Ladataan...
Onnenpäivä

Neljä viikkoa sitten, vain viikkoa ennen paluutani USA:han, istuin ammattilaisen vastaanotolla ja yritin parhaani mukaan kuvailla miltä tuntuu. Kerroin kiireestä, jota ei oikeasti ole. Kerroin stressistä, johon ei oikeasti ole syytä. Kerroin miltä tuntuu, kun aika ei riitä, vaikka sitä olisi loputtomiin. Miten kaikki on tekemättä, vaikka kaikki tarpeellinen onkin tehty. Kerroin kuinka kurkkuun nousee pala, korvissa humisee ja seinät kaatuvat päälle. Stressaannun postilaatikolle menosta, ahdistun lähikaupassa, yritän juosta tunnetta karkuun, siivota sen pois kodistani, mutta mikään ei riitä. Kuinka korjata jotain, jossa ei oikeastaan ole mitään edes vikana?


Tehdään testejä, laitetaan rasteja ruutuun. Ei, ei sinulla ainakaan masennusta ole, toteaa ammattilainen. Ja kyllähän minä sen tiesin. Nytkin naurattaisi koko kallonkutistajan puheilla olo jos ei samaan aikaan itkettäisi niin paljon. Hetken tuumailtuaan psykologi toteaa minun olevan uupunut. Ja jollain tavalla minä huokaisen helpotuksesta, tämä ei siis olekaan normaalia, tämän voi korjata.

***

Täällä Lilyssäkin puhuttiin jokin aika sitten ammattilaisen puheilla käymisestä ja vinttikamarin huollattamisesta. Itselleni ajanvaraaminen työpsykologin vastaanotolle oli valtavan suuri kynnys. Enhän minä nyt mikään umpihullu ole enkä ainakaan masentunut. Ehkä minä vain kuvittelen koko jutun, muistan ajatelleeni. Mutta uskokaa kun sanon: jos yhtään tuntuu siltä, ettei kaikki ole kunnossa ja jokin tuntematon vaivaa mieltä, kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen.

Kaikkea ei tarvitse, eikä edes voi ratkaista itse, sillä mielellä on paha tapa kulkea sitä samaa, jo umpikujaksi todettua polkua. Vaikkei lopulta kukaan voikaan löytää ratkaisuja puolestasi, kertoa suoraa vastausta mitä tehdä toisin, voi ammattilainen auttaa löytämään oikeat kysymykset ja toimintamallit niiden ratkaisemiseksi. Ja niin on, että vastauksen löytäminen on paljon helpompaa, kun tietää mistä etsiä.

***

Tovin jo kotona oltuani, vietimme mieheni kanssa helteistä syyspäivää takapihalla, mies aurinkotuolissa ja minä aikani kuluksi kuivuneita kukkia ruukkukukasta nyppien. Hymyilytti, kun tajusin kuinka hyvältä tuntuu. Kyyneleet tulivat silmiini, kun kerroin miehelle, että tunsin itseni kai ensimmäistä kertaa yli vuoteen terveeksi. Samalla hetkellä ymmärsin, kuinka huonosti olenkaan voinut, vaikken sitä ole tiedostanut. Niin, alamäkeä ei välttämättä edes huomaa ennen kuin se taittuu ylämäeksi.

Lopulta mielen oikeille raiteille saattamiseen ei vaadittu poppaskonsteja, ei reseptilääkkeitä, ei sairaslomia eikä edes pitkää terapiaa. Asiat ovat hiljalleen alkaneet loksahdella paikoilleen pieniä, lähinnä arkisia asioita muuttamalla tai hienosäätämällä. Ja vaikka olenkin vielä alkutaipaleella, olen toiveikas, että ahdistus katoaa vielä jonain päivänä kokonaan.


Olkoon tämä tarina alustuksena tuleville kirjoituksille, joissa avaan lisää niitä asioita, jotka itse olen kokenut mielen toipumisen kannalta oleellisiksi. Vaikkei muiden kokemuksia voikaan suoraan omaan elämään soveltaa, toivon, että omista oivalluksistani löytyisi apua tai vinkkejä myös muille maallisen elämän kanssa painiskeleville.

 

Onnea ja iloa loppuviikkoon!

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Perjantai-aamuinen näky horisontissa oli pysäyttävä. Täällä blogissakin useaan otteeseen vilahtaneilta, takapihallemmekin näkyviltä vuorilta nousi paksu savupatsas. Tajusin oitis seuraavani maastopaloa aitiopaikalta.


