Kielirampana Yhdysvalloissa

Onnenpäivä

Aamun ensimmäinen tunti. Luokan ikkunasta näkyvä maisema on vielä sinisen hämärä, kun kaivan hitaasti englannin kirjat repustani. Käymme läpi eilisen kotitehtäviä pulpetti kerrallaan. Tyttö eturivissä aloittaa vastauksensa lukemisen haparoivalla englannillaan niin hiljaa, että ääntä tuskin kuuluu. Lausuttuaan yhden U-kirjaimen väärin, keskeyttää opettaja lauseen eikä tyttö enää jatka. Seuraavan oppilaan kohdalla vastauksen lukeminen päättyy niin ikään kesken lauseen, kielioppivirheeseen. Kun sitten tulee minun vuoroni, jäädyn kolmannen sanan kohdalla täysin. En tiedä kuinka sana lausutaan enkä lopulta uskalla edes yrittää. Jo muutenkin olematon ääneni vaimenee kokonaan ja vuoro siirtyy seuraavalle. Mä vihaan enkkua

***

Englanti oli minulle koulussa hyvin haastavaa. Sanat eivät tarttuneet päähäni, kielioppi tuntui monimutkaiselta, ääntäminen käänsi kielen solmuun ja tunneilla siirryimme kappaleesta toiseen niin nopeasti, ettei kaltaiseni hidas oppija kertakaikkisesti pysynyt tahdissa mukana. Ja tietäähän sen, että kun putoaa kärryiltä jo ala-asteella, ei yläasteen lopulla näkynyt kärryistä enää edes takavaloja. Ammattikoulussa sain lopulta kurottua muita hivenen kiinni ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni kielioppisääntöjä, jotka muut olivat oppineet jo ala-asteella. Sanojakin aloin muistamaan enemmän ja enemmän, kunhan opettelin yksittäisten sanojen sijaan kokonaisia lauseita. Englanniksi kirjoittaminen sujui jo joten kuten, lukeminen ihan mukavasti ja puhettakin ymmärsin sen verran, että tiesin mistä on kyse. Mutta ei, keskustella en osannut, sillä sitä ei missään vaiheessa opetettu. Ilmeisesti kaikelta kieliopin jauhamiselta ei opetussuunnitelmaan ollut jäänyt tilaa englannin puhumiselle.

Vuodet kuluivat, englanti vaipui unholaan enkä tarvinnut olematonta kielitaitoani töissä tai vapaa-ajalla juuri lainkaan. Joskus ulkomailla käydessäni tai turistin kysyessä neuvoa Helsingin kaduilla, sisintäni hieman vihlaisi, mutta muuten elin onnellisen kielitaidottomana vuosikausia ja eläisin kai vieläkin, ellei kohtalon iva olisi puuttunut peliin. Eräänä päivänä nimittäin löysin itseni muuttokuorman keskeltä Yhdysvalloista.

Alkuaika Kaliforniassa ei ollut ihan helppoa. Pelkästään mainosten lukeminen oli työlästä, saati sitten ruokatarvikkeiden etsiminen kaupasta. Televisio-ohjelmat menivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, lihatiskillä kinkun tilaaminen oli aluksi lähes mahdoton tehtävä ja pelkäsin kuollakseni, että joku naapureista juttelisi minulle. Yritykseni puhua englantia kaatuivat lähes aina siihen, etten ollut varma oikeasta sanajärjestyksestä ja epäonnistumisen välttämiseksi olin mieluummin hiljaa. Todellisesta suupaltista tuli englanniksi valtavan ujo, se sama tyyppi, joka ei uskaltanut koskaan viitata englannin tunnilla.

Muutama kuukausi muuton jälkeen hakeuduin maahanmuuttajille tarkoitetulle kielikurssille. Oli lohduttavaa huomata, että maassa asui paljon ihmisiä, jotka eivät osanneet englantia senkään vertaa kuin minä, mutta he uskalsivat siitä huolimatta avata suunsa ja yrittää. Ja me kaikki ymmärsimme toisiamme, kaikista kielioppivirheistä huolimatta. Viisi päivää viikossa, kolme tuntia kerrallaan neljän kuukauden ajan silkkaa puhumista auttoi alkuun. Vaikka kotirouvana ollessa englannin puhumisen tarve oli edelleen hyvin rajallista, ryhdyin juttelemaan ihmisille kaupassa ja salilla, puhuttelin naapuria ja hakeuduin viikottain manikyyriin, jotta pääsisin puhumaan englantia. Kun ensimmäistä kertaa soitin lääkärilleni laboratoriotuloksia kysyäkseni ja sain asiani selvitettyä, olisin kai heittänyt voltteja jos olisin osannut.

Vaikka englantini on kokoajan hitaasti parantunut ja vaikka pystyisin pienellä valmistautumisella jo hoitamaan melkein asian kuin asian, en siltikään koe, että pystyisin ilmaisemaan itseäni englanniksi lähellekään niin värikkäästi kuin äidinkielelläni. Joskus mietin, että ystäväni eivät edes tiedä millainen ihan oikeasti olen, sillä he eivät ole kohdanneet todellisessa mittakaavassa sarkastista huumoriani, kuivakoita vitsejäni, kaukaa haettuja vertauskuviani ja niitä syviä ajatuksia, joille ei aina tahdo löytyä sanoja edes suomeksi. Onnekseen ne poloiset eivät edes tiedä, paljonko minä oikeasti puhun.

Tunne, etten pysty ilmaisemaan itseäni niin hyvin kuin haluaisin, on nakertanut mieltäni pitkään ja todennäköisesti paljon enemmän kuin olen edes ymmärtänyt. Kielitaitoni on epäkohta jota häpeän ja josta en oikein saa otetta, oma henkilökohtainen virtaheponi olohuoneessa, jonka olemassaolosta olen hyvin tietoinen, mutta jota en ole jaksanut nostaa pöydälle. Tämä on yksi niistä stressiä aiheuttaneista asioista, joita olen ryhtynyt tänä syksynä tosissani työstämään. Sillä kohdallani kyse ei ole enää vain kielitaidosta teoriatasolla. Kyse on ajatusten purkamisesta sanoiksi ja sen kautta yhteisön sisään pääsemisestä, kotiutumisesta uuteen maahan, ystävystymisestä ja jonain päivänä ehkä urastakin. Ja ne eivät ole ihan pikkujuttuja ne.

Tänä syksynä päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja ilmoittauduin englannin tunneille, joilla pääpaino on keskustelutaidoissa, sanaston kasvattamisessa ja erilaisten puhekielestä tuttujen ilmaisujen käyttämisessä. Ja on kuulkaa englanninopiskelussa ihan eri meininki, kun luokassa oikeasti keskustellaan, tehdään kielellä sitä mihin se on tarkoitettu, puhutaan.

