Ladataan...
Onnenpäivä

Vaikka aikavyöhykkeeltä toiselle matkustaminen on monelle yhtä tuskaa, aamuyön tunteina unettomana pyöriskelyä sängyssä ja iltapäivän väsymystä, nautin itse suuresti niistä aamuista, jolloin herään aivan liian aikaisin aamuyön hämärään.

Aamuyössä on jotain aivan erityistä, kuin olisi ainoa ihminen hereillä koko kaupungissa, näkisi jotain mitä muut eivät näe. Aistit ovat terävimmillään, liikenteen melu ei vielä peitä alleen heräilevän luonnon ääniä, mereltä nouseva sumu tuoksuu raikkaalta ja olo on valpas. Aamuyön tunteina tuntuu hetken siltä, kuin kaikki olisi mahdollista.

Ikkunasta näkyi aamuöinen kaupunki.
 

Olen aina ollut enemmän ilta- kuin aamu-uninen. Vaikka minulla olisi nykyisessä elämäntilanteessani mahdollista nukkua puoleenpäivään säännöllisen työajan uupuessa, herään mielummin viimeistään seitsemän maissa, sillä se luo illuusion ylimääräisistä tunneista vuorokaudessa. Myös mieleni tuntuu olevan vireimmillään juuri aamuvarhain, toisin kuin iltamyöhään, jolloin järjenjuoksuni hidastuu tasolle, jolla television katselukin tuntuu työläältä.

Nyt kun Suomesta paluusta on kulunut aikaa vasta muutamia päiviä ja uni painaa silmää jo kymmenen aikaan illalla, herään vieläkin aikaisemmin, yleensä siinä viiden jälkeen. Olen niin rakastunut aamuyön hetkiin, että harkitsen vakavasti unirytmini jättämistä tällaiseksi. Sillä mikään ei ole hienompaa, kuin pieni reippailu raikkaassa aamuyön kasteessa ja ennen puoltapäivää hoidetut arjen velvollisuudet. 

 

Mitenkäs te muut, olettekos te enemmän aamu- vai iltaeläjiä?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Tiedättekö sen tunteen, kun pitkältä matkalta tai lomalta palatessa on sellainen hassu olo? Menee hetki, ennen kuin muistat missä laatikossa säilytit saksia, minkä kaapin ylähyllyltä ojennat ottamaan vesilasia ja minkä napin takaa löytyikään se tavallisesti käytetty pesuohjelma. Pitkään käyttämättä olleisiin treenitrikoisiin hyppääminen aamutuimaan tuntuu vieraalta ajatukselta, ruokakaupassa ei teekään mieli ostaa sitä mitä joskus aiemmin ja kylpyhuoneessa odottava shampookin on tarkoitettu ihan erilaiselle tukalle kuin päässä nyt on. Aamuisin mietit hetken, oliko tapanasi pukeutua ensimmäiseksi kylpytakkiin vai mahdollisesti hipsutella alakertaan täysissä pukeissa, mitä normaalisti söitkään aamupalaksi ja miksi hemmetissä kahvinkeitin on asennettu noin hankalaan paikkaan.

Joskus, kun lähtee riittävän kauas riittävän pitkäksi aikaa, sitä onnistuu ottamaan lomaa omasta elämästään ja vähän itsestäänkin. Vanhat totutut tavat jäävät pikkuhiljaa taka-alalle ja ajatukset harhailevat olosuhteiden pakosta joskus hyvinkin kauas niistä asioista, joiden ympärille ne olivat joskus jumiutuneet. Kun sitten aikojen päästä palaat takaisin kotiin, arkeen ja omien asioiden äärelle, tuntuu kaikki hieman kaukaiselta, aivan kuin tupsahtaisit jonkun muun elämään. Yht'äkkiä sitä näkee ne pienetkin elämän epäkohdat ja arjen järjettömyyden selvemmin kuin koskaan aikaisemmin, melkein kuin olisit se ulkopuolinen henkilö, jonka on aina niin helppo kertoa toiselle missä mennään vikaan.

Juuri tuo hetki, kun yrität ahtautua takaisin omiin saappaisiisi, on se, jolloin omaa elämää koskevien epäkohtien havainnointi ja muuttaminen on kaikkein helpointa.