Vasta keväällä oli kotiimme tullut kirje, jossa kerrottiin meidänkin asuvan maastopalojen riskialueella. En ottanut varoitusta kovinkaan vakavasti ennen kuin seurasin maastopaloa omasta keittiön ikkunasta. Vaikka loppukesän kuivuudesta ja helleaallosta täysin villiintynyt pensaspalo onkin meistä vielä turvallisen välimatkan, linnuntietä ehkä kymmenen kilometrin päässä, tuntuvat palon vaikutukset meillä laaksossakin. Taivaalta satoi perjantaina tuhkaa, uima-altaan pinnalla kellui mustaa mössöä eikä ikkunoita sopinut avata edes yöksi. Lauantai-aamuna ulkona leijui niin voimakas savunhaju, ettei pyörälenkkiä vuoristoon tarvitsisi harkita päiväkausiin.

Nuo omat palon aiheuttamat ongelmat ovat kuitenkin tuntuneet melko vähäisiltä siihen verrattuna, että aivan paloalueen liepeillä on Silverado Canyonin kylä satojen ihmisten koteineen. Onneksi palo ei ainakaan toistaiseksi ole sinne levinnyt.


Täällä on siis viikonloppu kulunut jokseenkin epätodellisissa tunnelmissa, auton katolta ja takapihalta tuhkaa putsatessa ja yli neljänkymmenen asteen hellettä salilla, kaupoissa, elokuvateatterissa ja rannalla pakoillessa.

Toivotaan, että tulevalla viikolla maastopalot saadaan taltutettua, ilma viilenee ja elo kukkuloiden varjossa pikkuhiljaa normalisoituu.

 

Kuvat: Ihan tästä kotipihalta.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Juu ei, mieheni ei ehkä ole se kaikkein romanttisin uros vaan enemmänkin sellainen lirkutteluja välttävä suoran toiminnan mies. Tiedättehän, se sellainen, jolle rakkauden osoittamista on peesaaminen penkatessa, perheen kulkupelien huoltaminen, talon rakentaminen, itse leipomillaan korvapuusteilla yllättäminen, treenivaatteiden ostaminen lahjaksi ja... no, sen R-sanan lausumisen sijaan takapuolen puristaminen ohimennen. Ugh, ota kulta pullaa.

Joten eipä tullut yllätyksenä, ettei Suomesta kotiin palattuani mies laulanutkaan polvillaan aarioita syli täynnä ruusuja. Sen sijaan mies oli järjestänyt minulle poissaollessani vähemmän traumatisoivan yllätyksen - uudet hiilikuituvanteet ja -ohjaustangon maantiepyörään! Miten hienot! Miten kevyet! Miten ihanasti ajateltu!


Päivityksen myötä fillarin kokonaispaino putosi alle kahdeksan kilon, joten vaimo saa taas syödä pullaa ihan rauhassa, jotta kuskin ja pyörän kokonaispaino säilyisi ennallaan. Ihan vakavasti puhuen, on vielä liian aikaista sanoa paljonko hiluvitkuttimien keventyminen vaikuttaa itse ajamiseen (oli kai niillä muutakin merkitystä kuin vain näyttää nätiltä...), sillä muutaman kuukauden mittaisen treenitauon aikana joku on sivellyt asfaltin pintaan liimaa, jyrkentänyt ylämäkiä ja sammuttanut Kaliforniasta ilmastoinnin. Joten juu, palataanpa niihin pyöräilykuulumisiin sitten, kun rapakunto on ensin selätetty.

Mutta nyt, iso ja ehkä vähän romanttinenkin kiitos luolamiehelleni!

 

ps. Millon sä leivot taas pullaa? Tarttis syödä, että jaksaa sotkea tervassa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Hymyilytti. Eilen aamu valkeni pilvisenä ja aamukahvia juodessani huomasin, että ulkona satoi; ensin vain muutaman pisaran ja hetken päästä jo niin, että maa kastui. Ensimmäinen sade sitten toukokuun. Tätä oli kaiken kuivuuden jälkeen odotettu. Päivä oli erityinen muutenkin, sillä olin viimein ryhtynyt työstämään erästä elämäni melko suurta epäkohtaa, joka on nakertanut mieltäni jo pitkään. Olin valtavan onnellinen siitä, että olin vihdoin saanut itsestäni niskaotteen. Hyvä tästä vielä tulee.


Sitten tapahtui jotain. Ei maailmanlopun kaltaista, mutta jotain sen verran isoa ja ikävää kuitenkin, että se aiheutti hetkessä v-käyrän piikkauksen yli asteikon. Voi hemmetin hemmetti, kirosin ja näin punaista.

Istuin hetken ja painoin pään käsiini. Aamu oli ollut täydellinen, juuri sellainen, jollaisen soisi jokaisen aamun olevan. Kaikki oli näyttänyt hetken hyvältä ja sitten, yksi ainoa ikävä asia, jolle ei sujuessaankaan haluaisi uhrata ajatuksen ajatusta, vei kaikelta ilolta pohjan, pudotti pään pilvistä niin, että kolina kävi. Se, mikä hetki sitten tuntui iloitsemisen arvoiselta, ei tuntunut nyt miltään.