***

Tähän loppuun minulla olisi sellainen pieni vieno pyyntö sinne suomalaisen kielenopetuksen suuntaan, että kieliopin loputtoman nysväämisen sijaan kannustaisitte oppilaita puhumaan, ihan alakoulusta lähtien. Yleensä se, että puhuu sanoja peräkkäin vaikka vähän väärässäkin järjestyksessä on parempi kuin se, ettei avaa suutaan lainkaan.

 

Share

Kommentit

Finski (Ei varmistettu)

Veit sanat suustani, englantilaiset ja suomalaiset!! On ihan totta etta kielen oppii parhaiten pakon edessa,kun muuten ei parjaa. Suomessa englantia opettavat suomalaiset eivat saa meita mutikoita puhumaan. Minusta vieraan kielen opettajalla pitaisi se vieras kieli olla aidinkieli, vaan silloin tulee ne nuanssit ja muut omaannuttua. Osaan lukea ja ymmartaa vaikka mita ihmeellista englanniksi nykyisin mutta aantamisella ei voi kehua vielakaan vaikka mieheni vaittaa etta kuulostan aivan keskilannen murretta aidosti puhuvalta jenkilta. Silla on rakkaus sumentanut korvat varmaan silla kun kuulen oman puheeni aanitettyna, ajattelen aina etta ei helvetti suomineito paase koskaan pakoon kun aina kuulostaa vaan Espoolaiselta vaikka miten monta vuotta asuisi USAssa. Ja kun miehen kanssa on kayty sukuloimassa Suomessa, jokainen sukulainen painiskelee itsesaalissa eika uskalla sanoa mitaan englanniksi.Niin kauan mietitaan etta miten taa nyt sanotaan etta se mahis sanoa mitaan menee ohitse. Itse olin niin arka puhumaan englantia kun muutin tanne etta jopa puhelimeen vastaaminen oli aivan ylivoimaista. Onneksi miehella oli paljon tyokavereita ilmavoimissa joilla oli myos ulkomaalaiset vaimot.Yhdessa paatettiin menna kielikurssille, ja se antoi paljon uskoa omaan taitoon.Aloin myos lukea ensin lehtia englanniksi ja nyt kirjoja. Tolstoit ja Dantet on kaikki nyt luettu ei-aidinkielella ja olen siita ihan ylpea.Silti viela aina lasken rahat paassani suomeksi,muuten menee pain prinkkalaa kylla! Mutta onnea sulle Anne sinne tunneille,se on iso askel ja hienoa kun otit sen!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Vai keskilännen murretta :D No, minulla on varmaan sekoitus suomi-, britti-, ja jenkkiaksenttia. En tiedä muista, mutta meille opetettiin koulussa brittienglantia ja hitsi sentään, se brittiaksentti puskee puheesta läpi vieläkin.

Littlemessers (Ei varmistettu) Http://littlemessershouse.wordpress.com

No näin juuri, puhumista puhumista puhumista ja olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä, että olisi hyvä jos opena olisi natiivipuhuja (ainakin yläasteella).

Itse olin koulussa aina kyllä hyvä pänttäämään sanat ja kieliopin, mutta puhetta onisi pitänyt harjoitella PALJON enemmän! Nyt vasta kuuden Irlannissa asutun vuoden jälkeen voin sanoa että sitä enkkua ei tarvii enää miettiä vaan tulee luonnostaan ilman jännittämistä!

Tsemppiä opiskeluihin, tykkään muuten tosi paljon sun rehellisestä ja maanläheisestä blogista :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Kiitti kivoista sanoista <3

Tuo puhumisen lisääminen on yksi syy miksi kursseille taas hakeuduin. Onpahan pakko puhua englantia vähän monipuolisemmin pari kertaa viikossa. Harmi vain, että taidan olla ryhmäni edistynein, joten kovin vaativia keskusteluja ei tässä vaiheessa voi muiden opiskelijoiden kanssa käydä. Mutta toisaalta, se yksinkertaisempikin jutustelu saa kielenkantoja verrytettyä suomikohmeesta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi minä niin allekirjoitan tämän kaiken! Olin englannissa ihan keskiverto, silti minä niin häpesin puhumista ja aksenttiani! Heti jos meni jonkun vokaalin ääntämys pieleen, niin siinä se sitten taas oli. Jostain syystä minua ei ahdista puhua englantia, jos paikalla ei ole yhtään suomalaista kuuntelemassa. Ulkomailla olen ihan hyvin tällä kielitaidollani pärjännyt, toki en pysty mihinkään kovin syvällisiin keskusteluihin mutta olen aina saanut asiani toimitettua. Parasta siedätystä tähän pelkoon on ollut se, että minulla on kouluni kautta monia vaihto-oppilaita ystävänä. Hei eivät arvostele kielitaitoani, varsinkin ne joiden oma äidinkieli on myös jotain ihan muuta kuin englanti.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Toi on muuten jännä, että mäkin jäädyn vieläkin vähän jos englannin höpöttelyäni on kuulemassa muita suomalaisia. En tiedä onko se joku kouluajoilta jäänyt trauma luokan kuullen lukemisesta tms, mutta siitä on ollut yllättävän hankalaa päästä yli. Alkuaikoina en halunnut puhua englantia edes mun miehen kuullen! Nykyään kyllä käytän mun miestä jo näppärästi sanakirjana jos kesken itseni ilmaisun loppuu sanasto kesken :D

Onko sinulla siis suomalainen mies?

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Erittäin :)

hanne_tasteofhoney

Jälleen kerran veit sanat suustani! Kielten opetus Suomessa on jo kauan ollut yksi niistä aiheista, joista tulee vaahdottua. Teoreettispainotteinen opetus tähtää korkeakouluopintoihin, mutta ei niillä opeilla välttämättä tilata edes hampurilaista Mäkissä. Tämä tuli koettua nuorten kielileirillä vuosia sitten, jossa kympin oppilaat takkusivat kassajonossa sanajärjestetyksiä tai ujostelivat muuten vaan, ja ne "toivottomat tapaukset" laittoivat urheasti sanoja toisen perään ja saivat asiansa hoidettua.

Toinen juttu on sitten ne täydellisyydentavoittelija-natsiopet, jotka älyttömillä vaatimuksillaan ja ylenkatsovalla asenteellaan tappavat sen vähäisenkin motivaation.