Ehkä jokaisen pitäisi astua silloin tällöin muutama askel taaksepäin, ottaa etäisyyttä kotiin ja rutiineihin, lähikauppaan ja harrastuksiin, antaa ajan kulua ja palata takaisin vasta, kun poikkeustila on muuttunut normaaliksi ja se normaali elämä kaukana horisontissa vieraaksi. Sillä ainakin allekirjoittanut tuntee, että omia toimintatapojaan kehittääkseen ja henkistä kasvua edistääkseen tarvitaan sellaista tilaa ja aikaa, jolle ei omassa kodissa ja arjessa kaikkine velvollisuuksineen, rutiineineen ja pinttyneine toimintatapoineen ole yksinkertaisesti tilaa.

Aivan kuin minkä tahansa asian, myös oman elämänsä näkee kokonaisuutena vasta, kun sitä asettuu katselemaan riittävän kaukaa.

 

Kuvassa ollaan kaukana kotoa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Vielä viime viikolla täpötäyteen junaan hypätessäni ahdisti. Vaunu oli täynnä opintojen pariin palaavia tai uudessa koulussa aloittavia nuoria, mieli täynnä intoa, mutta samalla äänessään pientä haikeutta kotimaisemien vaihtuessa betoniviidakon varjoihin. Niin myös minä, matkalaukkuineni vaunun perimmäiseen kolkkaan sulloutuneena, olin toisaalta innoissani, toisaalta valmis purskahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Kotiseudut oli tällä erää nähty, edessä olisi viikko lähityöpäiviä toimistolla ja sen jälkeen paluu kotiin ison meren taakse. Sillä hetkellä, juuri vanhempani hyvästelleenä, ajatus tuntui kovasti vaikealta. En minä voi lähteä.

Mutta niin vain viimeinen viikko Suomessa teki tehtävänsä. Oli aikaista arkea, oli myöhäistä juhlaa. Saapui syksyiset kelit vesisateineen ja moottoripyöräillessäkin tuli enemmän vilu kuin lämmin. Tuli kurkkukipu, tuli nuha ja mieskin pakkasi laukkunsa ja lensi kotiin minua odottelemaan. Tuli aika kypsäksi, kuusi viikkoa Suomessa päätökseensä. Kotona paistaa aurinko. Takapihan avocadopuu vaatii huomiota. Maantiepyörä tarvitsee ajajaansa. Lempipaita rypistyy kaapissa. Lähiravintolasta saa maailman parasta sushia. 

Tuli kotimatkakuume.


Viimeiset kuusi viikkoa Suomessa ovat olleet mahtavia, jälleen kerran. Ihania kyläpaikkoja, hyviä ystäviä, perhettä, sukulaisia, juhlia ja toimistoelämää. Paljon on mahtunut viikkoihin niin iloa kuin kostuneita silmäkulmiakin jäähyväisten hetkellä.

Nyt takki on tyhjä, sillä olen ripotellut sen alla muhineen rakkauden, ystävyyden, ilon, onnen ja pienen määrän suruakin ympäri Suomen. Ja kun takki on tyhjä, tuntuu hyvältä palata takaisin kotiin, ryhtyä täyttämään takkia seuraavaa reissua varten.

Kiitos Suomineidolle, kiitos vanhemmille, kiitos ystäville, kiitos sukulaisille, kiitos työkavereille, kiitos lenkkikavereille ja kiitos karvakavereille.

Tämä muuttolintu nousee siiville ja lentää kohti etelää.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

En ole aikoihin osannut asennoitua treeneihin rennosti tai ihan vaan fiilistellen. Kun lenkille lähdetään, ei sinne todellakaan mennä kävelemään eikä takaisin ole tulemista ennen kuin tunti ja rapiat on täynnä. Pyörän päällekään ei juuri alle viidenkymmenen kilometrin takia viitsi hypätä ja salilla rautaa käännetään mutkalle niin kauan, että verisuonet ovat päästä räjähtää. Jos ei suorituksen jälkeen ole puolikuollut olo, niin treeni on jäänyt vajaaksi tai jopa epäonnistunut.

Eipä siis ihme, että Sinivaara oli kesän tullen vähän väsynyt.


Tässä asennevammassa onkin sitten riittänyt työstämistä. Koska harrastusmielisen urheilun ei kuulu olla pelkkää verenmakua suussa, päätin kuusi viikkoa sitten Suomeen matkatessani, että tämän reissun aikana opettelen tekemään myös niitä rennompia, helppoja treenejä ja löytämään liikkumisen ilon ja treenien jälkeisen hyvän olon ilman, että maistan sekä maito- että vatsahapot suussani jokaisen treenin jälkeen. Vaikka tämä kroppa kovaa menoa vielä muutaman vuoden kestäisikin, on pääni alkanut tässä vaiheessa vaatia armollisempaa otetta liikuntaan motivoituakseen.


Minua on monesti näillä Suomen reissuillani harmittanut se, etten ole saanut itselleni treeniseuraa. Ja ihmekös tuo, minä kun haluaisin aina revittää täysillä, mieluiten ylämäkeen ja voitelemattomilla suksilla. Kun tänä kesänä sitten hölläsin vähän asennettani ja kerroin, että saatan minä lähteä myös kävelylle tai vaikka vain muutaman kilometrin hölkälle, alkoi lähipiiristä löytyä lenkkiseuraa yllättävänkin paljon. Lopulta en tämän matkan aikana ole lenkkeillyt montaakaan kertaa itsekseni vaan olen napannut jonkun seurakseni aina kun mahdollista.

Jos ei nyt kunto ole varsinaisesti kasvanut, niin olenpahan ainakin oppinut sen, että maksimoidun kalorinkulutuksen sijaan on toisinaan tärkeämpää hyvä seura, raitis ulkoilma ja kohtuudessa pysyvä reippailu. Itseään ei tarvitse haastaa ihan joka päivä.


Paluu kotiin ja tavalliseen arkeen häämöttää vain muutaman päivän päässä. Kaipaan jo valtavasti omaa jääkaappia, treenejä, maantiepyörää, vakiosalia, ulkoilureittejä ja takapihan uima-allasta. Aivan täysin en kuitenkaan aio palata takaisin vanhoihin treenirutiineihin, vaan aion jatkossa soveltaa entistä enemmän kesän aikana opittua ranteiden löystämistä ja fiilispohjaista reippailua. Mielessäni siintää salitreenien, nopeampien juoksulenkkien ja pitkien pyöräreissujen lisäksi päivävaellukset vuorille, viikonloppuaamujen kävelylenkit lähijärven ympäri ja rennot juoksulenkit hyvässä seurassa meren rannalla. Tavoitteeni on, että ensi kesänä Suomeen matkaisi vähän vähemmän väsynyt Sinivaara.

 

 

Kuvituksena iltalenkkimeininkejä karvakaverin kanssa Ylivieskan lakeuksilla.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Tiedetään, tiedetään, kyllästytte varmaan pian lopullisesti näihin suomihehkutuksiini, mutta otan nyt kuitenkin sen riskin. Veneretkellä kävi nimittäin niin, että poikasiaan suojellut joutsenpari järjesti meille melkoisen näytöksen.


Joutsenissa on aina ollut jotain ihan erityistä, maagista. Jo pelkkä ääni saa minut pysähtymään paikoilleen ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Tuo valkoinen lintu on niin kaunis ja koskettaa niin syvältä, että tekisi mieli itkeä. Kuinka ne matkaavatkaan auringon mukana, lentävät pareittain sinitaivaalla, lipuvat rinta rinnan halki tyynen veden ja palaavat takaisin synnyinseuduille vuosi toisensa jälkeen.


Pakahdun.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Seison saunan jälkeen alastomana viileässä järvivedessä kamera kädessä. Järven pinnalla ajelehtiva sumu, metsän taa katoava aurinko, vaaleanpunaiseksi värjäytynyt horisontti ja järven yli lentävät joutsenet ovat käsittämättömän kauniita. Sillä hetkellä unohdan veden viileyden, sinertävät huulet, alastomuuden, huomisen ja eilisen. Vain se mitä on tässä ja nyt, on merkityksellistä.


Ei välii mitä eilen, ei välii mitä huomenna. Eletään hetkessä.

 

 

Share
Ladataan...

Pages