Ladataan...
Onnenpäivä

Uusi Onnenpäivä nousee osoitteessa:

www.onnenpaiva.com

 

Tässä valoja sammuttaessani haluan vielä kiittää kaikkia lilyläisiä, niin lukijoita, kanssabloggaajia kuin toimitustakin. Lily tarjosi Onnenpäivälle niin hyvän ensikodin, että jouduin harkitsemaan omilleni muuttoa hyvin pitkään. Kiitos ja jää hyvästi.

Teidät lukijat toivon näkeväni jatkossakin Onnenpäivän uusilla, ihan omilla tiluksilla. Meno jatkunee entisellään, ellei jopa parempana!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Tulin järjestäneeksi Onnenpäivän kulisseihin sellaisen hulabaloon, että blogi jää väkisinkin hetkeksi lähetystauolle. Mutta eipä hätää, en nyt puhu viikkojen tauosta vaan jos kaikki menee nappiin, jatkuu meno Onnenpäivässä entiseen, ellei jopa ehompaan malliin viikon loppuun mennessä.

 

Sitä odotellessa voisitte vaikka te vuorostanne kertoa minulle, että mitäs teille kuuluu näin keskellä tammikuuta?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Toisinaan se treeni-into on meikäläiselläkin koetuksella. Varsinaisesta motivaation puutteesta ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyse, päinvastoin. Motivaatiota ja tavoitteita olisi, mutta se jokin juttu on vaan viime aikoina treeneistä uupunut. Ja se juttu on oma mies.

Olemme treenanneet yhdessä yhdeksän vuotta, juosseet, pyöräilleet ja nostaneet rautaa. Välillä on sujunut, välillä ei ja kun toinen on hyytynyt, on toinen potkinut eteenpäin. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin joutunut treenaamaan yksin. Pullistuneen välilevyn vaurioitettua jalan hermostoa, ei mies ole enää muutamaan vuoteen pystynyt osallistumaan juoksulenkeille tai pidemmille vaelluksille. Samainen vaiva yhdistettynä vanhaan olkapäävammaan on tämän tästä pakottanut miehen tauolle myös salitreeneistä ja lopulta viime syksynä rattiin nukahtanut autoilija oli lopettaa miehen urheiluharrastukset lopullisesti. Vaikka mies selvisikin tällistä lopulta vähällä, hajosi rytäkässä se ehjempi olkapää ja mahdollisuudet saliharrastamiseen kuihtuivat entisestään. Pyöräilyn jäädessä lopulta ainoaksi sellaiseksi harrastukseksi, jota pystyimme tekemään molemmat, loppui viimein sekin hauskuus, kun kiipesin vuorelle ja hajotin polveni. Se niistä yhteisistä pyörälenkeistäkin sitten.

Niin kurjia kuin kaikki terveysongelmat ja hajonneet paikat jo itsessäänkin ovat, latistaa treenifiilistäni vielä entisestään yksinäisyys. Treenaaminen on aina ollut meille yhteinen harrastus ja intohimo, jonka parissa olemme viettäneet valtaosan vapaa-ajastamme. Nyt kun lähden salille ja jätän miehen yksin kotiin, tunnen lähestulkoon syyllisyyttä. Tuntuu kurjalta, että se ennen yhdessä vietetty vapaa-aika kuluukin nyt erikseen ja epäreilulta, kun minä voin treenata ja mies ei. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka paljon koko homma harmittaa miehen puolesta.

Ei ole enää treenikuviakaan, kun ei ole kameramiestä!
 

Toki minä salitreenistä pidän edelleen, suoriudun yksin ihan hyvin ja peesaamaankin löytyy aina joku vieraileva uros, mutta silti kaipaisin omaa miestä kaverikseni. Tiedän, että moni haluaa tietoisestikin treenata ilman puolisoa - onhan suurin osa meidänkin perheriidoista saanut alkuunsa salilla adrenaliinin jyllätessä - mutta kaipaan siitäkin huolimatta miestä spekuloimaan, opastamaan, pelleilemään sarjojen välissä, peesaamaan ja auttamaan oudoissa liikekokeiluissa. Yksin salilla käyminen on vain.... no, salilla käymistä, hyvä jos ei nyt melkein tylsääkin. Ja se on muuten meikäläiselle ihan uutta se.

Pakko siis myöntää, että aina silloin tällöin tekisi kovastikin mieli jättää treenit välistä tai ainakin hoitaa ne alta pois tavallista nopeammin, jotta saisin työpäivän jälkeen viettää laatuaikaa miehen kanssa puuhaillen. Onneksi tilanne tästä vielä joskus parantuu, kunhan itse kunkin raajat on leikattu ja parsittu uudelleen kasaan.

Toivottavasti teillä muilla on treeni-into huipussaan ja treenikaverit terveenä. Meikäläisen treeni-into kamppailee täällä nyt vähän suurempien tunteiden kanssa, mutta onneksi mies potkii minua treeneissä eteenpäin puoli-invalidinakin ja on vähän sitä mieltä, että minun pitäisi oikeastaan treenata nyt kahden edestä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Pakkasimme eilen muutaman tunnin varoitusajalla kimpsut ja kampsut autoon ja suuntasimme keulan kohti Nevadaa ja Las Vegasia. Tuntuu hassulta, että vuosia sitten Vegas oli meille vielä harvinainen kaukomatkakohde ja nykyisin tänne autiomaan keskelle ajelee kotoa alle viiden tunnin. Niin se yllättäen tuli maailma lähemmäksi.

Mutta niin, siitä kadonneesta ruokahalustahan minun pitimäni sanailla. Minähän olen tyttö, jolle on aina maistunut ruoka. Yletöntä ruokahaluani hämmästeltiin jo lapsena ja sukulaistädit ihastelivat kilvan, kuinka Anne syö kaiken ja vieläkin enemmän ja ihan mitä vaan lautaselle keksitään laittaa. Ja olenhan minä aikuisiälläkin ollut ruoka-aikaan kotona, etenkin viime kuukausina. Mutta sitten tuli flunssa, sopivasti juuri ennen joulua ja syöminen kaiken kokkaamisen keskellä ei olisi juuri vähempää voinut kiinnostaa. Niinpä tänä jouluna ja uutena vuotena söin hillitymmin kuin koskaan aiemmin ja samalla teemalla mennään edelleen, sillä vaikka flunssa on jo helpottanut, ei ruokahaluni ole palautunut ennalleen.

Ehkä ruokahalu löytyy Vegasista?
 

Viimeiset viikot kaikki kotiruoka on siis enemmän tai vähemmän maistunut pakkopullalta ja olen joutunut syömään lähestulkoon puoliväkisin. Siitä olen ehkä eniten hämmästynyt, ettei edes ulkoruokinta ole kiinnostanut. Jopa kyltymätön pizzanhimoni on vaiennut eikä enää vesi herahda kielelle pelkästään sushipalleroa ajattelemalla. No, ehken kuitenkaan ole kuolemansairas, vaan kroppani on vielä flunssan jälkimainingeissa eikä kaipaa samalla tavalla energiaa, kun ei treeniäkään ole ollut ihan niin paljon kuin normaalisti. Tiedä häntä.

Tämä Las Vegasin reissu osui nyt sillä tavalla hyvään saumaan, että täällä jos jossain on hyvä herätellä uinuvaa ruokahalua, sillä paikka on täynnä erinomaisia ravintoloita. Pysähdyimme eilen ensitöiksemme mielestäni maailman parhaassa burgeri-paikassa, Bachi Burgerissa, jonka erikoisuuksia ovat itämaasävytteiset hampurilaiset ja sandwichit. Meikäläisen nyt ei tietenkään tehnyt mieli sitä hampurilaista, joten päädyin pekingin ankka -sliderseihin. Ja juu, kyllä ne makuhermot pikkuhiljaa alkoivat vastaanottaa ärsykkeitä vähän entiseen malliin, mutta tänään ei taas syöminen ole juuri kiinnostanut. Niinpä ryhdyin suunnittelemaan huomiselle ääliörunsasta superbuffet-illallista hotellimme alakerrassa siinä toivossa, että jokin muukin kuin jälkiruokapöytä alkaisi vähitellen houkutella minua luokseen.

Pekingin ankka -slidersit...
 

...ranskalaisilla.
 

Jos ei ruokahalu, niin ainakin juomahalu on herännyt.
Eli uudenvuodenlupauksen lunastaminen on aluillaan!

 

Jep jep. Todellinen ensimmäisen maailman ongelma. Mutta oikeasti, haluan ruokahaluni takaisin!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Kyllä on uudenvuodenlupauksen keksiminen hankalaa, kun ei maallisessa elossa niin hirveästi ole itsestä riippuvia asioita korjattavaksi tai paranneltavaksi. Todistettuani Facebookissa yhden jos toisenkin tuttavan tipattoman tammikuun julistusta, keksin luvata itselleni, että minäpä juon sitten muidenkin viinit.


Vielä jokunen vuosi sitten meillä oli miehen kanssa tapana ostaa perjantaisin perjantaipullo (ei kossua, kun viiniä) ja korkata se sitten hyvän ruoan kanssa. Sitten se viinipullon ostaminen alkoi jäädä ja jäljelle jäi vain hyvä ruoka ja lopulta ruoastakin tuli useinmiten vain keskinkertaista, aina ei sitäkään. Kiva viikonloppu-traditio jäi ruokavalioiden, aamu- ja iltatreenien ja protskusheikkien varjoon. Plääh. No, tänä vuonna tsempataan ja juodaan enemmän!

En koskaan ole ollut mikään viiniasiantuntija, en osannut sanoa onko viinissä tammitynnyrin vai muoviämpärin makua tai onko rypäle kasvanut eteläisellä rinteellä, tasamaalla vai ydinvoimalan katveessa. Makutietämykseni riittää arvioimaan ainoastaan onko viini hyvää, keskinkertaista vai pahaa ja kuinka kamalan päänsäryn siitä voi muutaman lasillisen jälkeen saada asteikolla yhdestä viiteen. Ja valitettavasti päänsärky on kohdallani varsin todennäköinen, erityisesti punaviinien, mutta myös valkoviinien kohdalla, mikäli juon enemmän kuin yhden lasillisen. Toisaalta, vaikka joisin vain lasillisen viiniä joka toinen viikko, olisi sekin enemmän kuin viime vuonna.


Tarkoitukseni ei ole jatkossakaan opiskella hienoilla termeillä puhuvaksi viinisnobiksi vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan nautiskella enemmän hyvistä viineistä lasiin sylkemättä ja tämän varjolla panostaa enemmän niin ruoanlaittoon, parisuhteen laatuaikaan kuin ystävien kanssa maailman parantamiseenkin. Eli pingota vähemmän, relaa enemmän -teemalla mennään tämäkin vuosi.

Mitäs te muut lupasitte? Vietättekö tipatonta niin että saan juoda teidänkin viinit?

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages