siellä kaikkien kuvien seassa oli yksi hääkuvaposeeraus ylitse muiden, käsittämätön tallennus kameramieheltä kesken ties minkä. Huvittavinta on se, että kuva ennen tuota helmiotosta on vielä jokseenkin normaali:

 

Ja sitten PUM! Savukoneen savuissa taisi muutaman sekunnin ajan tapahtua jotain muutakin kuin halailua:

 

Oi miksi en teettänyt kiitoskortteja aikoinaan tästä kuvasta? Tai edes niitä suurempia sukulaiskuvia, joita on aina siistissä rivissä esillä kirjahyllyssä?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Kuten niin montaa muutakin blogia, myös Onnenpäivää on parodioitu varsin onnistuneesti Vauva.fissä. Otan nyt oikeudet omiin käsiini ja täydennän tuon tuntemattoman kynäniekan tuotosta ennen- ja jälkeen -kuvillani:

"Minä, tavallinen Keski-Pohjanmaan tyttö täällä suuressa ameriikassa, kaiken aikaa enemmän ja enemmän usalaiseksi itsekin muuttuvana. Hoksaan silti vielä ihmetellä jenkkien tyyliä, tapoja ja pröystäilevää elämäntyyliä - ja huonokäytöksisiäkin ovat: kerrankin Humveetämme heitettiin kokistölkillä ja huudeltiin perään että "saastuttajat!"

On ihme itsellenikin, miten vähällä täällä tulee toimeen. Herään aamulla, vedän lenkin, proteiinismoothien ja lekottelen hetken uima-altaalla. Ennen kuin nostan hiukset kätevälle sivuponnarille ja ryhdyn päivän töihin. Suunnittelin Fazerin siniselle mainoskamppiksen visun ja sitten kello olikin jo 12 ja saliaika. En palaa enää töihin tänään.

Yritän pitää huolen siitä, ettei liikunnasta tule pakkomielle. (Katsokaapa muuten näitä ennen- ja jälkeen kuvia - eikös olekin ookoo että nainen painaa 120 kg kun figuuri on tällainen? Katsokaa ennen-kuvaa jossa minä narukäsi painan 50 kiloa.) Mutta siitä pakkomielteestä. Vain pari kolme kertaa olen jättänyt ystävän häät/hautajaiset väliin kun on ollut juuri jalkapäivä.

Ennen. Saattaa kyllä olla, että lipsahti alle 50 kilonkin dieetin aikana.
 

Jälkeen. Massakausi on tuottanut vihdoin tulosta!
 

Ja vielä se Keski-Pohjanmaa, se ei lähde nöyrästä tytöstä koskaan. Ikävöin Vetelin räkämänniköitä ja mustia peltoja silmänkantamattomiin. Toki ikkunastani avautuvat FantasyMickeyMouse -vuoret ovat kauniita, mutta sieluni kaipaa lopulta aina Oulaisten nimismiehenkiharaisille hiekkateille. Miten ahnaasti Hummeri sitä nielisikään."

 

Kiitos sinä alkuillan pimeinä tunteina näppäimistöön tarttunut tuntematon sanailija. Mutta hei, yksi pieni juttu, josta jo melkein loukkaannuin. Eipä lähdetä yhtään sekoilemaan Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan kanssa, niissä on nimittäin vissi ero. Meillä voi öisin kuulla menninkäisen hiljaisen vaikerruksen, tiet ovat jäässä pitkälle elokuuhun, oravilla on torahampaat, lehmät maitopurkin kyljessä näyttävät nälkiintyneiltä ja ihmisillä on paha mieli. Keski-Pohjanmaalla taas... no, en itse asiassa ole koskaan käynyt siellä, kun en löytänyt perille kaikkien tienviittojen ollessa ruotsiksi. Joka tapauksessa tuo Keski-Pohjanmaa oli antaa minusta aivan liian positiivisen ja hienostuneen mielikuvan. Nyt tarkkuutta!

 

Ps. Alkuperäisen kuvan (jota ette nyt valitettavasti näe) on ottanut Anne Rajala vuosia, vuosia sitten, kun olin vielä nuori ja... no, nuori.


 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Yli yhdeksän tuntia kestäneestä Saddleback Mountainin päälle tarpomisesta on nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Kun ensimmäisen palautumispäivän teemoja olivat ylenpalttinen väsymys, lonkkien jäykkyys ja yleisjumitus, ilmaantui pari päivää reissun jälkeen aivan uusia, vähän ikävämpiä ongelmia. 

Ensimmäisenä huolta aiheutti vasen jalkapohja, joka kipeytyi niin, etten voinut kunnolla kävellä. Vainoharhoissani muistin heti nuoruuden ja inttipoikien puheet marssimurtumista ja olin oitis varma, että kyse on nyt juuri siitä. Koska kävely- tai juoksulenkit eivät jalan kanssa tulleet kuuloonkaan, hyppäsin muutama päivä vuorelle kipuamisen jälkeen pyörän päälle ja kas kummaa, polvi tuntui polkiessa kovasti kummalliselta. Puolen tunnin ja yhden vuoren ylityksen jälkeen kumma tunne oli muuttunut lieväksi kivuksi. Argh.


Meillä urheiluporukoissa on sellainen tyhmä sanonta kuin: "Sillä se lähtee millä on tullutkin". Tätä urpoa logiikkaa käyttäen päätin mennä toiselle ja vielä kolmannellekin pyörälenkille, kunnes oli pakko heittää pyöräilyhanskat kehään ja todeta, että ei tämä kyllä hyvää tee. Polvi paukahteli oudosti, portaiden nouseminen sattui, istuminen sattui ja oikeastaan kaikki tekeminen, jossa polvi koukistui kävelyä enemmän, sattui. Ainoa positiivinen asia oli, että jalkapohjassa ollut kipu katosi polvikivun tieltä, joten kyseessä oli lienee vain jalkapohjalihaksen superjumi.

Mutta se polvi, hemmetti. Oikea polveni on aina ollut heikko kohtani ja muistan sen vihloneen jo teininä. En ole koskaan voinut tehdä syväkyykkyjä ja jalkaprässin sekä reidenojentajalaitteenkin olen suosiolla jättänyt melko vähäiselle käytölle. Lopulta yli kymmenen vuoden ihmettelyn jälkeen kävin viime talvena kuvauttamassa polveni, joka todettiin lievästi kuluneeksi ja lääkäri kehotti ottamaan kyykkäykset varovasti jatkossakin. Näistä kaikista ennusmerkeistä huolimatta, ei tullut edes mielen viereen, etteikö polveni kestäisi kävelyä. Okei, kävelyä vuorelle ja alas, mutta kävelyä kuitenkin.


Jääpussia polven päällä hautoessani olen nyt diagnosoinut ongelmaa Googlen avustuksella (mää mihinkään lääkäriin mene...) ja tullut siihen tulokseen, että hyvällä tuurilla kyseessä saattaisi olla vain polven ylirasittuminen, joka parantuu - yllätys, yllätys - rasittamalla polvea vähemmän. Niinpä olen nyt puhtaasti mututuntumalta asettanut pannaan kaikki ne lajit, jotka vähänkään tuntuvat ikävältä polven seudulla. Toisin sanoen, ainoat tavat harrastaa aerobista liikuntaa ovat nyt tasamaakävely ja crosstrainer, yyh

Vaikka polvessa ei mikään varsinaisesti rikki olisikaan, pelottaa nyt hieman, että vuorenvalloitukset ovat meikäläisen osalta ohi ja etten ehkä koskaan voi toteuttaa unelmaani Mount Whitneyn päälle kiipeämisestä. Tai juosta maratonia. Tai ajaa satoja kilometrejä pyörällä. Tai kyykätä 120 kilolla. Tai, tai, tai....äh. Tuntuu niin typerältä, että olen aina ollut enemmän huolissani kestävyyskunnosta tai voimasta ja sitten eteen nouseekin seinä mekaanisen vian muodossa. Kuntoa voi aina parantaa ja voimaa lisätä, mutta miten parantaa rähjääntynyt polvi?


No, eipä auta mennä asioiden edelle vaan katsoa rauhassa, että miten polvi toipuu, jos toipuu. Onkos teillä muilla ollut rasitusvammoja polvessa? Miten elo ja urheilu on suivaantuneen polven kanssa sujunut?

 

PS. Retkiseurueemme toisen osapuolen versio meidän vaellusretkestä on nyt julkaistu, joten käykääpä lukaisemassa juttu täältä.

 

Share
Ladataan...

Pages