***

Mikä siinä on, että meillä ihmisillä on taipumus antaa valta juuri negatiivisille asioille? Yksikin pettymyksen hetki, vihaisesti lausuttu sana tai vastoinkäyminen kääntää helposti koko päivän miinuksen puolelle. Olipa paska päivä, mietit nukkumaan mennessäsi, vaikka oikeasti oli paistanut aurinko, on nätti koti ja kivat lapset, radiosta tuli lempibiisi ainakin kolmesti, ruoka oli hyvää, tukka oli ollut nätisti ja se edellisviikon finnikin oli vihdoin hävinnyt keskeltä otsaa.

Seuraa oppitunti elämästä, osa melko mones: Sen, jääkö päivän lopulla plussan vai miinuksen puolelle, voi päättää itse. Niin kauan kun kukaan ei ole kuollut ja terveenä ollaan, sitä voi itse päättää mitä tästä päivästä haluaa muistaa. Haluaako muistaa ne mätkyt, ääliön kanssa-autoilijan, sängynjalkaan potkaistun isovarpaan vai sen, että mies sanoi jotain nättiä, makaronilaatikko onnistui poikkeuksellisen hyvin ja telkkarista tuli illalla lempileffa. Tuleen on helppo jäädä makaamaan, mutta miksi jäädä, kun voi kerran elääkin?

***

Niin minä nousin ylös yhtä päätöstä viisaampana. Tapahtunut mikä tapahtunut, huonot uutiset vastaanotettu, asia käsitelty ja arkistoitu. Päätin, että tuosta päivästä jäisi kaiken kiukun sijaan mieleeni syksyn ensimmäinen vesisade ja ensimmäinen koulupäivä.

Eilen oli hyvä päivä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Se alkaa muuten ihan näinä päivinä olla meikäläisellä viisi vuotta täynnä Amerikan maalla ellostelua. En tiedä olenko lopulta oppinut vuosien aikana paljoakaan tai tullut hullua hurskaammaksi, mutta ainakin joitain periamerikkalaisia juttuja olen onnistunut puolivahingossa omaksumaan. Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että:
 

Ihan vakavissani katselen talveksi talvikenkiä, vaikka kylmimpienkin talvikuukausien aikana päivän ylin keskilämpötila pyörii siellä parinkymmenen tietämillä, plussan puolella. Mutta kun... no, äh, joulukuuhan on talvikuukausi. En ehkä voita pystejä parhaiten pukeutuvana, mutta silläkin uhalla aion kalifornialaiseen tapaan yhdistää talvisaappaat liian lyhyisiin farkkushortseihin. Kuten nykynaisen sananlasku sanoo, sen minkä takamuksessa jäähdyttää, sen varpaissa lämmittää.

Saksin talteen mainoslehtisistä kaikki käyttökelpoiset kupongit. Näin voin säästää seuraavassa kauppalaskussa jopa parikymmentä senttiä! Sen verran olen kuponkien hamstraamiseen hurahtanut, että vaihdoin suurempaan lompakkoon jossa on oma lokerikkonsa niin kananmuna- kuin sushi-ravintolankin alennuskupongeille. Kuponkeilu (vapaa suomennos sanasta couponing) on täällä Yhdysvalloissa kuulkaa totista hommaa.

En koskaan vastaa puheluihin tuntemattomista numeroista. Jos en tunnista puhelimessa vilkkuvaa numeroa, annan puhelun mennä vastaajaan, sillä linjan toisessa päässä on aina puhelinmyyjä. Kun toteutin samaa oppia Suomessa käydessäni, missasin sekä lääkärin, terveydenhoitajan että parin ystävänikin puhelut.

On ihan ok jonottaa ihan hemmetin kauan. Jos jotain täällä Yhdysvalloissa oppii, niin ainakin kärsivällisyyttä. Jonottamisen kulttuuriin opetetaan heti maahan saapuessa, kun maahantulotarkastuksen jonossa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Eikä jonottaminen jonottamalla lopu. Sitä enemmän on huvia tiedossa, mitä pidempään aiot maassa viihtyä. Oivallisia paikkoja itsekurin ja kärsivällisyyden harjoittamiseen tarjoavat kaikki julkiset virastot, moottoritiet, kauppakeskukset ja nähtävyydet.

Shoppailu on ajanvietettä. Uskottavan O.C.-kotirouvan tavoin saatan helposti viettää vaikka koko päivän ostarilla vaatteita, kodin krääsää, kenkiä ja laukkuja hipelöiden. Koska tavallisen kuolevaisen varannot eivät sitä salli ja koska minulla oikeastaan on jo kaikkea mitä tarvitsen, en läheskään aina osta mitään. Mietin tässä vain, että missäköhän vaiheessa ne alkavat läheisessä vaatekaupassa epäillä minua hämärähommista, kun pyörin hyllyjen välissä tuntikausia, sovitan puolta liikkeen vaatteista ja poistun yleensä muualta kuin kassan kautta.

