Hupsista, olenkohan liikunta-addikti?

Ladataan...
Onnenpäivä

Olen aina ajatellut, että treenaan niin kauan ja paljon, kun se on kivaa. Kuitenkin tänä aamuna kello kahdeksan, lomani viimeisenä päivänä, itseni sängystä aamucardiolle repiessäni, minä mietin onko tämä nyt ihan oikeasti mukava tapa aloittaa sunnuntai? En ole ammattiurheilija enkä edes vakavamielinen joukkuelajien harrastaja. En ole fitness-ammattilainen enkä fitness-malli. En osallistu vapaa-ajallani juoksu- tai muihinkaan liikuntatapahtumiin, en ole personal trainer enkä ryhmäliikuntaohjaaja. Silti harrastan liikuntaa melkein joka päivä, aamuin illoin.

Pikaisen pohdinnan tuloksena tajusin, että vaikkei liikkeellelähtö aamutuimaan ehkä juuri sillä hetkellä tunnukaan erityisen mukavalta, on se silti itselleni ainoa oikea tapa aloittaa päivä. Niinä päivinä, jolloin jätän aamuisen liikuntarituaalini tekemättä, olipä se sitten cardio salilla, juoksulenkki tai mitä tahansa, ei päiväni käynnisty ollenkaan, olen pahantuulinen ja väsynyt. Sama sääntö pätee myös illan punttitreeneihini. Mikäli jätän sen tekemättä, tunnen itseni laiskaksi ja oloni vetämättömäksi. Olen siis puolivahingossa kehittänyt itselleni liikunnasta eräänlaisen huumeen, joka tuottaa minulle suunnatonta mielihyvää ja jonka tekemättä jätettyäni saan vieroitusoireita.

Kokemuksesta tiedän, että addiktoidun helposti ja kun innostun jostain, on minun vaikea pysyä kohtuudessa. Vähintään yhtä vaikeaa on tiedostaa se, missä kohtuuden rajat kulkevat. Olen ajatellut, että kyllä kroppa kertoo milloin tulee levätä, mutta kun mieli huutaa treeniä välipäivänäkin ja samaan aikaan järki kehoittaa ottamaan rennosti, on vaikeaa päättää kumpaa kuuntelee. Pakko siis myöntää, että tietokonepelien, leipomisen, kirjoittamisen, internetin ja monien muiden kokemieni pakkomielteiden jälkeen olen tällä kertaa addiktoitunut liikunnasta.

Jostain syystä minun kulkemaltani polulta tuntuu puuttuvan kokonaan kultainen keskitie. On vain oja ja allikko. Mutta kun kuulee ihmisten jatkuvasti haaveilevan liikunnan ottamisesta osaksi jokapäiväistä elämää, niin ei kai liikunta-addiktio voi kovin paha asia olla? Eihän?

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä se voi olla paha asia... Itse entisenä liikunta-addiktina (ja siis ilman mitään siihen usein liittyviä muita addiktioita, kuten syömishäiriöitä tms) olen pilannut muun muassa lonkkani ja kehoni vastustuskyvyn. Jos harrastaa saman määrän treeniä kuin ammattiurheilija ilman sitä ammattilaisen treenaajista, lääkäreistä ja fysioterapeuteista koostuvaa tukijoukkoa, on aika vaikea omassa sokeudessaan huomata omat rajat. Omalla kohdallani tilanne meni siihen, että jos en päässyt urheilemaan yhteen päivään, olin kiukkuinen ja tunsin tavallaan huonoa omaatuntoa. Siksi sitä tulikin mentyä lenkkipolulle tai salille, vaikka ei ihan terässä aina ollutkaan. Sairaana en sentään urheillut, mutta kuten lääkäri minulle myöhemmin sanoi, ei kehon ylirasittumiseen aina tarvita kuumetta ja flunssan oireita ym., vaan joskus pelkkä väsymys tai jalkojen jäykkyys ovat merkkejä siitä, että nyt pitäisi hidastaa. Näitä merkkejä on liikunta-addiktin vaan vaikea huomata ja ottaa tosissaan. No, aika monta vuotta jaksoin painaa, maksan sitten tästä luultavasti lonkkaleikkauksella jossain vaiheessa.

Kirjoituksen tarkoitus ei tietenkään ollut sanoa, että sinun tilanteesi olisi samanlainen. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kohtuus kaikessa ja liikuntaa annan itseni enää harrastaa vain, jos se tuottaa ainoastaan hyvää mieltä, eikä välipäivä tai -viikko saa aikaan verenpaineen nousua ja hampaiden kiritelyä.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Tuo omien rajojen hahmottaminen onkin se hankalin asia. Viime vuonna innostuin juoksemisesta. Huolehdin kyllä lihaskunnosta ja söin hyvin, mutta silti viitisen kuukautta innostumisen jälkeen löysin itseni melko huonosta jamasta, ylikunto yllätti ja lopetti kaikki urheilut vähäksi aikaa. Tuon jälkeen tulin vähän varovaisemmaksi ja herkemmäksi kuuntelemaan omaa kehoani, vaikka toisinaan vieläkin sorrun pieniin ylilyönteihin. Täsmennettäköön vielä, etten itsekään kärsi syömishäiriöistä tai sen sellaisista. Päinvastoin, kiinnitän erittäin paljon huomiota siihen, että syön riittävästi ja oikein.

Onneksi minulla on mies, joka tarpeen vaatiessa vahvistaa järjenääntä ja pitää jalat maassa :) Aina välillä hän on joutunut sanomaan, että "nyt ihan oikeesti...!" ja sitten olen taas kurissa ja järjestyksessä vähän aikaa ;)

Kommentoi

Ladataan...