Stressin oireita, osa 2: Kuristava tunne

Onnenpäivä

Kymmenen rautaa tulessa. Kiirettä töissä, kiirettä kotona, kiirettä blogissa ja kiirettä treeneissä. Enkä tietenkään ole valmis antamaan tuumaakaan periksi, vaan se mikä on tälle päivälle suunniteltu, on myös tänään tapahduttava. Ja niin riennän täyttä laukkaa aamuseitsemästä iltamyöhään, mahdutan päivään kaksien treenien ja töiden lisäksi suursiivouksen, kaupassa ja postikonttorissa käymisen sekä parit blogipostaukset ja vakuuttelen itselleni, että kyllä näitä superpäiviä jaksaa vetää viikon pari helpostikin. Mutta niinpä vaan ei tule ikä yksin. Siinä kun nuorempana stressitiloissa saattoi paahtaa vuorokaudet ympäriinsä viikkokausia, ei mukavuudenhaluinen, kolmenkympin ylittänyt kroppa enää moiseen hulluuteen suostu. Valitettavaa kyllä, kropan hienovaraisia viestejä hajoamispisteen lähestymisestä on toisinaan mahdottoman vaikea havaita, saati että niihin osaisi reagoida.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, on tämä vuosi tarjoillut minulle terveysongelmia monen vuoden edestä. Ensin jalat tekivät tenän, seuraavaksi sairastin flunssaa ja heti sen jälkeen henkiin heräsi kauan nukuksissa ollut astma ja tuli uusi flunssa. Syksyn alkaessa, kun astma lopulta saatiin selätettyä ja saatoin palata normaaleihin treenikuvioihin, jäi jäljelle outo, lähes päivittäin riivaava kuristava tunne. En ollut pohtinut tunteen alkuperää aiemmin sen enempää, sillä olin kuvitellut sen liittyvän jollain tavalla astmaan. Mutta kun keuhko-ongelmani katosivat ja kuristava tunne sen kuin jatkui, epäilykseni heräsivät. Jos ei tunne johtunutkaan astmasta, niin mistä sitten?

Tarkkailin itseäni viikon verran. Aamuisin tunnetta ei ollut, mutta kiireisen päivän edetessä tunsin, kuinka näkymättömät sormet kiertyivät kaulani ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Kuristava tunne nosti stressitasoani entisestään ja kiihdytin tahtiani päästäkseni kuristajasta eroon. Pakko suoriutua nopeammin, tekemistä on vielä vaikka kuinka paljon tälle päivälle! Korvissa humisi, puhuminen muuttui työlääksi ja mieli oli kireä kuin viulunkieli. Yön aikana tunne hävisi ja pysyi poissa aina seuraavaan iltapäivään saakka, kunnes sama show alkoi uudelleen. Hetkinen nyt, voisikohan tämä olla psyykkistä? Täytyykö tässä sairauslistalle lisätä vielä hulluksi tuleminenkin?

Modernina naisena kysyin asiaa Googlelta, luin sivutolkulla keskustelupalstoja, tutkin lääkäreiden kirjoittamia artikkeleita ja juttelin asiasta enemmän tietävien ihmisten kanssa. Kaikkialla nyökyteltiin päätä; kuristava tunne saattaisi hyvinkin olla oire stressistä ja ylikierroksista. Kurkkuni on kuin rajoitin, joka kertoo koska mennään liian lujaa. Mutta voi hitto, minähän olen ollut aina ylikierroksilla, koko elämäni! Olen aina puuhastellut paljon ja ajatellut neljää, viittäkin asiaa yhtä aikaa. Enkä minä ole tuntenut itseäni varsinaisesti stressaantuneeksi, vaan enemmänkin touhukkaaksi. Mutta olisiko nyt kuitenkin käynyt niin, että touhuamiseni olisi lipsahtanut stressipakkosuorittamisen puolelle?

Koska alan ammattilaisen puheille meneminen ja puoliväkisin tyrkytetyt lääkkeet eivät houkutelleet, päätin kokeilla erinäisiä itsehoitotoimenpiteitä, jotka alkoivat ajatustavan muuttamisella. Mihin tahansa ryhdyinkin, muistutin itseäni siitä, ettei minulla ole kiire, treenaaminen on vapaaehtoista, blogata voi vähän lyhyemmästikin, siivota ehtii ensi viikollakin, lounaaksi voi joskus gourmet-aterian sijaan tehdä leivän, pysähdy hetkeen, vietä vähemmän aikaa tietokoneella, katso enemmän telkkaria ja vähemmän peiliin. Stressitasoni nousuun on itse asiassa harvoin ollut syynä työt tai muut oikeat velvollisuudet. Minä nimittäin tunnen suurinta suorituspainetta kaikesta vapaaehtoisesta tekemisestä ja maksimaalisesta suoritustehosta. Niinpä ryhdyin muistuttamaan itseäni siitä, mitä vapaaehtoinen kirjaimellisesti tarkoittaa. Ei pakkoa vaan va-paa-eh-tois-ta. Touhuta saa, kunhan se ei aiheuta tarpeetonta stressiä.

Seuraavaksi hoitotoimenpiteeksi ryhdyin pudottamaan hanskat tiskiin heti, kun tunsin kuristajani hiippailevan takavasemmalta. Keskeytin työt tai bloggaamisen ja menin selälleni sohvalle vartiksi tai keitin kupin teetä ja join sen rauhassa ikkunasta ulos tuijotellen. Ja se tepsi, ensiyrittämästä lähtien. Tämän jälkeen saatoin palata takaisin sorvin ääreen ja suoriutua mallikkaasti koko loppupäivästä. Paikoillaan oloa harjoitellakseni lisäsin vielä päiväohjelmaani pakollisen televisionkatseluhetken ennen nukkumaanmenoa. Ja suoraan sanottuna, en edes muistanut kuinka mahtavaa on nukahtaa sohvalle kesken elokuvan! 

Tee tauko.

 

Itsehoitotoimenpiteeni alkoivat tuottamaan tulosta hyvin nopeasti, melkeinpä samalla hetkellä kun oivalsin mistä oireeni oikeasti johtuivat. Tarvittiin vain hitunen itsetutkiskelua, vauhdin hidastamista, ranteiden löysäämistä sekä pieni korjausliike asenteisiin ja tadaa, sisäinen rajoittimeni lakkasi hakkaamasta tappiin joka iltapäivä. Entä jääkö asioita nyt sitten paljon tekemättä, kun otan rennommin? Ei yhtään, ainakaan mitään kovin tärkeää. Suoriudun ihan samoista asioista kuin ennenkin, mutta kun aikataulu käy liian tiukaksi, työpäivä venyy tai pitää hoidella jouluostoksia, muistutan itseäni siitä, että voin milloin tahansa pudottaa jotain päiväohjelmasta pois. Ja jos en pudota, kroppani kyllä käyttää edelleenkin häikäilemättömästi hyväkseen toimivaksi havaitsemaansa keinoa ilmoittaa, kun on liikaa rautoja tulessa. Lopulta mikään ei siis muuttunut juurikaan ulospäin, mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Kunhan vaan muistan välillä vetää syvään henkeä, pysähtyä katselemaan ympärilleni ja rauhoittaa mieleni, on oloni kaikin puolin paljon parempi. Ja sitten taas mennään!

 

Lue myös: Stressin oireita, osa 1: Nalkuttava akka.

Share

Kommentit

Lotta Katariina
Pumpui

Voi vitsi, kuinka tuttua! Viimeksi aloin stressata siitä, että en ehtinyt neuloa tarpeeksi, mikä oli melkoisen nurinkurista, sillä olen aina pitänyt neulomista sellaisena meditatiivisena ja stressiä poistavana puuhana :D

annemi

Voi kaima, sä puit mun koko syksyn juuri sanoiksi. Apuva. Täälläkin päässä on karsittu kaikenlaista mitä voi karsia ja yritän muistuttaa, että _en_ ole epäonnistunut ihminen vaikka entiseen malliin en jaksa pyörittää kymmentä palloa ilmassa samaan aikaan. On vaan niin kauhean vaikeeta muuttaa omia tapojaan ja myöntää että supernainen voi olla ilman tuhatta projektia ja burn outiakin. Elän siis tässä postauksessa vahvasti mukana!

Carmabella (Ei varmistettu) http://el-amor-es-eterno.blogspot.fi/

Komppaan edellisiä kommentteja todeten, että ihan kuin omasta elämästäni kirjoittaisit. Olen myös kärsinyt jos jonkinlaisista terveysongelmista monen ihmisen edestä tänä vuonna: ärtynyt suoleni on ollut todella ärtynyt, olen kärsinyt tavallista voimakkaammista päänsäryistä jatkuvalla syötöllä ja kaikki muut vaivat aina heikotuksesta astman pahenemiseen on saanut aikaan muutamat työharjoittelut, jotka olen suorittanut paikoissa joissa on sisäilmaongelmia. Tässä vaiheessa vuotta tuntuu, että kroppa leviää kohta käsiin. :D Ja sitä myöten viimein myös ehkä se pääkin.

Olen yrittänyt itselleni teroittaa sitä ajatusta, että aina ei tarvitse olla yli-ihminen. Aina ei tarvitse jaksaa painaa tuhatta ja sataa, eikä ole heikkoutta myöntää, että nyt en ole ihan täydessä terässä. Enemmänkin koen sen vahvuutena, kun osaa kertoa missä oman jaksamisen rajat menevät. Viime aikoina ollaan selkeästi menty jo aika lailla sen jaksamisen rajoilla. Pitäisi vain yrittää nyt päästä sinne alkulähteille ja keskittyä vain siihen omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin: riittävään lepoon, rentoutumiseen, mukavien asioiden tekemiseen jne. Stressaamisella ne asiat eivät kuitenkaan miksikään muutu. :D

saapas (Ei varmistettu)

Tosi hieno juttu, että sait stressin hallintaan noin aikaisessa vaiheessa omin konstein! Itselläni kuristava tunne kurkussa on ollut arkipäivää jo pari vuotta, ja kesällä 2012 paloin totaalisesti loppuun ja jäin sairaslomalle seitsemäksi kuukaudeksi. Työuupumustani hoidettiin ahdistus- ja nukahtamislääkkeillä sekä työpsykologi- ja psykiatrikäynneillä, mutta ennen kuin olo alkoi parantua, se paheni. Kuristava tunne kaulan ympärillä muuttui lopulta fyysiseksi kivuksi kaulan ja ylärintakehän alueella, ja tämä kipu vei jopa kaksi kertaa jalat altani. Se oli hirvittävää aikaa, vaikka syyt kaiken sen tuskan taustalla olivat "vain" ylisuorittamista ja täydellisyyden tavoittelua.

Nykyhetkeen keskittymällä ja asennemuutoksella minäkin lopulta selvisin. Palasin töihin viime helmikuussa ja lopetin lääkkeiden syömisen toukokuussa. Olen todella onnellinen, että jaksoin taistella itseni stressin ja ahdistuksen läpi ja palata vanhaan työpaikkaani, mutta rengas on edelleen kurkkuni ympärillä muistuttamassa että toipumiseni on edelleen kesken.

Syy, että kerroin tarinani tässä, on yksinkertaisesti se, että tunnen vieläkin silloin tällöin tarvetta puhua asiasta. Tsemppiä kaikille jaksamisen rajoilla tasapainoileville, kuunnelkaa kehonne viestejä ja hakekaa apua jos siltä tuntuu! Älkää odottako siihen asti, kunnes jalkanne eivät enää kanna! Kiitos sinulle A. Sinivaara, että kirjoitit tämän blogipostauksen.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Kiitos tästä viestistä. On aika helpottavaakin tietää, etten ole ainoa ja mikä tärkeintä - en vain kuvittele koko juttua. On tässä nimittäin käynyt mielessä useammankin kerran, että olen vain luulosairas. Toivottavasti pysyt stressittömällä tiellä ja se rengas pikkuhiljaa katoaa siitä kurkun ympäriltä. Ihanaa joulunodotusta sinne!

Suvi1 (Ei varmistettu)

Minäkin tulin vaan kiittämään tästä postauksesta. Tuttuja tunteita täälläkin. On se kumma, kun kaikkea pitää aina vaan suorittaa. Olen koittanut lopettaa sen suorittamisen ja aloittaa elämisen. :)

Kommentoi