Onneksi en ole nykyajan nuori

Onnenpäivä

Olen tässä viime aikoina teini-ikäisten Facebook-kavereiden touhua seuraillessani kiitellyt useamman kuin yhden kerran, että olen elänyt teinivuoteni jo 90-luvulla. Vaikka nykyajan nuorilla on monikin asia paremmin kuin mitä minun aikanani oli, on eräs asia, josta en nykypäivän teineille ole lainkaan kateellinen. Nimittäin internet. Hyvä on, internet teki hyvää vauhtia tuloaan jokapäiväiseen elämään jo minun aikanani, mutta yksi vaara sieltä silloin vielä uupui. Ei, en puhu nyt niistä vanhemmista sedistä ja tädeistä, jotka kyttäävät virtuaalimaailmassa alaikäistä riistaa. Minä nimittäin puhun niiden teinien omista ikätovereista.

Minun aikanani asiat selvitettiin muiden teinipoppareiden kanssa napit vastakkain kiljumalla tai vaikka kirjeellä jos puheyhteys oli kokonaan poikki. Vakavimmillaan joku sai ehkä nuorisotalon takana kuokkaansa, kun kävi heilastelemassa kaverin tyttöystävää ja joskus saattoi kuokkaansa saada vaikkei mitään ollut tehnytkään. Kyllä siihenkin aikaan osattiin koulukiusata, huomauttaa ohimennen painosta ja piirrellä pulpetin kannen alla piilossa pilakuvia vierustoverista ja hihitellä niille sitten välitunnilla. Enkä nyt sano, että nekään tapaukset varsinaista ylpeydentunnetta herättäisi, mutta siihen aikaan keinot kiusaamiseen, kostamiseen ja loukkaamiseen olivat paljon helpommin hallittavissa, nähtävissä ja estettävissä. Se kaikki nimittäin tapahtui ihan oikeassa elämässä eikä epämääräisessä virtuaalitodellisuudessa. Mutta niin muuttui aika ja keinot, vaikka teinien tunne-elämän ja ymmärryksen taso säilyi aivan yhtä heikkona. Internetin, erilaisten pikaviestipalveluiden, kuvagallerioiden, foorumeiden ja kännyköiden ansiosta sen kanssateinin kiusaamisesta tuli entistä helpompaa, julmempaa, tehokkaampaa ja vahingollisempaa. Syntyi ilmiö nimeltä virtuaalinen kiusaaminen (eng. cyber bullying).

Ilmiö on monelle vanhemmalle vielä melko vieras. Ei oikein tiedetäkään muusta kuin siitä perinteisestä kiusaamisesta, tönimisestä ja nimittelystä koulumatkalla, repun piilottamisesta ja koulukirjojen repimisestä. Eikä kiusaajakaan välttämättä tajua tekevänsä mitään vakavaa, koska fyysinen kontakti kiusattuun puuttuu. Palasiksi revitty itsetunto on teini-ikäiselle huomattavasti vaikeampi asia ymmärtää, kuin palasiksi revitty koulukirja.
 

Mitä virtuaalinen kiusaaminen sitten on?

  • Ilkeiden ja herjaavien viestin lähettämistä sähköpostiin tai kännykkään
  • Herjaavien viestien julkaisua keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa, blogeissa, chateissa tai muissa julkisissa pikaviestimissä
  • Nimittelyä ja haukkumista sosiaalisessa mediassa
  • Käyttäjätunnusten ja salasanojen varastamista, käyttäjätilille murtautumista ja sitä kautta vahingon aiheuttamista
  • Toisena henkilönä esiintymistä ja tällä tavoin muiden huijaamista
  • Yksityisten viestien tai kuvien julkaisua
  • Salakuvaamista ja kuvien levittämistä
  • Toisesta henkilöstä otettujen seksuaalisten kuvien ja viestien julkaisua
     

Jotta jokainen nyt ymmärtäisi asian vakavuuden ja laajuuden, kaivoin esille virtuaaliseen kiusaamiseen liittyvää tilastotietoa Yhdysvalloista. Ja todettakoon vielä niille, jotka siellä nyt röyhistävät rintaansa ja sanovat etteivät jenkkihapatukset kosketa meitä suomalaisia, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Väkilukuun suhteutettuna en usko niin kutsutun lintukotomme tilastojen juuri Yhdysvaltojen tilastoille kalpenevan.
 

