Ladataan...

Emmin avaus houkutteli jälleen pureutumaan asiaan syvemminkin, se nainen kyllä hallitsee ajatuksia herättävät postausaiheet!

 

Mun vanhemmilla on tosi terve suhtautuminen rahaan. Mä olen kasvanut pitämään rahaa välineenä, jota saa työnteon vastineeksi ja jolla voi ostaa asioita. Raha ei ole mulle statussymboli, ihmisen arvon mitta, motivaation lähde tai avain onneen. Toivoisin, ettei kenellekään olisi.

 

Kuinka sitten kasvattaa omasta lapsestaan ihminen, joka ei nosta rahaa arvoon arvaamattomaan?

Hiukan ehkä yllättävästi uskon tämän olevan huomattavasti vaikeampaa pienituloisessa kuin hyvin toimeentulevassa perheessä. Kun raha-asioita joutuu pienimpienkin hankintojen yhteydessä pohtimaan pitkään ja hartaasti, ja ostokäyttäytymistä ohjaa ensisijaisesti tai ainakin merkittävästi hinta, tulee rahan roolista väkisinkin jokseenkin merkittävä. Oikeastaan ehkä pahin karhunpalvelus, jonka lapselleen voi tämän suhteen tehdä, on perustella jokainen ostamatta jättäminen pelkästään lauseella "meillä ei ole varaa". Näin lapsi oppii, että raha on ratkaisu kaikkeen ja kaiken voisi kyllä saada, jos vain olisi rahaa. Riippumatta siitä, olisiko lapsen toivomaan ostokseen varaa vai ei, voi ostamattomuuden perustella paremmallakin syyllä: et tarvitse, kaikkea ei tarvitse omistaa, meillä on jo vastaava, saman elämyksen saa muutenkin, tehdään mieluummin jotain mistä on iloa pidempään. Jos rahan puute ihan oikeasti on ainoa syy olla hankkimatta jotain, voi sitäkin avata enemmän: meillä ei ole nyt varaa tähän, koska arvostan enemmän perheen yhteistä aikaa kuin uraputkea. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pienituloisuus on aina jollain tasolla oma valinta, joten tuota valintaa lienee hyvä perustella lapsellekin. Jos vanhempi on köyhyydestään katkera ja haikailee suuremman omaisuuden perään, niin varmasti lapsenkin silmissä rahasta tulee ihmeellinen ja ihana, tavoittelun ja kadehdinnan arvoinen asia.

Koska monelle pienituloiselle omaisuuden vähyys ei kuitenkaan ole mikään kovin tietoinen ja perusteltavissa oleva arvovalinta ja varaa ei välttämättä ole aina ihan perusjuttuihinkaan, niin näkisin suuremman asennekasvatusvastuun olevan itseni kaltaisilla, hyvin toimeentulevilla vanhemmilla. Minun, joka voin jokseenkin miettimättä ostaa lapselleni kevätkengät tai matkarattaat tai matkustaa perheeni kanssa Tukholmaan tai ostaa kaupasta jätskiä silloin kun tekee mieli, vastuullani on silti punnita jokainen hankintani. Vaikka sen rahallisella arvolla ei ole minulle välttämättä suurta merkitystä, haluan että se on silti merkityksellinen. Lapseni ei tarvitse uutta välikausihaalaria, jos vanhakin mahtuu vielä, eikä erityinen nautinto ole erityistä, jos sitä on tarjolla joka päivä.

Lapseni on vasta 1,5-vuotias enkä ole vielä joutunut käymään neuvotteluja kaupan hyllyjen ääressä. Toivon, että hyvän pohjatyön ansiosta näistä neuvotteluista ei jatkossakaan tule kovin vaikeita. 1,5-vuotias ei tarvitse juuri mitään. Jipolla on kymmenkunta sisävaatekertaa, tarpeelliset ulkoiluvarusteet, kymmenisen kirjaa ja hyvin maltillinen määrä leluja. Olen itse tähän mennessä ostanut pojalle ehkä neljä kirjaa, pari helistintä, muistipelin, hiekkalelusetin ja pari puista lelua. En halua kotiini mitään rumaa ja/tai turhaa, joten myös lapsen tavaroiden tulee olla erityisen kivoja ja aktiivisessa käytössä sen sijaan että kaapeissa lojuisi kahmalokaupalla ihan kivaa roinaa. Tyyppiä ei siis todellakaan ole hukutettu materiaan, ja toivon hartaasti, ettei missään vaiheessa hukutetakaan - onneksi sukulaiset ja ystävätkin malttavat useimmiten pysytellä kohtuudessa.

Lapsen vanhetessa vaikutteita aletaan imeä enenevässä määrin muualtakin kuin kotoa. Uskoisin perheen ja lähipiirin suhtautumisen rahaan ja materiaan olevan kuitenkin avainasemassa, kun lapsi muodostaa omaa käsitystään näistä. Mulla ei ala-asteella ollut esimerkiksi minkäänlaista käsitystä kavereideni rahatilanteesta - oltiin samanlaisia ja samanarvoisia tyyppejä kaikki. Jälkikäteen ajateltuna eroja varmaankin oli, kuuluihan sakkiin niin kaupungin vuokrataloissa asuvia pakolaislapsia kuin Kauniaisten luksuslukaalien kasvattejakin. Mun kotona ei kuitenkaan ikinä puhuttu toisten taloudellisesta tilanteesta tai ylipäätään rahasta millään tavalla arvottavaan sävyyn. Ei vertailtu omaa omaisuutta muiden varoihin eikä ulkomaanmatkojen tai teatterivisiittien yhteydessä milloinkaan sanottu meillä kun on tätä rahaa, niin voidaan tehdä tällaista kaikkea hauskaa.

Ei raha-asioista toisaalta kokonaan vaiettukaan; mulle oli kyllä selvää, millaista työtä mun vanhemmat tekee ja että ne saa siitä palkkaa ja että sillä rahalla näitä reissuja ja tavaroita ja ruokaa sitten ostetaan. Itseasiassa olen suunnilleen 11-vuotiaasta asti huolehtinut omista hankinnoistani vaatteita ja bussilippuja myöten tarkkaan budjetoidun kuukausirahan voimin, joten rahan arvo on ollut mulle hyvin selvä jo varsin nuorena. Kaiken (paitsi ruokaa ja asumista) kattava kuukausiraha oli mun mielestä ihan hurjan hyvä systeemi. Istuimme vanhempieni kanssa alas, listasimme mun kaikki kulut vuoden ajalta ja määritimme tämän perusteella sopivan suuruisen kuukausirahan, josta sitten tarpeelliset hankinnat itselleni itsenäisesti tein. Tämä systeemi jatkui aina siihen asti, kunnes muutin pois kotoa, ja sinä aikana ehdin kerätä melkoisen hyvät säästöt, kun niistä omista rahoista ei yllättäen halunnutkaan ostaa mitään kovin turhaa.

 

Lopuksi kasvatusteesini järkevän rahankäyttäjän vanhemmille:

  • Älä törsää. Harkitse jokainen ostos, vaikka se ei tekisi talouteesi isoa lovea. Muista, että lapsi ei osaa kaivata materiaa, ellei vanhempi siihen opeta.
  • Älä idolisoi rahaa. Älä puhu rahasta arvottavaan sävyyn. Älä tee puheessasi rahasta synonyymiä hauskuudelle.
  • Muista ilmaiset ilot. Vietä aikaa lapsen kanssa. Käy metsäretkillä, kirjastossa ja leikkipuistoissa. Lapsi nauttii, jos mukana oleva aikuinen nauttii.
  • Opeta rahan arvo. Anna lapselle vastuuta ja tue tätä itsenäiseen rahankäyttöön. Puhu työstä ja siitä, mitä tietyn suuruinen palkka pankkitilillä kultakin osapuolelta vaatii.
Share
Ladataan...

Ladataan...

Minun lapseni on 19 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Hän tietää, että toista ihmistä saa halaa ja paijaa.

Hän halaa ja paijaa myös leluja ja kirjoja.

Ja jostain syystä erikseen erästä tiettyä ruumiinosaa: Halaa tissii. Paijaa tissii. (Nämä toimenpiteet kohdistuivat kyllä sentään vain kaula-aukostani näkyvään osaan rintakehää.)

Hän antaa pusuja Nipsulle ja kirjojen kuville.

Joskus äidillekin.

Hän rakastaa piirtämistä, duploilla rakentelua ja lukemista.

Hän kikattaa täysiä isän vahvojen käsivarsien kieputuksessa.

Hän on ihana, kohtelias ja iloinen (kuten lääkärikin neuvolakorttiin kirjoitti).

Hän laittaa huumorintajullaan koville äidin auktoriteetin kasvattajana:

Lapsi tyhjensi kenkätelineen kengistä ja kiipesi sen päälle istumaan.

"Onko siinä Jipon paikka?"

Eeei.

"No mitäs sä siinä sitten teet?"

Ittun.

Hän ujostelee vieraita ihmisiä ja toisaalta ei pelkää mitään.

Hän ei kestä, jos äiti poistuu vessaan, mutta juoksee vilkkaassa kauppakeskuksessa huoletta kikatellen kulman taakse.

Hän parkuu täysillä, jos ruoka ei ole valmista hänen halutessaan.

Hän itkee vain hetken äidin kipatessa hänet rattaiden kyydissä naamalleen hiekkatielle, niin että otsassa on pitkään verinen kuhmu.

Hän tuntee täysillä.

Hän elää täysillä.

Hän on rakas.

Share
Ladataan...

Pages