Flunssansekaisia ajatuksia sohvanpohjalta

Onnenpäivä

Eivät auttaneet vitamiinit, ei Kalifornian aurinko. Niin siinä vain kävi, että viiden rommipullon lisäksi toin Neitsytsaarilta tuliaisiksi harvinaisen ärhäkän flunssan. Sen verran käsi kädessä kuljemme blogini kanssa, että sillä välin, kun Lily on ollut polvillaan päivitysten vuoksi, olen itsekin maannut käyttökelvottomana sohvan pohjalla.

Tässä viime päivinä, yöunien, aamupäiväunien, iltapäiväunien, alkuiltaunien ja uusien yöunien väliin jäävänä valveillaoloaikana, on ollut liiaksikin aikaa ajatella ja muistella menneitä.

Silloin pahaisena kakarana, kun koulunkäynti ei ollut ihan ensimmäisenä kiinnostuslistallani, sitä joskus herätyskellon soidessa maanantaiaamuisin toivoi, että kuumemittarin elohopea nousisi kolmenkymmenenseitsemän yläpuolelle, jotta voisin jäädä vielä nukkumaan ja olla koko päivän yöpaidassa. Ja jos vaikka kävisi niin surkeasti, että kuumetta sattuisi jatkumaan koko viikon, niin sekään ei juuri harmittaisi. Ja sitä paitsi, Kvilla on aika hyvänmakuista.

Vaikka ajat ja asuinpaikat muuttuu, niin äidin tekemät villasukat pysyy.
 

Kauas on tultu noista ajoista. Kun herään puoli seitsemältä ilman herätyskelloa ja raotan varovasti toista silmää, minä toivon, että edellispäivän hirviöflunssa olisi ymmärtänyt hellittää työaamuun mennessä. Ei ole. Kuumemittari on juuri ja juuri kolmenkymmenenseitsemän yläpuolella ja olen melko varma, että kuolen. Sattuu, kaikkialle. Kun hoipertelen kylpyhuoneeseen seinistä tukea ottaen, en voi käsittää kuinka lapsena olen selvinnyt yli neljänkymmenen asteen kuumeesta ylipäätään hengissä. Kiroan hiljaa mielessäni viime vuosina kertyneen lihasmassan, jonka määrä on suoraan verrannollinen kuumeen aiheuttamaan lihassärkyyn.

Kun lapsena sairastaessa päivät sujuivat olosuhteisiin nähden rattoisasti niitä siihen aikaan kahta ja myöhemmin kolmea televisiokanavaa katsellen, ei nykyisin lähemmäs tuhannen televisiokanavan surffaamisesta tule kuin pää kipeäksi. Kaiken lisäksi minun on käsittämättömän vaikea sietää sitä, etten kykene mihinkään. Haluan tehdä töitä. Haluan talosta ulos. Haluan treenaamaan. Haluan ruokakauppaan. Voisin haluta vaikka sinne ala-asteen matematiikantunneille tai tehdä edes kotitehtäviä, kunhan tämä flunssa vain hellittäisi.

Olo on ollut koko viikon yllättävänkin kurja, turhautunut ja avuton. Tässä taitaa nyt olla takana vähän muutakin.

Sinne jonnekin sohvatyynyjen väliin hautautuneena minä lopulta ymmärsin mitä oleellista minulta puuttuu; se itsestään selvä ja joskus vähän pakkopullaltakin maistunut, sairasvuoteeni viereen ilmestynyt höyryävän kuuma, kotitekoinen marjamehu. Laahustan lannistuneena keittiöön, kaadan kirkuvanvihreästä pussista pinkkiä jauhetta mukin pohjalle ja lorautan päälle kuumaa vettä. Kehoni taistelee viimeiseen asti ennen kuin lopulta suostuu nielaisemaan amerikkalaisen lääketeollisuuden liiallisella kirsikkaesanssilla höystetyn vitamiinijuoman. Flunssasta minä ehkä vielä selviän, mutta kuinka selvitä koti-ikävästä?

Share

Kommentit

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ja ai niin! Ankeutta lisää vielä sekin, että kun lapsena sai kipeänä syödä herkkuja, koska siitä tuli (muka) heti parempi olo, niin nykyään pääkoppa pakottaa pidättäytymään kaikesta ylimääräisestä, koska eihän sohvalla maatessa edes kuluta mitään! Höh. Olen ihan varma, että kilo suklaata korjaisi tilanteen välittömästi.

AnnaAusseista (Ei varmistettu)

Pikaisia paranemisia! Tiedän tuon taudin tuoman koti-ikävän tunteen :(

Kommentoi