Nostan sulle hattua, että olet päättänyt ottaa härkää sarvista! Mä oon kokenut hirmu isoksi voimavaraksi sen että en ole arjessa kielitaidollisesti kenestäkään riippuvainen (toki esim. Vakuutuspykälät jätän suosiolla natiivimieheni huoleksi) ja pärjään työelämässä ongelmitta. Toki intonaatiota pitää aina petrata kuulostaakseen amerikkalaisen korvaan tarpeeksi innostuneelta tai mitä milloinkin, mutta enimmäkseen kuitenkin koen nykyään olevani myös englanniksi oma itseni. :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Se onkin ehkä ärsyttävintä, että pitää joskus toinen laittaa hoitamaan omia asioita, koska ei itse osaa. Siksi mulle oli oikeasti ihan super iso juttu se, että sain itse soitettua lääkärille ja selviteltyä labratuloksia. En ehkä ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta tarpeeksi kuitenkin saadakseni homman hoidettua :) Mutta tässäkin asiassa on ehkä suurin ongelma se, että sitä on itse niin kamalan kriittinen sen kielitaitonsa suhteen ja häpeää heti jos ei jotain sanaa tiedä. Kuitenkin nämä paikalliset asiakaspalvelijat ovat jo tottuneet kuulemaan toinen toistaan hurjempia aksentteja ja jos jonkinlaista kapulaenglantia ja silti hommat yleensä saadaan hoidettua.

Itse olin yllättynyt, että vasta yliopiston pakollisella englannin kurssilla oikeasti puhuttiin kieltä. Sitä ennen enkun opetus on aina ollut juuri sanomaasi ettei ole oppinut keskustelemaan tai muuta. Tuolla kurssilla opettaja oli itsekin ulkomaalainen eli ei puhunut juuri mitään suomea ja muutenkin piti puhua vain tunneilla kaikkien kanssa englantia. Tämä paransi paljon omaa rohkeutta puhua, jännä kun luulisi yliopiston enkun olevan juuri teoreettisinta! Ainakin helsingin yliopistossa näin

FFFifi
Fitness Führer

Mulla on sellainen mielikuva, että Helsingin yliopistossa englannista on erikseen suullinen ja kirjallinen kurssi..? Ainakin muistelen, että mä skippasin kirjallisen kurssin yo-todistuksen arvosanalla, mutta puhumisen kurssille joutuivat/pääsivät kaikki.

Ruotsista taas oli vain yksi kurssi, ja loppukokeena se ns. virkamiesruotsi eli sekä puhumisen että kirjoittamisen koe.

Ja postauksen aiheeseen: koulun kieltenopetus oli ainakin silloin kun mä olin koulussa just tuollaista o_O Meillä keskityttiin hirveästi siihen, meneekö ääntämys oikein, ja onhan sillä toki merkitystä, mutta itselle siitä tuli kauhea ongelma. Mä olen aina ollut hyvä kielissä ja oppinut niitä helposti lukemalla sitä kieltä, mutta en osaa ääntää yhtään mitään. Paitsi latina oli helppoa kun se ääntyy suunnilleen kuten kirjoitetaan :D Jotenkin oli tosi turhauttavaa tulla koko ajan ojennetuksi siitä, että puhut väärin vaikka kuinka yritti. Kyllä mä kuulin/kuulen itsekin ettei se mene oikein, mutta osaan kuitenkin sanat ja kieliopin ja olen aina tullut ymmärretyksi.

Nykyisin sönkötän melko tyytyväisenä, mutta kyllä koulun kieltenopetuksesta jäi vaikeus puhua vieraita kieliä pitkäksi aikaa. Musta siellä pitäisi rohkaista puhumaan ja saada se puhuminen luontevaksi ja sujuvaksi, eikä keskittyä siihen onko ääntämys prikulleen oikein. Sekin olisi olennaista, että luokassa on semmoinen ilmapiiri, että kaikki uskaltavat yrittää. Mutta meillähän ei ole sellaista edes tässä kulttuurissa, vaan telkkarissa vähän tankeroivaa poliitikkoa pilkataan ihan antaumuksella :/

Hem Buggah

Tuo sun mainitsema kulttuurinäkökulma on kyllä niin totta. Puhuttiin tästä töissä alkusyksystä, kun olin sellaisessa "opeta englanniksi" -koulutustapaamisessa. Monikulttuurisessa ryhmässä nousi kysymys siitä, että miksi suomalaiset keskimäärin häpeävät tai ujostelevat englannin kielen puhumista, vaikka melkein kaikki täällä puhuvat enkkua 'tosi hyvin' (määritelmän allekirjoittivat natiivienglanninpuhuja, italialainen, kolumbialainen ja saksalainen). Toisen tiedekunnan tyypit kertoivat, että heidän englanninkielisillä kursseilla suomalaisopiskelijoilta tulee säännöllisesti kriittistä palautetta siitä, kuinka suomalaisten luennoitsijoiden kielitaito (=ääntäminen) on surkealla tasolla, ja että hävetä saa, kun kansainväliset opiskelijat joutuvat kärsimään huonosta opetuksesta. Ulkkareita taas rallienglanti ei tunnu häiritsevän ollenkaan; päin vastoin, se koetaan usein selkeäksi ja helposti ymmärrettäväksi, vaikka intonaatio olisikin monotonista.

Nostin esiin tämän suomalaisen tavan pilkata kuuluvaa aksenttia armotta, ja sanoin, että yksittäisten ihmisten lisäksi media tekee sitä jatkuvasti. Ei-suomenkieliset olivat aivan kauhuissaan, eivätkä voineet ymmärtää ilmiötä ollenkaan. Aika vaikea sitä on kyllä järjellä selittää. Yhtenäiskulttuuri,  koululaitos, arviointiperusteet... kaikki liittyy varmaan kaikkeen.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No siis, tässä asiassa suomalaiset ovat kyllä ihan p*rseestä. Oli kyse mistä asiasta tahansa niin helposti ollaan ilkkumassa jos epäonnistutaan eikä nähdä sitä, että hei kamoon, tyyppi sentään yritti. Ja lapset ovat vieraiden kielten ääntämisen suhteen varmaan vielä julmempia kuin aikuiset. Ei tarvitse montaa kertaa koko luokan purskahtaa nauruun yhden ääntämisyritykselle, kun kiinnostus ja uskallus yrittää on poljettu vuosikausiksi maanrakoon.

Ranja
Haavekuvia

Voi harmi, mitä kokemuksia kielenopetuksesta. Meillä oli kyllä paljon myös puhumista koulussa, ja ainakin lukiossa opettajakin puhui pelkkää englantia, paitsi selittäessään uutta kielioppiasiaa. Ehkä on sitten ollut hyvät opettajat. :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No, sellaista se oli 90-luvun alussa maaseudulla :/

Ranja
Haavekuvia

Pöh, niin väärin. :(

AudreyN (Ei varmistettu)

Todella rohkaiseva kirjoitus. Itsellä on ollut hyvä kielikorva ja se on auttanut itseäni läpi ala- ja yläasteen sekä lukion. Kielioppi on vähän sitä sun tätä, mutta mielestäni on tärkeämpää osata se kommunikaatio. Tietenkin jos hakeutuu ammattiin jossa englantia joutuu kirjoittamaan, asia on eri, mutta suurimman osan tarvitsisi osata ainoastaan puhua englantia ymmärrettävästi.

Muistan yläasteelta pojan, joka osasi lausua englantia natiivisti ja voi sitä ilkkumisen määrää tunnilla! Toivottavasti nykymuksut ovat fiksumpia eivätkä ihannoi mitään rallienglantia...

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No ohhoh. Niin no joo, lapset. Tietysti siitäkin, että puhuu englantia liian hyvin, täytyy ilkkua. Toivottavasti nykyopettajat ovat saaneet oppilaista kitkettyä pois sen turhanpäiväisen suunsoiton.

Någon Annan (Ei varmistettu)

Olen jo lukenut blogiasi jonkin aikaa, mutten koskaan kommentoinut, ja nytkin teen se asian vierestä, kun sattui kieliasiat tulemaan esille. Olen nimittäin ihastellut sitä, että sun tekstissäsi ei tule ollenkaan englanninkieliset rakenteet läpi, vaikka olet jo vuosia asunut englanninkielisessä maassa. Helposti ne pujahtavat varsinkin sellaisiin tekteihin, joissa käsitellään asuinmaan asioita, mutta sulla niitä ei ole, vaan kirjoitat jenkkielästä ihan sujuvasti suomeksi. Esim. USA:ssa asuvan toimittaja Anu Partasen teksteistä löytyy melko paljonkin anglismeja (enkä nyt halua tällä dissata Partasta, tykkään valtavasti hänen jutuistaan). Työni puolesta kiinnitän huomiota näihin juttuihin, toisen kielen rakenteet puskevat todella helposti läpi.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hah, no ehkä se on juuri kielitaidottomuuteni ansiota, ettei englannin lauserakenteet puske tekstistä läpi. Ei vaan, kyllä niitä hassuja lauseita ja sanoja varmaan joukkoon putkahtelisi, mutta totta puhuakseni, käyn kirjoittamani tekstit melkoisen monta kertaa läpi, nysvään lauserakenteita, vaihtelen sanoja ja käännän ja väännän pienen ikuisuuden, kunnes teksti on (omasta mielestäni) sujuvaa suomea. 

Se syy, miksi alunperin ryhdyin blogia kirjoittamaan, oli rutiininomaisen, sujuvan kirjoittamisen parantaminen ja hyvän suomen ylläpito (se kun huononee pikkuhiljaa jos on pelkästään kotihöpöttelyn varassa). Ilmeisesti kirjoitteluni on siis ajanut asiansa :)

 

Enkunope (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä, että kieltenopetus oli pitkään käytännöllisyyden kannalta huonossa jamassa Suomessa, mutta sitä olen minä, ainakin omalta osaltani, pyrkinyt muuttamaan ja uskoisin, että koko tämä minun sukupolveni, joka on tullut viime vuosina työelämään painottaa opetuksessaan huomattavasti enemmän puhuttua kieltä ja kommunikaatiota kuin aiemmin. Ja on opettajankoulutuskin ja siellä asian painotus muuttunut niistä vuosista, kun itse olin oppilaana. En ole ihan sitä mieltä, että kielenopettajan aina tulisi olla natiivi (enhän itsekään ole) eikä kaikki kielenkäyttötilanteetkaan ole natiivien kanssa, niin että mielestäni on hyvä oppia erilaisia englannin muotoja ja tähdätä enemmän kommunikaatioon kuin äidinkielen kaltaisuuteen. Kuitenkin koen, että kieltenopettajalla pitää olla omakohtaista kokemusta kielen käytöstä ulkomailla ja hyvä suullinen kielitaito.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Onpa mahtava kuulla, että opetuksessa on tapahtunut/tapahtumassa muutos! Vielä kun saatte niistä pikkunassikoista kitkettyä pois muiden suorituksille naureskelun ja saatte taiottua niistä sellaisia reippaita, toisiaan kannustavia ja ulospäin suuntautuneita ihmisen alkuja. Näin olisi sitten joskus tulevaisuudessa vähemmän turhaa ujostelevia ja juroja suomalaisia.

JonnaH. (Ei varmistettu) http://keyword-love.blogspot.fi/

Olin samanlainen ala-asteen englannin tunneilla, mutta sitten tuli yläaste ja eräs ihana opettaja, joka opetti sen, että puhuminen on tärkeää, se kielioppi on sivuseikka. (sinua kyllä varmasti ymmärretään) Meillä englannintunnit koostui keskusteluista opettajan kanssa tai parin kanssa, katsomalla englanninkielisiä piirrettyjä, joista sitten yhdessä keskusteltiin englanniksi. Kielioppi tuli aina intensiivisemmin mukaan juuri ennen kokeita, muuten tunneilla ei jankattu sitä ollenkaan. Kokeissakin opettaja oli ottanut tämän huomioon: oli kielioppitehtävä, mutta sitten niitäkin, joista siinä puhumisen oppimisesta oli apua. Toista oli sitten ruotsin tunneilla, sitä kielioppia jankattiin ja tänä päivänäkään en uskalla puhua sitä, en osaa kielioppia. Vaikka ymmärränkin melko hyvin, jos luen ruotsin kielistä lehteä. Minulla ei vaan jäänyt mitään noilta tunneilta päähän. Englannin kielen opettaja toimi kesäisin kielikurssien vetäjänä ja siitä tämä poikkeava opetustapa jo tuolloin 20 vuotta sitten ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Tiedän, etten vieläkään varmasti osaa kieliopillisesti puhua ihan oikein (en itseasiassa mieti edes sanajärjestyksiä yms. kun alan puhumaan), mutta aina olen tullut englanniksi ymmärretyksi. Tsemppiä opiskeluun!

empuska

Eihän tuo itsensäilmaisua sinänsä taitotasosta johdu, vaan enemmänkin sanavaraston suppeudesta. Mikä nyt on kai aika tyypillinen ongelma ei-natiiveille, kun ihmiset pystyy seuraamaan nettiä ja maailmaa aika rajoittuneen sanavaraston turvin kuitenkin. Itsellä oli vähän paha paikka huomata, ettei osannut selittääkään tarpeeksi hyvin esmes miksi oreagoi niin vahvasti tuohon Ukrainan konfliktiin tai miksei tahdo nähdä dudebro-leffoja.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Juu, johtuu toki suppeasta sanavarastostakin paljon. Mutta sen lisäksi mun puhuminen on aika hidasta ja tuntuu ettei se perhanan kieli vaan taivu suussa. Tiedätkö, sitä tietää ihan tarkasti mitä aikoo sanoa ja miltä sen pitäisi kuulostaa, mutta se mitä tulee ulos suusta, on jotain ihan muuta :D Nyt koulussa siis koitan sekä opetella sujuvampaa puhumista/lausumista kuin myös oppia uusia sanontoja ja sanoja, joilla se kieli sitten pikkuhiljaa rikastuu :)

ailat (Ei varmistettu)

Joku jo tuossa sanoikin sinun hyvästä suomen kielen taidostasi, se on kaltaiselleni kielifriikille tärkeä asia, myös blogeissa, vaikkeivat ne niin virallisia olekaan eikä oikeakielisyys ole niin "must"...mutta voin kuvitella, että sellaiselle ihmiselle, jolle itsensä ilmaiseminen omalla kielellä on tärkeää, niin myös se sama vieraalla kielellä on tärkeää.. mutta puhumalla, lukemalla, kieltä käyttämällä sen oppii. Minulle englannin kieli oli koulussa aina se helpoin aine. Vieraan kielen muuttuminen äidinkieleksi on varmaan liki mahdotonta, mutta tosi lähelle voi päästä, ja jos oma äidinkieli ja sanojen "maku"on vahva, vieraan kielen omaksuminen on helpompaa. Paikallisten kanssa puhuminen, lehtien, kirjojen lukeminen, kieleen sisälle meneminen, siitä se lähtee ja jatkuu kohti päämäärää : )

A. Sinivaara
Onnenpäivä

En koskaan oikeastaan ole tuntenut tarvetta, että tämä vieraskieli sujuisi kieliopillisesti yhtä hyvin kuin suomi. Mulle on tällä hetkellä tärkeintä se, että pystyisin kommunikoimaan ja ilmaisemaan itseäni mahdollisimman hyvin. Ehkä sitten joskus alan viilaamaan pilkkuja myös englanniksi, mutta se ei nyt ole se ykköstavoite kuitenkaan.

Ja ihan totta, etenkin lehtien lukeminen on auttanut oppimaan paljon uusia sanontoja ja sanoja!

Veera A (Ei varmistettu) http://veerakaukanakotona.blogspot.com/

Tuttuja ajatuksia! Minullekin englanti oli ala-asteella vaikeaa, mutta yläasteella kiinnostuin englanninkielisistä lehdistä ja ohjelmista ja aloin oppimaan kuin vanhingossa - Englannista tuli minulle merkityksellistä. Minäkin asun nykyään USA:ssa ja englanti on päivittäinen arkikieleni sekä töissä että kotona. Kielitaitoni on jo hyvä, mutta siltikin välillä tuntuu etten ole ihan sama ihminen suomeksi ja englanniksi. Jotkut asiat hoituvat helpommin suomeksi ja toiset englanniksi, mikä on oikeastaan aika pelottavaa. Kamalinta olisi päätyä puolikieliseksi!

Mutta kielitaidon lisäksi suomalaiset ja amerikkalaiset eroavat toisistaan myös keskustelukulttuurien suhteen. Törmäsin jokin aika sitten mielenkiintoiseen artikkeliin aiheesta ja kirjoittelin siitä myös omaan blogiini. http://veerakaukanakotona.blogspot.com/2014/09/erilaiset-keskustelijat.html

Tekisi mieli antaa tuo artikkeli kaikille amerikkalaisille ystävilleni ja etenkin puolitutuilleni luettavaksi. Ehkäpä he sitten ymmärtäisivät minua paremmin.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hah juu-u, musta tuntuu, että on aika paljon juttuja, joita ei voi ymmärtää kuin toinen suomalainen, suomeksi :D

kao kao
Kao Kao

Tää on niin täyttä asiaa! Mun oli lopulta pakko siirtää "kommenttini" oman blogin puolelle blogipostaukseksi.. 

http://www.lily.fi/blogit/kaos-dreams/kuinka-pyristelin-ylos-huonokielitaito-kuopasta

Vintagella (Ei varmistettu) http://www.vintagella.fi

Todella hyvin sanottu, puhumaan rohkaiseminen on kaikkein tärkeintä! Se kielitaito kehittyy huimin harppauksin sitten kun kieltä uskaltaa käyttää. Koulutehtävien parissa voi tuhrata vuosia oppimatta puhumaan yhtään mitään.

Kaverin tytöllä on lukihäiriö ja todella suuria vaikeuksia englannin opiskelun kanssa yläasteella. Nyt tytön parhaan kaverin kotiin tuli vaihtari ja vaihtariperhe vaihtoi perheen pääkieleksi englannin. Tyttö on varmasti hiljainen aluksi kyläillessään vaihtariperheessä, mutta kun kieltä käytetään normaalien toimintojen kuten pelien ja leikkien kanssa, se on varmasti loistava kielikylpy tytölle. Veikkaan, että parin kuukauden kuluttua tyttö läpäisee englannin heittämällä.

maripui

Minä harrastan couchsurffausta. Siis majoitan kotonani ulkomaalaisia. Oma englanti on ihan OK. Sellaista, et kyllä sillä poikaystävän kanssa pärjää, vaikka tuttua on mullekin toi ettei ihan saa niin värikkäästi sanottua, mitä oikeasti haluaa, mitä oikeasti tarkoittaa. Toisaalta taas on paljon sanoja, joille ei ole suomalaista vastinetta. 

Mikä musta on mahtavinta, on ihmiset, jotka puhuu, vaikkei ne osaa. Ne yrittää. Ne tulee ja tekee ja höpöttää. Ne kuvailee ja piirtää ja jankuttaa samaa sanaa, kunnes kuulija saa jostain sieltä reunasta kiinni ja tajuaa. 
Suomalaiset ei tee sitä. Suomalaiset on hiljaa, koska ne ajattelee ettei ne osaa. Ja niiden epäosaaminen on joku maailman loppu. Munkin mielestä ennen. Ennen mäkin olin hiljaa, kun "en olis kuitenkaa osannu sanoa mitä halusin". Ja kun sit tapasin ekan couchsurffarini, jolla ei ollut hajuakaan oikeesti sanoista, mutta joka puhui osaks englantia ja osaks espanjaa ja vaan kälätti ja huitoi, mä tajusin että hitsi, noinhan se pitää tehdä. Yrittää enemmän. Kyllä joku sen oikeen sanan sulle sitten tarjoo. 

north west pharmacy canada (Ei varmistettu) http://myedcanadian.com/

I visited various web pages however the audio quality for audio songs current at
this site is genuinely superb.

Menin viime vuonna opiston kielikurssille uutta kieltä oppimaan ja olin yllättynyt siitä miten paljon siellä puhutaan! Eikä siis kyseessä ollut mikään erityinen puhekurssi. Koulussa aikoinaan oli tottunut siihen, että juuri sitä puhetta ja keskustelua siellä kaikista vähiten treenataan. Kielioppi ennen kaikkea! Tämä kävi myös selväksi, kun lainasin kaverilta hänen yläasteaikaisia peruskurssin kirjoja ja olin aivan pihalla. Ei me olla noin paljon kielioppia käyty nyt 1,5v aikana kuin siinä oli varmaan ekassa kurssikirjassa!

tipiti (Ei varmistettu)

Itsekin olin ala-asteella tosi epävarma ja erittäin keskiverto enkussa. Kaikki ääneenlukemiset ja keskustelut aiheutti kauhua. Mutta erinäisten mutkien kautta päädyin asumaan Englantiin ja olin siellä esimiestehtävissä. Suomeen palattuani aloin sitten opiskella englannin kääntämistä. Epävarmasta sössöttäjästä tulikin englannin kielen rakastaja!

Tuolla Englannissa mieltä kalvoi välillä ikävä ajatus siitä, etten osaa ilmaista itseäni yhtä ammattitaitoisesti ja vakuuttavasti kuin kollegani ja jopa alaiset, mutta ei siinä muu auttanut kuin puhua ja puhua vain. Epävarmuudet kyllä karisi vähitellen, kun huomasi, ettei sillä oikeasti ole väliä, jos tuleekin virheitä. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi. Tähtihetkeni oli, kun puhuin puhelimessa yhden australialaisen asiakkaan kanssa ja hän kysyi, olenko Englannissa. Sanoin, että joo, mutta olen suomalainen. Hän sitten siihen, että kun kuulostin ihan brititiltä :D

Maikka (Ei varmistettu)

Täällä toinen ope kommentoi. Varmasti monella meidän ikäluokasta on samantyyppisiä kokemuksia. Opettaja paasaa pöydän takaa kieliopin pänttäämisen tärkeydestä ja oppilaat kyyhöttävät peloissaan pulpetissa. Koulu on kuitenkin jo muuttunut, samoin opettajankoulutus. Nykylapsiin ei tuo vanha malli sovellu ja teknologia on tuonut oman osansa. Siitä huolimatta opettaja ei ole tiedonsiirtäjä. Vaikka ope seisoisi päällään niin luokassa on silti 20 eritasoista oppijaa ja oppimistyyliä. Siksi juttujen pitää olla monipuolisia. Kielioppia ei ole tehty oppilaiden kiusaksi, vaan se vain sattuu olemaan olennainen osa kieltenoppimista siinä missä puhuminen, ääntäminen tai sanavaraston kartuttaminen. Ei se ole mitään nysväämistä, jos tarkoituksena on, että jossain vaiheessa yksittäiset sanat muuttuvat oikeiksi lauseiksi. Kivaahan se olisi, jos voitaisiin vain katsella piirrettyjä ja käydä kivoja pikku keskusteluita ja kieltä opittaisiin siinä sivussa. Todellisuus on kuitenkin, että määrätyt asiat on opeteltava ja harva löytää aikaa kaikkeen "kivaan". Oli aine mikä hyvänsä niin koulun ei tarvitse aina olla kivaa, mutta ei se silti tarkoita, etteikö ope voisi olla motivoiva ja reilu.

Joku kommentoi aiemmin, että olisi hyvä, jos ainakin yläkoulussa olisi natiiviopettaja. Öh. Yläkouluikäiset osaavat hädin tuskin omalla äidinkielellään vaikeita kielioppitermejä, jotka väkisinkin tulevat vieraiden kielten tunneilla vastaan. Natiivin pitäisi siis osata myös suomen kielen kielioppi, jotta hankalammatkin asiat voidaan selittää suomeksi. Toiseksi, mistä näitä natiiviopettajia otettaisiin? Suomessa on erittäin laadukas opettajankoulutus ja sieltä valmistuvilla opettajilla valtava tietotaito. En näe syytä, että heitä pitäisi korvata natiiveilla sen takia, että x tai y ei puhu täydellistä (vaikka nyt) englantia peruskoulun jälkeen. Kun ihmiset ymmärtäisi, että oppiminen jatkuu koko ajan. Se ei pääty siihen, kun päästään peruskoulusta tai lukiosta ja yliopistossa huomataan, että en osaa mitään. Elämänkokemus tuo ymmärrystä ja osaamista. Ei yläkouluikäinen välttämättä kykene ajattelemaan, että keskustelu natiivin kanssa voi joskus olla todellinen tilanne. Silloin ajatukset ovat lähinnä, että miks ope aina teettää näitä a/b-lappuja ei näitä tarvi missään. Ehei. Kuuroille korville kaikuvat myös kehoitukset katsoa vieraskielisiä elokuvia, lukea kirjoja tai lehtiä jne. tai vihjailut, että tulet vielä tulevaisuudessa tarvitsemaan tätä kieltä. Niin. Toki natiiviopettajalla voi olla tarjota erilainen lähestymistapa kulttuuriin ja kieleen. Ja varmasti korkeakoulutasolla tällaisesta onkin hyötyä, kun tarvitaan oikeasti teoreettista kielitaitoa. Kertaavilla aikuisten kursseilla yms. voidaan keskittyä puhumiseen nimenomaan sen takia, että kenenkään ei tarvitse aloittaa kielen opiskelua alusta, vaan pohja jo on. Aikuisena myös motivaatio oppia kieltä muuttuu, vaikkapa nyt asuinpaikan vaihtumisen myötä.

Joskus ihmiset tuntuu olevan sitä mieltä, että on koulun tai opettajan vika, jos kieli on jäänyt oppimatta. Sitten kukaan ei dissaa, vaikka ei lukion jälkeenkään osaisi kun plus- ja miinuslaskut. Kärjistetty esimerkki, mutta ei vieraan kielen oppiminen edes ole koulun tärkein tehtävä. Loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin vain aine muiden joukossa, eivätkä todellakaan kaikki ole pätkän vertaa kiinnostuneita niistä kun taas toiset tykkäävät. Puhumattakaan, että kieltä oppii myös muualla kuin koulussa (!). Siksi tuntuu hiukkasen tylsältä, että syy yleistetään koskemaan koko vieraiden kielten opettajien joukkoa.

Tosi kiva, että kirjoitit tästä aiheesta ja mukava kuulla, että olet rohkaistunut englannin kielen puhumisessa huonoista koulukokemuksista huolimatta. Tsemppiä enkun tunneille!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Vaikka en välttämättä kannatakaan suomalaisten opettajien korvaamista natiiveilla englannin puhujilla, on vierasta kieltä kielioppeineen mahdollista opettaa vaikkei opettajalla ja oppilaalla olisi yhteistä kieltä laisinkaan. Esimerkkinä eräs suomalainen 10-vuotias, joka vuoden englannin opiskelulla Suomessa hyppäsi jenkkikouluun lähes täysin kielitaidottomana. Koulussa ei tietenkään ollut yhtäkään opettajaa, joka olisi puhunut suomea, mutta niin vain oppi tyttö sujuvan englannin puolessa vuodessa ja seuraavana lukuvuonna sai paikallisesta äidinkielestä (eli siitä kieliopista) parempia arvosanoja kuin paikalliset.

Vähän ohi aiheen, mutta kun tämä tyttö palasi Suomeen englannin tunneille jenkkienglantinsa kanssa, merkattiin kokeissa virheiksi kaikki kohdat, joissa brittienglannissa käytettävä sana oli korvattu jenkkienglannin sanalla. Ja tämä tapahtui ihan tässä pari vuotta sitten, eli ihan nykyaikana. Hassua vähän sekin.

Pari sannaa

Yläkouluikäiset osaavat hädin tuskin omalla äidinkielellään vaikeita kielioppitermejä, jotka väkisinkin tulevat vieraiden kielten tunneilla vastaan. Natiivin pitäisi siis osata myös suomen kielen kielioppi, jotta hankalammatkin asiat voidaan selittää suomeksi. 

Opetan suomea porukalle, jossa on opiskelijoita Virosta, Ukrainasta, Somaliasta, Kongosta, Algeriasta, Marokosta, Jordaniasta, Irakista, Turkista, Afganistanista, Pakistanista, Burmasta ja Filippiineiltä. Suomi on ainoa kieli, jota kaikki osaavat, joten puhumme tunneilla suomea koko ajan. Hyvin oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja ymmärtämään puhetta ja tekstiä. Kielioppi tulee siinä sivussa, toistamalla ja treenaamalla.

On toki jees, jos opettajalla on tarvittaessa mahdollisuus selittää kieleen liittyviä kysymyksiä opiskelijoiden omalla äidinkielellä, mutta mä väittäisin, että kielenoppiminen sujuu vallan mainiosti niinkin, että ensimmäisestä tunnista lähtien käytetään pelkkää kohdekieltä, ts. englannin tunneilla puhutaan pelkkää englantia. Kieltä opitaan tosi erilaisiin tarpeisiin eikä suurin osa ihmisistä tarvitse vaikeita kielioppitermejä koulun ulkopuolella mihinkään. (Kielioppitermejä lainkaan väheksymättä - mähän rakastan niitä. Opiskelijat ei. Jos joku haluaa tietää, selitän tietenkin mielelläni.) 

A. Sinivaaralle kiitti hyvästä tekstistä! 

Hamekaro

Hassua, multa löytyy luonnoksista ihan samanlainen postaus.

Kiitos kirjoituksestasi, täältä löytyy ihan samanlainen tarina. Putosin kärryiltä ala-asteella, joten yläasteella ei ollut minkäänlaista toivoa englanninkielen suhteen. Amiksessa oli vain muutama kurssi, joten englanninkielen taitoni oli 23-vuotta ihan ala-arvoista. En osannut, halunnut tai kehdannut puhua, koska tiesin, että sekä ääntäminen että kielioppi olivat ihan vinkurallaan. Aina jos tuli tilanne jossa sitä piti puhua, karkasin. Tuskahiki.

Sitten tuli ammattikorkeakoulu ja karma puuttui peliin. Mun nykyinen kumppanini on enganninkielinen ja olen asunut pohjois-Irlannissa nyt yli 10 kk. Fail. Englanninkielen kanssa taistelen siis joka päivä - mutta myös opin joka päivä lisää. Työskentelen näkyään myös enkuksi, joten se on mulle myös enkunkurssi samalla. 

Olen kokenut samoja tunteita, mitä kirjoitit. Vaikeinta oli juuri tuo itsensä ilmaiseminen oikein. Taistelin saman ajatuksen kanssa, mutta nykyään yritän ajatella, että sanatonviestintä on kuitenkin 80% koko kommunikaatiosta. Sanat aika pieni osa. Kyllä ne meijät tuntee. 

Vaikeaahan tämä on ja joskus tuntuu mahdottomalta. Mutta ei anneta sen haitata. Eteenpäin, sano mummo lumessa ja sitä rataa. Tsemppiä sinne! Lohduttavaa tietää, että kohtalotovereita löytyy!

 

Annemaris

Harmi että sulla on ollut aika jäykkää toi opetus koulussa. Mä olin alusta asti innokas oppimaan englantia ja 13-vuotiaana mä aloin katsomaan itsenäisesti kotona amerikkalaisia leffoja ja tv-sarjoja ilman tekstityksiä. Mä opin kielen telkkarista ja musiikista, en koulusta. Toki mulla oli myös hyvät opettajat (ja oon hyvä kielissä, silläkin on osansa) eikä mulla oo pahaa sanaa sanottavana siitä, et jumitetaan kielioppisääntöjä eikä puhuta siellä tunnilla niin paljoa. Fakta on kuitenkin se, että siellä tunneilla on paljon tyyppejä jotka ei tuu puhumaan sanaakaan englantia peruskoulun jälkeen. Niille on kuitenkin annettava kielen alkeet, opetettava säännöt, tervehdykset. Ne, jotka kielistä välittävät, tekevät töitä opintojansa eteen ja keksivät keinon oppia kieltä. Ei tää mun ideologia ehkä sovi hyvinvointivaltakunnan ilmaiseen ja maailman parhaaseen koulusysteemiin, mutta sitä mieltä mä olen. Ja oikeestaan mä oon ilonen et käytettii kaikki se aika siihen kielioppiin. Sitä mä en yhdestäkään leffasta tai telkkarisarjasta oppinut.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Joo, kyllä mä saan itseäni peiliinkin katsoa, kovastikin. Koska en kielissä ole lahjakas, olisi pitänyt vaan päntätä enemmän, kun ei kerran vähemmällä uponnut kaaliin. Mulla oli myös se ongelma, että olin kovasti ujo lapsi ja jostain syystä, en tiedä oliko se oppilaiden, opettajan vai ihan itseni vika, pelkäsin ihan hillittömästi epäonnistumista. Ja siitä se lumipallo sitten lähti vyörymään. En pysynyt muiden tahdissa siinä teorian opiskelussa, en tajunnut millään niitä outoja ääntämismerkkejä sanastossa eivätkä yksittäiset sanat jääneet millään päähäni. Eipä siinä sitten ollut kovin varma olo osallistua siihenkään vähään englannin puhumiseen kuin olisi ollut mahdollista.

On ollut kovasti avartavaa oppia näin aikuisena, että minulle paras tapa oppia sanastoa on opetella kokonaisia lauseita, eli käyttää sanoja jossain ihan oikeassa yhteydessä. Samalla tavalla olen oppinut myös ne kielioppijutut, osana oikeita lauseita. En minä tiedä niiden hienoja termejä, edes suomeksi, mutta jotenkin vain tietylla tavalla asian sanominen kuulostaa enemmän oikealta kuin toinen.

Sanph
Sanph

Tuo kokemus peruskoulun englannintunnilta voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlaiset kokemukset. Tekisi mieli linkata tämä kirjoituksesi ja kommentit jollekin opetusministeriön tyypille, jotta saataisiin opetussuunnitelmaa muutettua puhuvampaan suuntaan.

Itse rohkaistuin puhumaan kieliä vaihto-oppilasvuoteni jälkeen. Olin Brasiliassa vaihdossa, enkä osannut portugalia paria hassua sanaa enempää lähtiessäni vaihtoon. Vaihdossa pari ensimmäistä kuukautta olin hyvin hiljaa, kun en uskaltanut puhua mitään, kun jos sanonkin väärin. Onneksi tajusin jossain vaiheessa, että eihän kukaan missään ikinä millään kielellä puhu just kielioppisääntöjen mukaan. Niinpä annoin vaan sanojen tulla suustani ja vähät välitin säännöistä. Siitäpä se sitten lähti rullaamaan ja yleensä tulin täysin ymmärretyksi. Vaihtarivuoden rohkaisemana hain englanninkieliseen koulutukseen AMK:uun ja siellä sitten sönkötettiin yhdessä englantia koulukavereitten kanssa. Oli hassua huomata jo puolen vuoden opiskelujen jälkeen Australian reissulla, kuinka helppoa puhuminen oli ja vanhempani ihmettelivät mihin oli hävinnyt se keskivertoa huonommin englantia puhuva tyttö. Puhumallahan se hävisi :)

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Hieno kirjoitus! Erittäin samastuttava. Tuo häpeän tunne ja persoonan muuttuminen, tunnistan! Tsemppiä opiskeluun, nyt se muuttuu hauskaksi, kun pahimmasta kynnyksestä on päässyt. Niin ainakin mulle kävi. 

t. Lukiossa ennen enkun tunteja vessassa oksentanut ihminen, joka nykyään oikein odottaa kun pääsee puhumaan enkkua ja mielissään opettelee erilaisia erikoisempia ilmaisuja

kylläsesiitä (Ei varmistettu)

Voi apua, minulla olisi niin paljon jaettavaa ja kerrottavaa tähän aiheeseen.
Allekirjoitan täysin aikaisemmin mainitun kommentin, kuinka suomalaiset ovat toistensa pahimpia arvostelijoita. Voin myöntää, että olen yliopistossa naureskellut professorin lausumisella ja miettininyt lukiossa luokkakaverin monotonista ääntämistä, mutta olen myös samalla vihannut niitä ihmisiä jotka lähtevät korjaamaan toisen lausumista tai kielioppia pyytämättä. Kauhean kaksinaamaista touhua. Pitäisi koittaa antaa kaikkien ääntämisten kukkia ja neuvoa jos sitä pyydetään. Itse aloitin ala-asteella englannin innoissani, ensimmäinen koe meni hyvin, mutta toisessa kokeessa olin jo aivan ulkona. Onneksi yläasteella sain opettajan joka opetti asiat paremmin. Muistan sen ahaa-hetken kun tajusin do ja have verbin erot ja miten niitä lauseita tehdään. Minulla kävi siis tuuri ja innostukseni kieleen palasi. Ei voi muuta kuin kiittää monipuolisesta kieliopetuksesta, jota sain kotiseudullani. Innoistuin jopa lähteä vaihto-oppilaaksi lukiossa. Minusta tuntuu, että ainakin vuosina 2005-2008 lukiossa kielten opiskelu oli hyvinkin keskustelevaa. Itse liputankin monipuolisen kielten opetuksen nimeen, yksi oppii puhumalla, toinen kuulemalla ja kolmas tekemällä. Vielä kun muistaisi pitää yllä kielitaitojaansa. Harmittaa oikein kuinka olen antanut saksan ja ruotsin kielen taitoni ruostua olemattomiksi.

Meidän suomalaisten pitäisi oppia, ettei se ole maailman loppu vaikka joku tunnistaisi puheestasi mistäpäin maailmaa olet alkujaan lähtenyt. Pitäisi vain uskaltaa mokata ja poistua omalta mukavuusalueeltaansa. Loppuun vielä, muistan kuinka lukiossa opettajani sanoi, että 'ne kielioppisäännöt joskus vain loksahtavat paikoilleen'. Odottelen aika monen säännön vielä loksahtavan paikoilleen, mutta ihan hyvin olen tullut ymmärretyksi ulkomailla. :D Ro

Olen niiiiiin samaa mieltä! Olisin hyötynyt kouluaikaisista englannintunneista tuhannesti enemmän, jos ei oltaisi viilattu sitä kielioppia. Kuinka monta kertaa a-etuliitettä saa käyttää lauseessa, mihin kohtaan tulee heittomerkit, kysymyslauseen sanajärjestys blaablaablaa. Minulla ei ole vaikeuksia saada itseäni englanniksi ilmaistua muuta kuin sanaston puolelta. Kesken lauseen saattaa tulla ajatuskatko, että mikähän se sana mahtoikaan olla. Kyllä kaikissa kielissä kaveria pystyy ymmärtämään vaikka lauserakenne olisikin päin peetä mutta jos ei osaa sanoja niin se on vaikeaa.

 

Ja sitten ne verbikokeet. Read, read, read, swim, swam, swum jne tärkeät. Menikö enää edes oikein? :D

prednisone (Ei varmistettu) http://bbs.cottontec.cn/uch/link.php?url=http://snipurl.com/2a00on1

I love it whenever people come together and share ideas.
Great site, keep it up!

Anna-Maija (Ei varmistettu)

Onneksi mulla on ollut aina suht hyvä kielipää (paitsi ruotsin kanssa), etenkin englannin osalta. Opin tosi hyvin kuuntelemalla ja sanasto on karttunut huomattavasti viime vuosina katselemalla amerikkalaisia, englantilaisia ja australialaisia tv-ohjelmia ilman tekstityksiä. Nykyään ärsyttää huomattavasti, jos joku asia on suomennettu tekstityksissä väärin (poislukien tietenkin kulttuuriin sidotut vitsit).

Mutta semmonen hauska asia on tullut huomattua, että kun Suomessa puhuu englantia jollekkin turistille (esim. neuvoo tietä) puhe on sellasta tönkköä Mikahäkkis-englantia. Mutta muualla ulkomailla, esimerkiksi työreissuilla puhuu paljon parempaa englantia. Yksi syksy Tennesseessä teki se, että kielen vaihtaminen sujuu melkein lennosta.

Kommentoi