Tilastotietoa virtuaalisesta kiusaamisesta:

  • Yli 50 % internetiä käyttävistä teineistä kertoo tulleensa virtuaalikiusatuiksi
  • Näistä 25 % kertoo tulleensa kiusatuksi jatkuvasti
  • Yli 50 % kiusatuista ei kerro kiusaamisesta vanhemmille
  • Yksi kymmenestä virtuaalikiusatusta kertoo heistä otetun häpeällisiä tai vahingollisia kuvia ilman lupaa
  • Jopa yksi viidestä teinistä kertoo lähettäneensä itsestään alaston- tai seksuaalisesti vihjaavan kuvan muille
  • 6 % heistä kertoo alaston- tai seksuaalisesti vihjailevan kuvan levinneen eteenpäin
  • Yksi viidestä virtuaalikiusatusta kertoo miettineensä itsemurhaa
  • Yksi kymmenestä itsemurhaa harkinneesta päätyy riistämään itseltään hengen
  • Itsemurha on Yhdysvalloissa kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy heti liikenneonnettomuuksien ja henkirikosten jälkeen
     

Yli 80 % nuorista kertoo virtuaalisen kiusaamisen olevan helpoin tapa kiusata jäämättä kiinni. Virtuaalisesta kiusaamisesta ei jää mustelmia, ei revenneitä vaatteita tai koulukirjoja. Internetissä julkaistut tai tekstiviestitse lähetetyt herjat ovat usein niin häpeällisiä, ettei kiusattu uskalla niistä kertoa kotona. Eikä vanhemmilla välttämättä ole aavistustakaan siitä, minkälaisia kuvia 14-vuotias itsestään illan pimeinä tunteina ottaa ja jakaa söpöiksi luokittelemilleen henkilöille. Ja kun se entiselle poikaystävälle otettu puolituhma kuva sitten leviää koko koulun, kaupungin ja maan laajuudelle, on häpeä lutkaksi leimatulle tytölle musertava. Virtuaalisen kiusauksen jäljet, kuvat ja viestit eivät haalistu ajan kuluessa, vaan omalla nimellä internetiin lähetetty sisältö säilyy siellä aina työelämään ja tulevan esimiehen googlaukseen saakka.

Tästä samasta aiheesta on saarnattu jo lukemattomia kertoja, mutta jatkan silti. Mieti hyvä ihminen, nuori tai aikuinen, mitä toiselle tai toisesta Facebookissa, keskustelupalstoilla, blogeissa, ryhmäkeskusteluissa tai kuvagallerioissa kirjoitat ja mitä kuvia julkaiset, niin itsestäsi kuin muistakin. Jos sinulle tulee hyvä mieli satuttamisesta ja loukkaamisesta, niin iske vaikka oma varpaasi pöydänkulmaan. Mutta älä revi toisen sielua ja tulevaisuutta palasiksi.

 

 

Share

Kommentit

Rahkamuija (Ei varmistettu) http://rahkamuija.blogspot.fi

Word! Jos se oli musertavaa, kun kaverille tarkoitettu kirje päätyikin vääriin käsiin, niin mitä se on kun se päätyy koko internetin käsiin ja aina joku voi kaivaa sen esiin uudestaan ja uudestaan. Ja perinteisessä koulukiusaamisessa on se "armollinen puoli" että se loppuu kun pääsee kotiin, mutta pahimmillaan se jatkuu nyt ympäri vuorokauden.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aamen! Entisenä koulukiusattuna olen kauhulla miettinyt mitä kaikkea netti, kännykät ja niiden sovellukset mahdollistavatkaan.. Vanhempien kannattaa olla mahdollisimman kiinnostunut lapsensa tekemisistä ja missä sivuilla lapsi käy/mitä sovelluksia tämä käyttää. Samoin kouluissa voisi/pitäisi olla (en tiedä onko jopa..) jonkin sortin opetusta internetin suhteen, sillä harva nuori osaa välttämättä ajatella miten kauaskantoiset vaikutukset omilla teoilla saattaa olla.

Mindeka
Ma-material Girl

Niin ajankohtainen ja riipivä aihe. Todella hieno kirjoitus ja varsinkin lopun toteamus:

 "Jos sinulle tulee hyvä mieli satuttamisesta ja loukkaamisesta, niin iske vaikka oma varpaasi pöydänkulmaan. Mutta älä revi toisen sielua ja tulevaisuutta palasiksi."

Nimenomaan.

Anna-Maija (Ei varmistettu)

Ikävä juttu on myös se, että tuohon ilmiöön ei voi puuttua kunnolla ennen kuin aikuiset itse oppivat käyttäytymään internetissä. On surullista lukea keskustelupalstoja ja osittain myös blogikirjoituksia, joissa unohdetaan kokonaan käyttäytymisnormit ja suolletaan näppäimistöltä asia siten kun se ensimmäisenä mieleen tulee ilman minkaanlaista filtteriä. Luulisi, että kun mielipiteen näkee kirjoitettuna ruudulla, sitä voisi pahimmat särmät hioa pois ennen lähetä-nappulan painamista. Toisin kuin ääneen toiselle sanottuja sanoja, kirjoituksen voi siitä ruudulta kuitenkin vielä deletoida ennenkuin se tulee julki. Toisaalta virtuaalimaailmassa sen toisen surullista ilmettä ei näe, joten sekään ei aiheuta sitä pistoa sydämeen, mikä saattaisi naamatusten kirvoittaa jopa anteeksipyynnön. Tai ainakin jonkinlaisen ymmärryksen väärinteosta.

AnneL (Ei varmistettu) http://somethingaboutmypassion.blogspot.com

Ajatuksia herättävä postaus. Oletko muuten kuullut Kommentti jättää jälkensä-kampanjasta? http://www.jatajalki.fi/ Kampanja on lähtenyt liikkelle ilkeitä kommentteja saaneilta bloggaajilta. Nettikiusaamista valitettavasti esiintyy ihan meidän aikuistenkin maailmassa (kuten pari muutakin tuossa kommentoi) ja joskus olen itsekin todistanut kun jonkun bloggaajan kommenttiboksissa on jotain ihan järkyttäviä kommentteja..

Ex-koulukiusattuna en ole vielä itse rohjennut tarttua aiheeseen, vaikka joskus ehkä pitäisi. Oli se kiusaaminen kyllä ennen nettiäkin ihan kamalaa. Ja sitten kun tuli se netti, ja teininä laitettiin kuvia irc-galleriaan, joku oli sieltä käynyt tulostamassa mun kuvia koulun kirjastossa ja levitteli niitä ympäriinsä koulua. Ei kiva.

Vaikka sitä kiusaamista oli ennenkin, niin se on tosiaan nykyään tehty "helpommaksi" kun voi piilotella anonyyminä ruudun takana. Tosin tosi pahoissa tapauksissa on kyllä jo lähdetty selvittelemään IP:n perusteella kiusaajaa, ja onhan niitä saatu kiinnikkin. Ennen vanhaa kiusaamiset piti tehdä sentään julkisesti. Toki ei siihen kyllä aina puututtu, yleensä ei ollenkaan.. Muistan kun yläasteella koulukuraattori sanoi mulle kiusaamisesta, että "yritä olla välittämättä". Ehkä kiusaamiseen (ainakin toivottavasti!) puututaan vakavammin nykypäivänä.

Maps (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus! Pyysin teinin lukemaan myös ja saimme hyvän keskustelun aiheesta aikaiseksi. Olemme jo aiemmin keskustelleet tästä, mutta uskon, että nyt hän vasta ymmärsi mitä tarkoitin kuvien joutumisesta vääriin käsiin. Suurkiitos siis sinulle! Harvoin kommentoin, mutta aina luen postauksesi. Olet taitava kirjoittaja! Kaikkea hyvää sinulle! T. Maps

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Jatkan vielä, kun viime yönä juttu jäi vielä hieman kesken...

Tämä blogimaailmahan on kasvattanut suosiotaan valtavasti etenkin teinityttöjen keskuudessa. Yhä nuoremmat ylläpitävät omaa blogia, julkaisevat kuvia ja jakavat toisinaan hyvin henkilökohtaisiakin ajatuksia, aivan kuten me aikuisetkin. 

Kun minä saan sen kritiikiksi naamioidun kommentin läskeistä polvista, amatöörimäisestä treenistä tai huonosta tyylitajusta, tai kun kerron hyvin henkilökohtaisesta asiasta, vaikkapa väkivallan uhriksi joutumisesta ja joku sanoo, että sain mitä ansaitsinkin, niin näin aikuisena minä jo pystyn muutaman hengenvedon jälkeen sivuuttamaan asian sen enempää mieltäni pahoittamatta. Mutta kun se 14-vuotias saa asupostauksensa jälkeen tuntemattomalta kommentin, että muuten olisit nätti tyttö, mutta olet vähän lihava, niin pystyykö se nuori olemaan pahoittamatta mieltään? Kenenkään ei pitäisi vielä tuon ikäisenä joutua kasvattamaan niin paksua nahkaa, että kestää tuntemattomien ihmisten haukut milloin ulkonäöstä, milloin ajatuksista ja tekemisistä.

Tämä bloggaajien mollaaminen on muutenkin aika käsittämätöntä, ihan aikuisten keskuudessakin. Keskustelupalstoilla ruoditaan milloin kenen paksuja nilkkoja tai kelvottomuutta äitinä. Se on surullista, sillä me teemme tätä lukijoiden vuoksi ja nekin, jotka bloggaamisesta saavat palkkaa, ovat aikoinaan aloittaneet pyyteettömästi, puhtaasta palosta tuottaa lukijoille mielekästä luettavaa, inspiraatiota tai kauniita kuvia. 

Jos sitten bloggaaja pahoittaa ilkeistä sanoista mielensä, pukee ilkeilijä kommenttinsa kritiikiksi. "Etkö kritiikkiä kestä?", on varsin yleinen vastaus. Kritiikin ja puhtaan pään aukomisen raja on häilyväinen, mutta hahmotettavissa. Jos kommentissa ei ole mukana mitään rakentavaa tai se kohdistuu sellaiseen asiaan, jolle vastaanottaja ei voi mitään, on kyse suunsoitosta joka on parempi jättää julkaisematta.

Anna-Maija (Ei varmistettu)

No oikeestaan kritiikin ja puhtaan päänaukomisen välillä on mielestäni selvä ero. Krtiikki on sävyltään neutraalia, sitä ei ole tarkoitettu loukkaamaan ja sen pitäisi olla perusteltu. Puhdas pään aukominen on sitä itseään ja usein sävyltään ah niin muodikkaan sarkastista. Ja ilman mitään perusteluja.

Mutta ehkä se täällä nettimaailmassa mielipidekirjoitusten seassa on vähän eri asia. Itse tutkijana, joka julkaisee, saan krtiikkiä kirjoituksistani ja päätelmistäni. Ainakaan velä ei ole kommenteissa kuitenkaan lukenut, että "kuinka tyhmä pitää olla, että vetää tällaiset johtopäätökset, ehkä alan vaihto olisi paikallaan".

Vierailija (Ei varmistettu)

Niinhän se menee, että kiusaamiseen löydetään aina väylä. Internet on tehnyt sen tietysti astetta helpommaksi. En usko, että aikuiset ymmärtävät, kuinka raastavaa se on lapselle tai nuorelle, jos häntä kiusataan, oli se sitten virtuaalista tai oikeassa elämässä tapahtuvaa.

Muistan omalta yläasteajaltani (olen myös 90-luvun teini) miten aikuiset (siis opettajat, kuraattori ja terveydenhoitaja) järjestelmällisesti kieltäytyivät näkemästä koulussani tapahtuvaa kiusaamista. Se oli täysin avointa. Sitä tapahtui välitunnilla, käytävillä, ruokalassa ja oppitunneilla. Syytä tähän raukkamaiseen välinpitämättömyyteen en vieläkään tiedä. Kun yläasteeni rehtori jäi eläkkeelle hän antoi paikallislehdessä haastattelus, jossa totesi painokkaasti, ettei hänen koulussaan ole koskaan tapahtunut kiusaamista.

Muutamat kiusatuista olivat puhuneet asiasta opettajille tai muille koulun auktoriteeteille, mutta koska koulun politiikkaan kuului kaiken kiusaamisen väheksyntä ja kieltäminen, eivät he saaneet tarvitsemaansa apua. Apua eivät tietenkään saaneet myös kiusaajat. Surullista.

Uskoisin, että paras tapa vaikuttaa kiusaamiseen on nimenomaan vanhemmilla, opettajilla ja muilla auktoriteeteillä jotka paitsi esimerkillään ja myös asenteellaan osoittavat kiusaamisen olevan aina väärin. Tähän tietysti kuuluu se, että tunnustaa kiusaamisen todelliseksi ongelmaksi.

Kommentoi