Ylinopeutta ajaminen. Kukkahattuiset kääntäkööt katseensa nyt muualle, mutta huristelen ylinopeutta sekä moottoripyörällä että autolla lähes aina. Syytän tästä paikallista ajokulttuuria, jossa kaikki kiinalaisia mummoja lukuunottamatta ajavat enemmän tai vähemmän yli rajoitusten. Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun kaikki ajavat ylinopeutta saman verran ja kaikki taas huonosti, jos yksi porukasta ajaa rajoitusten mukaisesti.

• O niin kuin Oprah. Ehkä noloin paljastus ikinä, mutta minulle tulee kestotilauksena O, The Oprah Magazine. En sentään katso Oprah Showta televisiosta, mutta tuon talk show -kuningataren lehti on ihan oikeasti viihdyttävää ja asiapitoistakin luettavaa, kunhan suhtautuu pienellä varauksella dr. Philin nimikkopalstaan.

 

Montakohan vuotta lisää tarvitaan, että teen ensimmäiset TV-Shoppailuni? Milloinkohan menen katsomaan paikan päälle Oprah Shown kuvauksia? Entä milloin opin pitämään Hersheyksen suklaasta ja joko ensi vuonna uskallan viedä uusille naapureille omenapiirakan? Maltan tuskin odottaa mitä USA tekee minulle tulevina vuosina. Alamäki on alkanut.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Tänään on ollut kerrassaan omituisen alakuloinen ja tyhjäntuntoinen päivä. Ehkä minulla on flunssan jälkimainingeissa ollut liikaa aikaa dramatisoida asioita ja ehkä sen vuoksi olen ollut tavallistakin herkemmässä mielentilassa, mutta tänään minusta on vahvasti tuntunut siltä, kuin koko muu maailma olisi onnistunut jossain, pois lukien se tyyppi, joka tuijottaa minua peilistä. Yksi kertoi aamulla esiintyneensä vaikutusvaltaisessa seurassa tärkeässä tapahtumassa, seuraava pärjäsi hienosti urheilutapahtumassa, yksi aloitti unelmaduunissa, toinen taas sai kirjaprojektinsa valmiiksi ja tuo yksi kanssabloggaaja on muuten vaan niin jäätävän kovassa fyysisessä kunnossa, että olen vajonnut hitaasti maan alle ja tajunnut, etten ole aikoihin tuntenut itse onnistuneeni missään.

Okei, olen minäkin saanut onnistumisen tunteita työn kautta (se nyt on jokapäiväistä, ehhehe), mutta tarkoitankin nyt sellaista henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa onnistumista, sellaista, jossa on ylittänyt itsensä, odotuksensa ja voi huokaista, että minä jumankauta tein sen. Mihin ne onnistumiset ovat kadonneet?

Kelattuani aikaa taaksepäin, muistin edellisen pienen onnistumiseni ja voitontanssin, kun penkistä nousi keväällä uusi ennätys. Seuraava onnistumisen hetki löytyi helmikuulta - jaksoin hölkätä koko matkan vuoren huipulle ja sieltä alas. Elämäni kunnon saavuttaminen pitkän dieetin päätteeksi viime vuonna. Kolmetoista leukaa. Puolimaratoni. Vuorelle ja kaatumatta alas ajaminen maastopyörällä. Tajusin, että viime vuosina onnistumisen mittarinani on aina ollut jokin fyysinen suoritus.

Jostain syystä juuri ne hetket, kun olen tehnyt jotain käsilläni tai onnistunut jossain sellaisessa fyysisessä suorituksessa, jota varten olen pitkään harjoitellut, saavat aikaan ne suurimmat kiksit ja tuuletukset. Eikä ole väliä, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, että juoksin juuri kymmenen kilometrin matkan ennätysaikaan, se on minulle tärkeää ja saa minussa aikaan valtavan suuren onnistumisen tunteen. Sillä minä ylitin itseni. Minä tein sen. Minun kehoni ja mieleni pystyivät siihen.

Sattuneesta syystä ei nyt ole tähän mitään tuoretta treenikuvaa,
mutta katsokaa kun on hienot Newtonin juoksutossut. Nyt ne tarvitsisi vain laittaa jalkaan.

 

Eiköhän se alkukesästä langetettu, kunnon salitreenejä koskeva luova tauko ole nyt ohi. Vavise maantiepyörä ja lenkkitossut, kohta mennään, jahka lakkaan niistämästä. Taivaanmerkit, into ja hyvä meininki viittaavat siihen, että on tullut aika. Minä haluan taas onnistua ja ylittää itseni.

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages